Ensi viikolla tulee kuluneeksi kuusi vuotta siitä hetkestä kun meidän esikoinen tuli pylly edellä maailmaan, viisi viikkoa etuajassa, ja teki meistä vanhemmat. Se hetki on tallentunut mun muistiini ikuisesti, ja vaikka jokainen lapseni syntymä on ollut yhtä merkityksellinen, oli tämä hetki niistä kuitenkin se joka muutti kaikkein eniten meidän elämää.

Kun painan silmät kiinni ja muistelen sitä syyskuista tiistaita vuonna 2011, mä näen onnenkyyneleet Oton poskilla, muistan kuinka pelkäsin että 46-senttinen minivauva tippuu mun mahan päältä, ja muistan sen maailman kummallisimman tunteen, kun yhtäkkiä raskausmaha olikin tyhjä. Siis se on maailman oudoin fiilis, se hetki kun vauva vaan tulee ulos ja yhtäkkiä iso paino häviää kropasta! Mutta nyt ei ollut tarkoitus puhua siitä, vaikka siitä tunteesta varmasti saisikin kokonaisen postauksen aikaiseksi (am I right, kanssaäidit?!), vaan nyt oli tarkoitus analysoida sitä, olenko muuttunut äitinä tässä kuuden vuoden aikana. Toiminko eri tavalla, kuin kuusi vuotta sitten? No toiminhan minä, sen verran voin spoilata heti alkuun.

Kuusi vuotta sitten olin samaan aikaan hurjan epävarma, ja hurjan itsevarma äitinä. Kuvittelin osaavani tosi paljon siihenastisella hurjalla 20 vuoden elämänkokemuksellani, ja tietäväni äitiydestä kaiken, koska meille oli suotu tyytyväinen ja hyvin nukkuva vauva. Samaan aikaan kuitenkin pelkäsin kaikkea uutta, uusia vaiheita, ja kaikki mitä luin, jäi kummittelemaan mun mieleen. Ajattelin että vauva menee pilalle jokaisesta pienestä virheestä, joita vanhempana tulee tehtyä. En ollut vielä löytänyt omaa tapaani olla äiti, ja syyllistyin oikeastaan ihan kaikesta. Vertailin, ja kiinnitin hirveästi huomiota siihen miten toiset äidit tekivät mitäkin, ja miten toiset vauvat kasvoivat verrattuna meidän vauvaan.

Luovutin ensimmäisellä kerralla imetyksen suhteen liian helpolla, ja luotin aika paljon siihen kuuluisaan ”maailaisjärkeen”, joka ei nykypäivänä enää ole siellä tärkeysjärjestyksen yläpäässä vanhemmuuden periaatteita pohtiessani. Silloin ärsyynnyin ja ahdistuin joka kerta, kun joku kyseenalaisti jonkin mun ajatuksen tai toimintatavan. Olin mustavalkoinen ja ehdoton, oli vaan joko niin tai näin, oikein tai väärin. Nykypäivänä luotan maalaisjärkeä enemmän virallisiin tuoreisiin tutkimuksiin kasvatuksen pohjana, sekä siihen, että tehdään sitä mikä toimii meidän perheellä, eikä mua juurikaan kiinnosta mitä joku ulkopuolinen on meidän tavoista mieltä. Tiedän myös että mustan ja valkoisen väliin mahtu koko kirjo harmaan eri sävyjä.

Joku toinen on varmasti jo 20-vuotiaana itsevarma äiti, joka ei kyseenalaista taitojaan tai vertaile itseään muihin. Mä en ollut. En silti sano että olisin ollut huono äiti, sillä en missään nimessä ajattele olleeni silloin huonompi äitinä. Ihan samat periaatteet mulla oli silloinkin kuin nykyään, taidot ja toteutustavat olivat vaan erilaiset. Pohjimmiltani olen kuitenkin ollut sama äiti alusta asti. Olen aina halunnut kasvattaa lapset rakkauden täyteisessä ja turvallisessa kodissa, itsevarmoiksi ja empaattisiksi tyypeiksi.

20-vuotiaana voimavarat ja kärsivällisyys vanhemmuuteen olivat kuitenkin mulla ihan eri luokkaa kuin nykyään, ja se tietysti vaikuttaa paljon sellaiseen arkipäivän vanhemmuuteen, vaikka ne periaatteet siellä taustalla samat ovatkin. Nykyään on helpompaa olla sellainen äiti kun haluan olla, kun ei tarvitse stressata ulkopuolisista vanhemmuuteen ja perhe-elämään vaikuttavista asioista, kuten taloudesta tai siitä otetaanko mut äitinä tosissaan, eikä jokainen lapsen uusi kehitysvaihe enää yllätä.

