Uusi elämänvaihe – meillä ei ole yhtään alle 3-vuotiasta

01.03.2020

Tajusin tässä juuri, että me ollaan edetty perheenä aivan uudenlaiseen elämänvaiheeseen. Tällä hetkellä meidän perheessä ei ole ketään alle 3-vuotiasta, eikä kukaan ole raskaana. Silloin kun tein positiivisen raskaustestin meidän kuopuksesta kesäkuussa 2016, meidän keskimmäinen oli juuri täyttänyt kolme vuotta. Oltiin yritetty vauvaa jo pidemmän aikaa, eli tavallaan valmistauduttiin vauvaperhe-elämään silloinkin. Raskausaikana ensin migreenit ja sitten säännölliset kipeät supistukset rajoittivat mun omaa menemistä ja tekemistä aika lailla. Eli oikeastaan me ei ehditty kunnolla päästä sisään siihen ”yli 3-vuotiaiden lasten perheen” meininkiin. Nyt ollaan ekaa kertaa meidän perhe-elämän aikana siinä vaiheessa, että koko perhe on yhtäaikaa täysissä voimissa, samalla kun kukaan ei ole alle 3-vuotias. Tämä on niin jännittävää!

Ja musta tuntuu, että tämänhetkinen elämäntilanne on parasta lääkettä ikinä mun krooniseen vauvakuumeiluun. Meillä on nimittäin aika hitsin kivaa ja jotenkin niin ihanan rentoa ja helppoa juuri nyt. Vaikka olen aina ollut sitä mieltä, että pientenkin lasten kanssa voi mennä ja tehdä (ja niin ollaan menty ja tehty ja nautittu siitä), niin olen silti ollut viime aikoina jatkuvasti aivan äimistynyt siitä, miten iisiä kaikki jotenkin on just nyt.

Tähänkin voisi joku tulla sanomaan, että odota vaan, se on tyyntä myrskyn edellä, kohta on esiteini-ikä, eskari-uhma ja muut mukavuudet. Mutta minä sanon, että nautin tästä hetkestä ja otan siitä kaiken irti ja otan kaiken vastaan sitten kun aika on. Jokaisessa kehitysvaiheessa on aina myös jotain uutta ja ihanaa, eikä kannata ajatella jo etukäteen negatiivisesti.

Meillä on tällä hetkellä ihan älyttömän hauskaa, koska meidän 3-vuotias on sellaisessa kehitysvaiheessa, että vähintään joka toinen asia mitä suusta tulee ulos on hauska tai yllättävä. Hän saa meidät huvittumaan, yllättymään, ihastumaan ja nauramaan joka ikinen päivä kysymyksillään ja selostuksillaan. Hän hoitaa jo itse pukemiset ja riisumiset ja muut sellaiset arkiset asiat, joissa vaikka 2-vuotiaana vielä tarvitsi apua. Meidän kohta-7-vuotias on jo niin itsenäinen eskarilainen ja ylpeä ensi syksyn koululainen, joka on alkanut niin hienosti ottaa vastuuta esimerkiksi omasta huoneesta ja tavaroista. Meidän esikoinen on jo niin fiksu ja hänen kanssa voi käydä todella syvällisiä ja monipuolisia keskusteluita aiheesta kuin aiheesta ja viettää aikaa kuin kaverin kanssa.

Lapsilla menee hyvin leikit yhteen ja he osaavat jokainen myös rauhoittua. Pystytään hyvin pelaamaan myös pelejä koko porukalla, kun 3-vuotiaskin jaksaa jo keskittyä, vaikka ei aina kaikkea osaisikaan.

Lähteminen eri paikkoihin on niin mukavan helppoa ja tilanteita pystyy hyvin ennakoimaan. 3-vuotias tietää jo ainakin suurinpiirtein miten ollaan kaupassa, ravintolassa tai pr-tilaisuudessa. Ei tarvitse enää selittää kauppareissulla, miksi ei voi vaikka ostaa jotain sokeri-yksisarvismuroja maanantaina tai miksi ei voi juoksennella vaatemalliston lanseeraustilaisuudessa. Rattaat ovat 99% ajasta lojumassa jossain, kun ei kukaan enää istu niissä  (eikä enää karkaile, vaikka ei niissä istuisikaan).  Isommat voi tarvittaessa lähettää lähikauppaan hakemaan puuttuvia aineksia tai kiireisenä aamuna heitä voi pyytää tekemään pikkusiskolle leipää sillä aikaa kun itse etsii hukassa olevia metsäretkivarusteita.

