Ajattelin tarttua nyt ensimmäiseen postaustoiveeseen näin sunnuntain kunniaksi, ja kirjoittaa vähän kasvatuksesta. Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin, mutta nyt on luvassa katsausta siihen, miten kasvatus on muuttunut, kun tytöt ovat kasvaneet isommaksi. Oli muuten hauskaa huomata, että kirjoitin aiheesta viimeksi melkein päivälleen tasan vuosi sitten. Viimeksi kirjoittaessani keskityin aikalailla niihin suuriin kasvatuslinjauksiin, mutta nyt aion kertoa siitä miten meillä kasvatusta toteutetaan ihan tavallisessa arjessa.
Mä olen joskus videopostauksia tyttöjen kanssa kuvatessani saanut kritiikkiä siitä, että suhtaudun liian rennosti esimerkiksi siihen, jos Tiara lääppii vaikkapa kameraa tai tekee jotain muuta epäsopivaa. Videoilla olen käyttänyt samoja periaatteita, kuin käytän kotonakin. Rauhallista puhetta ennemmin kuin huutamista. Meillä kielletään kyllä tarvittaessa, ja sanotaan tiukastikin, mutta huutaminen on asia numero yksi, jota ehdottomasti pyrin välttämään aina, ja kaikessa.
Kieltäminen on kokeilunhaluisten pikkutyyppien kanssa arkipäivää, ja pakollinen juttu, mutta turhista asioista ei haluta kieltää. Turhilla asioilla tarkoitan sellaisia asioita, jotka saattavat vähän ärsyttää meitä aikuisia, mutta joista ei oikeasti ole minkäänlaista haittaa. Esimerkiksi leivän paloittelu pieniksi palasiksi ja niiden järjestäminen riviin ennen syömistä, voi tuntua ärsyttävältä ja hitaalta, mutta tavallisena kotipäivänä kun ei ole kiire, mitä se oikeasti haittaa? Tai jos lapsi haluaa syödä aamupalansa joskus (paino sanalla joskus, ei jokapäivä) katsellen sohvalla samalla Pikkukakkosta, onko se niin vakavaa? No ei ole. Asiat joista selviää pienellä imuroinnilla, eivät mielestäni ole kieltämisen ja pahan mielen arvoisia.
Mitä meillä sitten kielletään? Toisten satuttamiseen meillä on ehdoton nollatoleranssi. Missään tilanteessa, toista ei saa lyödä, potkia, töniä, tai satuttaa muuten, ikinä. Tässä asiassa me ollaan tiukkoja, ja toisen satuttamisesta seuraa poikkeuksetta jäähy. Alussa kun Zelda alkoi liikkumaan enemmän, ja Tiara koki kaksivuotiaan uhmallaan ja tarmollaan, että sisko ikävästi pilaa kaikki hänen leikkinsä, saattoi harmitus joskus johtaa siihen että Tiara yritti vaikkapa työntää Zeldaa pois leikistä, tai ottaa lelun kovakouraisesti pikkusiskonsa kädestä. Me suhtauduttiin kuitenkin alusta asti sellaiseen käytökseen tiukasti, ja nykyään nuo tilanteet ovat vähentyneet huomattavasti, vaikka tietysti edelleen aina joskus uhma iskee, mutta silloin mennään jäähylle, keskustellaan siitä mitä on tehty väärin, ja sen jälkeen pyydetään anteeksi.
Muuten me mennään uhmatuhmailuiden kanssa aikalailla tilanteen mukaan. Jäähyt eivät ole meillä mikään jokapäiväinen juttu, joita annetaan helposti, vaan yleensä uhmahetkillä keskustellaan tapahtuneesta rauhallisesti ja yritetään puolin ja toisin ymmärtää uhman syy, sekä pyydetään anteeksi jos tarvetta on. Jos vaikka Tiara kieltäytyy pukemasta ulkovaatteita päälle, niin selitän että ei voi lähteä ulos kylmään ilman talvivaatteita, tai voi tulla kipeäksi. Se yleensä riittää, mutta jos ei riitä niin sitten kysyn Tiaralta, että mikä ulkovaatteissa harmittaa, miksi hän ei halua pukea niitä päälle, ja silloin Tiaralla on yleensä joku syy käytökselleen, esimerkiksi lapaset joihin on unohtunut pesulappu ja ne tuntuvat inhottavalta, tai muuta vastaavaa. Tiaran kanssa ollaan päästy helpolla ainakin tähän asti, sillä yleensä melkein aina uhmalle löytyy jokin syy, jonka selvittyä tilanne on helppo purkaa.
Anteeksipyytämisen taito, on varmaan yksi tärkeimpiä taitoja joita ihminen oppii. Tiara on osannut pyytää anteeksi jo aika pitkään, vuoden verran suunnilleen, eikä ole tainnut koskaan taidon opittuaan kieltäytyä pyytämästä anteeksi, kun on tehnyt jotain väärää. Vaikka 2,5-vuotiaalla ei olekaan vielä lähellekään sellaista empatiakykyä kuin vaikka kahdeksanvuotiaalla, aikuisesta puhumattakaan, osaa Tiarakin pyytää vilpittömästi anteeksi ja halata päälle. Me pyritään opettamaan empatiakykyä Tiaralle sillä, että kerrotaan aina miltä toisesta tuntuu, kun Tiara on tehnyt jotain (niin hyvässä kuin pahassakin). ”Teit äidin tosi iloiseksi kun keräsit legot ihan itse, hienoa Tiara!” ”Siskoa harmittaa kun otit lelun sen kädestä.”