Kuten klisee kuuluu, kokemus tuo varmuutta, ja iän karttuminen rauhoittaa. Ainakin mua se on rauhoittanut. Menojalka ei ole vipattanut enää vuosiin, vaan viihdyn parhaiten yhdessä perheen kanssa. En kaipaa irroittelua tai villejä iltoja. Toisaalta, en kyllä kovin usein käynyt ulkona parikymppisenäkään, ainakaan jos lapsettomiin ikätovereihin vertaa. Silloin ne satunnaiset bailuillat parin kuukauden välein olivat mulle tärkeitä, ja kaipasin niitä. Ei se tehnyt musta kuitenkaan huonompaa äitiä kuin nyt, aina lapsilla oli turvallinen hoitopaikka. Nykyään olen vaan enemmän kiinni lapsissa omasta halustani, vaikka hoitajia olisi tarjolla enemmän kuin koskaan ennen.

Kuusi vuotta on kasvattanut ymmärrystä ja armollisuutta sekä itseä, että muita vanhempia kohtaan. Ymmärrän ja hyväksyn erilaisuutta nykyään paljon paremmin kuin kuusi vuotta sitten. En jaksa kauhistella muiden valintoja, enkä koe tarvetta nostaa omia valintojamme jalustalle ainoina oikeina ratkaisuina. En vertaile. Tiedän että jokainen perhe tekee omat päätöksensä, eikä se mikä toimii meillä, välttämättä toimi jollakin toisella ollenkaan. Olen myös itsevarmempi, ja luotan omiin kykyihini äitinä paljon enemmän. Se että joku kyseenalaistaa mut ei saa mua suuttumaan tai ahdistumaan, vaan perustelemaan oman kantani niin hyvin kuin osaan. Olen sinut meidän tekemien valintojen kanssa.

Kuusi vuotta on opettanut näkemään pidemmälle kuin siihen vauvavuoteen. Olen ymmärtänyt, että se vauvavuosi ei ole koko elämä. Se, saako vauva korviketta vai tissimaitoa, oppiiko konttaamaan 6kk vai 10kk iässä tai sanooko ekaksi äiti vai pappa, on ihan kärpäsen kakka lapsen koko elinkaaresta. Vaikka näistä asioista on hauska kirjoittaa ja jutella ja niitä on jännittävää seurata, niillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa kuinka hyvä vanhempi on, tai kuinka hyvä lapsesta tulee. Siinä vaiheessa kun lapsi on kuusi, ei luultavasti enää edes muista missä vaiheessa mitäkin on opittu. Ainakin mulla tekisi tiukkaa ilman vauvakirjoja.

Vaikka koen olevani itsevarma äitinä, ja tietäväni omat vahvuuteni ja heikkouteni melko hyvin, en silti ajattele olevani valmis äitinä. Äitiys on koko elämän mittainen matka, ja niin kauan kuin mussa henki pihisee, tulen toivottavasti oppimaan ja kehittymään paremmaksi ja varmemmaksi äitinä. Jokainen vuosi ja vaihe opettaa ja antaa lisää. Mä nautin siitä ihan suunnattoman paljon. Haluan oppia mun lasteni rinnalla joka päivä paremmaksi.

Äitiys on parasta maailmassa, mun maailmassa. Jonkun toisen maailmassa joku muu asia on parasta, ja sekin on ihan fine. Postauksen kuvituksena kuva minusta äitinä jokaisena äitiyteni vuonna.

Tänä kesänä olen huomannut että meidän isommat tytöt alkavat oikeasti olla aika isoja, heillä on hurjasti fiksuja ajatuksia, hyviä läppiä ja paljon kysymyksiä. Tänä kesänä ollaan myös lanseerattu ihan uusi juttu ihan lasten itsensä toimesta, sellainen, josta mä vähän salaa olin haaveillutkin silloin kun tytöt olivat vielä pieniä.

Se tapahtui ihan sattumalta yhtenä iltana, kun olin kolmestaan tyttöjen kanssa kotona Oton ollessa jossain reissussa. Me päädyttiin istuskelemaan tyttöjen nukkumahuoneen lattialle tyynyjen päälle, puhelimesta pauhasi Marcus & Martinus, ja yhtäkkiä alettiin jakamaan salaisuuksia. Kysyin muutaman ”oikean” kysymyksen ihan vahingossa, ja yhtäkkiä sitä asiaa rupesi vaan pulppuamaan hulluna, söpöjen kikatusten säestämänä. Puhuttiin ihastumisesta, rakkaudesta ja salaisuuksista. Supatettiin ja kiherrettiin. Kyllä, 4- ja melkein 6-vuotiaiden kanssa. Nuorena se on aloitettava.

