Puhuminen on meidän liima

26.08.2019

Moikka, tänään äänessä Otto ja Iina (heh, sori oli pakko). Mutta joo kyllä, tänään tapahtuu jotain niinkin harvinaislaatuista, että sain houkuteltua vanhan mr. bloggaajan itsensä kirjoittamaan muutaman ajatuksen tänne mun blogiin, mitä hän ei enää nykyisin kovin usein tee. Kirjoitimme kumpikin vuorollamme samasta aiheesta pätkän tekstiä näyttämättä tekstejämme kesken kaiken toisillemme. Pääsette siis lukemaan molempien näkökulman. Ensimmäiseksi Oton teksti:

Minulla on pointti, jonka haluaisin tuoda esille, joten hypätäänpä hetkeksi muka-syvällisen keittiöpsykologian pariin.

Jokainen ihminen on jonkun muotoinen. Tässä tapauksessa en tarkoita fyysisesti, vaan ihmisenä. Omat tottumukset, mielenkiinnon kohteet, näkemykset ja periaatteet muiden asioiden ohessa päättävät sen muodon. Maailma muokkaa ihmistä ja ihminen puolestaan maailmaa ympärillään. Siellä sitten pyöritään kaikki yhdessä kuin ruotsalainen asuntoauto keskellä risteystä (muutenkin sekavan Redin edustalla tuossa viime viikolla) ja koitetaan löytää sopivaa koloa, mihin tunkea se oma muoto. Toivottavasti myös löydetään se, edes etäisesti sopiva.

Muodot tekevät tekee parisuhteista erityisen mielenkiintoisia. Mitä tehdään sitten, kun kaksi eri muotoista ihmistä päättää lyöttäytyä yhteen? Koitetaanko sitä omaa muotoa muokata, että toinen mahtuu sinne, vai tungetaanko väkisin samaan koloon ja toivotaan, ettei purskahdeta ulos? Vai poistutaanko kenties niistä omista koloista, ja lähdetään uudestaan maailmalle etsimään koloa, johon molemmat mahtuvat?

Vastaustahan minulla ei tähän ole, enkä ole edes täysin varma siitä oliko tämä jokseenkin seksuaalisesti latautunut selitykseni koloista ja muodoista paras keinoni tuoda tämä asia esille. Se mitä yritän sanoa on, että maailmassa on parisuhteita yhtä paljon kuin Tubeconissa on valvojaksi lähteneitä vanhempia kyseenalaistamassa omaa olemustaan. Siksi on tärkeää, että pyritään löytämään ne omat tavat ja käytännöt, jotka toimivat juuri siinä omassa parisuhteessa.

Näin me teimme vaimoni kanssa. Kun me tapasimme, me emme edes tienneet minkä muotoisia olimme. Vähän tapaamisemme jälkeen Iina toki oli pyöreä, mutta se nyt on asia erikseen. Monta iltaa meni siihen, kun puoliksi vitsillä kerroimme toisillemme jotain menneisyyden järkyttäviä juttuja ja sitten pysähdymme jälkeenpäin miettimään, että mitäs helvettiä, kun toisen reaktio olikin että ”ai kauhea, ootsä kunnossa”, eikä se alkanutkaan nauramaan.

Varsinkin meidän suhteen alkuaikoina, kun en ollut kovin tottunut puhumaan tunteistani, oli Iinalla tapana joskus tarkoituksella ärsyttää minua siihen pisteeseen asti, että en vain pystynyt enää pitämään suutani kiinni. Kahden viikon ”ei mul oo mikään” kääntyi silmänräpäyksessä viiden minuutin itkuksi käsittelemättömistä menneisyyden ongelmista, joista en ollut koskaan uskaltanut puhua kenellekään. Aika radikaali ratkaisu ehkä, mutta meillä se toimi.

En nyt tosin lähtisi heti kokeilemaan tätä ratkaisua näin yleisenä neuvona. Meilläkin Iina olisi välillä voinut ajoittaa nämä hetket paremmin. Kerran tämmöinen episodi esimerkiksi syntyi matkalla kauppaan, mikä ei ollut ehkä paras mahdollinen ajankohta. Mutta se nyt oli pitkällä tähtäimellä sivuseikka. Jälkeenpäin meillä molemmilla oli parempi olo ja elämä jatkui taas.

