Olen odottanut jo muutaman viikon että pääsen kirjoittamaan tuon otsikon, hah! Tämä viikonloppu on vihdoinkin ollut ihan oikeasti rento, vailla mitään sen suurempaa tekemistä tai velvollisuuksia muuton suhteen. Täällä mahtuu jo asumaan ja elämään ja ei ole enää sellaista jatkuvaa ”pitäisi purkaa vielä toi ja toi” -fiilistä takaraivossa, vaan voi oikeasti relata ajatuksiltaankin. Ihana fiilis, ihanaa olla kotona! Tekee todella hyvää muutaman viikon tauon jälkeen päästä rentoutumaan ihan kunnon viikonlopun viettoon, jotenkin tuntuu että muuttorumbaa järjestellessä on kulunut puolet syksystä jossain määrin, pakkaaminenkin aloitettiin jo syyskuun lopussa kun oltiin käyty laittamassa nimet paperiin, ja sitä ennenkin oli runsaasti säätöä asunnon etsinnässä ja vaikka missä oheisjutuissa. Mutta ei enää, jes!

Eilen meillä oli koko päivän kivaa seuraa täällä tyttöjen kanssa, ja syötiin korvapuusteja ja pidettiin pientä isänpäiväkorttiaskartelutyöpajaa ja lapset saivat ulkoilla meidän omalla pihalla kun me aikuiset paistettiin pullaa sisällä. Rentoa yhdessäoloa ja hengailua, ja meni jotenkin ihan hujauksessa koko päivä. Niin kai se menee hyvässä seurassa! Aamulla tytöt kävivät myös Oton kanssa päiväkodin isänpäiväaamiaisella, vaikka tytöillä vapaapäivä olikin. He olivat aivan innoissaan yhteisestä aamiaisesta. Musta se on tosi kiva että päiväkodilla järjestetään tuollaisia yhteisiä tapahtumia.

Tänään nukuttiin myöhään koko perhe, ja Tipan sirkuskoulun jälkeen käytiin ostamassa isänpäivälahja tyttöjen isoisälle, ja tehtiin perus ruokaostokset. Sitten tultiin vaan kotiin laittamaan illallista ja sen jälkeen röhnötettiin sohvalla pelaamassa sopivan yksinkertaista Muumi Aliasta, jonka meidän kolmevuotiaskin hiffaa. Ja nimenomaan röhnötettiin, kuten allaolevasta kuvasta näkyy. Jos joku miettii miltä meidän tavallinen lauantai-ilta ihan oikeasti näyttää niin juurikin tuolta. Me öllötetään koko perhe sohvalla ja tehdään jotain kivaa yhdessä.

Tytöt menivät nukkumaan ja Zeldan kummisetä tuli meille illaksi kylään pelaamaan Oton kanssa Otolle antamaani isänpäivälahjaa, eli Battlefield 1:stä. Mä ajattelin viettää iltaa ananaksen (edelleen koukussa!), vauvan möyrinnän ja parin ihanan sisustuslehden kanssa. Se kuulostaa ainakin mun korvaan aika täydelliseltä ja rennolta. Tosin en tiedä onko lukeminen mahdollisesti hankalaa kun lehti pomppii mahan päällä vauvan potkiessa sitä jatkuvasti, mutta ei sen väliä. Niitä potkuja on ihana seurata.

Huomenna juhlistetaan isänpäivää ensin kotona isänpäiväaamiaisella, ja illemmalla mennään vielä Oton lapsuudenkotiin isänpäiväillalliselle. Mukava sunnuntaikin siis tiedossa.