Jaoin tyttöjen kanssa muistoja omasta lapsuudestani. Kuinka eskarissa olin valtavan ihastunut yhteen toiseen eskarilaiseen (yhdessä kahden kaverini kanssa), jonka laatikkoon vietiin sydämen muotoisia lappuja joissa luki jotain ”oot söpö t. salainen ihailija”. Tytöt nauraa kihersivät, ”äitiiiii eihän noin voi tehdä!”. Ja samalla he kertoivat omista jutuistaan, ja mä kyselin lisää.

Tämä on jotain sellaista mistä mä unelmoin, kun sain kuulla että musta tulee äiti. Että meidän lapset haluavat ihan itse jakaa ne tärkeimmät ja salaisimmat asiat mulle ja jutella mun kanssa. He luottavat muhun ja avautuvat mulle, ja tietävät että mulle voi kertoa ihan mitä tahansa, ja mikä tärkeintä: haluavat kertoa mulle omia asioitaan. Mä tiedän että he ovat vielä pieniä, ja tässä iässä äiti vielä onkin useimmilla se luottotyyppi jonka kanssa voi puhua kaikesta, niinkuin kuuluukin. Mutta kovasti toivon, että meillä säilyy tämä keskusteluyhteys läpi elämän, myös teini-iässä. Toivon että he kokevat aina, että mulle voi tulla juttelemaan, mä en hermostu enkä naura, enkä tuomitse.

Mulla on ollut oman äidin kanssa aina sellaiset välit, että olen voinut kertoa ihan mitä tahansa pelkäämättä että hän tuomitsee. Silloin kun olin teini, mun äiti oli yksi niitä harvoja joille mun kaveritkin uskalsivat puhua totta kaikesta. Mä toivon että voin itse olla samanlainen vanhempi läpi mun lasten elämän. Että kenenkään ei koskaan tarvitse pelätä mua, ja mun kanssa on mukavaa jutella, ja mä olen luottamuksen arvoinen. Olisi kauheaa jos oma lapsi sanoisi että ei voi puhua oman äidin kanssa jostain oikeasti tärkeästä asiasta.

Vaikka 4- ja 5-vuotiaat on pieniä, heillä on jo paljon omia ajatuksia, mielipiteitä ja kokemuksia joista heillä on tarve puhua, niin kavereiden kuin luotettavan aikuisenkin kanssa. Mä haluan aina olla sellainen vanhempi, jolla on aikaa kuunnella mitä lapsilla on sanottavaa, ja oikeasti keskittyä siihen mitä he kertovat. Jos mä olen meidän lasten mielestä sen arvoinen että he kertovat mulle suurimmat salaisuudet, niin todellakin mun täytyy silloin käyttäytyä sen mukaan. Eikä se ole pahitteeksi, että kertoo joskus omiakin harmittomia salaisuuksiaan lapsille, sillä he ovat aika hyviä pitämään salaisuuksia. Heille tulee hyvä mieli kun he tietävät että äitikin lähetti rakkauskirjeitä eskarissa, ja äiti vielä kertoo siitä luottamuksella.

Siitä meidän salaisesta kikatushetkestä tulikin tyttöjen mielestä niin kiva juttu, että nyt he haluavat viettää sellaisia melkein joka ilta. Olen myös huomannut että aina heillä ei ole edes mielen päällä mitään kovin suurta. Se ajatus siitä äidin huomiosta ja yhteisestä hetkestä lattialla kikatellen on vaan niin houkutteleva, että he vaan siksi kysyvät että ”jutellaanko äiti taas ja kuunnellaan musiikkia ja laitetaan ovi kiinni?”. Ja jutellaanhan me. Tai sitten ollaan ihan hiljaa, kunnellaan musiikkia, ja välillä vaan kikatellaan.

Niin tai näin, meidän tytöt on ihan parhaita, ja mä toivon että saan viettää näitä hetkiä hamaan tulevaisuuteen asti heidän kanssaan <3

Vietetäänkö teillä salaisia kikatushetkiä?

Naputtelin alunperin tässä tekstiä siitä miten rentoa ja kivaa meillä on Oulussa, ja todellakin onkin. Mutta säästän sen tekstin toiselle päivälle, koska nyt mua alkoi liikaa mietityttämään asia johon törmäsin jälleen kerran FB-ryhmien ihmeellisessä maailmassa. Nimittäin kurittaminen, ja se miten lapsena kurittamista, toisinsanoen perheväkivaltaa, kokeneet itse kirjoittavat siitä näin aikuisena.