Välillä elämä vaan on aikamoista ruusuilla tanssimista. Enkä nyt tarkoita helppoa ja mukavaa. Ne, jotka blogiani Akkavaltaa joskus lukivat, saattavat muistaa avautumiseni suomalaisista sanonnoista. Esimerkiksi juuri tästä ruusuilla tanssimisesta. En vain saa päähäni, kuinka ruusujen piikkien päällä tanssimisessa on kenenkään mielestä mitään kivaa. Tarkoitan sitä, että meilläkin on ollut omat haasteemme, niin yksin kuin yhdessäkin. Iinan vuodelepo toisen raskauden aikana, molempien yhtäaikaiset isovanhempien poismenot kuopuksen vauvavuonna, yhteisen kahdenkeskisen ajan puute niin suhteemme alussa kuin välillä nykyäänkin, sekä omat henkiset pullonkaulamme ja stressin aiheemme.

Parisuhteet vaativat työtä, eikä se aina ole helppoa. Joskus joudutaan siinä yhteisessä kolossa antamaan periksi, muuttamaan sitä omaa muotoa ja tekemään kompromisseja. Joskus taas otetaan yhteen, kun oma muoto ei vaan taivu enempää. Tämähän ei ole ainoastaan normaalia, vaan jopa vaadittua. Itse en ole ainakaan koskaan törmännyt pariin, joka ei olisi koskaan tehnyt kompromissia missään asiassa, tai pariin, joka ei olisi koskaan keskustellut normaalia korkeammalla tunnelatauksella.

Ihmiset kehittyvät ja parisuhteet kehittyvät. Jos on onni matkassa ja töitä on tehty tarpeeksi, saattaa sitä joku aamu havahtua siihen, että hei, ”nyt on hyvä kolo”, ja myös siihen, että nyt on hyvä kolo. Sehän se tavoite on.

Joskus ihmisille käy niin, että he toteavat ettei tämä nyt istu yhtään, vaikka kaikkensa on tehty. Ja jos loppujen lopuksi on sanottu ja tehty kaikki mitä voi, on enemmän kuin sallittua todeta, että tämä ei nyt vaan toimi. Jos on kurkkuaan myöten täynnä ja kyllästyminen iskee. Se on fine, ja se on jopa tilastollisesti todennäköisempää kuin se yhdessä hautaan asti kulkeminen. Minullakin on takana useampi eroon päätynyt parisuhde kuin sellainen, jossa vielä olen, yllättävää sinänsä.

Meillä kaikki se, mitä ollaan koettu niin yhdessä kuin erikseen, ja kaikki se mitä ollaan yhdessä tehty, on tuonut meitä lähemmäs toisiamme. Olemme sopeutuneet toistemme puutteiden ympärille. Autamme toisiamme ja pidämme yhdessä huolen siitä, että ylläpidämme toistemme standardeja. Silloinkin kun meidän häiden aikaan hädin tuskin ehdimme juttelemaan, kun kaikkien muiden arjen touhujen ohessa vietin vielä viikonloputkin töissä hääbudjetin kasvattamiseksi, pidimme huolen siitä, että menimme edes yhdessä nukkumaan, ja heräsimme yhdessä joka aamu. Ja nyt edelleen olemme onnellisia siitä, mitä meillä tällä hetkellä on.

Meidän muodot ovat muuttuneet miljoona kertaa tässä matkan aikana, ja tulevat varmasti tulevaisuudessakin muuttumaan. En kuitenkaan epäröi sekuntiakaan, ettemmekö yhdessä tulisi mahtumaan meille jo hyväksi todettuun koloon. 

TL;DR: Yhteen ottaminen on normaalia, kompromissit ovat vaadittuja ja joskus sitä vaan erotaan. 

– Otto

Kun me alettiin seurustelemaan Oton kanssa, ei tunnettu edes toisiamme kunnolla. Se ei ollut meille mikään este seurustelun onnistumiselle, mutta se oli ehdottomasti sellainen asia, joka olisi voinut muodostua suureksi kompastuskiveksi. Onneksi tutustuessamme saatiin huomata, että sen ensihuuman ja pintakerroksen alla molemmilla oli jotain sellaista, mitä toinen pystyi rakastamaan täydestä sydämestään.

