Mitä tekisin jos en pelkäisi?

15.05.2020

Siinä on kysymys, jonka mun ystävä käski mun kysyä itseltäni, kun soitin hänelle sinä päivänä, kun oltiin löydetty tämä asunto, eikä tiedetty mitä tehdä. Oltiin innoissamme ja samaan aikaan niin suuren päätöksen tekeminen pelotti. Mitä tekisin, jos en pelkäisi? ”Tekisin ostotarjouksen heti”, vastasin. Ja hän kehotti meitä tekemään sen ja neuvoi sen tekemisessä kädestä pitäen. Se kysymys jäi mun mieleen. Ystäväni kertoi sen olevan hänelle tärkeä kysymys, jota hän aina kysyy itseltään suurten päätösten äärellä. Ja kun mä pohdin kuinka pitkälle hän on päässyt elämässä, mä todella näen sen kysymyksen merkityksen. Ei niin pitkälle päästä pelkäämällä ja kyseenalaistamalla omaa itseä.

Olen ikuisesti kiitollinen tuosta hyvin ytimekkäästä ja yksinkertaisesta kysymyksestä ystävälleni, koska se toi meidät tänne missä nyt olemme. Kotiin. Soitettuani ystävälleni, kysyin sen kysymyksen Otolta: ”Mitä me tehtäis, jos ei pelättäis?”.  Ja niin me tehtiin tarjous. Ja te tiedätte kyllä miten se päättyi. (Yhdessä-podin jaksossa kerromme tarkemmin tästä ostoprosessista, jos et ole vielä kuunnellut ja haluat kuulla siitä lisää). 

En tiedä oltaisiinko me uskallettu tehdä tätä päätöstä kahdestaan ilman mitään rohkaisua. Vai oltaisiinko vaan jääty jahkailemaan ja menetetty meidän mahdollisuus, koska asunnosta oli niin paljon kiinnostuneita? Ken tietää (barbie ei). Luulen, että ei oltaisi uskallettu, ainakaan riittävän nopeasti. Ehkä oltaisiin päästy tähän päätökseen muutaman päivän jahkailun jälkeen, mutta sitten olisi voinut olla jo myöhäistä.

Siksi on niin uskomattoman tärkeää, että itsensä ympäröi ihmisillä, jotka rohkaisevat ja nostavat ylöspäin sen sijaan, että epäilisivät ja lannistaisivat. Niiden ihmisten merkitys on ihan valtavan suuri, jotka meihin uskovat. Yksikin rohkaiseva tyyppi, joka sanoo oikeat sanat oikealla hetkellä, voi jättää lähtemättömän positiivisen jäljen meidän elämään. Olen ihan älyttömän kiitollinen meidän ystävistä ja läheisistä. Meillä on ympärillä suuri joukko ihania ja kannustavia ihmisiä, joihin voi luottaa.

Vaikka rohkaisevilla ihmisillä on positiivinen vaikutus ja olen heistä kiitollinen, elämää ei kuitenkaan voi rakentaa muiden rohkaisun varaan. Siksi päätin napata saman kysymyksen itselleni ohjenuoraksi elämän tärkeisiin päätöksiin. Pelko on toki hyväkin asia – pelko estää meitä tekemästä oikeasti typeriä ja hengenvaarallisia asioita. Epäonnistumisen pelko on kuitenkin sellainen pelko, josta en ainakaan itse koe olevan mitään hyötyä. Päin vastoin. Se estää tekemästä niitä asioita, joilla voi olla ratkaiseva positiivinen vaikutus elämään.

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, kuinka olen kyllä rohkea silloin kun on pakko. Perustin esimerkiksi yrityksen raskausaikana tultuani juuri irtisanotuksi, vailla mitään hajua siitä, tulisiko siitä yrityksestä edes mitään. Mulla ei kuitenkaan ollut mitään muutakaan vaihtoehtoa tai varasuunnitelmaa, joten uskalsin perustaa yrityksen. Se oli mun paras oljenkorsi päästä elämässä eteenpäin ja se kannatti. Mutta haluan olla yhtä rohkea myös silloin, kun vaihtoehtona olisi pysyä omalla mukavuusalueella. Jos olen rohkea myös silloin kun ei olisi pakko, uskallan tarttua useampiin mahdollisuuksiin. Usein vaan tuntuu turvallisemmalta pitää kiinni vanhasta ja jättää se mahdollisuus käyttämättä, vaikka niinhän se ei aina ole.