Kaikenlainen kurittaminen, niin piiskaaminen, tukistaminen kuin luunapitkin, on ollut kiellettyä lailla Suomessa jo vuodesta 1984 asti, eli 33 vuotta. Silti mm. moni oman ikäluokkani tyyppi on sitä vielä kokenut omassa lapsuudessaan, ja siksi tämä on edelleen pöydällä oleva puheenaihe. Vaikka lähes kaikki sanovatkin (onneksi) että eivät ikinä kurittaisi omia lapsiaan, mua huolestuttaa enemmänkin se ajatusmaailma joka monella tuntuu olevan itse kokemaansa kuritukseen. Nimittäin se, että piiskan saaminen, avokämmenellä läppäisy, luunappi tai tukkapölly olisi ollut jotenkin ”ihan oikein” ja ”ansaittua”.

Musta se on tosi surullista, että lapsuudesta on jäänyt sellainen fiilis että se että vanhempi (jonka pitäisi olla se tuki ja turva ja rakkaus johon turvautua kaikissa tilanteissa) ratkaisi asioita satuttamalla lasta, olisi ollut oikein. Sehän on aivan nurinkurista! Väkivalta ei missään tilanteessa ole oikein, ja vaikka siitä ei ehkä jää kaikille traumaa ja sen voi antaa anteeksi ja jatkaa eteenpäin, ei missään tilanteessa saa ajatella että sen olisi itse ansainnut, tai vielä pahempaa ”musta olisi varmaan tullut ihan kauhea jos en olisi saanut piiskaa ja luunappeja”.

Ymmärrettäväähän se on että vielä 80- ja 90-luvulla on näihin keinoihin turvauduttu. Silloin laadukasta ja oikeaa tietoa kasvatuksesta ei ollut yhtä helppoa saada kuin nykyään. Ei ollut miljoonaa vanhemmille suunnattua nettisivua yhden klikkauksen päässä puhelimessa, eikä näistä asioista puhuttu yhtä laajasti kuin nykyään. Perhetyö ei ollut kovin yleistä, eikä työkaluja ja tukea ristiriitatilanteiden ratkaisuun saanut niin helposti yhteiskunnan toimesta silloin kun sitä olisi tarvittu.

Oli vain omilta vanhemmilta periytyneet tavat ja arvot, ja muistikuva siitä että jos lapsi käyttäytyi oikein huonosti niin sille näytettiin ”koivuniemen herraa”. Joku lehtinen neuvolasta annettiin vauvaa odottaessa mutta ei sitä kaikki lukeneet. Ei silloin opetettu aikuisille miten käydään lapsen kanssa ristiriitatilanteita läpi, vaan uskottiin että rankaiseminen on hyvä tapa ratkaista asioita. ”Eihän ne muuten opi”. En siis halua syyttää sen ajan vanhempia tällä tekstilläni, eihän tiedon puutteesta voi suuttua kenellekään jos ei tieto ole tarpeeksi helposti ollut saatavilla.

Monia tuntuu naurattavan lapsena saadut luunapit ja tukkapöllyt, tai esimerkiksi väkivallalla uhkailu. ”Aina meitä risulla uhkailtiin ja itse saatiin valita remmi vaatekaapista, mutta ei sitä koskaan käytetty”. Vaikka varsinaista fyysistä väkivaltaa ei olisi käytetty, on sillä uhkailu jo itsessään väkivaltaa. Eikä se ole yhtään sen hyväksyttävämpää kuin fyysinenkään väkivalta.

Mä en voi ymmärtää, miten kukaan voi suhtautua näihin asioihin kevyesti naureskellen. Se on ihan mahtavaa jos ei ole traumoja jäänyt ja jos pystyy ymmärtämään miksi vanhemmat on näin toimineet ja suhteet heihin on kunnossa. Mutta mä toivon että jokainen joka on kokenut kurittamista, väkivaltaa, ymmärtäisi että ei mitenkään ole sitä omalla käytöksellään ansainnut. Vaikka lapsi tekisi mitä tahansa ikinä, ei siihen oikea vastaus ole väkivalta. Ei vanhemman eikä kenenkään muunkaan toimesta. Ei suuri väkivalta, ei pieni väkivalta, ei sillä uhkailu, eikä mikään muukaan pelottelu. Lapsi ei koskaan ansaitse väkivaltaa.