Ihanaa lauantai-iltaa kaikille <3

Kolmannen raskauden aikana itse raskaus ei ole vaikuttanut kauheasti mun mielestä enää parisuhteeseen. Molemmat ollaan otettu rennosti alusta asti ja katsottu miten raskaus etenee, ja parisuhde on mennyt siinä mukana. Raskaus ei ole muuttanut mua hormonihirviöksi, mutta herkistänyt se kyllä on niin että olen ehkä tavallista tunteellisempi ja dramaattisempi, ja kaipaan enemmän läheisyyttä. Onneksi se ei tunnu Ottoa haittaavan, yhdessä me ollaan täällä rakenneltu pesää tämäkin viikko, halittu sohvalla ja ihasteltu tuoksukynttilöitä ikkunalaudalla ja kasvavaa lumikinosta ikkunan toisella puolen.

Me ollaan oltu pian kuusi vuotta yhdessä Oton kanssa, ja sinä aikana kolme raskautta on aika paljon. Elämä on mullistunut näiden vuosien aikana hurjasti mutta yksi asia on säilynyt samanlaisena läpi vuosien, ja se on nimenomaan meidän parisuhde. Se on ollut sellainen ankkuri ja turvasatama, mihin me molemmat ollaan tarrattu kiinni aina kun koko muu elämä on ollut yhtä vuoristorataa. On helpottavaa kun tietää että vaikka kaikki muu olisi aivan sekavaa, on yksi asia joka on aivan selkeä ja toimii juuri niinkuin pitää. Niin se on ollut alusta asti, joka vuosi ollaan jossain määrin suunnattu kohti tuntematonta – mutta aina yhdessä, aina toisiamme tukien.

Oma puoliso on just se tyyppi jonka kanssa uudet asiat kuuluukin kohdata, ja johon kuuluukin turvautua. Harmittavan usein pikkulapsiarjessa kuitenkin kuulee niitä tarinoita, kuinka raskaus tai vauvavuosi ovat karkottaneet puolisot kauemmas toisistaan. Osa jopa eroaa sen ensimmäisen vauvavuoden aikana. Tärkeintä on kuitenkin ehkä ymmärtää että vaikka se vuosi olisi ihan hitsin raskas, niin se ei helpotu sillä että puolisot asettuvat toisiaan vastaan. Ja toiseksi – vuosi on ihan naurettavan lyhyt aika, ainakin jos mielii viettää toisen kanssa loppuelämänsä.

Mistä se sitten johtuu että osa ajautuu erilleen jo raskausaikana? Mä uskon että jos on ollut pitkään yhdessä ja rakentanut tietynlaisen kuvan toisesta ihmisestä ja oppinut siihen että hän on aina tietynlainen, se voi tulla suurena yllätyksenä miten paljon raskaus voi (hetkellisesti) muuttaa ihmistä. Pahin virhe on kuitenkin luulla että se muutos on lopullinen. En itsekään ole aina sellainen kauppaitkupilli jota harmittaa kun ei tiedä minkä jäätelön valitsisi, tai joka kriiseilee omasta ulkonäöstään joka päivä. Mutta raskausaikana olen usein ollut, ja Otto on osannut suhtautua siihen huumorilla, mutta mua lohduttaen. Raskaudetkin ovat erilaisia, toisen raskauteni aikaan olin seesteinen viilipytty ja muistan itkeneeni ainoastaan kerran sen raskauden aikana, tai oikeastaan välittömästi sen jälkeen: silloin kun sain tyttäreni ensi kertaa rinnalle.

Olen aina ajatellut että meille se on ollut etu että kaikki kävi niin nopeasti. Että kuukauden seurustelun jälkeen asuttiin jo yhdessä ja oltiin matkalla vanhemmiksi. Monen mielestä se on sulaa hulluutta, mutta meille se on nimenomaan ollut etu. Kumpikaan ei ehtinyt luoda minkäänlaisia odotuksia toista kohtaan, ei paineita ei vaatimuksia. Me vaan mentiin päivä kerrallaan, yhdessä, kohti sitä vanhemmuutta ja uudenlaista elämäntilannetta. Me oltiin nuoria ja naiiveja, eikä osattu pelätä että joku menisi meidän kahden välillä pieleen. Nuori ja naiivi olen vieläkin, ja ylpeä siitä. Kyynisyys aiheuttaa enemmän ikävyyksiä kuin naiivius. Mä voin edelleen katsoa Ottoa, ja ajatella että en tiedä yhtäkään asiaa maailmassa joka voisi tulla meidän väliin ikinä. Ja tiedän että kun hän katsoo mua, hän voi ajatella samaa.

