Tästä tekstistä tulee pitkä, mutta en usko että voisin itse pätkiä tätä kertomusta osiin. Mä haluan kertoa sen kokonaisuudessaan juuri sellaisena kuin se oli. Tässä tulee mun kolmas synnytyskertomus.
Maanantaina 6.2. oli ihan tavallinen maanantai, Otto oli etäpäivällä ja pidin tytötkin kotona. Aamulla pesin useamman koneellisen pyykkiä, leikittiin lasten kanssa legoilla ja rakennettiin niistä metsä ja meri ja prinsessalinna ja vaikka mitä. Siis niin tavallinen maanantai kuin olla ja voi. Mua ei hirveästi supistellut, ei säännöllisesti eikä epäsäännöllisesti ja en ajatellut että synnytys olisi mitenkään erityisen lähellä.
Kokattiin Oton kanssa iltaruuaksi lasagnette uuniin siinä vähän viiden jälkeen samalla kun tytöt katselivat Pikku kakkosta. Siinä kokatessa mä tirautin perus hormoni-itkut jostain ja Otto lohdutti mua. Kun ruoka oli saatu uuniin, me käperryttiin hetkeksi kainalokkain sohvalle katsomaan Pikku kakkosta tyttöjen kanssa. Vauva möyrysi mahassa ihanasti ja Otto piti kättä siinä ja tunnusteli miten pikkutyyppi liikkuu. Siinä Oton kainalossa pötkötellessä, Oton käsi mun mahalla, mä tunsin kuinka mun mahassa napsahti kovaa. Kalvot olivat napsuneet aikaisemminkin mutta tämä oli ihan selkeästi kovempi napsaus. Ja sitten mulle tuli se tunne, se selittämätön tunne että vaan tiesin että nyt tapahtuu.
Sanoin vaan Otolle hyvin lyhyesti ja ytimekkäästi että ”Mä nousen nyt.” ja käppäilin niin äkkiä kuin sillä jättimahalla pääsin sohvalta maton poikki vessan oven eteen. Sitten alkoi valua lapsivedet vauhdilla, kello oli 17.30. Huusin Otolle olkkariin että multa meni lapsivedet, ja sitten mua alkoi ensin naurattaa ja sitten itkettää. Nauratti se että niin määrätietoisesti äkkiä tulin pois uuden maton päältä ettei se mennyt sotkuun, ja vielä onnistuin. Ja sitten viikkojen malttamaton odotus vaihtui jännitykseksi ja vähän alkoi pelottaakin että miten nopeasti tämä kaikki nyt tästä etenee ja onko vauvalla kaikki hyvin ja ääk apua mun pitää oikeasti synnyttää se vauva ulos.
Mua ei supistellut vielä tässä vaiheessa ja ekana alettiin miettimään toimintasuunnitelmaa. Ruuassa oli paistoaikaa enää kymmenen minuuttia, ja mä ajattelin että kerran mua ei vielä supistele niin syödään nyt ainakin ensin. Otto soitti isälleen, että pääseekö hän tyttöjen kaveriksi tänne meille, ja mä soitin Naistenklinikan synnytysosastolle ja kysyin mitä mun pitäisi tehdä. Sieltä sanottiin että voi seurata kotona siihen asti että tulee säännöllisiä supistuksia, ja siinä puhelun lopuksi, n. klo 17.50 mulla tuli sitten ensimmäinen supistus.

Kauhoin vauhdilla ruokaa naamariin, pakkailin viimeisiä kamppeita ja nappasin vielä mahakuvatkin nopeasti siinä samalla kun seisoskelin pyyhkeen päällä valuttamassa lapsivettä. Oton isä oli soittaessa 20min ajomatkan päässä meiltä ja lähti heti tulemaan. Saatiin kaikki valmiiksi, pusuteltiin vielä tyttöjä ja sitten kun heille saapui hoitaja, tehtiin ovella läpsystä vaihto ja me lähdettiin autolle. Tässä vaiheessa mua supisteli kolmen minuutin välein, mutta ei mitenkään kauhean kipeästi.
Autossa Otto totesi että tankki on melko tyhjä, ja kysyi että ehdittäisiinkö tankata nopeasti kun on tulossa kovat pakkaset ja ei ole hyvä seisottaa autoa pakkasessa melkein tyhjällä tankilla. Mä sanoin että tottakai että ei tässä vielä mitään. Kello oli silloin n. 18.30 kun pysähdyttiin huoltoasemalla. Oton tankatessa mulla tuli ensimmäinen vähän kipeämpi supistus, sellainen jonka kyllä kesti ihan hyvin mutta vähän sai keskittyä hengittelemään.
Jatkettiin matkaa ja kellottelin edelleen supistuksia jotka tulivat n. kahden minuutin välein ja olivat kestoltaan puolitoista minuuttia. Suunnilleen joka toinen supistus oli sellainen että sai hengitellä ja jokatoinen sellainen että pystyi ihan helposti juttelemaan. Oltiin sairaalassa vähän ennen seitsemää, ja ilmoittauduttiin siinä. Meille tuli kiva kätilö joka laittoi mut käyrille ja totesi että kohdsunsuu on vasta 2cm auki. Supistuksia piirtyi käyrillä tiuhaan ja päästiinkin siitä sitten joskus varttia vaille kahdeksan synnytyssaliin. Salissa alkoikin tapahtua nopeaa.