Väkivalta ja uhkailu ei opeta lapselle mitään muuta kuin että hän ei saa näyttää todellisia tunteitaan tai suuttua tai tehdä virheitä koska vanhempi ei kestä sitä ja satuttaa. Rakkaus, tunteiden sanoittaminen, kielteistenkin tunteiden vastaanottaminen, keskustelu ja näiden keinojen ollessa riittämättömiä – ulkopuolinen apu – auttavat paljon enemmän, rakentavasti ja turvallisesti.

Mä toivon että jokainen joka ajattelee niin että olisi itse ansainnut satuttamisen tai jopa kokee saaneensa siitä jotain hyvää, tarkistaisi omaa ajatusmaailmaansa ja arvostaisi itseään vähän enemmän.

Oletko sinä kokenut kurittamista tai väkivaltaa lapsuudessasi? Miten suhtaudut siihen nykyään?

Takana on kolme kuukautta kolmen lapsen vanhemmuutta. Vastaanotin postaustoiveen siitä, millaista se on ollut ja mitä haasteita on tullut vastaan.  Tämä on tosi mielenkiintoinen aihe josta mulla on paljon sanottavaa. Tarkka postaustoive kuului näin:

”Voisitko kirjoittaa joskus postausta siitä, millaisia ns. hankaluuksia teillä tulee vastaan kolmen lapsen kanssa. Lapset ja perhe-elämä näkyy vahvasti blogissasi ja olen saanut postaustesi perusteella sellaisen kuvan, että lapsenne ovat varsin hyväkäytöksisiä. Olisi mielenkiintoista kuulla näistäkin puolista teidän arjessa, kun kaikki ei aina menekään ihan putkeen. Ainakin olettaisi, että kolmen lapsen perheessä tällaista esiintyisi jonkin verran. Lähinnä siis siitä näkökulmasta, että miten sinä ja Otto vanhempina reagoitte/toimitte niissä tilanteissa, jos lapset esim. riehuvat tai kiukuttelevat kauppareissulla tmv. Myöskin miten vanhemmuus ja lasten kasvattaminen on vaikuttanut sinuun/teihin ja miten se on muuttanut ajatus- ja arvomaailmaa.”

Lähtökohtaisesti kolmen lapsen kanssa ei mielestäni ole tullut mitään sellaisia hankaluuksia vastaan mitkä johtuisivat nimenomaan siitä että lapsia on kolme. Ellei sitä lasketa että meidän auton kyytiin ei enää mahdu muita kun oman perheen jäseniä. Mutta se ei liity taas kasvatukseen mitenkään. Joskus on tietysti kädet täynnä, eikä aina kerkeä vaikka osallistumaan isompien leikkiin silloin kun haluaisi, koska vauva tarvitsee jotain. Mutta noin muuten en koe että kolmen lapsen perheessä olisi sen enempää hankaluuksia kuin kahden lapsen perheessäkään, ainakaan toistaiseksi.

Oikeastaan eipä tuohon tarvitsisi laittaa tuota ”ainakaan toistaiseksi” perään. Olen tässä melkein kuuden blogivuoden aikana saanut oman osani ”odotappa vaan” -kommenteista. Kyllä te äidit tai tulevat äidit tiedätte: aina kun iloitsee jostain mikä on sujunut hyvin, joku tulee sanomaan että on sulla nyt helppoa mutta odotappa vaan kun sitä ja tätä. Ei, ei ja ei. Olen nyt kuusi vuotta odottanut vaan ja kyllä voin sanoa että on vieläkin ihanaa, mahtavaa ja helppoa. Joo, joskus on väsyttävämpiä päiviä ja joskus on hetkiä kun riittämättömyyden tunne iskee, kun kaikki haluavat jotain yhtäaikaa, mutta pääpiirteittäin kolmen lapsen vanhemmuus on ihan samanlaista kuin kahdenkin.

Luotan meihin vanhempina, ja uskon että mun ei tarvitse tuota ”ainakaan toistaiseksi” lisätä tuohon lauseen perään. Me jatketaan samalla kaavalla kuin tähänkin asti, se toimii meillä. Kasvatetaan sellaisia muksuja joiden kanssa meidän itsemme on kiva hengata, ja joiden kasvatukseen voidaan itse olla tyytyväisiä.