En sano että kaikkien kannattaisi alkaa perustamaan perhettä ensitreffeillä, mutta sanon että raskauteen ja vauvavuoteen kannattaa suhtautua avoimin mielin, oli se ensimmäinen, toinen tai seitsemäs. Ei kannata ikinä uskoa että tietää jo etukäteen mitä tuleman pitää, vaan kannattaa ottaa vastaan se mitä tulee, rauhallisin mielin ja ennen kaikkea yhdessä. Kenenkään toisen parisuhteeseen, raskausaikaan, vauvavuoteen, tai mihinkään kokemuksiin ei kannata omia odotuksia perustaa koska maailmassa ei ole toista samanlaista paria kuin sinä ja kumppanisi. Ja te yhdessä päätätte millaista teidän elämänne on tai tulee olemaan. Meillä on Oton kanssa aina ollut sellainen taisteluasenne, me vastaan maailma, ja se pätee kaikkeen. Vaikka me ei olla vastaan kaikkea, me ollaan yhdessä kaikkia mahdollisia vaikeuksia vastaan. Ja yhdessä me ollaan vahvempia ja selvitään kaikesta helpommin.

Kun uusi vauvavuosi koittaa, me saatetaan olla ihan pirun väsyneitä ja välillä kiukkuisia. Tai sitten ei, etukäteen ei voi tietää. Mutta mä tiedän että sen mahdollisen väsymyksenkin keskellä lupaan etsiä niitä hyviä asioita Otosta ja meidän perheestä, enkä osoittaa sormella sitä minkä voisi tehdä paremmin. Lupaan halata ennemmin kuin huutaa, ja lupaan että en luovu siitä minkä koen olevan parisuhteessa tärkeintä: halusta tehdä toinen onnelliseksi. Siitä kaikki lähtee, että ei halua tehdä kaikkea mahdollisimman kivaksi ja helpoksi itselle, vaan toiselle. Ja siitä että tämä halu on parisuhteessa molemminpuolinen.

Kiitos Otto, että elät tätä jännittävää matkaa vanhemmaksi mun kanssa jo kolmatta kertaa, ja kiitos siitä että olet niin hyvä isä ja puoliso <3

Moikkelis, ja terkkuja täältä muuttorumban keskeltä. Kodit ovat molemmat tällä hetkellä niin kesken kuin voi olla, mutta pikkuhiljaa pikkuhiljaa! Kyllä mulla on silti uskoa että saadaan viikonlopun aikana suurin osa tehtyä, toisinsanoen ainakin siirryttyä vanhasta kodista kokonaan uuteen. Remppahommissa tulee kestämään jonkin aikaa.

Me oltiin jo tyttöjen kanssa ihan musertuneita, että he eivät pääse tänä vuonna halloween-bileisiin ollenkaan kun meillä on muutto tänä viikonloppuna ja seuraavana sitten Inspiration Blog Awards-gaala. Mutta meidän maailman ihanin ystävä tarjoutui ottamaan tytöt muuttopäivän ajaksi leikkimään ja samana iltana vielä käymään heidän kanssa lasten Halloween-juhlissa, joten eivät jääneetkään tytöt ilman kovasti odottamiaan pippaloita. Nyt heille tuleekin tylsän muuttopäivän sijaan ihana leikki- ja juhlapäivä, ihan parasta!

