Aloin kirjoittamaan kirjaa

21.07.2020

Olen puhunut ennenkin halustani kirjoittaa oma kirja. Siitä on varmaan jo kaksi vuotta, kun mainitsin siitä ensimmäisen kerran, mutta halu on ollut olemassa jo kauan ennen sitä. Olen oikeastaan aina ajatellut, että haluan tehdä oman kirjan vielä joskus. Toki rakastan kirjoittaa blogiakin, mutta kirja on jotain pysyvää. Joku sellainen pysyvä jälki maailmassa, jotain konkreettista ja käsin kosketeltavaa, joka jää tänne senkin jälkeen kuin mua ei enää ole. Vaikka siitä ei mitään valtavaa menestystä tulisikaan, se olisi kuitenkin olemassa. Mun ajatuksia painettuna paperille. 

Mulla on paljon erilaisia kirja-ideoita, jotka ovat pyörineet päässä vuosien varrella. Yhtä niistä olen alkanut kirjoittamaankin jo, joskus viime kesänä. Taisin kirjoittaa sitä kymmenen sivua ja olin varma, että tämä on nyt se, jonka teen valmiiksi asti. Kirjoitin toisetkin kymmenen sivua, mutta se oli vähän takkuisempaa kuin niiden ensimmäisten kirjoittaminen. Jossain vaiheessa kaikki koko kirjassa alkoi tuntua typerältä. Epäilin itseäni ja otin etäisyyttä kirjoittamiseen. Olin todella kriittinen ja päästin ehkä liikaa valloilleen ne ilkeät epäilevät äänet, jotka sanovat, että en osaa enkä tiedä tarpeeksi. Ajattelin, että ehkä mun on vain parempi keskittyä tähän blogiin ja muihin somehommiin. 

Kirja-ajatus on kuitenkin kytenyt mielessä ja olen jossain määrin tuntenut itseni epäonnistuneeksi, kun en ole saanut sitä edistettyä lainkaan. Jos olisin rohkeampi kuin olen, olisin listannut sen yhdeksi niistä tavoitteista, jotka haluan saavuttaa ennen kuin olen 30. Sillä viime vuoden idealla en kuitenkaan olisi ehkä saavuttanut tavoitetta, tajuan sen nyt. Se olisi ollut väärä idea siihen. Mutta ehkä senkin idean aika on sitten joskus, kun olen rauhassa saanut makustella sitä ja jalostanut sitä lisää. Ehkä sitten, kun minulla on vieläkin enemmän elämänkokemusta ja uskon viimein tietäväni tarpeeksi. Sain kuitenkin erään toisen idean, joka ei vaadi enempää tietoa tai kokemusta yhtään mistään. 

Tänä keväänä mä yhtenä aamuna heräsin ja kuin salama kirkkaalta taivaalta, yhtäkkiä mun päässä oli lause, jolla aloittaisin mun ensimmäisen kirjan. Mä tiesin, että tässä se idea nyt on, tämä lause, tämä tarina mun on pakko saada kertoa. En kuitenkaan kirjoittanut sitä lausetta heti ylös, mutta se pyöri mun ajatuksissa viikkojen ajan. 

Kesäkuun alkupuolella tapasin yhdessä työtapaamisessa muissa merkeissä erään kustantamon edustajaa, jolle juttelin ideastani. Hän oli ensimmäinen tyyppi, jolle sanoin juuri tämän kirja-ajatuksen ääneen ja hän kannusti jatkamaan. Hänen mielestään idea kuulosti omaperäiseltä ja siltä, että sellaiselle teokselle voisi olla tilausta hyvinkin. Juteltiin yhdessä siitä, että tällaista juuri saman tyyppistä kirjaa ei vielä Suomesta löydy. 

Innostuin aivan valtavasti ja sain tosi paljon lisää itsevarmuutta. Tapaamisen jälkeen kirja pyöri ajatuksissa lähes päivittäin, mutta juhannus, remontti ja työt veivät mennessään, enkä löytänyt aikaa istahtaa alas vaan kirjoittamaan. Sanoin Otollekin ääneen, että hitsi haluaisin sulkeutua viikoksi mökkiin niinkuin se yksi nainen siinä yhdessä kauhuleffassa (mutta ilman niitä kauhuelementtejä) ja kirjoittaa vaan aamusta iltaan. Otto lupasi, että etsitään yhdessä mulle aikaa kirjoittaa.

