Kesäillat mun tyyppien kanssa

16.06.2019

Lasten ollessa kesälomalla on ihanaa välillä antaa isompien lasten valvoa vähän myöhempään. Koulu- ja dagisarjessa meillä lapset menevät aina jo 20-20.30 aikaan nukkumaan, joten se että saa kesälomalla joskus vaikka valvoa kymmeneen on heille jo iso juttu. Silloin me vietetään isojen tyttöjen aikaa tai tehdään Oton ja isojen kanssa kaikkea siistiä, mihin taapero ei niin paljon jaksa vielä keskittyä. Katsellaan yhdessä leffoja tai Netflixin dubattuja esiteinisarjoja, pelataan rauhassa lautapelejä tai tehdään isoja palapelejä. Joskus luetaan pitkiä kirjoja, lakataan kynsiä tai ihan vaan jutellaan. Se on niin parasta! Vaikka meidän lapset on aina ollut ihania tyyppejä joiden kanssa hengata, niin jotenkin musta tuntuu että tämän ja viime kesän välillä isot ovat oikeasti kasvaneet niin paljon.

Ihan mahtavaa, miten hauskaa on hengailla kahden vanhimman kanssa. Ja en missään nimessä tarkoita, etteikö heidän kanssa olisi ollut ihanaa ja hauskaa ennenkin tai etteikö taaperon kanssa olisi tälläkin hetkellä. Todellakin on. Mutta kasvu tuo tosi paljon uusia ulottuvuuksia yhteiseen keskusteluun ja hengailuun. Se on samaan aikaan jännittävää, innostavaa ja hauskaa.

Tottakai lasten ollessa ihan pieniä on joskus miettinyt millaista se on sitten, kun he ovat isompia. Tai ehkä on joskus miettinyt millaista on sitten kun he ovat teinejä. Mutta loppupeleissä se etukäteen spekulointi on vähän hyödytöntä, kun lapset kuitenkin kasvaa ja kehittyy tosi omalla tavallaan. En olisi ikimaailmassa osannut etukäteen ajatella, että 6- ja 7,5-vuotiaiden kanssa voi olla jo näin siistiä. Ja jotenkin tässä koko ajan kasvaa vaan se fiilis, että samaan aikaan kun kauhistelee ajankulua ja toivoo lasten pysyvän ikuisesti äidin vauvoina, odottaa myös sitä, että saa oppia heistä vielä lisää.

Se on ihan älyttömän ihanaa ja helpottavaa miten paljon he jo ymmärtävät. On mahtavaa, miten armollisia he ovat meille vanhemmille. Jos jonakin iltana meitä vanhempia väsyttää, mutta lapset haluaisivat vielä valvoa sen jälkeen kun pienin menee nukkumaan, heille voi myös hyvin sanoa suoraan jos ei jaksa. Että tänään äiti ja isi on herännyt aikaisin taaperon kanssa ja tehnyt päivällä vuorotellen koulu- ja työjuttuja ja meitä väsyttää ja halutaan itsekin mennä nukkumaan, tai katsoa vähän aikaa aikuisten sarjaa. Ja he ymmärtävät.

He keksivät joko ratkaisun ”voidaanko mennä kahdestaan sitten omaan huoneeseen lukemaan vielä kirjoja”, tai sitten tsemppaavat ja kertovat ymmärtävänsä ja menevät nätisti nukkumaan. Ei tulee mitään ”Mikseiii miksei jooko jooko jooko pliiiiis me halutaan” -litanioita, vaan tulee armoa ja ymmärrystä meille, jopa myötätuntoa. Meidän lapset arvostavat sitä, että heille puhuu suoraan ja perustelee. Ja jos on perustelut, ne on helppoa myös ymmärtää. He myös tietävät, että se ettei jonakin iltana saakaan valvoa ei tarkoita, etteikö vaikka toisena iltana voisi hyvin taas höpötellä vähän myöhempään.