Mitä tekisin, jos en pelkäisi? Tätä kysymystä olen kysynyt itseltäni muuton jälkeen jo muutaman kerran, kun eteen on tullut valinnan paikkoja esimerkiksi työasioissa. Olen kokenut tämän kysymyksen juuri nyt erityisen tärkeäksi, kun tulevaisuus edelleen tuntuu kovin epävarmalta, kun ei tiedä miten talousasiat Suomessa ja maailmalla etenevät. Samaan aikaan kun mua pelottaa, pitää kyetä ideoimaan uutta ja näkemään kauemmas. Samaan aikaan kun haluan olla varovainen, säästäväinen ja harkitseva, pitää olla myös innovatiivinen ja kyetä nopeisiinkin päätöksiin. Pitää uskaltaa myös sijoittaa tulevaisuuteen.

Olen uskaltanut tehdä uusia asioita, ottaa yhteyttä uusiin ihmisiin, sanoa suoraan mitä haluan, tarttua uusiin tarjouksiin jotka tuntuvat pelottavalta, mutta kutkuttavalta. Toivon, että pelkojen voittaminen on kannattavaa.

Harjoittelen tätä rohkeutta joka päivä. Samalla kun harjoittelen olemaan rohkea, yritän myös kehittää itseni, jotta voisin rohkeuden lisäksi olla myös taitavampi. Yksi aika merkittävä juttu mulle tänä keväänä oli se, kun kävin kaupallisen yhteistyön yhteydessä yhden kokonaisen kurssin avoimessa ammattikorkeakoulussa. Sain kurssista viisi opintopistettä ja arvosanaksi vitosen, eli parhaan mahdollisen arvosanan. Työskentelin täysin itsenäisesti ja kurssi liittyi olennaisesti myös omaan työhöni ja yrittäjyyteen. Siitä tuli sellainen fiilis, että hitto, kyllähän mä nyt osaan tän. Se rohkaisi mua tosi paljon. Tämä oli ensimmäinen kerta kun opiskelin (pidempään kuin parin päivän koulutuksen) kymmeneen vuoteen. Sain siitä tosi paljon uskoa itseeni ja omiin kykyihini.

Opinnoista puheen ollen, mulla unohtui koko tämän kevään yhteishaku – silloin kun hakuaika oli, lapset olivat juuri jääneet kotiin ja lisäksi oltiin juuri löydetty tämä uusi koti ja siinä oli paljon puuhaa parille viikolle. Nyt olen kuitenkin helpottunut, etten hakenut kouluun vielä. Kaiken muun päälle se olisi ollut ensi syksylle liikaa, koska mun täytyy pystyä tekemään nyt täysillä töitä, kun Otto on vielä opintovapaalla. Jouluna Otto valmistuu omasta koulustaan, mikäli kaikki menee kuten olemme suunnitelleet ja sen jälkeen ainakaan näillä näkymin mikään ei estä meitä vaihtamasta rooleja. Mua keskittymästä kouluun ja Ottoa työntekoon. Hullua, miten nopeasti tämä Oton opiskeluaikakin on mennyt. Vastahan hän haki – ja nyt puolen vuoden päästä jo valmistuu.

Mitä tekisin, jos en pelkäisi? Julkaisisin tämän postauksen. Jos en pelkäisi, mitä joku sanoo, kun en hakenutkaan nyt kouluun, vaikka aiemmin keväällä olin vielä sitä mieltä, että nyt voisi olla hyvä hetki hakea. Jos tietäisin, että mulla on aina oikeus muuttaa mieltä, eikä mun tarvitse perustella mun henkilökohtaisia valintoja kenellekään. *julkaise* 

Mitä sä tekisit, jos et pelkäisi?


Viikon arkikuva 11/52

28.03.2020

Tässä kuvassa me tehdään jotain, mikä ilahdutti mua valtavasti! Nimittäin me pelattiin esikoisen ja keskimmäisen kanssa yhdessä The Sims 4 -peliä. Se oli niin kivaa! Päätettiin yhdessä tehdä meidän perhe ja isot tyypit saivat auttaa mua tekemään juuri meidän perheen näköiset hahmot. Tai ainakin niin meidän näköiset kun me vaan osattiin. Lisäksi alettiin rakentamaan Sims-versiona meidän tulevaa uutta kotia, se vasta hauskaa olikin. Tosin tehtiin ihan liian iso talo meidän talon oikeaan kokoon nähden, tuosta tuli n. kolminkertainen neliöiltään, vaikka pohjapiirros olikin sama. Nauratti lähes messuhallin kokoinen olohuone-keittiö-tila ja kylpyhuone, jossa on vain kaksi suihkua nurkissa ja yksi pyyhetanko seinässä.