Mullakin on paljon parempi mieli nyt kun tiedän että heillä on muuton ajan kivaa tekemistä, ja saavat sitten tulla juhlista suoraan uuteen kotiin ja uusiin omiin huoneisiinsa nukkumaan, varmasti tyytyväisinä. Täytyy olla kiitollinen ja onnellinen siitä että on noin ihania ystäviä, jotka auttavat. Ja muutenkin ollaan saatu ystäviltä hurjan paljon apua muuton kanssa, niin siivouksessa kuin remontissa, pakkaamisessa ja purkamisessa, ja muuttopäiväksikin on tulossa runsaasti kantoapua. Tuntuu uskomattomalta että ollaan niin onnekkaita että meidän ympärille on kerääntynyt tuollainen määrä välittäviä ihmisiä. Ei voi kuin olla kiitollinen ihan oikeasti, mä tiedän että näin mahtavat tyypit eivät ole mikään itsestäänselvyys.

Tytöt ovat jo fiilistelleet tulevaa halloweenia monta kertaa ja testailleet eri asuja. Instassa vilahti pari viikkoa sitten peura-kasvomaalaukset, ja näitä kuvia otettaessa he halusivat olla batman ja noita. Saa nähdä mitkä asut valkkaavat lauantaiksi, veikkaan ehkä kissoja, yksisarvisia tai sitten noitia. He ovat kyllä olleet niin reippaina koko tämän muuttopöhinän ajan, ovat auttaneet pakkaamaan ja leikittäneet toinen toisiaan. Me ollaan saatu puuhastella tosi rauhassa. Ja ruuastakaan ei ole tullut valitusta vaikka ollaan nyt pari päivää menty eineksillä, hah.

Muutto edistyy, iso osa laatikoista ja irtotavarasta on jo viety uuteen kotiin ja lattiakin valmistuu vauhdilla. Kunhan lattia on tehty suurimmaksi osaksi, on huonekalujen siirron vuoro. Olen dokumentoinut projektia koko ajan, ja en malta odottaa että pääsen kertomaan siitä lisää. Mulla lyö aivot ihan tyhjää näin iltasella, kun päivä on ollut pakkaamista ja purkamista ja silitystä ja siivousta täynnä. Välillä on pakko levätä ja se tuntuu ihan tyhmältä, tunnen itseni niin hyödyttömäksi aina välillä kun on pakko ottaa iisisti supistusten takia. Mutta en halua mitään tyhmiä riskejä ottaa, ja tietenkin lepään silloin kun tarve vaatii. Ja onneksi Ottokin suorastaan tiukasti vaatii mua lepäämään silloin kun mulla itsellä tulee huono omatunto siitä työmäärästä mitä hän joutuu tekemään munkin edestä. Ja onneksi tosiaan on ystävät apuna myös.

Otto on raatanut joka ilta yömyöhään asti uudella asunnolla, tai asuntojen väliä kamppeita raahaten, ja mä olen ollut iltoja yksin tyttöjen kanssa täällä. Odotan niin kovasti sitä että päästään taas elämään normiarkea tyttöjen ja Oton kanssa yhdessä ja saa iltaisin käpertyä turvalliseen kainaloon sen sijaan että kykin vielä hinkuttamassa uunin aluslaatikkoa puhtaaksi yksin yhdeksän aikaan illalla. Tuntuu että näin raskausaikana ainakin mulla on tavallista suurempi läheisyyden tarve ja ikäväkin varmaan tuntuu sen takia isommalta. Onneksi tämä on vain lyhyt vaihe, ja ensi viikolla tämä vanha kämppä on jo uusien asukkaiden huomassa, niin ei ole enää montaa yksinäistä iltaa tässä jäljelläkään. Ja varmasti lopputulos palkitsee meidät kaikki, siitä olen innoissani jo etukäteen.