Se on vaatinut paljon puhumista, se on selvä. Alkuun se olin minä, joka sitä puhumista vaadin. Muustakin kuin 2010-luvun alun tyhmistä meemeistä, wowista ja meistä. Se olin minä, joka kyselin ja kaivelin. Halusin tietää kaiken Otosta, Oton historiasta, Oton virheistä ja vaikeimmista kokemuksista. Oli ehkä hyväkin, ettei me tunnettu niin hyvin.

Jos olisin tiennyt Otosta enemmän, olisin pelännyt, että Otto menee rikki mun kysymyksistä. En olisi halunnut nostaa kaikkia niitä tunteita pintaan tieten tahtoen, joita tietämättäni nostin. Ne olisivat jääneet käsittelemättä, kytemään jonnekin sinne syvälle. Ehkä vaivaamaan meitä myöhemmin. Vanhat totutut käytösmallit, pelot joita oli jäänyt aiemmista kokemuksista, oletukset toisen ajatuksista jotain asiaa kohtaan.

Koska en tiennyt mistään mitään, en osannut myöskään varoa tai käsitellä silkkihansikkain. Kysyin historiasta, lapsuudesta, koulusta, kavereista, eksistä, perheestä. Joskus Otto sanoi, ettei halua puhua, pitkäänkin, vaikka ilmeet ja eleet kertoivat muuta. Silloin oikein tarkoituksella ärsytin sen kaiken ulos. Näin, että toisella on tunteita, joiden on pakko päästä ulos. Kysyin ja kysyin. Ja lopulta sain vastauksia. Otto sanoi joitakin asioita ääneen ensimmäistä kertaa elämässä. Samoin minä.

Samalla kun pyysin toista kertomaan, kerroin itsekin. Koska kysyin vaikeita kysymyksiä, sain samanlaisia takaisin. Kerroin ensimmäistä kertaa jollekin muulle asioista, joita olin kokenut ja jotka vaikuttivat muhun enemmän, kuin halusin myöntää. Meidän keskustelut eivät ensimmäisinä kuukausina aina olleet mitään söpöä small talkia. Me puhuttiin siitä, miltä tuntuu kertoa pikkusiskolle, että äiti on kuollut ja siitä, miltä tuntuuu kun oma vanhempi makaa sängyssä masentuneena vuosia. Puhuttiin kiusaamisesta, henkisestä väkivallasta  ja meidän elämän hirveimmistä hetkistä. Usein meidän keskustelut lähtivät läpänheitosta ja jostain huvittavista muistoista, mutta ajautuivat vaan yhtäkkiä niihin vakavampiin asioihin kuin huomaamatta.

Puhuminen. Se on meidän tärkein vahvuus, jolla me pidetään huolta itsestämme ja toisistamme. Meidän perheessä ei ole asioita eikä tunteita, joita ei voisi sanoa ääneen. Se tapa on jäänyt alusta asti. Nykyisin Ottoa ei juuri tarvitse houkutella tai ärsyttää puhumaan. Me kummatkin kaadetaan kaikki ulos heti kun on jotain kaadettavaa. Ja uskon, että siinä piilee syy siihen, miksi me ei voida kuvitella eroavamme, vaikka tilastollisesti se on todennäköistä tutkimustenkin mukaan. Etenkin, kun olemme pariutuneet niin nuorena.

Kaadettiin ulos kaikki loput, mitä tästä aiheesta tuli mieleen meidän uusimmassa podcast-jaksossa. Yhdessä-podissa me jatketaan siitä, mihin jutut kotona jäävät. Tehdään sitä, mitä parhaiten yhdessä osataan. Puhutaan, mutta vaan mikit päällä. Kolmas jakso käsittelee pitkässä parisuhteessa elämistä. Sitä, mikä toisessa ärsyttää ja mikä toisessa yllättää. Tuleeko vilkuiltua muita? Voiko toiseen kyllästyä? Miten se vaikuttaa parisuhteeseen, että suhde on alkanut tosi nopeasti ilman, että tuntee edes toisiaan kunnolla? Mistä meillä oikein riittää puhuttavaa vielä 8 vuoden jälkeen toisillemme ja mikä pitää suhteen mielenkiintoisena? Puhutaan parisuhteen erilaisista vaiheista ja siitä, miten ne ovat menneet meillä. 