Matkustaminen on ihanan rentoa, esimerkiksi viikon takaiset pitkät automatkat Ouluun ja takaisin menivät todella iisisti yhden pysähdyksen taktiikalla. Toki matkat on menneet aina ikätasoon nähden hyvin mutkattomasti ja vähillä pysähdyksillä, mutta aina on ollut sellainen pieni jännitys päällä, koska pikkulasten kanssa voi joskus tulla arvaamattomia tilanteita. Nyt 3-vuotiaan kanssa ei enää tarvitse jännätä, että meneekö hermo jossain kohti matkaa, kun hän taatusti viihdyttää itse itseään ja ymmärtää, että perillä odottaa joko kiva lomakohde tai sitten oma koti, missä on kaikki omat jutut ja on kiva mennä kotiin.

Uiminen, sisäleikkipuistoreissut ja ulkoilu on ihanan rentoa. Lapset juoksevat itse puistossa minne haluavat, eikä ole enää pakko itse istua  paikallaan hiekkalaatikolla tekemässä kakkuja tai seistä antamassa keinulle vauhtia. Yksi lapsista osaa jo uida sujuvasti, toinen osaa sukeltaa ja uinnin alkeet ja kolmaskin ui hienosti kellukkeilla. Ei tarvitse enää olla sydän syrjällään kolmeen suuntaan, että miten mä pidän nämä kaikki hengissä täällä altaassa. Valppaana saa toki olla aina, mutta onhan tämä nyt jo huomattavasti helpompaa. Sekin on pieni mutta iso juttu, että päästään koko perhe leffaan, kun 3-vuotiaskin jaksaa jo katsoa kokopitkän elokuvan, eikä tarvitse jakaa porukkaa.

Tällä hetkellä mulla ei ole yhtään haikea olo, että vauva-ajat ovat takana ainakin toistaiseksi. Mä nautin tästä ihan älyttömän paljon. Viime viikonloppuna pidin  Oulussa kahta ihan pientä kuuden viikon ikäistä vauvaa, kun he molemmat kävivät vuorotellen nukkumassa päikkärit mun sylissä. Se oli niin ihanaa, nuuskutin vauvan tuoksua ja nautin täysillä. Mutta sen jälkeen oli ihana saada kädet vapaaksi, tanssia ja syödä kakkua omien lasten kanssa ja heittäytyä sitten aikuisten illanviettoon lasten lähdettyä mummulaan yökylään.

Voi hyvin olla, että vauvakuume iskee pahemmin muhun taas jossain vaiheessa elämää, koska ei sitä ikinä tiedä. Ja jokaisessa lapsen ikävaiheessa on ne omat ihanat jutut, joista nautin, ehdottomasti myös vauva- ja taaperovaiheessa. Mutta juuri nyt on niin hyvä olla näin. Meillä on mahtavia suunnitelmia kesäksi koko perheelle, joiden toteuttamisessa haluttiin odottaa siihen, että lapset ovat riittävän isoja kaikki kolme. Meillä on mahdollisuus viettää kahdenkeskistä aikaa Oton kanssa ja jaksamista nähdä paljon kavereita ja toteuttaa ihan omiakin juttuja. Tämä on niin siistiä!


Sisarussuhteet kolmen lapsen perheessä

21.07.2018

Kuopuksen lähestyessä 1,5 vuoden ikää, ovat sisarussuhteet alkaneet tulla yhä syvemmiksi ja niistä on enemmän kerrottavaa. Olen saanut lähiaikoina muutamaankin otteeseen postaustoiveen siitä, millaiset sisarussuhteet meidän kolmella lapsella on keskenään. Ja nyt ajattelin avata ja pohtia aihetta oikein kunnolla ja perusteellisesti.

Esikoisella ja keskimmäisellä on toisiinsa 1,5 vuoden ikäero, keskimmäisellä ja kuopuksella 4v ikäero ja esikoisella ja kuopuksella 5,5v ikäero. Meillä on siis kokemusta sekä suuresta että pienestä ikäerosta lapsilla. Kaikessa on puolensa, ja ikäerot tuovat toki suuriakin eroja sisarussuhteisiin. Yhteistä kaikilla kolmella on se, että he ovat hurjan läheisiä keskenään ikäeroista huolimatta, tai juuri niiden takia. Pienestä ikäerosta olen kirjoittanut aiemmin TÄSSÄ postauksessa, ja suuresta ikäerosta TÄÄLLÄ.

