Tämä postaus on pyörinyt mulla luonnoksissa kuukausikaupalla, sillä olen halunnut kerätä rauhassa niitä vanhemmuuden tähtihetkiä, jolloin todella tiedät ja tunnet olevasi vanhempi. Vanhemmuus on äärettömien tunteiden summa, ja jokaiseen päivään mahtuu ainakin jonkinlainen tunteiden vuoristorata. Välillä se on lasten vuoristorata, välillä aikuisten, varmaa on vain se että yksikään päivä ei ole samanlainen.

1. Meillä ei ole ollut enää kahteen vuoteen vauvaa, mutta silti edelleenkin joka ikinen kerta kun menen suihkuun, kuulen vauvan itkua taustalla. Vaikka missään ei olisikaan itkevää vauvaa. Kai se suihku on aina kuulostanut ihan vauvan itkulta mutta vasta äitiyden myötä sen äänen on erottanut sieltä virtaavan veden liplatuksesta.

2. Vain toinen vanhempi ymmärtää, kun puhun sukkapiiloista. Eli niistä jo kerran tarhassa jalassa olleista sukista, jotka ovat täynnä epämääräistä pikkutavaraa paperisilpusta kindermunaleluihin ja barbien kenkiin, ja joita löytyy sängyn alta, kirjahyllyn takaa, sukkalaatikosta ja nukenvaunuista. Niitä sukkapiiloja, joita löytyy aina vielä se yksi siinä vaiheessa kun olet jo huokaissut helpotuksesta että koko huone on siivottu ja kaikki tavarat paikoillaan. ”Mut kun ne on niin kivoja säilytyspusseja” T. 3-vuotias

3. Vasta vanhemmuus saa tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä ettei ole muovaillut tarpeeksi muovailuvahalla, leikkinyt tarpeeksi barbeilla, rakentanut tarpeeksi isoa legotaloa tai lukenut tarpeeksi montaa kertaa sitä yhtä ja samaa Pikku Eetu -kirjaa.

4. Vasta vanhemmaksi tultuani olen oikeasti oppinut mitä huono omatunto tarkoittaa. Kyllä sitä joskus aiemminkin vähän kalvoi rintalastassa jos ei jaksanut nähdä kaveria tai jos oli pitämässä hauskaa vaikka olisi pitänyt tehdä läksyjä. Vanhempana huono omatunto saa kuitenkin aivan uuden merkityksen: se on asia joka kuuluu vähän jokaiseen päivään. Aina on huono omatunto jostain lapsiin liittyvästä, ja se huono omatunto on jotain syvempää ja raastavampaa.

5. Tiimalasinkääntäjä. Tiesittekö että se on maailman tärkein luottamustehtävä? En mäkään ennen. Vanhempana olen oppinut että Alias-peliä tai muuta tiimalasin sisältävää peliä pelatessa se kuka saa kääntää tiimalasia on verrattavissa lottovoittajaan. Ja se kuka ei saa kääntää tiimalasia, ilmaisee tyytymättömyytensä oikein kuuluvasti. Yhtä cooleja luottamustehtäviä ovat mm. hissin nappulan painaja (se on parempi joka saa tilata hissin kuin se joka ”vain” valkkaa kerroksen) sekä telkkarin avaaja.

6. Munavideot, luojalle kiitos niistä. Jos et tiedä mitä ovat munavideot, et ole luultavasti vanhempi tai sitten lapsesi on vielä alle 2-vuotias. Videot joissa avataan yllätysmunia ovat jokaisen lapsen suosikkeja, niissä on jotain sellaista mitä mä en ainakaan tajua mutta mitä lapset ympäri maailman rakastavat. Kaikki eivät tykkää samoista piirretyistä tai elokuvista, mutta munavideoista tykkää jokainen mukula.

7. Numero seitsemän on maaginen. Ensin siitä tulee kellonaika, johon et enää koskaan usko pääseväsi nukkuen heräämättä kertaakaan yön aikana. Sitten siitä tulee kellonaika, jonka nähdessäsi kiljut riemusta: ”ME NUKUTTIIN KOKO YÖ!”. Muutaman vuoden kuluttua huomaat että kello seitsemän on ja pysyy vaikka lapset ovat oppineet nukkumaan pidempään. Mikä pitkään nukkuminen? Missä? Ei meillä. Menitpä nukkumaan kymmeneltä illalla tai kolmelta yöllä, silmät aukeavat viimeistään seitsemältä.