Uusimman Yhdessä -podcastin 3. jakson ”Voiko toiseen kyllästyä pitkässä parisuhteessa?” voi kuunnella Spotifyssa TÄSTÄ ja Soundcloudissa TÄSTÄ. Podcastin kaikki kolme ensimmäistä jaksoa tulevat kuunneltavaksi myös Apple Podcast -sovellukseen tällä viikolla, kunhan Apple saa käsiteltyä hakemuksen (missä voi ilmeisesti kestää jopa kolme vuorokautta toisin kuin luultiin).


Seinilläkin on korvat – miten puhutaan lasten kuullen?

25.09.2017

Tämä aihe on pyörinyt mulla kirjoituslistalla pitkään, sillä se on erityisen lähellä mun sydäntä. Siis se, miten puhutaan lasten kuullen, tai oikeastaan miten puhutaan ihan ylipäätään. Tietysti kaiken merkitys kasvaa, kun sitä on kuuntelemassa uusi sukupolvi joka imee itseensä vaikutteita, mutta oikeasti ihan kaikkien tulisi miettiä omaa puhettaan, vaikka lapsia ei olisikaan kuulemassa. Kuinka puhumme itsestämme, kuinka puhumme toisista ihmisistä. Kuinka kohtaamme vaikeudet, ja mitä sanomme omista saavutuksistamme? Vähättelemmekö itseämme tai toisia? Kun ärsyynnymme, miten reagoimme?

Moni miettii sitä, miten voi puhua lapsille suoraan. Saako heille lässyttää, vai pitääkö puhua kuin aikuisille. Saako korottaa ääntä, saako sanoa ”EI”, saako antaa päätösvaltaa, puhuuko sukupuolineutraalisti. Mutta aina sitä ei tule ajatelleeksi, miten puhutaan lasten kuullen, mutta aikuisten kesken. Siinä on nimittäin usein vissi ero, sen olen huomannut. Aikuisten kesken ääni kellossa saattaa olla monella ihan toinen, kuin lapsille puhuttaessa. Ja sitten lapset kuulevat sen toisen äänen, ja hämmentyvät. ”Miksi ne samat säännöt eivät koskekaan meitä kaikkia? Miksi iskä haukkuu telkkarin naista rumaksi kaverilleen, vaikka minulle on sanottu että ketään ei saa haukkua? Miksi äiti sanoo olevansa läski, vaikka minulle hän on sanonut olevansa hyvä juuri sellaisena kuin on?”

Lapset kuulevat KAIKEN, ja paljon enemmän. He ovat fiksumpia kuin me vanhemmat tajutaankaan, ja jäävät usein miettimään kuulemiaan asioita. On olemassa aikuisten asioita, joita lasten ei tarvitse kuulla. Niistä jutellaan silloin kun lapset eivät ole ihan oikeasti kuuloetäisyydellä, ja se on ihan fine. Mutta se mihin haluan kiinnittää huomiota, on se miten puhutaan silloin kun luullaan että lapset eivät kuuntele.  Silloin kun istutaan kahvipöydässä ja lapset leikkivät yläkerrassa, tai silloin kun puhutaan kaverille puhelimessa ja lapset lukevat Aku Ankkaa. Tai silloin jos ei ole lapsia ollenkaan, ja ajatellaan että voidaan puhua ihan miten vaan.

Kautta aikain esimerkiksi juoruaminen on ollut suosittua. On nautittu muiden vaikeuksilla mässäilyllä, päivitelty jonkun uutta kampausta, uusia tissejä, avioeroa tai tyyliä. Toisista puhuminen ja toisten asioilla mässäily miellyttää, koska se kääntää huomion pois oman elämän epäkohdista. Voi tuntea itsensä paremmaksi ihmiseksi, kun keskittää oman tai toisten huomion jonkun muun ihmisen vaikeuksiin, tai asioihin joista ei muissa ihmisissä pidä. Oikeastihan se ei tee kenestäkään parempaa ihmistä, että jollain toisella menee huonommin, tai että naureskelee toisten ulkonäölle. Ei se tee huonommaksikaan ihmiseksi, mutta onhan se vähän surullista. Ainakin mulle tulee siitä heti sellainen olo, että juoruilijalla on omassa elämässään epämukavaa jollain tasolla.