Tavallaan kuitenkin tiesin, etten itse saa kyllä aikaiseksi sulkeutua viikoksi mökkiin, vaan jos mä sen kirjan teen, tulen tekemään ainakin ensimmäisen version siinä kaiken muun ohessa, keskellä arkea. Ja niinhän siinä sitten kävi, että kesälomalla mä heräsin yhtenä aamuna seitsemän jälkeen (ja muu perhe nukkui kymmeneen) ja kolmessa tunnissa olin kirjoittanut yhdeksän liuskaa. Ja mikään teksti koskaan ei ollut tuntunut yhtä omalta kuin se juuri silloin. Siitä se sitten lähti ja nyt mä kirjoitan tekstiä sellaiselle mallille, että voin lähettää ensimmäisen version kustantamoille ja katsoa mitä tapahtuu. Ja nyt mulla ei takkua, vaan tekstiä pulppuaa. 

Suomalaiseen tapaan mua pelottaa, että nyt kun sanon tämän ääneen, niin kuitenkin jotain menee pieleen, enkä ikinä saakaan julkaistua tätä kirjaa. Kukaan ei kiinnostukaan mun ideasta, eikä tästä koskaan tule mitään muuta kuin tämä postaus. Mutta totuus on se, että tämä kirjoitusprojekti on mulle itselleni niin valtavan tärkeä, jotenkin myös sellainen kasvamisprosessi, että vaikka sitä ei koskaan lukisi mun itseni lisäksi kukaan muu, uskon, että se kannattaa viedä loppuun asti. Ja kenties, jos kukaan ei sitä haluakaan julkaista, mä länttään sen jatkokertomuksena tänne blogiin. Mutta ei mennä vielä asioiden edelle, nyt mä ensin haluan kirjoittaa ensimmäisen version loppuun asti.

Olen innoissani ja tämä kaikki tuntuu kovin puhdistavalta ja tarpeelliselta.


Mitä tekisin jos en pelkäisi?

15.05.2020

Siinä on kysymys, jonka mun ystävä käski mun kysyä itseltäni, kun soitin hänelle sinä päivänä, kun oltiin löydetty tämä asunto, eikä tiedetty mitä tehdä. Oltiin innoissamme ja samaan aikaan niin suuren päätöksen tekeminen pelotti. Mitä tekisin, jos en pelkäisi? ”Tekisin ostotarjouksen heti”, vastasin. Ja hän kehotti meitä tekemään sen ja neuvoi sen tekemisessä kädestä pitäen. Se kysymys jäi mun mieleen. Ystäväni kertoi sen olevan hänelle tärkeä kysymys, jota hän aina kysyy itseltään suurten päätösten äärellä. Ja kun mä pohdin kuinka pitkälle hän on päässyt elämässä, mä todella näen sen kysymyksen merkityksen. Ei niin pitkälle päästä pelkäämällä ja kyseenalaistamalla omaa itseä.

Olen ikuisesti kiitollinen tuosta hyvin ytimekkäästä ja yksinkertaisesta kysymyksestä ystävälleni, koska se toi meidät tänne missä nyt olemme. Kotiin. Soitettuani ystävälleni, kysyin sen kysymyksen Otolta: ”Mitä me tehtäis, jos ei pelättäis?”.  Ja niin me tehtiin tarjous. Ja te tiedätte kyllä miten se päättyi. (Yhdessä-podin jaksossa kerromme tarkemmin tästä ostoprosessista, jos et ole vielä kuunnellut ja haluat kuulla siitä lisää). 

En tiedä oltaisiinko me uskallettu tehdä tätä päätöstä kahdestaan ilman mitään rohkaisua. Vai oltaisiinko vaan jääty jahkailemaan ja menetetty meidän mahdollisuus, koska asunnosta oli niin paljon kiinnostuneita? Ken tietää (barbie ei). Luulen, että ei oltaisi uskallettu, ainakaan riittävän nopeasti. Ehkä oltaisiin päästy tähän päätökseen muutaman päivän jahkailun jälkeen, mutta sitten olisi voinut olla jo myöhäistä.

Siksi on niin uskomattoman tärkeää, että itsensä ympäröi ihmisillä, jotka rohkaisevat ja nostavat ylöspäin sen sijaan, että epäilisivät ja lannistaisivat. Niiden ihmisten merkitys on ihan valtavan suuri, jotka meihin uskovat. Yksikin rohkaiseva tyyppi, joka sanoo oikeat sanat oikealla hetkellä, voi jättää lähtemättömän positiivisen jäljen meidän elämään. Olen ihan älyttömän kiitollinen meidän ystävistä ja läheisistä. Meillä on ympärillä suuri joukko ihania ja kannustavia ihmisiä, joihin voi luottaa.

Vaikka rohkaisevilla ihmisillä on positiivinen vaikutus ja olen heistä kiitollinen, elämää ei kuitenkaan voi rakentaa muiden rohkaisun varaan. Siksi päätin napata saman kysymyksen itselleni ohjenuoraksi elämän tärkeisiin päätöksiin. Pelko on toki hyväkin asia – pelko estää meitä tekemästä oikeasti typeriä ja hengenvaarallisia asioita. Epäonnistumisen pelko on kuitenkin sellainen pelko, josta en ainakaan itse koe olevan mitään hyötyä. Päin vastoin. Se estää tekemästä niitä asioita, joilla voi olla ratkaiseva positiivinen vaikutus elämään.