8. Vaikka luulet että muistat lasten huvittavimmat kommellukset ikuisesti, olet väärässä. Kirjoita ne ylös, heti. Kun luet vauvakirjaa puolen vuoden jälkeen, saatat yllättyä. ”Ai sanoiko se oikeasti Puuha-Peteä Kuuka Kekeksi?”.

9. Meidät vanhemmat on suunniteltu niin että ne  kaikkein traumaattisimmat kokemukset unohtuvat ihan huolella. Ajan kuluessa niistä kuitenkin irtoaa yleensä suurin hupi. Älä siis lannistu kun lapsesi kakkaa niskakakat Citymarketin kassalla kurkku suorana huutaen, vaan poistu paikalta tyylikkäästi, kirjoita tapahtuma ylös vauvakirjaan ja naura kolmen vuoden kuluttua niin että kyyneleet valuvat ja poskiin sattuu. Lapsesi ei ehkä usko sinua kun kerrot, mutta viimeistään 30:n vuoden kuluttua voit sanoa ”mitä mä sanoin” kun lapsellasi on lapsia. Tai ainakin voit lohduttautua ajattelemalla näin.

10. Lapsille Sylkevä Kameli -pelin säännöt ja vanhemman työpuhelu ovat samanarvoisia. Kun ne säännöt tulevat mieleen ”JA sitten minä painan sitä nappia ja jos se on väärä niin sitten se kameli sylkee mun päälle mut jos se on oikee niin saan ottaa pullon!” niin ne on vaan saatava sanoa ääneen, ja vielä varmistettava että vanhempi on varmasti ymmärtänyt ne.

11. Valikoiva kuulo on ihan perusjuttuja. Kun juttelet kaverin kanssa puhelimessa henkilökohtaisia juttuja ja luulet lapsen värittävän keskittyneenä värityskirjaa, hän kysyy puhelun jälkeen erittäin henkilökohtaisia kysymyksiä joihin vastaaminen saa hien nousemaan otsalle.  Mutta kun muistutat muistuttaneesi jo kahteen kertaan oman huoneen siivouksesta tai iPadiajan loppumisesta, ovat korvat yllättäen olleet ihan hukassa.

12. Lapsen brutaali rehellisyys on toisaalta virkistävää, toisaalta masentavaa. ”Mummu, sä et kyllä yhtään osaa ajaa autoa.” aamuruuhkassa ei kirvoittanut kovin suurta hymyä äitini kasvoilta. Itse yritän vielä pysyä positiivisena kun kuopus toteaa mahani olevan ”ihan iso” ja ruoan olevan ”ei ihan minun makuuni”. ”Isi älä viitsi laulaa kun mun korvia alkaa särkeä” on jo aika paha. Toisaalta, kun lapsi sanoo rakastavansa, tykkäävänsä jostain ruuasta tai että vanhempi on maailman paras, siitä tietää että hän todella todella tarkoittaa sitä eikä käy mielessäkään kyseenalaistaa sitä.

13. Kiusalliset kysymykset ruuhkabussissa ovat tulleet tutuksi. Miten se ihmisen biologia alkaakin aina askarruttaa juuri julkisilla matkustettaessa? Ehkä se on se kun paikalla on erilaisia ihmisiä ja asiat alkavat mietityttämään mukulaa. Ei siinä muuta vikaa kuin hitsin kovat suorituspaineet omaa vastausta miettiessä kahdenkymmenen silmäparin tuijottaessa. Vanhemman paineensietokyky on varmasti ihan omaa luokkaansa muutaman vuoden vastailun jälkeen.

14. Kun lapsi opettelee elämäntaitoja, on rankkaa olla vaan hiljaa ja puuttumatta. Eihän se lapsi koskaan opi ottamaan itselleen juotavaa jos hänen ei anna yrittää. Siispä ole vaan kieli keskellä suuta ja hymyile kauniisti, kun lapsi ensin ottaa haarukan yltääkseen avaamaan hanan haarukalla, sitten toteaa ettei se onnistu, hakee tuolin ja raahaa sitä pitkin lattiaa, kiipeää tuolille, ottaa kaapista mukin ja pudottaa toisen samalla, ottaa mukin piripintaan täyteen vettä ja kaataa ne päälleen hörpätessään. Lopuksi hän vie paita märkänä hanaan koskeneen ja mahdollisesti lattiallekin tippuneen haarukan takaisin laatikkoon, ja katsoo kysyvänä ”Enkö osannutkin hienosti ottaa vettä?!”.