Mä oon jotenkin niin fiiliksissä tästä elämänvaiheesta just nyt. Isompien lisäksi myös taapero on kasvanut ihan älyttömästi tänä keväänä. 2v tahtoikä tuntuisi olevan tällä hetkellä jo vähän seesteisemmässä vaiheessa. On ihanaa seurata myös hänen kehitystään ja tällä hetkellä koko perheen kesken on super helppoa mennä ja nähdä ja kokea. Kaikki ovat kivassa iässä ja kehitysvaiheessa juuri nyt ja esim. reissaaminen on tosi helppoa. Me nautitaan tästä ihan täysillä ja otetaan kaikki irti tästä kesästä.

Kiitos meidän mahtityypeille että saadaan olla just teidän vanhempia. Ja kiitos kun sain lukea tän teille ääneen ja tykkäsitte <3


En halua vanhempana sanoa koko ajan ”varo!” tai ”ei”

23.04.2019

*Postauksessa näkyvät bOblesit on saatu Gefferiltä.

Mä olen aina uskonut siihen, että lasten täytyy antaa itse kokeilla ja kiipeillä ja rakentaa temppuratoja ja testata rajojaan. Vain kokeilemalla he oppivat hallitsemaan omaa kehoaan ja tiedostamaan mihin heidän kykynsä riittävät. Olen siis aina kannustanut lapsia kiipeilemään ja hyppimään ja juoksemaan, pienestä asti.

Olen vienyt heitä liikuntaharrastuksiin, metsään, kallioille, uimaan, tasapainoilemaan, leikkipuistoihin ja hoplopiin. Olen kannustanut kiipeilemään kalliolla ja hyppimään trampalla. Olen tarjonnut mahdollisuuksia kokeilla erilaisia lajeja ja harrastaa huvin vuoksi tai tavoitteellisesti, ihan miten itse haluavat. Olen pyrkinyt myös itse näyttämään esimerkkiä liikkuvasta vanhemmasta liikkumalla itse ja lähtemällä mukaan lasten liikuttaviin leikkeihin. On opeteltu skibidiä, luisteltu, lenkkeilty ja pompittu trampoliinilla. Ollaan tehty kotona eläinjoogaa ja käyty koko perheen liikuntatapahtumissa.

Tekemällä oppii ja taidot karttuvat nopeasti. Olen myös tajunnut sen, että lapset kokeilevat ja menevät myös esim. koulussa ja päiväkodissa. Jos he eivät ole yhtään saaneet harjoitella kehon hallintaa ennen kuin kaikki mahdollisuudet avautuvat, he saattavat satuttaa itsensä pahastikin, kun eivät ymmärrä vaaraa. Joskus tietysti sattuu vahinkoja silloinkin kun saa harjoitella ja kokeilla rajojaan. Se on elämää ja se mahdollisuus on aina olemassa, vaikka kop kop melko vähällä ollaan onneksi päästy.

Keskimmäisen taannoisen temppuratatapaturman jälkeen tuli kuitenkin sellainen kauhea pelko ja teki mieli vuorata koko koti pumpulilla. Eihän kukaan vanhempi halua, että oma lapsi satuttaa itsensä. Mä sain nopeasti sen jälkeen itseni kiinni sanomasta ”VARO!” ja ”Älä!”. Yhden tapaturman jälkeen tuntui hetken, että kaikki ne järkevät ajatukset siitä, että lapsen pitää saada kokeilla ja oppia itse oli kuin pois pyyhitty. Mun piti hieman käydä itseni kanssa keskustelua, jotta pääsin yli siitä pelosta ja pystyin taas ajattelemaan rationaalisesti.

Mulle itselleni sattui ja tapahtui lapsena jatkuvasti aina, kun äiti ei ollut vieressä sanomassa ”varo!”. Käsi murtui koulussa kukkulan kuninkaassa, aivotärähdyksen sain päiväkodissa kahteenkin kertaan ja nilkoista meni nivelsiteet kavereiden kanssa ulkoillessa kun kompastuin. Olin sellainen honkkeli pitkäraajainen ja kömpelö lapsi, joka ei hallinnut kehoaan yhtään. Ymmärrän hyvin sen, miksi vanhempana pelottaa se, että omalle lapselle tapahtuu jotain ja tekee mieli vaan kieltää kaikki yhtään kehonhallintaa vaativa toiminta. Pidemmän päälle se ei kuitenkaan suojele lasta yhtään, päinvastoin.