Ihanaa torstai-iltaa kaikille <3

Tänään mulla on 22 viikkoa täynnä. Se on mulle iso juttu, koska aiemmissa raskauksissa on ollut ennenaikaisuutta ja supistukset ovat pelotelleet jo aikaisessa vaiheessa. Heti raskauden alusta asti olen odottanut ja jännittänyt että pääsenkö tänne asti, ja täällä sitä ollaan vihdoinkin. Kun 22 viikkoa on täynnä, vauvalla on jo pieni mahdollisuus selvitä mikäli synnytys käynnistyisi, ja hänet yritetään pelastaa mitä ikinä tapahtuukin. Tottakai toivon että vauva on mahassa mahdollisimman pitkään kasvamassa, mutta se tieto että hän ei olisi enää keskenmeno, vaan ennenaikainen synnytys, tuo edes pientä mielenrauhaa vaikka tiedostankin tottakai että kaikki ei siitä huolimatta välttämättä menisi lähellekään hyvin. Mutta onneksi ainakaan toistaiseksi mulla ei ole tullut yhtäkään kipeää supistusta, vaan ainoastaan ihan normaaleja harjoitussupistuksia ja niitäkin maltillisesti. Kun vältän kantamista ja kumartelua niin voin hyvin vaikka shoppailla kolme tuntia, niinkun tässä yksi päivä tein. Tosin tarvitsen kantajan, ja kumartujan mukaan, ja välillä täytyy pitää kahvitauko enkä etene muutenkaan kovin nopeasti, mutta se lienee ihan ok!

Olen voinut tosi hyvin, mikä on ihan mahtavaa varsinkin tämän muuton kannalta. Nyt on niin paljon hommaa tehtävänä, että en ehtisikään voida huonosti. Onneksi aloitettiin pakkaaminen hyvissä ajoin, niin ei ole tarvinnut rehkiä kerralla aina niin paljoa, vaan on voinut kaikessa rauhassa käydä kampetta läpi. Ja nyt tulee vielä pieni pakkaustauko kun huomenna ajellaan pitkäksi viikonlopuksi Ouluun. Siellä saa levätä ja rentoutua kaikessa rauhassa. Ihanaa päästä sinne pitkästä aikaa, ja päästä moikkaamaan mummua ja pappaa, ja mun tädin perhettä ja mun äitiä ja toki muitakin jos vaan viikonlopun aikana keretään. Mulle on tärkeää käydä vielä nyt katsomassa mummua kun voin, kun sitä ei tiedä miten alzheimer etenee hänellä taas siihen mennessä kun päästään sitten vauvan kanssa matkaan.

Jotenkin ollut niin paljon kaikkea kerrottavaa viime aikoina ettei ole ehtinyt kirjoittaa mitään normifiiliksiä tai kuulumisia edes ylös, kun on ollut rakenneultraa ja sitten tämä muutto. Mutta tosiaan, hyvää meille kuuluu todellakin. Niin huojentunut olo siitä että sopiva asunto löytyi niin nopeasti ja aivan ihanaa kun saa laittaa sinne jo joulua ja vauvajuttuja. Jotenkin olen käynyt ihan ylikierroksilla viime aikoina, en tiedä johtuuko innostuksesta vai raskaudesta, mutta jotenkin tosi vaikea keskittyä mihinkään ja rauhoittua, ja öisinkään ei meinaa uni tulla kun suunnittelen vaan seinän värejä ja vauvanurkkausta. Mutta en mä kyllä ole ollut väsynytkään, eli kai tällä jotain tekemistä on taas raskaushormonien kansssa. Energinen keskiraskaus indeed, ylienerginen.