Olen pitänyt tunteiden sanoittamista tärkeänä, ja yrittänyt muistaa tehdä sitä mahdollisimman usein. Nykyään Tiara osaakin aika sujuvasti kertoa milloin on iloinen, milloin kiukuttaa, milloin harmittaa, milloin itkettää tai milloin on hauskaa (ja lukuisia muita tunnesanoja). Mä kerron lisää Tiaran puheenkehityksestä ja sosiaalisista taidoista 2,5v -postauksessa, sillä tässä postauksessa oli kuitenkin pointtina ne kasvatukselliset asiat eikä se mitä Tipa osaa. Tunteiden sanoittaminen on keino lapselle itselleen oppia tunnistamaan omia tunteitaan, ja hallitsemaan niitä, ja ainakin mun mielestä, mitä enemmän Tiara oppii tunnistamaan tunteitaan ja kertomaan niistä, sitä vähemmän meillä esiintyy ”turhaa” kiukuttelua.
Mä vältän puheessa määrittelemästä meidän lapsia, en koskaan sano tytöille että ”Oletpa sinä tuhma” tai ”Oletpa sinä kiltti”. Tytöt on aina rakkaita, ihania, kilttejä ja tärkeitä, myös sillä kaikkein kiukkuisimmalla hetkellä, eivät tuhmia. Käytös voi kuitenkin olla tuhmaa, silloin pyrin korostamaan sitä että teko oli väärin, sanomalla esimerkiksi että ”se oli väärin tehty, koska…”. Tytöt ansaitsevat tuntea itsensä ehdoitta rakastetuksi, enkä halua että he koskaan miettivät että olisivat jotenkin huonoja tai tuhmia meidän silmissä, vaikka olisivatkin käyttäytyneet typerästi.
Yleisesti ottaen mulla on kasvatukseen sama lähestymistapa, kuin kaikkeen muuhunkin: positiivinen ja rento asenne. Lähden aina mieluummin liikkeelle niistä hyvistä asioista, ja en säästele kehuja koskaan silloin kun niille on pientäkään aihetta. Mä uskon että hyvällä saa aikaan enemmän hyvää, kuin pahalla. Ainakin toistaiseksi olen saanut olla ylpeä molemmista tytöistä, jotka osaavat hyvät käytöstavat niin kotona kuin kaverin luona tai ravintolassakin. Toisten huomioon ottaminen on tärkeää, ja sitä haluan opettaa erityisesti. Mun mielestä myös hyvät käytöstavat esittäytymisineen, kiitoksineen ja tervehdyksineen ovat turhan aliarvostettuja nykyään, ja toivon että meidän tytöt ainakin osaavat käyttäytyä vaikka joku muu ei osaisikaan.
Kaikkein tärkeintä kasvatuksessa ainakin mun mielestä, on se että on lapsille läsnä. Mä luin jokin aika sitten jostain iltapäivälehdestä tutkimuksen, jonka mukaan Suomessa aikuisilla riittää keskimäärin 15 minuuttia 100% läsnäoloa päivässä kouluikäisille lapsilleen. Mä järkytyin! Viisitoista minuuttia ei ole mitään, ja siinä ajassa lapsen kuuluisi saada kerrottua vanhemmilleen kaikesta, mitä mielessä liikkuu tai siitä miten koulupäivä on sujunut! Sen artikkelin luettuani mä tein päätöksen, että mulla on jokaikinen päivä aikaa kuunnella mun lapsia, niin että he saavat oikeasti kertoa omista asioistaan.
Tiara on jo nyt niin kova puhumaan, että jos ei joka ilta ennen nukkumaanmenoa vielä kerran käytäisi päivän tapahtumia perusteellisesti läpi rauhassa jutellen, ei nukahtamisesta tulisi mitään kun Tipa hölpöttäisi tapahtumia itsekseen tuntitolkulla. Mun mielestä on ihana tapa vielä ennen nukkumaan rauhoittumista jutella rauhassa, halia ja sanoa että rakastaa. Läsnäolo ei ole todellakaan sama, kuin olla paikalla. Joskus huomaan itsekin ajattelevani blogijuttuja, selaavani sähköposteja tai muita silloin kun leikin vaikka Tiaran kanssa legoilla, vaikka pitäisi vain heittäytyä siihen hetkeen ja leikkiä täysillä lapsen kanssa.
Tämä on kuitenkin asia johon yritän panostaa, ja olen viimeaikoina jättänyt puhelimen aina leikkimään mennessäni toiseen huoneeseen ja keskittynyt siihen mitä ollaan tekemässä. Tuloksena on ollut hienoja legolinnoja, Barbien kenkäkauppa ja monta hienoa väritystehtävää, sekä hyvä mieli sekä äidille että tyttärelle. Kun jaksaa keskittyä leikkiin rauhassa, on helpompi saada leikin jälkeen itselleen rauhallinen hetki vaikka kahvin ja niiden sähköpostien parissa lapsen leikkiessä tyytyväisenä itsekseen, kun on saanut kaipaamaansa huomiota tarpeeksi.
Huh, tulipa pitkä teksti. Meidän kasvatus pähkinänkuoressa sisältää paljon rakkautta, turvalliset rajat, toisten huomioonottamista, läsnäoloa ja tunteiden näyttämistä. Toivon että niillä pääsee pitkälle!
Miten teillä kasvatetaan? Käytättekö jäähyjä tai muita rangaistuksia? Miten selviätte uhmatuhmailuista?