Tuo kaupassa riehuminen tai kiukuttelu on mulle sellainen vähän absurdi ongelma. Se on meillä nimittäin todella harvinaista, olen joskus aiemminkin kertonut täällä että meidän lasten kauppakiukuttelut on laskettavissa yhden käden sormilla. Siis kaikkien kolmen yhteensä. Nämä eivät sisällä yhtäkään lattialle heittäytymistä tai kaupasta kesken poistumista, sillä sellaista ei ole koskaan tapahtunut. Toki lapset joskus ovat kaupassa riehakkaita tai huonolla tuulella, mutta eivät niin että se häiritsisi muita asiakkaita tai että itse menettäisin malttini. Yleensä vaan kehoitan rauhoittumaan jos lapset ”riehuvat”, tai ohjaan huomion muualle. Lähtökohtaisesti lapset kuitenkin ovat mukana punnitsemassa hedelmiä, vetämässä ostoskoria perässä ja valitsemassa jugurtteja. Näin oli ennen Novaa ja näin on nytkin. Kauppareissuja ei kannata tehdä väsyneiden tai nälkäisten lasten kanssa pitkän päivän jälkeen, silloin niitä huonon tuulen hetkiä tulee kaikille helpommin.

Kerran kun oltiin kaupassa, Novalla oli masuvaivoja, mutta kauppareissu oli vaan ihan pakko hoitaa juuri sillä hetkellä juuri sillä porukalla, kun meillä oli sinä päivänä tiukka aikataulu. Minä juoksin isompien tyttöjen kanssa ympäri markettia etsimässä ostoslistan tarpeita ja Otto käveli Novaa sylissä hytkytellen ympäri kauppaa. Onneksi se oli vaan silloin kerran, ja yleensä ennakoimalla pääsee pitkälle. Nyt kun meillä on Oton vanhempainvapaan ansiosta mahdollisuus tehdä kaikki mahdollisimman helpoksi, ei tehdä kauppareissuja kiireessä tai nälkäisten tai väsyneiden lasten kanssa, ja käydään kaupassa juuri silloin kun sille on sopiva hetki, koska me voidaan.

Musta se on surullista että perusoletus on että lapset kiukuttelevat ja riehuvat päivittäin ja perhe-elämä on raskasta. Sen ei tarvitse olla niin, eikä se kaikilla ole niin. Ei meillä ainakaan. Joskus on toki väsynyttä, mutta mä olen kirjoittanut tänne blogiin esimerkiksi meidän kaikista tämän kevään hankaluuksista. Olen kirjoittanut oksennustaudista, olen kertonut kun meillä oli huono yö vauvan kanssa. Olen kertonut palautuneeni hitaammin tällä kertaa raskaudesta. Olen kirjoittanut kaikista asioista teille, jotka olen kokenut tänä keväänä raskaaksi tai hankalaksi. Olen maailman onnellisin ja kiitollisin siitä että meidän hankaluudet ovat olleet noin pieniä. Ikinä ei tiedä mitä elämässä tulee vastaan ja jokaisesta hyvästä päivästä täytyy olla kiitollinen.

Meidän kummankaan elämä ei ennen lapsia ole tosiaankaan ollut mitään ruusuilla tanssimista. Toinen meistä on elänyt vuosia äidin vakavan sairauden kanssa ja toinen menettänyt äitinsä vakavalle sairaudelle. Ehkä siinä on osasyy sille miksi pyritään nauttimaan jokaisesta päivästä ja elämään täysillä, eikä murehdita tai ärsyynnytä pienistä.

Omasta arjesta ja perhe-elämästä kannattaa tehdä sen näköistä kun itse haluaa, niissä puitteissa mitä itselle on suotu. Näin me ollaan tehty, ja voin selkä suorana sanoa että on todellakin ollut sen arvoista. Meidän lapset on mahtavia tyyppejä kaikki kolme, ja me pelataan perheenä aina kaikki yhteen pussiin. Ollaan tiimi joka toimii. Lasten kanssa on kiva lähteä eri paikkoihin ja tehdä eri asioita, eikä tarvitse murehtia että he eivät osaisi käyttäytyä. Varsinkin kun isommat lapset ovat jo noin isoja, heidän kanssaan on oikeasti hauskaa ja mielenkiintoista hengailla. Heillä on hyviä juttuja, ja he osaavat keskustella ja ottaa toisetkin huomioon.

Vanhemmuus ja lasten kasvattaminen on kasvattanut myös meitä Oton kanssa ihan hurjasti. Meille tärkeyslistan ykkösenä on koko perheen hyvinvointi, ja kun kaikki perheessä pyrkivät siihen että elämä on kollektiivisesti mukavaa, on arki toimivaa. No, Nova nyt pyrkii lähinnä kasvamaan ja opettelee kääntymistä selältä vatsalleen, mutta muuten. Me kaikki puhalletaan yhteen hiileen, ja myös lapsista huomaa että he haluavat että kaikilla on kivaa, ei että vain heillä itsellään on.