Arjessa ikäeroja ei kuitenkaan juurikaan tule ajateltua, on vain kolme pientä tyyppiä, joilla on jokaisella omat vahvuutensa, luonteenpiirteensä ja kiinnostuksenkohteensa. Monissa asioissa kiinnostukset myös kohtaavat, mikä auttaa tosi paljon. Vaikka esikoisen ja keskimmäisen leikit keskenään ovat aivan eri tasolla, kun vertaa kuopuksen leikkeihin, he pystyvät silti hyvin myös toimimaan yhdessä kaikki kolme, ja keksivät kaikenlaista hauskaa.

Kaikki kolme leikkivät yhdessä nukkeleikkejä, hippaa, lukevat kirjoja, rakentavat duploilla ja leikkivät hiekkalaatikolla tai uima-altaassa. Aina kun kuopus oppii uusia taitoja tai sanoja, isosiskot kannustavat ja kehuvat, ja ovat heti valmiina leikkimään  juuri sitä leikkiä, minkä kuopus on milloinkin oppinut. He opettavat mielellään hänelle myös uusia juttuja, ja ovat ihan selkeästi ottaneet pikkusiskon mukaan porukkaan. Isot ovat pikkusiskosta ylpeitä, ja osoittavat mielellään hänelle myös hellyyttä, joskus ärsytykseen asti. Pikkusisko kun on aika menevää sorttia, eikä hän aina jaksaisi olla isosiskojen sylissä tai halia silloin kun isommat niin toivovat.

Pikkusisko taas kiusaa isompia kokeilemalla rajojaan, taaperoiässä hän kokeilee aina välillä, että saako vaikka lyödä siskoa tai heittää tätä lelulla. No ei saa. Onneksi isot ovat hienosti ymmärtäneet, että ei mini sitä tahallaan tee, hän ei vaan vielä tajua, että lyöminen sattuu. Isommat eivät suutu, mutta sanovat sitten, että ”EI SAA (syötä kielletty ikävä asia), siskoa sattuu” ja ”Pyydä anteeksi”, ja silloin kuopus antaa heille halin, koska ei vielä osaa sanoa sanaa anteeksi. Varmasti on osittain kiittäminen isosiskoja siitä, että kuopus alkaa ymmärtää, että toisia ei saa satuttaa, kun he ovat niin kärsivällisesti ja johdonmukaisesti osanneet reagoida siihen, vaikka ovat itsekin pieniä.

Isommilla tulee kinaa keskenään yleensä vain siitä, kumpi saa tehdä jotakin ensin, kuten painaa vaikka hissin nappulaa, kävellä portaita alas tai mennä autoon istumaan. Juurikin näitä pikkujuttuja, joita mun on ainoana lapsena vaikea tajuta, ja jotka Otto taas muistaa omasta lapsuudestaan elävästi. Mitä ihmeen väliä sillä on, kuka ensin ottaa maitoa purkista, kun sitä on tarpeeksi molemmille? Mun mielestä ei kertakaikkiaan yhtään mitään, mutta joskus se tuntuu olevan sisaruksille koko elämä.  Varmasti tajuaisin itsekin paremmin, jos mulla olisi sisaruksia. Nämä ovat meillä niitä tilanteita, joita saa ratkoa lähes päivittäin.

Leikit sen sijaan sujuvat heillä aivan loistavasti yhteen, ja lähes aina ilman konflikteja. He saattavat rakentaa leikkihuoneeseen barbiekaupungin, ja leikkiä samaa leikkiä joka ikinen päivä viikon ajan aina, kun ollaan kotona sisällä. Heillä on tosi hyvät juonet leikeissä, ja he osaavat leikkiä fiksusti ja reilusti yhdessä ilman tappelua, tai epäoikeudenmukaisuutta. Pieni ikäero on juuri tässä hyvä, kun heillä on niin samat kiinnostuksenkohteet, ja melkein yhtä hyvät leikkitaidot.

Toinen meidän isommista tytöistä on vähän enemmän sellainen luontainen johtaja, ja toinen on sitten taas sopeutuvaisempi, ja nämä roolit ovat joskus vahvat myös leikeissä. Niin kauan kuin molemmat ovat tyytyväisiä, on se meidän mielestä ihan fine. Toisella heistä on ihan järjettömän vahva mielikuvitus, ja hän keksii yleensä jännittäviä leikki-ideoita. Toinen sitten taas johdattelee leikkiä, kun idea on keksitty. Se tuntuu menevän heillä tosi hyvin, ja meillä voi mennä viikkoja, ettei vanhemman tarvitse kertaakaan puuttua isompien leikkeihin tai riitoihin.