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, kuinka olen kyllä rohkea silloin kun on pakko. Perustin esimerkiksi yrityksen raskausaikana tultuani juuri irtisanotuksi, vailla mitään hajua siitä, tulisiko siitä yrityksestä edes mitään. Mulla ei kuitenkaan ollut mitään muutakaan vaihtoehtoa tai varasuunnitelmaa, joten uskalsin perustaa yrityksen. Se oli mun paras oljenkorsi päästä elämässä eteenpäin ja se kannatti. Mutta haluan olla yhtä rohkea myös silloin, kun vaihtoehtona olisi pysyä omalla mukavuusalueella. Jos olen rohkea myös silloin kun ei olisi pakko, uskallan tarttua useampiin mahdollisuuksiin. Usein vaan tuntuu turvallisemmalta pitää kiinni vanhasta ja jättää se mahdollisuus käyttämättä, vaikka niinhän se ei aina ole.

Mitä tekisin, jos en pelkäisi? Tätä kysymystä olen kysynyt itseltäni muuton jälkeen jo muutaman kerran, kun eteen on tullut valinnan paikkoja esimerkiksi työasioissa. Olen kokenut tämän kysymyksen juuri nyt erityisen tärkeäksi, kun tulevaisuus edelleen tuntuu kovin epävarmalta, kun ei tiedä miten talousasiat Suomessa ja maailmalla etenevät. Samaan aikaan kun mua pelottaa, pitää kyetä ideoimaan uutta ja näkemään kauemmas. Samaan aikaan kun haluan olla varovainen, säästäväinen ja harkitseva, pitää olla myös innovatiivinen ja kyetä nopeisiinkin päätöksiin. Pitää uskaltaa myös sijoittaa tulevaisuuteen.

Olen uskaltanut tehdä uusia asioita, ottaa yhteyttä uusiin ihmisiin, sanoa suoraan mitä haluan, tarttua uusiin tarjouksiin jotka tuntuvat pelottavalta, mutta kutkuttavalta. Toivon, että pelkojen voittaminen on kannattavaa.

Harjoittelen tätä rohkeutta joka päivä. Samalla kun harjoittelen olemaan rohkea, yritän myös kehittää itseni, jotta voisin rohkeuden lisäksi olla myös taitavampi. Yksi aika merkittävä juttu mulle tänä keväänä oli se, kun kävin kaupallisen yhteistyön yhteydessä yhden kokonaisen kurssin avoimessa ammattikorkeakoulussa. Sain kurssista viisi opintopistettä ja arvosanaksi vitosen, eli parhaan mahdollisen arvosanan. Työskentelin täysin itsenäisesti ja kurssi liittyi olennaisesti myös omaan työhöni ja yrittäjyyteen. Siitä tuli sellainen fiilis, että hitto, kyllähän mä nyt osaan tän. Se rohkaisi mua tosi paljon. Tämä oli ensimmäinen kerta kun opiskelin (pidempään kuin parin päivän koulutuksen) kymmeneen vuoteen. Sain siitä tosi paljon uskoa itseeni ja omiin kykyihini.

Opinnoista puheen ollen, mulla unohtui koko tämän kevään yhteishaku – silloin kun hakuaika oli, lapset olivat juuri jääneet kotiin ja lisäksi oltiin juuri löydetty tämä uusi koti ja siinä oli paljon puuhaa parille viikolle. Nyt olen kuitenkin helpottunut, etten hakenut kouluun vielä. Kaiken muun päälle se olisi ollut ensi syksylle liikaa, koska mun täytyy pystyä tekemään nyt täysillä töitä, kun Otto on vielä opintovapaalla. Jouluna Otto valmistuu omasta koulustaan, mikäli kaikki menee kuten olemme suunnitelleet ja sen jälkeen ainakaan näillä näkymin mikään ei estä meitä vaihtamasta rooleja. Mua keskittymästä kouluun ja Ottoa työntekoon. Hullua, miten nopeasti tämä Oton opiskeluaikakin on mennyt. Vastahan hän haki – ja nyt puolen vuoden päästä jo valmistuu.

Mitä tekisin, jos en pelkäisi? Julkaisisin tämän postauksen. Jos en pelkäisi, mitä joku sanoo, kun en hakenutkaan nyt kouluun, vaikka aiemmin keväällä olin vielä sitä mieltä, että nyt voisi olla hyvä hetki hakea. Jos tietäisin, että mulla on aina oikeus muuttaa mieltä, eikä mun tarvitse perustella mun henkilökohtaisia valintoja kenellekään. *julkaise* 

Mitä sä tekisit, jos et pelkäisi?