Mä tunsin ekat niin kipeät supistukset että hengittelykään ei tuntunut auttavan mitään, ja siinä tilanteessa pyörsin kaikki aiemmat suunnitelmani luomusta. Kätilö totesi että olen avautunut vasta kolmeen senttiin, ja että spinaalipuudutusta ei kannata laittaa kun se auttaa vaan reilun tunnin verran, että laitetaan mieluummin epiduraali. Kerkesin siinä myös kertoa kahdesta aiemmsta kokemuksestani epiduraalin kanssa, kuinka se ei ehtinyt auttaa ollenkaan. Kahdeksalta oli myös kätilön vaihto, ja ensimmäinen kätilö kertasi siinä nopeasti yövuoroon tulleelle kätilölle mikä meidän tilanne on. Sain epiduraalin vähän jälkeen kahdeksan, ja se kerkesi auttaa hienosti kahden supistuksen ajan.
Kymmentä yli kahdeksan mä sanoin että mua sattuu ihan hirveästi pakaraan. Ja sainkin sitten luvan ponnistaa, sillä kohdunsuu oli täydet kymmenen senttiä auki. Eli jälleen kerran epiduraali toimi mulla niin että se rentoutti kohdunsuun heti ja sai sen avautumaan todella nopeasti. Vaikka itselle tuli hetkeksi sellainen ”ei taas, enkö saa tälläkään kertaa sitä hetken lepoa ennen ponnistusvaihetta”, niin toisaalta hyvähän se vain oli että synnytys ei pitkittynyt enempää vaan päästiin tositoimiin.
Mulla ponnistuksentarve tuntuu aina sellaiselta jäätävältä lihaskrampilta pakarassa eikä miltään kakkahädältä niinkuin moni muu sitä kuvailee. Ajattelin että oman synnytyssuunnitelmani mukaisesti kokeilen ponnistaa nelinkontin ensin. Vauva ei ollut ihan täysin laskeutunut oikeaan asentoon, ja siinä konttausasennossa sitten vauva ensin käänsi itseään oikein päin. Musta tuntui kuitenkin että en osaa ponnistaa oikein siinä asennossa ja että kaikki mun voimat kului siihen että yritin pitää itseäni pystyssä, vaikka ne olisi pitänyt käyttää ponnistamiseen.
Vaihdoin vartin venkslaamisen jälkeen tuttuun ja turvalliseen puoli-istuvaan asentoon, jossa olin ponnistanut maailmaan jo kaksi ihanaa pientä tyttöä. Yövuoroon tullut kätilö oli aivan ihana, hän kannusti mua ja kehui ja kertoi kokoajan miten tukka jo näkyi. Hän myös antoi mun kokeilla ihan mitä halusin itse ja sanoi että mä itse tiedän parhaiten mikä asento on mulle hyvä. Se valoi muhun kyllä todellakin uskoa itseeni. Asennon vaihdon yhteydessä vauva oli vihdoin kierähtänyt oikeaan kulmaan ja ponnistaminen alkoi oikeasti tuntua siltä että jotain tapahtuu.
Loppuvaiheessa en saanut ponnistaa kunnolla, vaan mun piti jarrutella, sillä vauvalla oli napanuora kahdesti kiertyneenä kaulan ympäri. Viimeiset kymmenen minuuttia vaan odottelin ja sain ponnistaa ihan pieniä ponnistuksia, jotta napanuora ei päässyt kiristymään kaulan ympärille kuristavaksi. Kello 20.51 meidän pikkuinen tyttö viimein syntyi, ja hän oli täydellinen. Hän alkoi heti itkemään, ja niin alettiin myös minä ja Otto. Otto itki sillä tavalla coolisti, pyyhki vähän kyyneltä silmäkulmasta – mä ulisin ihan täysillä. Kaikki tunteet vaan purkautuivat kerralla ja en pystynyt rauhoittumaan, olin vaan niin helpottunut että vauvalla oli kaikki hyvin ja hän oli vihdoin siinä ja hän oli meidän ja hän oli ihana.