Isommilla on selkeästi omat jutut ja omat kaverit verrattuna kuopukseen, mutta aina kun he ovat yhdessä, he myös touhuavat yhdessä. Isommat auttavat pienempää pukemisessa, syömisessä ja kaikessa mahdollisessa, missä tämä milloinkin tarvitsee apua. He hirveästi toivovat, että kuopus tulisi jo päiväkotiin, tai siis esikoisen mennessä jo kouluun lähinnä keskimmäinen toivoo tätä. Hänestä olisi niin ihanaa, että voisi aina leikkiä pikkusiskon kanssa päiväkodissa. Molemmat aina toivovat, että mentäisiin yhdessä pikkusiskon kanssa hakemaan heitä päiväkodista/koulusta, koska pikkusisko on niin söpö, ja heidän kaveritkin tykkäävät hänestä.

Joskus kuopusta harmittaa, kun hän joutuu leikkimään omalla pihalla aidan takana hiekkalaatikolla, tai keinumaan, ja isommat saavat olla aidan toisella puolella pyöräilemässä kavereiden kanssa hurjaa vauhtia. Mutta sitä se kuopuksen elämä on, ja hänkin kyllä pääsee mukaan heti kun pysyy mukana. Onneksi myös naapurin lapset tykkäävät leikkiä taaperon kanssa, ja usein meidän pihalla on iso porukka tekemässä hiekkakakkuja hänen kanssaan tai uimassa. Ja vaikka pieni ei pääse isompien mukaan aina kaikkiin isompien juttuihin, niin sitten me monesti keksitään kaikkea hauskaa mitä hän saa tehdä vanhempien kanssa sillä aikaa.

Meidän vanhempien toimissa tärkeintä on tasapuolisuus, ja se, että huomioi jokaista yksilöllisesti tarpeeksi. Uskon, että lapsilla on niin hyvä suhde keskenään myös siksi, että me ollaan aina huomioitu heitä sekä yksin että yhdessä, ja pidetty huoli siitä, että kaikki tuntevat olonsa tismalleen yhtä tärkeiksi perheenjäseniksi ihan joka päivä. Meillä ei suosita ketään, ja Oton kanssa koitetaan pitää näkymätöntä kirjaa siitä, milloin kukakin on viimeksi saanut olla eka, tai saanut olla yksin vanhemman kanssa tai muutenkin saanut tehdä sitä tai tätä. On tärkeää, että jokainen lapsi saa vuorollaan myös vanhempien jakamatonta huomiota.

Jokaisella on joitain erityisoikeuksia ikäänsä nähden, kuten esikoisella oma puhelin, eikä niistäkään ole tullut mitään draamaa, kun ollaan yhdessä juteltu miksi joku saa jotain, vaikka muut eivät. Avoin keskustelu toimii tässäkin kaikkein parhaiten, ja sen avulla välttyy turhalta hampaiden kiristelyltä. Keskimmäinen tietää, että ensi vuonna hänkin saa oman puhelimen, kun menee eskariin, ja se riittää hänelle.

Me ei olla aina oltu Oton kanssa kaikesta samoilla linjoilla, koska meillä on ollut niin erilaista omassa lapsuudessa, kun toisella oli sisaruksia ja toisella ei. Uskon, että juuri siksi me ollaan löydetty hyvä keskitie näihin sisarussuhteisiinkin, kun ollaan tultu toisiamme vastaan näissä asioissa, ja mietitty ne parhaat puolet kummankin omasta lapsuudesta. Me ollaan tosi onnellisia meidän kolmesta mahtavasta tyypistä, ja uskon, että he tulevat olemaan läheisiä aina, vaikka jossain vaiheessa elämää sukset menisivätkin ristiin hetkellisesti. Uskon, että he ovat toisilleen valtavan suuri tuki ja turva, nyt ja tulevaisuudessa.

Kiitos vielä hurjasti postaustoiveesta teille! Niitä on aina ihanaa toteuttaa, ja haluan että tiedätte, että vaikka en niitä aina erityisesti kyselisikään, ne ovat aina tervetulleita. Ihanaa viikonloppua <3

Millaisia sisarussuhteita teillä itsellänne on, tai teidän lapsilla? Mitä eri-ikäiset sisarukset tykkäävät tehdä yhdessä?