15. Varpaat naamalla onkin ihan kiva juttu. En olisi kuvitellut ennen vanhemmaksi tuloa että joskus haluaisin nuuskuttaa jonkun varpaita. Mutta totta se on. Aamulla kun herään siihen että kolmevuotiaan varpaat ovat mun naamalla ja hän tuhisee vieressäni minionia puristaen, ei eka ajatus todellakaan ole että hyi hitto vie ne varpaat pois. Vaan sitä vaan hymyilee tyytyväisen onnellisena kun on sellainen tuhiseva pikkukaveri siinä niin ja sillä on vielä niin söpöt varpaat, ihan kuin isällään mutta minikokoiset ja vähemmän karvaiset.

Näin meillä, miten teillä? Kuulostaako tutulta?

25:n päivän kuluttua me tehdään jotain mitä ei olla yhdessä perheenä tehty vielä ikinä: lähdetään meidän ensimmäiselle rantalomalle! Varattiin reissu joskus maaliskuussa ja ollaan laskettu päiviä siitä asti. Kaupunkilomat on ihania ja risteilyt myös, mutta ihan huikeaa päästä nyt ihan kunnolla viikoksi reissuun ja lämpimään. Samalla mä vietän mun ensimmäistä kunnon lomaa sen jälkeen kun aloitin työt reilu vuosi sitten Jevelolla. Ollaan kyllä oltu yhdessä vapaalla muutama päivä kerrallaan välillä, mutta tästä tulee eka ihan oikea loma mitä mulla on ollut aikoihin. Loput lomat lomailen sitten heinäkuussa, mutta kiva tällainen pikkuinen varaslähtö kesään.

Me valittiin matkakohde ja etenkin hotelli vain ja ainoastaan sen perusteella mikä näytti kaikkein mukavimmalta lapsiperheen kannalta. Kriteereinä olivat turvallisuus, helppous ja se että lapsille on paljon kaikkea kivaa. Päädyttiin valitsemaan siis ihan perinteinen pakettimatka oikein kaikilla herkuilla kuten suomenkielisellä lastenkerholla, lentokenttäkuljetuksilla ja muilla. Hotellissa on lapsille trampoliineja, miljoona erilaista uima-allasta ja vesiliukumäkeä ja kiipeilytelinettä, se lastenkerho, leikkipuisto ja vaikka mitä muuta. Tavoitteena on lähinnä rentoutua ja viettää kunnolla aikaa perheen kesken.

Matkakohteeksi valittiin Mallorca, koska siellä sattui olemaan kaikkein kivoimman näköinen hotelli niistä mitä jaksettiin selata.  Espanjaan kuuluva saari tuntui turvalliselta muiden kokemusten perusteella. Myös Tripadvisoria selattiin ja meidän valitsemasta hotellista löytyi ainoastaan tuhansia positiivisia, tuoreita kokemuksia ja tähtien keskiarvokin oli 4,6 eli en usko että ihan vikaan ollaan menty valinnassa. Lontoon reissun hotellista jäi sen verran kökkö maku suuhun että nyt oltiin oikein erityistarkkoina, varsinkin kun lapset ovat tällä kertaa mukana.

Meidän kohde sijaitsee semilähellä Alcudiaa, mutta kuitenkin ihan omassa rauhassaan. Sieltä pääsee helposti myös Mallorcan pääkaupunkiin Palmaan, joka on iso kaupunki hyvine shoppailumahdollisuuksineen. Palmassa ajateltiin käydä mahdollisesti yhtenä päivänä retkellä, mutta muuten keskitytään vaan siihen löhöilyyn, lasten kanssa leikkimiseen ja vapaaseen hengailuun.

25 päivää, se on lyhyempi aika kuin mitä ollaan jo matkaa odotettu, mutta tuntuu silti vielä pitkältä! Nopeasti se varmasti menee, varsinkin kun tässä on vaikka ja mitä äksöniä luvassa joka viikolle. Pakko myöntää että olen kyllä aivan todella täpinöissäni täällä, terveisin olen ollut vain kerran rantalomalla Rodoksella ja olin silloin 10-vuotias.

Oletteko te käyneet Mallorcalla? Suositteletteko jotain kohdetta erityisesti? Parhaita vinkkejä lasten kanssa rantalomailuun?

