Niin se pyörähti käyntiin viimeinen vuosi kaksikymppisenä. Tuntuu niin oudolta, että ensi vuonna olen 30. Nyt ymmärrän sen, kun monet keski-ikäiset sanoo, että tuntevat sisältä itsensä edelleen samaksi nuoreksi parikymppiseksi kuin ennenkin. Silmien ympärillä on ainakin kymmenen naururyppyä enemmän kuin kymmenen vuotta sitten, mutta mä rakastan niitä. Enkä muuten vieläkään muista käyttää silmänympärysvoidetta säännöllisesti, vaikka mulla sellainen on. Kai se pitäisi opetella. 

Mä rakastan mun naururyppyjä, ne kertoo siitä, että on ollut hauskaa. Sen sijaan kulmienkurtisteluryppyä mulla ei vielä ole otsassa, eli ei ole tullut liikaa murjotettua. Se on hyvä. Toivottavasti se ei kovin nopeasti ilmesty siihen, murheita en kaipaa, enkä halua suhtautua elämään liian ryppyotsaisesti, heh. Vitsieni laatu sen sijaan ei vuosien saatossa ole valitettavasti parantunut, mutta olen oppinut arvostamaan huonoja vitsejäni. Joskus ne ovat niin huonoja, että Otto nauraa ihan vain siksi. Ja nauru on hyvä. 

Muistatte varmaan, että mulla oli lista tavoitteista, jotka minusta olisi mahtavaa saavuttaa ennen kuin täytän 30. Olen tehnyt myös välikatsauksen listaan viime keväänä, kun aikaa oli jäljellä vuosi ja viisi kuukautta. Nyt kun aikaa on jäljellä vuosi, tavoitelista on edelleen siellä mielen perukoilla jossain, mutta ei tule suhtauduttua siihenkään turhan vakavasti. Tavoitteet eivät karkaa minnekään, vaikka niitä ei johonkin tiettyyn syntymäpäivään mennessä saavuttaisi. Ja kahdeksasta tavoitteesta moni on jo täyttynytkin, lopuista on turha stressata. Mutta ne ovat siellä mielessä ja ohjaavat eteenpäin oikeaan suuntaan ja saavat yrittämään kovemmin. Niitä on hyvä olla ja miettiä. 

En tiedä olenko oppinut mitään tosi merkittävää ja syvällistä tässä 28- ja 29-vuotissynttäreiden välissä, tai kasvanut ihmisenä. Olen vaan rullannut eteenpäin ja elänyt hetkessä, tarttunut tilaisuuksiin silloin kun niitä on ollut, tehnyt kovasti töitä ja nauttinut. Olen yrittänyt olla stressaamatta turhasta ja olla stressaamatta ylipäätään. Luottaa siihen, että kaikki järjestyy aina. No, ehkä olen oppinut sietämään epävarmuutta paremmin ja ottamaan sen voimavarana hankaluuden sijaan. Se on mulle voimavara, jos en tiedä, mitä parin kuukauden kuluttua tapahtuu. Koska silloinhan voi tapahtua jotain ihan mielettömän siistiä, mistä mulla ei juuri nyt ole mitään hajua. 

Ja ehkä olen oppinut senkin, että ei ole häpeällistä jos en tiedä tai osaa jotain. Ei ole häpeällistä jos muutan mieltäni tai tavoitteitani, vaikka tekisin niin usein. Spontaanius on iso osa mua. On rikkaus osata vaihtaa suuntaa silloin kun se on tarpeen ja on rikkaus myöntää, ettei osaa kaikkea. Silloinhan on paras paikka oppia uutta. Olisi tosi tylsää, jos tietäisi kaiken. 

On myös tärkeää tuntea omat voimavarat ja tietää milloin tarvitsee lepoa. Minä en osaa sitä aina, mutta onneksi läheiset muistuttavat. Eikä mun tarvitse tehdä vaikutusta keneenkään olemalla aina super ahkera super ihminen, minäkin saan olla joskus väsynyt. 

Siinäkään ei ole mitään hävettävää, etten ole täydellisen itsevarma kaikessa, enkä luultavasti koskaan tule olemaankaan. Jokaisella on oikeus olla myös herkkä, epävarma ja hämmentynyt. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Olen toisille usein paljon sallivampi kuin itselleni. Yritän opetella sitä armollisuutta edelleen myös itseäni kohtaan. Luulen, että vuosi vuodelta oman keskeneräisyytensä oppii ymmärtämään entistä paremmin. 

Tänään me juhlistetaan mun kaksikymppisyyden viimeisen vuoden alkua Oton kanssa pienellä staycationilla. Suunnataan hotelliin yöksi ja jonnekin syömään kahdestaan. Ihanaa mennä, kun ei olla oltu yötä kahdestaan sitten NYCin reissun. Otto ei ole paljastanut vielä mihin ravintolaan me mennään, mutta odotan kyllä innolla! Ihanaa, kun on vähän yllätystäkin, eikä tiedä kaikkea etukäteen. Lapset jäävät mummun kanssa kotiin ja viettävät mukavan illan. 