Sellaista. En pysty kirjoittamaan mitään paljastuspostausta siitä miten kulissien takana oikeasti on rankkaa, koska näin ei ole. En ”jätä mainitsematta negatiivisia asioita”, olen kyllä kertonut silloin kun joku on tuntunut negatiiviselta. Mun blogi on ihan yhtä elämänmakuinen kuin joku toinenkin perheblogi, tämä vaan maistuu meidän elämältä. Toivoisin että kaikki jotka sitä epäilevät voisivat tulla kärpäsenä kattoon hengailemaan ja kurkistamaan millainen on vaikka meidän yksi arkiviikko. Tämä ei nyt kosketa tätä vastaanottamaani postaustoivetta, vaan monia aiempia kommentteja joissa kyseenalaistetetaan se että voiko perhe-elämä muka olla tällaista. Kyllä se vaan voi ja on. Jokainen tehköön omasta elämästään omansa näköistä.

Loppuvuodesta 2016 oli blogeissa paljon näitä ”Epäsuositut mielipiteet” -postauksia ja niitä oli musta tosi hauska lukea. Mietin silloin itsekin että pakko tehdä tällainen, mutta silloin se vain jäi jostain syystä. Joulukuussa postauskalenterissa oli melkein 50 postauksen verran muutakin sisältöä niin en ehkä saanut itsestäni silloin vielä tätäkin irti. Mutta nyt on aika mun epäsuosittujen mielipiteiden. Epäsuositut mielipiteet sinällään on hassu termi, jolla on varmasti jokaiselle kirjoittajalle oma merkityksensä.

Mä koen tämän niin että nämä mielipiteet jakavat kansaa, ja löytyy monia jotka varmasti ovat mun kanssa eri mieltä näistä asioista. Varmasti löytyy niitäkin jotka ovat samaa mieltä. Mikä tekee jostain mielipiteestä epäsuositun? Ei välttämättä mikään. Ehkä ne postaukseen listatut asiat lähtevät vaan ihan kirjoittajan omalta fiilispohjalta, minkä itse kokee olevan sellaista jota ei välttämättä uskalla ihan kaikissa keskusteluissa sanoa ääneen tai tuoda esiin. Mutta, tässä sen pidemmittä puheitta mun epäsuositut mielipiteet perusteluineen.

Jos parisuhteessa uhkailee erolla on parempi erota samantien. Olen myös sitä mieltä että jos oman suhteen tilaa joutuu epäilemään, ei suhde vaan toimi. Toimiva parisuhde perustuu sille että molemmat haluavat tehdä toisen onnelliseksi ja kuunnella toista, ja laittaa toisen itsensä edelle, sekä myös toimivat näin käytännössä. Uhkailu tai pelko ei kuulu parisuhteeseen missään muodossa.

Fine dining ei ole mun juttu. Olen kyllä syönyt tosi hyvää ruokaa fine dining -ravintoloissa mutta sitä on aina liian vähän, siis ihan liian vähän. Mä otan ennemmin ison annoksen jotain superhyvää, kuin kymmenen pikku makuannosta joista jää aina vaan sellainen fiilis että olisipa tätä saanut lisää. Bistro-henkiset ravintolat on enemmän mun juttu.

Kookos haisee ja maistuu ikävälle kaikissa muodoissaan. Olen perinyt tämän kookoskammoni äidiltä, meillä ei koskaan käytetty mitään kookosjuttuja kun asuin äidin kanssa koska hän inhoaa kookosta, enkä siis koskaan tottunut siihen. Vanhempana ekoja kertoja kookosta maistaessani ja kookosbuumin myötä haistaessani, on fiilis vaan vahvistunut: ei ole mun makuun. Aina tasaisin väliajoin kokeilen että josko nyt tämä maistuisi tai jos nyt tykkäisin tästä kookosrasvasta, mutta ei. Muilla ihmisillä kookos ei haittaa mua, mutta omaan kroppaani tai kotiini en sitä halua.