Se, mikä mua erityisesti ilahdutti, oli se vaihe kun me suunniteltiin hahmoja. Me analysoitiin meidän koko perheen piirteitä, kun yritettiin tehdä hahmoista meidän näköisiä. ”Äidillä pitäisi olla vähän lyhyempi nenä, ehkä tuo tuossa. Esikoisella on vähän vaaleammat kulmakarvat. Keskimmäisellä on samanlaisia kasvonpiirteitä kuin äidillä. Kuopuksella pitäisi olla vähän vähemmän hiuksia. Ja isille pitää tehdä paljon lihaksikkaammat reidet”.

Tutkittiin toistemme kasvoja ja piirteitä, eikä keneltäkään tullut yhtäkään negatiivista sanaa. Ei meidän lapsilta yleensäkään tule negatiivisia sanoja liittyen omaan tai toisten ulkonäköön, mutta jotenkin oikein havahduin jälkikäteen ajattelemaan tätä asiaa. Silloin kun mä olin lapsi, oli ihan tavallista, että porukalla pelatessa kiinnitettiin huomiota Sims-hahmojen ulkonäköön negatiivisessa mielessä, kommentoitiin ”kauheita” piirteitä tai ”rumia vaatteita”. Kaikki tekivät sitä silloin, se oli normaalia. Nykyisin se ei ole.

En ole ikinä kuullut, vieläkään, että meidän lapset olisivat tehneet niin, missään yhteydessä. En ole koskaan kuullut myöskään, että heidän kaverit olisivat tehneet niin. Sen sijaan olen usein kuullut, kuinka lapset kehuvat toisiaan tai toistensa vaatteita, tai sitten omia vaatteitaan tai ulkonäköään. Sitä on niin ihana seurata. Jokainen piirre, vaate ja tyyli on heille ihan yhtä arvokas. Niitä ei laiteta järjestykseen tai lokeroida vain tietynlaisia juttuja kauniiksi tai oikeanlaisiksi. Erilaiset nenät ovat vaan erilaisia neniä, eivät kauniimpia tai vähemmän kauniita. Erilaiset vaatteet ovat kaikki ihan yhtä hienoja. Cooleinta on se, että on sellaiset vaatteet, joista itse tykkää. Ihan sama onko kavereilla samanlaisia vai ei. Tässä mielessä uusi sukupolvi on niin  paljon edellä kuin mun sukupolvi.

90-luvulla syntyneiden sukupolvi kasvoi siihen, että toisten arvostelu ulkonäön perusteella on ihan ok. Nykyisin siitä pyristellään irti, mutta silti se on edelleen monelle vaikeaa. Molemmat ovat yhtä vaikeita: lakata katsomasta toisia arvostellen ja lakata katsomasta itseä arvostellen. Mulle on ollut pitkä matka opetella hyväksymään itseni juuri sellaisena kuin olen. Toisten hyväksyminen ja arvostaminen oli paljon helpompaa. Mulle tärkein tekijä on ollut äitiys. En ole missään tilanteessa halunnut siirtää tapaa arvostella itseäni lapsilleni. Heti kun tulin äidiksi, tein sen päätöksen, että sen täytyy loppua. Alkuun se ei ollut helppoa, piti oikein muistutella itseä, ettei mene peilin eteen puristelemaan makkaroita. Nykyisin se tulee luonnostaan. Tuntuu oudolta ajatella, että menisin vaikka peilin eteen puhumaan ääneen siitä, miten hirveältä näytän.

Lapset ovat saaneet mut ajattelemaan paljon kauniimmin itsestäni ja arvostamaan itseäni enemmän. Vaikka edelleen olen joskus epävarma ulkonäöstäni, olen paljon vähemmän epävarma kuin ennen. Vaikka edelleen ääni pään sisällä saattaa muistuttaa, että en ole oikeanlainen tai joku mun piirre ei ole sellainen kuin toivoisin, en koskaan sano sitä ääneen. Ja pääosin nykyisin pystyn ajattelemaan, että olen kaunis ja hyvä juuri omana itsenäni. Se tuntuu hyvältä.