Mulla risteilee ajatuksissa kokoajan sekaisin vauvanpesät ja turvaportit ja sohvat ja piha-aidat, vaikka ihanaa aikaahan tämä on, luoda omannäköistään kotia. Jotenkin sitä on ihan hullaantunut näistä lisääntyneistä sisustus- ja muokkausmahdollisuuksista, kun on koko elämänsä tähän asti asunut vuokra-asunnossa. Mutta rauhassa otetaan ja ei mitään hätiköityjä ratkaisuja, vaan ainoastaan niitä palasia joiden voi kuvitella seisovan omalla paikallaan vuosia. Toivon vaan että mulla ei hormonit tee mitään tepposia ja kyllästynkin keväällä jo näihin raskausajan valintoihin, apua! Siksi siis maltillisuus on tärkeä juttu. Voisin toki tehdä jotain sisustushaavekollaaseja tänne blogin puolelle niin pääsette tekin sanomaan että älä nyt herreguud tuota osta jos joku on ihan kauheaa ja oikeasti raskaushormonien aiheuttaman mielenhäiriön tuotosta, hah!

Huomenna ennen lähtöä mulla on vielä oma neuvola ja esikoisen 5v neuvola, ihanaa päästä taas kuuntelemaan meidän vauvelin sydänäänet ja kiva kuulla myös että miten meidän esikoinen on kasvanut ja kehittynyt. Neuvolasta lähdetään suoraan ajamaan ja mukaan on varattu ainakin Onneli ja Anneli -äänikirja  ja iPadit. Matka sujuu varmasti hyvin kun muistaa pysähtyä pari kertaa jaloittelemaan ja tietenkin syömään. Ja meidän masutyyppi varmana bailaa matkasta ainakin sen osuuden minkä musiikki soi, hän on sellainen autobailaaja että.

Mulla on niin hyvä fiilis ja ihana viikonloppu varmasti edessä! Mahtia torstai-iltaa kaikille <3 T. Beige plussapallo niinkuin kuvissa näkyy 😀

PS: Blogini on muuten ehdolla Inspiration Blog Awardseissa Lifie-kategoriassa. Jos haluatte osoittaa tukenne ja käydä äänestämässä blogia niin se onnistuu TÄÄLLÄ. Mun blogi löytyy jo ihan alkupäästä koska nimi alkaa B:llä ja ehdokkaat on aakkosjärjestyksessä. Kiitos ihan hurjasti teille kaikille jotka jaksatte ja ennenkaikkea haluatte käydä äänestämässä. Jokainen ääni merkitsee mulle paljon<3

En ole pitkään aikaan tehnyt katsausta puhelimeni arkistoihin, mutta nyt luvassa siis syksyn ajalta materiaalia mitä en ole näyttänyt missään somekanavissa aiemmin. Arkisia räpsyjä ja hassuja juttuja mitä on tullut jaettua whatsappissa kavereille tai Otolle, mutta mikä ei ole tarpeeksi hienoa instaan tai mitä ei ole vaan tajunnut kuvata suoraan snappiin tai instagram storiesiin. Mä kuitenkin otan aika paljon kuvia puhelimellakin ja niihin jää se ihan omanlaisensa fiilis jollaista ei asetellummisssa tai tarkemmissa kuvissa ole.

1. Zelda isin olkapäillä lämpimänä syksyisenä iltapäivänä. 2. Uusi pikkupikkuserkku viikon ikäisenä Oton sylissä, mun sydän suli kun me oltiin tuota pientä ihanaa moikkaamassa. 3. Kilisteltiin koko perheelle sopivalla lasten skumpalla elokuussa mun yrityksen kunniaksi. 4. Tytöt olivat eräänä aamuna pukeneet nätit mekot päälle ja kömpineet hipihiljaa  meitä herättämättä yläsänkyyn katsomaan iPadilta My Little Pony -videoita, tällaiset olivat ilmeet kun yllätin heidät.

1. Zelda stailasi itsensä niin tyylikkääksi että oli vaan ihan pakko ottaa kuva. 2. Tämä kauppareissu jäi mun mieleen kun mulla oli kauhea migreeni ja piti olla kaupassa arskat päässä kun oli niin kirkkaat valot. Silti kerkesin jossain vaiheessa räpsäisemään kuvan ihanista neideistä kärryssä. 3. Hississä yksin, kun unohdin mun matkajuoman eli Raikastamon Bitter Lemon* -limun kotiin ja piti palata vielä hakemaan se. 4. Zeldan kanssa itiksessä shoppailemassa, neiti tuli mun kanssa hakemaan Starbucksista Pumpkin Spice Lattea sillä aikaa kun Otto ja Tiara menivät pelikauppaan.