Puolison haukkuminen ja hänestä alentavasti puhuminen somessa (tai muutenkaan) on väärin. Tätä tapaa en voi kertakaikkiaan ymmärtää. Nykyään varsinkin miehistä tuntuu olevan sallittua puhua ihan miten vaan. Omien miesten joukkolynkkaus tuntuu olevan suurtakin hupia toisille, ja sellaiset ”mikä on sun miehen ärsyttävin tapa”  ja ”mikä miehessäsi saa sinut raivon partaalle?”-ketjut on yleistyneet hämmästyttävää tahtia. En vaan tajua, mutta ehkä mun ei tarvitsekaan. Varmasti kaikilla meistä on joku ärsyttävä tapa mutta siinä vaiheessa kun sama tyyppi on ensin kommentoinut miehestään kaksi ärsyttävää tapaa ja sen jälkeen vielä kommentoinut toisten listaamien tapojen alle että ”hei mun miehel on tääki ja tää ja tää” niin tulee jo tunne että miksi sitten olette edes yhdessä jos noin paljon ärsyttää. En myöskään tajua miten se hyödyttää omaa parisuhdetta että avautuu näistä ärsytyksenaiheista vieraille ihmisille? Enemmän ehkä hyödyttäisi jos ottaisi ne puheeksi sen oman puolison kanssa hyvässä hengessä.

Raskausajan ruokakieltojen tietoinen noudattamatta jättäminen on vauvan hengellä leikkimistä. Erikseen on suositukset joissa oma harkinta on aivan ok ja kohtuullisesta määrästä ei ole haittaa, mutta jos tietoisesti suoranaisesta kiellosta välittämättä ottaa sen riskin että sairastuu listeriaan niin kakan osuessa tuulettimeen ei voi muuta kuin katsoa peiliin.

Valitsen mieluummin päiväkodin kuin perhepäivähoidon myös pienelle lapselle. Tiedän että on olemassa todella ammattitaitoisia ja ihania perhepäivähoitajia, mutta mulla on omasta lapsuudestani kesien varahoidosta eri perhepäivähoitajilla sen verran ikäviä kokemuksia, että päätin mieluummin luottaa omien lasteni kanssa päiväkotiin. Mulle tulee turvallisempi olo siitä että on useampi aikuinen joiden toimintaa valvotaan, kuin vain yksi tyyppi joka yksin ohjaa päivien kulkua ja voi vanhemman silmän välttäessä käyttäytyä ihan miten tahansa lasta kohtaan, kun kukaan ei ole valvomassa. Oli mulla pienenä yhdessä päiväkodissakin ikävä aikuinen jota pelkäsin, mutta sentään siellä oli useampi muu joihin luotin ja turvauduin.

”Mua ärsyttää..”. Ymmärrän jos joskus on huono päivä, mutta jatkuvan valittamisen kuunteleminen on raskasta. Sellaiset ihmiset joita aina ärsyttää kaikki ovat mahdottomia energiasyöppöjä joiden kannattaisi miettiä omaa käytöstään ja todellisia syitä kaikesta (turhasta) ärsyyntymiseen. Elämä on kivempaa kun ei ärsyynny asioista jotka eivät liity itseen tai joihin ei voi itse vaikuttaa.

Mun mielestä pakollinen ruotsin opiskelu peruskoulussa on ok. Sen lisäksi että se edelleenkin on kotimaamme toinen virallinen kieli, ruotsin kieli auttaa pitkälle työllistymisessä tai opiskelussa Ruotsin lisäksi muissakin Pohjoismaissa, sillä sen opittuaan ymmärtää jo aika hyvin myös norjaa ja tanskaa.  Monissa norjalaisissa tai tanskalaisissa työpaikkailmoituksissa joissa etsitään työntekijää Suomesta, on vaatimuksena ruotsin kielen taito (kyllä, harrastan huvikseni työpaikkailmoitusten kahlaamista aamukahvin kera aina välillä, vaikka olen täystyöllistetty yrittäjä enkä haaveile muutoksesta).  Toki tämä on vaikea asia, onhan alueita Suomessa, sekä työpaikkoja joissa ruotsin kieltä ei tarvitse ollenkaan, mutta koska muka kielen opiskelusta olisi ollut haittaa? Ehkä ratkaisuna olisi kahden kielen pakko – toisena kielenä englanti ja toinen vapaavalintainen kieli? Silloin kielitaito karttuisi, mutta sellaisella kielellä joka itseä kiinnostaa. En siis ole sitä mieltä että kaikkien pitää osata juuri ruotsia, mutta sitä mieltä olen että  kannattaa kartuttaa omia taitojaan opiskelemalla muutakin kieltä kuin vain englantia.

Siinäpä mun omat epäsuositut mielipiteet. Kuten sanottua, eivät välttämättä epäsuosittuja, mutta kuitenkin sellaisia jotka jakavat ihmisiä. Nyt on teidän vuoro! Mitkä on teidän epäsuositut mielipiteet? Ja löytyikö juttuja mistä olette samaa tai täysin päinvastaista mieltä mun kanssa?