Kylläpäs lähti ajatus rönsyilemään pelkästään Simsin pelaamisesta, heh! Mutta oli kyllä niin hauskaa, pelattiin varmaan pari tuntia lasten kanssa yhdessä. Lapset saivat suunnitella tulevat unelmahuoneet ja unelmapihan. Saunaa me jäätiin kaipailemaan, pitäisi hankkia joku lisäosa, että sen saisi vielä. Tuli ihana nostalgiafiilis, en ollut pelannut Simsiä vuosikausiin.

Ihanaa viikonloppua kaikille ja tsemppiä tähän tilanteeseen <3 #staysafe 


Minut itseni kanssa – pitkän matkan jälkeen

11.07.2018

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Prisman kanssa.

Postasin jo kerran tällä viikolla ihan tavallisen asupostauksen, jonka jälkimaininki oikeastaan vain boostasi tämän postauksen tekemistä. Tänään puhutaan nimittäin siitä, miten mä olen oppinut olemaan minut itseni kanssa. Voin kertoa, että ei ole ollut kaikkein helpointa kasvaa äidiksi ja aikuiseksi kymmenien tuhansien silmäparien alla. Mä aloitin tämän blogin 19-vuotiaana epävarmana nuorena naisena, ja näiden reilun seitsemän vuoden aikana musta on tullut kolmen lapsen äiti, vaimo, täystyöllistetty yrittäjä ja ennen kaikkea M I N Ä.

Tämä postaus on osa Prisman kampanjaa, mutta pääroolissa olen minä. Minä kaikkine piirteineni, hyvine ja huonoine puolineni, ihan vaan minä juuri sellaisena kuin olen.

Nuorena, ja vielä näin ensisynnyttäjien keski-ikää pikkuhiljaa lähestyvänä kolmen lapsen äitinä olen yrittänyt mahduttaa itseäni kaikenlaisiin muotteihin. Olen halunnut antaa itsestäni aikuisen, vastuuntuntoisen ja fiksun kuvan kaikilla tavoilla. Olen yrittänyt pukeutua vaatteisiin, joissa näytän äidiltä. Olen halunnut olla vanhempien äitien silmissä ja rinnalla tasavertainen. Olen pohtinut, voinko äitinä pukeutua minihameeseen, ylipolvensaappaisiin tai tennareihin ja tyllimekkoon. Jo muutama vuosi sitten tajusin sen, että ei ole olemassa mitään muottia, johon mun pitäisi äitinä mahtua. Tajusin sen, että en koskaan kykene täyttämään kaikkia niitä odotuksia, joita äitejä kohtaan luodaan eri puolilta.

Sitä luulisi, että kun sen tajuaa, lakkaa yrittämästä olla standardi-äiti jokaisella elämän osa-alueella. Mutta mitä vielä, mulla meni monta vuotta lakata yrittämästä. Sen sijaan, että olisin antanut itselleni luvan olla hyvä juuri sellaisena kuin olen, yritin kahta kauheammin olla hyvä kaikilla tavoilla. Se heijastui myös pukeutumiseen. Ne paineet ja odotukset itseä kohtaan istuivat niin syvällä, että vielä tänä keväänäkin löysin itseni miettimästä, voinko äitinä pukeutua glitterhameeseen ja vaaleanpunaiseen neuleeseen, vai näytänköhän jonkun mielestä tyhmältä. Kun kirjoitin tuon lauseen ylös, mä vihdoin koin herätyksen. En näyttänyt tyhmältä, vaan kuulostin tyhmältä. Mitä väliä sillä on, vaikka näyttäisinkin jonkun mielestä tyhmältä? Mitä väliä sillä on, jos jonkun mun mielestä mun asuun sopisi paremmin toiset kengät, jos itse tykkään niistä mitkä mulla on jalassa? No ei kertakaikkiaan yhtään mitään.

Tänä keväänä, mä olen vihdoin löytänyt sen varmuuden itsestäni, ja tajunnut, että kukaan muu ei kanna mun kroppaa ja mun vaatteita, kuin minä. Ainoa, jota mun vaatekaapin täytyy miellyttää on minä. Ainoa, jonka mielipiteellä mun vaatteista on väliä, on minä. Lisäksi kuuntelen vähän meidän lapsia, koska heillä on yleensä tosi hyviä asuideoita. Mutta noin niinkuin muuten, oikeasti ihan sama, mitä muut ajattelevat. Ihan sama jos mulla on sun mielestä rumat housut tai liian pieni paita, ihan sama jos mun kengät ei sun mielestä sovi mun asuun, ihan sama jos et ikinä pukisi mun mekkoa päällesi. Älä pue, pue ihan mitä haluat. Mä puen mitä mä haluan. Ja yleensä mulla on mun lasten mielestä ihan törkeän siistejä asuja, ja näytän tosi hyvältä. Mä luotan niiden arviointikykyyn, kun ne on cooleja muutenkin, eikä ikinä hauku toisia.