1. Zelda teki itselleen kirjojenlukemispesän lattialle, lapset sitten rakastavat kasata tyynyjä ja peittoja ja kaivautua niihin lattialla. 2. Helsinki Design Weekin Lasten viikonlopussa ihmettelemässä. 3. Tiara tekemässä tehtäväkirjaa joka on hänen lempparinsa. 4. Tipa esittelee piirtämäänsä Pipsa Possua perheineen, hän oli kovin ylpeä possuistaan ja ihan syystäkin kun ne on niin söpöjä!

1. Reetan kanssa Pumpkin Spice Lattella, nyt rupesi taas tekemään mieli kun katselin näitä kuvia. 2. Oton kanssa synttäridinnerillä kreikkalaisessa ravintolassa. 3. Ja samaisella dinnerillä me syötiin molemmat mielettömän hyvä lampaan kyljyksiä ja valkosipuliperunoita ja vihanneksia ja yrttiöljyä ja naminaminami se oli kyllä superhyvää! 4. Otin mahakuvan helmikuisten ryhmään uusi mekko päällä.

1. Tiaran ponibileiden kakku josta olen edelleen kovin ylpeä! 2. Tiara sai lahjaksi aivan ihanan pienoismallikirjan jolla voi tehdä erilaisia tarinoita ja näytelmiä ja vaikka mitä, se on aivan super ihana ja ollaan saatu nähdä jo monta hienoa esitystä tytöiltä. He rakastavat keksiä tarinoita. 3. Synttärilounaalla äidin kanssa, käytiin kahdestaan kiinalaisessa keskellä päivää ja se oli kyllä harvinaista luksusta, harvoin tulee vietettyä äidin kanssa kahdestaan aikaa kun yleensä aina on lapsetkin mukana. 4. Molemmat muksut Oton sylissä yhtäaikaa, mahtuiskohan tuohon vielä se kolmaskin?

1. Navat vastakkain Oton kanssa, kumman pötsi on kasvanut enemmän tässä 20 viikon aikana? 2. Zelda testaa vauvan lämpöpussi-kantokassi-leikkikaari-leikkimattoa* josta lisää myöhemmin, kuulemma on oikein hyvä! 3. Otin kaverille kuvan meidän vauvajutuista ja maha tuli vahingossa mukaan kun kuvasin suoraan ylhäältäpäin. Nauratti kun katselin, jokaisessa kuvassa maha messissä. 4. Tiaran kanssa kokkailtiin kahdestaan punajuuri-vuohenjuustopastaa kun Otto ja Zelda olivat baletissa, tuli muuten sikahyvää vaikka en noudattanutkaan reseptiä vaan kiehautin vuohenjuustotkin kuplivan kuumiksi raskauden takia.

Sellaista arkea on ollut meidän syksy täynnä, paljon ihania hetkiä ja muistoja joita en halua unohtaa. Aiemmat arkikuvapostaukset löytyvät ARKIKUVAT-tagin alta jos ette ole lukeneet mutta haluaisitte. Huomenna Otto pitää etäpäivän töistä ja odotan innolla sitä että saadaan syödä lounasta kahdestaan. Arjen pieniä iloja, jotka kuitenkin ovat suuria nautintoja. Ihanaa keskiviikkoiltaa kaikille <3

*:llä merkityt tuotteet saatu blogin kautta.

Mikä oli teidän lemppari arkikuva? Oletteko kaivanneet arkikuva-postauksia, pitäisikö nämä ottaa taas kuukausittaiseksi jutuksi?