Siksi mä olen halunnut vanhempana yrittää olla rohkea ja antaa lasten kokeilla. Ja vaikka se on nykyään pelottavampaa kuin ennen, mun täytyy yrittää olla rohkea jatkossakin.

”Hyssyttely, varoittelu ja kieltäminen onnistuvat helposti karkottamaan ilon lasten toiminnasta. Kolhut ja pienet vahingot kuuluvat lasten leikkiin ja liikuntaan, niiden kautta me kehitymme. Liikkumalla lapsi oppii myös välttämään tapaturmia.” Näin sanotaan Suomen Sydänliiton Neuvokas perhe -sivuston lasten liikuntasuosituksissa.

Ja mä en todellakaan halua karkottaa iloa lasten toiminnasta. Haluan rohkaista heitä liikkumaan juuri siten kuin itsestä tuntuu hyvältä ja löytämään ilon liikunnasta. Meidän lapset ovat aina liikkuneet paljon ja saaneet iloa liikunnasta. Liikkuminen on heille luontaista ja kotona tuntuu, että he ovat aina liikkeessä, paitsi silloin kun nukkuvat. Haluan edelleen tarjota mahdollisuuksia liikuntaan niin sisällä kuin ulkonakin. Siksi bOblesit pysyvät meillä olkkarissa ja terassilla ja niistä saa rakennella temppuratoja jatkossakin. Vaikka äitiä hirvittää, niin saan pitää sen hirvityksen omana tietonani. Aina välillä on (uudelleen ja uudelleen) hyvä käydä läpi, millaisia temppuratoja voi rakentaa ja millaiset rakennelmat ovat liian huteria, mutta he todellakin saavat rakentaa ja kiipeillä.

Gefferille tuli tänä keväänä uusia aivan ihania bObleseita herkullisissa väreissä ja mekin saatiin muutama uutuus lapsille testiin. Iso kala ja pieni kala ihanan vaaleanpunaisissa sävyissä, sekä mahtava rolleri, joka on meidän lasten ehdoton suosikki. Sillä kaikki kolme viilettävät vuorotellen ympäri alakertaa rullaillen. Yksi pötköttelee sen päällä lukemassa kirjaa ja samalla liikuttelee itseään jaloilla eteenpäin ja taaksepäin. Toinen liukuu mahallaan sen kanssa pitkiä liukuja. Kolmas istuu sen päällä ja potkuttelee eteen ja taakse. Kaloilla he harjoittelevat tasapainoa ja käyttävät niitä penkkeinä ja pöytinä.

Meidän lapsilla on todella hyvä kehonhallinta muhun verrattuna ja he osaavat monia sellaisia taitoja jo nyt, jotka itseltäni edelleen puuttuvat tai jotka olen oppinut vasta myöhemmällä iällä. Puhumattakaan siitä, miten notkeita he ovat verrattuna näkkileipä-äitiinsä. Heidän liikunnan iloaan on ihana seurata ja olen ylpeä siitä miten rohkeita ja taitavia liikkujia he ovat. Voin vain niellä jännitykseni ja katsoa vierestä, miten hienosti he kokeilevat rajojaan ja oppivat uutta. Tänään keskimmäinen sai viimein viiden viikon jälkeen kipsin pois ja käsi on loistavasti parantunut, onneksi. Tänään on meille ilon ja juhlan päivä ja lääkäriltäkin saatiin lupa ottaa käsi ihan normaalisti käyttöön.

Pelottaako teitä, että lapset satuttavat itsensä, kun lapset kiipeilevät ja riehuvat?  Toimitteko itse vanhempina eri tavalla kuin omassa lapsuudessanne toimittiin tässä asiassa?