Prisma haluaa, että jokainen voisi olla minut itsensä kanssa. Mitä se mulle tarkoittaa, olla minut itseni kanssa? Se tarkoittaa sitä, että voin tehdä juuri niitä valintoja, joita oikeasti haluan tehdä, välittämättä siitä, mitä muut ovat siitä mieltä. Oli kyse sitten vaatteista, tai mistä tahansa, mä voin tehdä juuri niin, kuin musta ja meidän perheestä tuntuu hyvältä. Some-aikakaudella on todella helppoa sortua paineen alla, ja yrittää miellyttää muita. Mutta me itse ollaan kuitenkin ne, jotka itsemme ja valintojemme kanssa eletään. Siksi me itse ollaan ne kaikkein tärkeimmät ihmiset, joita pitäisi miellyttää.

Mä valitsin itselleni asuksi IvanaHelsingin mielettömän upean Rosalin-mekon, joita on tänä keväänä ja kesänä saanut Prismoista kautta maan. Rosalin-mekko on kaunis ja näyttävä, ja menee yhtä hyvin arjessa ja juhlassa, kun vain vaihtaa asusteita. Me kuvattiin tämä asu Suomenlinnassa, kun oltiin siellä meidän perheen, appiukon ja Oton pikkusiskon kanssa retkellä yhtenä päivänä. Yhdistin asun mun lemppari-Vanseihin, joilla oli helppo kävellä mukulakivikaduilla. Olen yhdet korkkarit pilannut Suomenlinnassa vietetyissä häissä, ja sen jälkeen opin, että sinne paras valinta on mukavat, matalat kengät.

Me ollaan varmaan juuri sellainen Prisma-perhe, joista mediassa on paljon puhuttu. Mutta sitten me ollaan niin paljon muutakin kuin juuri sitä, ja juuri siksi mä haluan rohkeasti kirjoittaa täällä kaikesta mitä ajattelen, ja mitä meidän elämään kuuluu. Mun mielestä on ihan mielettömän mageeta olla Prisma-perhe. Yleensä kun me käydään Prismassa, meillä on hauskaa, paitsi kerran, kun kuopus oli juuri oppinut sanomaan ”pois täältä” ja hän huusi koko kauppareissun ajan rattaissa ”pois täältä, apuaa, äitii, isiii, pois täältä!”. Mä haluan näyttää, että ei ole olemassa mitään perhemuottia, eikä ole olemassa mitään Prisma-perhettäkään, koska ihan oikeasti jokainen  perhe on erilainen.

Prisma on muuten oikeasti myös aika hyvä kauppa, oli perhettä tai ei. Mä fiilaan ihan täysillä Prisman arvoja, ja olen samaa mieltä siitä, että muodin kuuluisi olla kaikkien halukkaiden saatavilla. Prisma haluaa demokratisoida muodin ja riisua muodista elitistisyyden, sillä muoti ei kuulu vain catwalkeille, vaan ihan kaikille. Itsensä hyväksymisen lisäksi Prisma (ja minä) haluaa kannustaa kaikkia hyväksymään myös toiset ihmiset sellaisina kuin he ovat. Jokaisella meistä on oikeus olla oma itsensä, sellaisena kuin itse itsensä kokee hyväksi.

Prismoissa on tälläkin hetkellä saatavilla vaikka mitä ihania vaatteita, niin tunnetuilta merkeiltä kuin Prisman omiltakin merkeiltä. Tämä mun mekko on IvanaHelsingin, ja mun mielestä on ihan mahtavaa, että Prismoista saa myös muita kotimaisia huippumerkkejä, kuten Neulomoa. Kotimaisten vaatteiden lisäksi kauppareissun yhteydessä löytää myös tunnettuja ulkomaisia merkkejä, urheiluvaatteita ja kaikkea mahdollista.

Tämän postauksen kirjoittaminen oli voimaannuttavaa, ja mitä enemmän mä kirjoitin, sitä enemmän mulle tuli se fiilis, että mä riitän just tällaisena. Ja te kaikki siellä riitätte myös just sellaisina kuin te olette. Ollaan kaikki minut itsemme kanssa!