Lapset eivät juoruile tai hauku, jos heillä on mukavaa olla itsellään, tai jos he eivät ole oppineet sitä keneltäkään toiselta. Tosin he puhuvat monesti toisista ihailevaan sävyyn, ja kertovat ihaillen toisten ihmisten saavutuksista, tai uusista jutuista. Tai vaikkapa uudesta lapsesta eskariryhmässä, ja siitä että hänellä on hieno erikoinen nimi, joka on lapsen aiemmassa kotimaassa ihan tavallinen nimi, vaikka me ei olla koskaan ennen kuultu sitä. Lapsilla on taito puhua toisista pelkkää hyvää, niin kauan kun kukaan ei opeta heille pahan puhumista. Heistä erikoisuus ja erilaisuus on ihanaa ja inspiroivaa.

Sama esimerkiksi omasta ulkonäöstä puhuessa. Lapset kyllä huomaavat jos vanhempi menee peilin eteen päivittelemään ”rumia läskimakkaroitaan” tai ”isoa pyllyä”. He huomaavat myös ne äidin makkarat jos niitä löytyy, ainakin meillä on huomattu mun makkarat. Mutta lapset eivät näe niitä rumana vaan ihanana, ne on äidin rakkausmakkaroita. Ne johtuvat siitä, että äidin maha on venynyt kolme kertaa, ja sieltä on tullut kolme ihanaa rakasta tyttöä. Ne ovat maailman parhaita rakkausmakkaroita.

Mä olen alusta asti noudattanut periaatetta, että en puhu omasta kehostani rumasti lasten kuullen, ja alettuani noudattaa sitä periaatetta, olen alkanut ehkä rakastaa ja arvostaa omaa kroppaani enemmän. Miksi haluaisin puhua siitä rumasti muutenkaan, kuin lasten kuullen? On joitain kohtia jotka eivät ehkä muistuta ihanteiden mukaista vartaloa, mutta miksi pitäisikään? Mun kroppa on mun kroppa, ja olen ylpeä siitä sellaisena kuin se on. Se on tehnyt tärkeitä asioita, ja palautunut siitä uskomattoman hienosti. Mä pystyn liikkumaan, elämään ja olemaan mun kropassa terveenä, ja se on hemmetin hienoa.

Yksi kompastuskivi puhumisessa yleisesti on myös riitely. Jokainen meistä tarvitsee taitoa käydä keskustelua ja ratkaista konflikteja, koska jokainen meistä tulee kohtaamaan elämässään erimielisyyksiä. On tärkeää kiinnittää huomiota siihen, miten riitelee. Riiteleekö rakentavasti vai hajottavasti, haukkuuko toista ja pyrkiikö satuttamaan, vai toivooko pääsevänsä kaikkia osapuolia miellyttävään ratkaisuun?

Jokainen joutuu joskus konfliktitilanteeseen, ja joskus niitä tilanteita syntyy myös lasten kuullen. Me kyllä kinastellaan välillä lasten kuullen ihan huolellakin, väsyneenä tai silloin kun on muuten vaan hankala hetki. Mutta pyritään kiinnittämään huomiota jopa kinastellessa siihen, että ei sivalleta ikinä toista, tai pyritä ”voittamaan”, vaan yritetään ymmärtää toista ja päästä yhteiseen lopputulokseen. Ja sitten lopuksi pyydetään anteeksi, osoitetaan rakkautta ja kehutaan. Ja todetaan että just näinhän tän pitikin mennä.

Tärkeintä puhumisessa onkin mun mielestä se, että puhuu aina, niinkuin puhuisi lapsille. Rakentavasti, ymmärtämään pyrkien, itseään ja toisiaan arvostaen. Silloin ei voi mennä pieleen. Näin meillä toimitaan, ja aika hyvin ollaan mun mielestä onnistuttu, ainakin tähän asti. En ole KOSKAAN kuullut lasten haukkuvan itseään tai toisia, vaikka toki sisarukset joskus riitelevätkin keskenään. Riitely ei aina ole ehkä vielä 4- ja 6-vuotiailla niin rakentavaa, mutta haukkumista siihen ei kuulu. Ja juoruilu – sitä meidän perheessä ei harrasta kukaan.

Kiinnitättekö huomiota siihen miten puhutte lapsille, tai lasten kuullen?