Sain vauvan rinnalle ja hän oli niin pieni ja rakas ja kaunis. Siinä me killiteltiin toisiamme, vauva oli aivan virkeä ja tuijotti meitä suurilla silmillään heti. Otto sai leikata vauvan napanuoran ja vauva oli ihokontaktissa ensimmäiset neljä tuntia salissa. Hän osasi heti syödä ja viettikin pitkän tovin rinnalla. Mä kävin suihkussa ja sillä aikaa vauvaa putsattiin ja mitattiin ja punnittiin. Neidin mitat olivat 3570g ja 49cm, päänympärys oli 35cm.
Mä en saanut synnytyksessä yhtään repeämää enkä tarvinnut tikkejä, enkä myöskään menettänyt kovin paljoa verta, ja olo oli hyvä ja virkeä heti koko homman jälkeen. Istukka ja kalvot tulivat itsestään ulos kokonaisina, ja ilman oksitosiinitippaa. Aiemmin olen saanut heti vauvan tultua ulos oksitosiinia että nekin tulevat, mutta tällä kätilöllä ei ollut mikään kiire niiden kanssa vaan ne saivat aivan rauhassa tulla itsekseen ulos ilman mitään lisälääkkeitä. Ja täytyy sanoa että tällä kertaa tuo ikävä vaihe meni ensimmäistä kertaa kolmesta niin omalla painollaan että en sitä edes melkein huomannut, ennenkuin kätilö sitten esitteli meille hienoa istukkaa.

Siellä salissa me hengailtiin vauvan kanssa ja syötiin iltapalaa ja kirjattiin kätilön kanssa synnytyksen kulkua ylös. Hän ei ollut kerennyt täyttää meistä edes esitietoja valmiiksi kun joutui heti vuoroon tultuaan tositoimiin.
Mun täytyy oikeasti vielä kerran kehua kätilöä, hän oli vaan ihan huippu tyyppi ja koko synnytyksen ajan säilyi sellainen rento ja rauhallinen tunnelma vaikka napanuora kaulan ympärillä olisi voinut aiheuttaa ties mitä ongelmia. Hän todella tiesi mitä teki ja sai mutkin uskomaan itseeni. Vaikka 40min ponnistusvaihe oli huomattavasti pidempi kuin mun kaksi aiempaa (17min ja 12min) niin ei mulle jäänyt siitä mitään traumoja koska kokoajan mut pidettiin kärryillä siitä mitä tapahtuu ja sain liikkua ja tehdä niinkuin musta tuntui parhaalta.

Lisäksi on pakko kehua Ottoa, koska hänkin pysyi niin rauhallisena koko synnytyksen ajan ja oli jotenkin ihan konkari jo, ei yhtään jännitellyt tai ainakaan näyttänyt sitä. Hän antoi mun puristaa kättään ihan täysillä ja se oli juuri se mitä mä siinä kaipasin. Ja se rakkauden määrä joka synnytyssalin täytti meidän vauvan tultua maailmaan oli vaan jotain ihan uskomatonta.
Koko synnytyksestä jäi tosi hyvä fiilis, joskin hämmentynyt, kun kaikki meni niin hurjan nopeasti jälleen kerran. Kolmessa tunnissa Pikkukakkosen katselusta siihen että vauva oli jo sylissä. Ihana kokemus kaikin puolin, ja kyllä mä vaan vieläkin olisin valmis synnyttämään vaikka sata vauvaa, vaikka meillä ei sellaista tässä olekaan suunnitelmissa. Synnyttäminen on ihanaa, eikä mikään muu mitä olen elämässäni kokenut vedä vertoja sille hetkelle kun saa oman lapsen syliin ensimmäistä kertaa.
Me päästiin osastolle yöllä joskus yhden aikaan, ja saatiin tosiaan perhehuone. Alettiin siinä sitten nukkumaan, tosin itse nukahdin vasta aamuneljän maissa ja unta riitti hurjan tunnin verran, pikkuisen taisi olla hormoneilla ja adrenaliinilla sormensa pelissä. Eihän sitä vaan voinut nukkua kun piti tuijottaa pientä rakasta koko yö. Onneksi Otto sai vähän nukuttua, niin hän jaksoi heti aamulla kasin maissa käydä hakemassa tytöt katsomaan omaa tuoretta pikkusiskoaan.

Tytöt olivat aivan ihmeissään ja onnesta soikeana ihanasta pikkusiskosta, ja viettivät meidän kanssa koko päivän sairaalassa. Illaksi ja yöksi tytöt menivät Oton perheen luokse, sillä ei päästy vielä ekana päivänä kotiin. Vauvalla kuului vielä sydämestä minimaalinen sivuääni kun hän oli niin nuori (13h lääkärintarkistuksen aikaan) että sydämen ductus ei ollut vielä kerennyt mennä umpeen. Siksi siis vietimme vielä toisen yön osastolla, ja seuraavan aamun lääkärintarkistuksessa ääntä ei enää kuulunut ja saimme lähteä kotiin. Kotiuduimme vauvan ollessa 38 tuntia vanha.
Nyt takana on jo viisi päivää kotona, ja tämä on ollut yksi elämäni ihanimpia viikkoja. Nämä ensimmäiset hetket ovat ainutlaatuisia ja ihania ja niin täynnä rakkautta tuota pientä ihmettä ja koko omaa perhettä kohtaan. Ollaan maailman onnekkaimpia <3