Itseäni etsimässä

16.03.2017

Vauva on nyt reilut viisi viikkoa vanha, ja musta tuntuu että alan viimeinkin löytää itseni raskauden, synnytyksen ja vauvakuplan jäljiltä. Olo alkaa tuntua omalta: kun katson peiliin näen itseni, ja kun kävelen ulkona mulla on hyvä olo. Tästä raskaudesta palautuminen on ollut siinä mielessä hitaampaa kuin kahdesta aiemmasta, että siinä kesti hetkinen pidempään että olo alkoi olla oikeasti hyvä.

Toki siis mulla ei mitään kipuja ollut eikä synnytyksessä tullut mitään haavoja tai vaivoja mulle. Loppuraskauden levon takia pääsin kuitenkin fyysisesti aika huonoon kuntoon ja tuntuu myös että nivelillä oli tekemistä synnytyksestä toipumisessa. Ensimmäisinä viikkoina synnytyksen jälkeen mulla oli liitoskipuja ja oikein tunsin miten kaikki lantioluut oli aivan väärässä paikassa. Mun tasapaino oli jotenkin ihan hakusessa kun kropan painopiste muuttui täysin yhdessä yössä.

Eihän nuo sillä tavalla mitään isoja vaivoja ollut enkä joutunut mitään särkylääkettä niihin syömään, mutta siinä vaan kesti hetki että kroppa alkoi taas tuntua siltä niinkuin muistan sen joskus tuntuneen, silloin ennen kaikkia raskausvaivoja ja synnytystä. Viisi viikkoa on lyhyt aika ja synnytyksestä ja raskaudesta kokonaan toipuminen kestää tietysti kuukausia, mutta nyt alkaa olla jo hyvä olla, eikä ole mitään tuntemuksia enää siitä että on ollut raskaana tai synnyttänyt. Ulkona jaksaa kävellä kunnolla ja reipasta vauhtia, eikä se tunnu enää rankalta tai tule mitään liitoskipujakaan.

Tosi hyvä fiilis kyllä tämä, en malta odottaa että pääsen oikein kunnolla liikkumaan sitten kun jälkitarkastus on tehty ja joku on todennut että mun kroppa on liikuntaan valmis. Siihen asti käyn mieluusti vaunulenkeillä ja nautin yhä enemmän ja enemmän lämmittävästä kevätauringosta täysillä.

Vaikka mulla ei vieläkään ole synnyttäjäksi kovin paljoa ikää, niin kyllä ne vuodet huomasi tällä kertaa. Tai siis että on hitaampaa nyt 25-vuotiaana kuin mitä se oli 20- tai 21-vuotiaana. Enhän mä tietenkään voi varmuudella tietää että johtuuko se iästä vai mistä mutta näin luulisin, tai se tuntuu loogiselta.

Mutta kuka sieltä raskauden ja synnytyksen alta on sitten paljastunut? Minä. Muutamaa arpea rikkaampana, uusilla muodoilla varustettuna ja omaan silmääni ainakin ihan minuna itsenäni. Vaikka jokaisen raskauden myötä olen muuttunut enemmän tai vähemmän, mä tykkään niistä muutoksista. Tiedän myös että arpia lukuunottamatta nämä muutokset eivät välttämättä ole pysyviä, mutta nautin niistä niin kauan kuin niitä kestää. Rakastan sitä kuinka raskauden ja synnytyksen jälkeen tunnen oloni naiselliseksi.

Loppuraskaudessa olo oli niin ryytynyt että ei paljoa kiinnostanut vaatteet tai meikit tai hiustenlaitto. Nyt olen nauttinut ihan mielettömän paljon shoppailusta, meikkaamisesta ja hiustenlaitosta. Musta on ihanaa aamulla kuunnella musiikkia ja meikkailla kun vauva nukkuu, ja vauva viihtyy hyvin sitterissä sillä aikaa kun käyn suihkussa. Hän juttelee värikkäille pyyhkeille ja välillä mä laulelen hänelle. Kerrankin joku tykkää kun laulan suihkussa, hah!

Moi, olen Iina ja olen kolmen lapsen äiti. Tykkään tanssittavasta musiikista, pinkistä, suklaasta maitotäytteellä ja erityisen paljon tykkään mun kolmesta tytöstä ja miehestä (hah, tiedättekö sen sarjan kolme miestä ja tyttö, mulla onkin kolme tyttöä ja mies!). En tiedä vielä ihan täysin kuka olen tämän kolmannen raskauden jälkeen, mutta tiedän tärkeimmät, ja tiedän että tykkään itsestäni ja mun perheestä!

Ihanaa alkavaa viikonloppua kaikille <3