Tänään tuli muuten myös yhdeksän vuotta siitä, kun me mentiin kihloihin. (kun Otto kosi mua). Kihlajaispäivääkin on ihanaa juhlistaa treffeillä! Kiitos Otto kun katselet mua vuodesta toiseen sillä samalla lempeällä ja rakastavalla katseella, joka sun silmissä oli jo yhdeksän vuotta sitten <3

Tänään mä täytän 25 vuotta. 25 vuotta, neljännesvuosisata. Se on aika paljon, mutta kuitenkin aika vähän. 25-vuotiaana mä elän mun näköistä elämää, mä olen yrittäjä, kahden lapsen äiti, odotan kolmatta. Naimisissa kolmatta vuotta, miehen kanssa jonka kanssa kihlauduin tasan viisi vuotta sitten omana syntymäpäivänäni. Mä olen onnellinen.

Toisaalta 25 on vain numero paperilla, eihän se tarkoita mitään. Ihan samanlainen mä olen tänään kuin eilenkin, ja aika samanlainen kuin vaikka kolme vuotta sitten. Olen epävarma samoista asioista, ja ylpeä samoista asioista kuin silloin. Olen oma itseni, ja olen oppinut hyväksymään itseni tällaisena kuin olen. Sitä aina asettaa itselleen tavoitteita, ja ajattelee että elämä on jonkin tietynlaista aina tietyssä iässä. Toiset tavoitteet onnistuvat ja toiset eivät. Viime aikoina olen oppinut ajattelemaan että ne missä en koskaan onnistunutkaan, olivat asioita joita en edes tarvinnut elämääni. Ja saanut matkan varrella elämääni niin monta asiaa joista en koskaan edes haaveillutkaan, mutta jotka sitten osoittautuivat juuri sellaisiksi mitä sillä hetkellä tarvitsin.

En esimerkiksi koskaan haaveillut olevani yrittäjä, mutta blogin kautta olen ajautunut yrittäjäksi. Haaveilin tasaisesta työelämästä, en ehkä perinteisestä 8-4 duunista, mutta kuitenkin olevani vakituisessa työssä oleva palkansaaja. Mun lähisuvussa tai perhetutuissa ei ole hirveästi yrittäjiä, ja jotenkin itsekin olin aina asennoitunut olemaan palkansaaja, tunnollinen työntekijä jollekin enkä oman itseni herra. Kukaan ei koskaan kannustanut tai painostanut siihen, mutta ajattelin vaan että se olisi mun juttu. Newsflash! Ei ollut, tai ainakaan se ei ollut ainoa oikea vaihtoehto.

Takki Sheinside* / Mekko New Yorker / Sukkahousut H&M / Kengät Primark / *saatu blogin kautta.

Nyt yrittäjänä huomaan olevani vapaampi kuin koskaan. Se sopii mulle, se on ihan mun juttu. Eikä se olekaan yhtään niin pelottavaa tai turvatonta kuin ajattelin, päinvastoin. On ihan mahtava ajatus että kaikki on mun omissa käsissä.  Olen itse oman itseni suurin sparraaja, ja piiskaan itseäni eteenpäin, kehittymään ja tekemään ja kasvamaan. Yrittäminen tuntuu oikeastaan turvallisemmalta kuin mikään muu, koska kuten sanoin, kaikki on omissa käsissä, kaikki on kiinni siitä mitä minä olen valmis tekemään yritykseni ja itseni eteen. Parasta.

Kun äitiyttäkin on takana jo sen viisi vuotta, olen myös löytänyt oman tapani olla sellainen äiti kuin haluan. Toisaalta mitä vanhemmaksi lapset kasvavat, sitä useammin joudun välillä miettimään, millainen äiti haluan olla. Miten haluan reagoida, mitä en missään nimessä halua tehdä, millaisia arvoja haluan opettaa. Joka päivä mä näen lapsissani jotain niin kaunista että en voi kuin olla ylpeä siitä että minä ja Otto ollaan nuo tyypit luotu ja meidän huomassa he ovat kasvaneet omiksi persoonikseen. Silti välillä jännittää että osaanko tehdä kaiken oikein, osaanko kasvattaa lapsistani kelpo kansalaisia. Täytyy vaan yrittää parhaansa. Rakkaudella pääsee pitkälle.

Onneksi saan kulkea tätä matkaa yhdessä Oton kanssa, sillä silloin kun me ollaan yhdessä, olen tuhat kertaa vahvempi.

25-vuotiaana päällimmäisenä mielessä on kiitollisuus. Kiitollisuus kaikesta mitä on saanut, ja kiitollisuus kaikesta siitä mitä on vielä edessä. Me eletään jännittävää aikaa, kun jälleen kerran vietän syntymäpäivääni raskaana. Tämä on viiden vuoden sisään kolmas syntymäpäiväni jolloin olen raskaana. Ja se ei kuulkaa haittaa ollenkaan, se tuntuu suurimmalta siunaukselta mitä voi olla. Mun mahassa kasvaa meidän perheen puuttuva palanen, tyyppi, jota me kaikki odotetaan aivan malttamattomina. Ensi vuonna kun kirjoitan postausta syntymäpäivänäni, meidän vauva on jo yli puolivuotias. Ehkä hän köllii mun kainalossa, tai tuhisee omassa sängyssään, kun mä kirjoitan miltä tuntuu täyttää 26. Siihen asti mä nautin kuitenkin tästä 25-vuotiaana olemisesta ja tästä jännittävästä elämänvaiheesta jota me tällä hetkellä eletään, ja toivon vain että kaikki menee hyvin.

Kiitos kaikille jotka tekevät mun elämästä näin ihanaa, mukaan lukien kaikille teille ihanille lukijoille <3 Mahtavaa sunnuntaipäivää, me aletaan nyt valmistautumaan esikoisen synttäribileisiin ja vieraiden tuloon!