Kenen mielestä otsikko kuulostaa lapselliselta, käsi ylös? Täällä nousi ainakin. Ja se oli tarkoituskin, koska mun mielestä on tärkeää että vanhemmat heittäytyvät välillä lapsen tasolle. Otsikkona toimiva lause on mun tärkein ohjenuora kasvatuksessa rakkauden osoittamisen, turvallisuuden takaamisen ja rajojen asettamisen lisäksi.

Mitä se sitten käytännössä tarkoittaa? Saako meillä lapset tehdä mitä vaan ja vastataanko me aina kaikkeen kyllä? Ei suinkaan. Mutta en halua koskaan vastata automaattisesti ei, punnitsematta eri vaihtoehtoja ja miettimättä asiaa ennenkaikkea lapsen kannalta, mikäli kyseessä on asia joka ei uhkaa kenenkään turvallisuutta tai terveyttä tai aiheuta pahaa mieltä kenellekään. Aina kun lapsi pyytää jotain, pyrin miettimään miksi vastaisin joo tai miksi vastaisin ei. Usein ei-vastaus tulisi ikäänkuin luonnostaan, jos ei sitä sen kummemmin miettisi.

Zeldan paita saatu Lindexiltä.

”Äiti, saanko tehdä meille itse herkkuaamupalan?” ”Ei nyt kun siitä tulee sotkua.” vai ”Tee vaan kulta, ihana ajatus!”?

”Voidaanko rakentaa barbien koti olohuoneeseen?” ”Ei kun omaan huoneeseen, se on leluja varten.” vai ”Tehkää vaan kunhan siivoatte sitten kun äiti ja isi pyytää.”?

”Voidaanko hankkia sisälle ihan oikea keinu?” ”No eiks keinut kuulu ulos?” vai ”Laitetaan vaan, vähänkö se olisi kivaa!”

”Äiti saanko laittaa tämän prinsessamekon päiväkotiin?” ”Ei nyt kun se menee sotkuun eikä ole hyvä ulkoleikeissä.” vai ”Laita vaan, voit laittaa alle legginssit ja paidan niin saat mekon otettua pois kun lähdette ulos ja puette ulkovaatteet.”?

Joskus on niin kiire että ei ehdi tehdä herkkuaamupalaa. Joskus on tulossa vieraita, eikä barbietalo olohuoneen lattialla ole se paras ajatus.  Ja joskus prinsessamekkokin on tahraisena pesussa eikä sitä saa laitettua päälle silloin kun haluaa. Se on elämää, ja lapsi ymmärtää sen oikein hyvin, koska tietää että vanhempi ei sano ei vaan ein sanomisen ilosta, vaan että kiellolle on oikeasti joku syy. 99% ajasta meidän lapset hyväksyvät kieltävän vastauksen mukisematta, koska kiellolle on yleensä perustelu, joku järkevä syy joka selitetään heille niin että hekin sen ymmärtävät.

Donitsi ja keinulisäosa saatu bOblesilta blogin kautta.

Meidän lapset eivät koskaan ole hermostuneet kaupan karkkihyllyllä koska eivät ole saaneet karkkia. Se ei johdu siitä että ostettaisiin karkkia aina kun he sitä pyytävät, koska niin se ei tosiaankaan ole. Meillä on karkkipäivä kerran viikossa, jolloin lapset saavat valita yhdet pienet karkkijutut itselleen, tai pienen karkkipussin puoliksi. He eivät hermostu siitä että eivät saa karkkia, koska he tietävät että sille yhdelle karkkipäivälle on järkevä syy: sokeri on pahaksi hampaille. Syy ei ole se että ”Tänään ei ole karkkipäivä”, vaan se, että karkki- tai herkkupäivä on vain kerran viikossa koska liika sokeri aiheuttaa hampaisiin reikiä. Ja se on sellainen syy jonka lapsetkin ymmärtävät.

Lapset on oikeasti aika fiksuja, he kyllä ymmärtävät, kun heille selittää lapsentasoisesti, ja näkee sen vaivan että jaksaa perustella ja ymmärtää myös heitä. Toki nyt puhutaan sen ikäisistä lapsista jotka tajuavat jo syy-seuraussuhteita, 1-vuotiaalle on turha alkaa kertomaan sokerin vaaroista jos hän kiljuu karkkihyllyllä rapisevan pussin perään.

Koska mä haluan olla mieluummin kiva kuin tylsä äiti, mä saatan joskus:

..Laukata Iso Roobertinkadulla lasteni kanssa eteenpäin. Kyllä, laukata.

..Syödä aamupalaa olkkarin lattialla viltin päällä.

..Kirota sitä miten perkeleen iso sotku voi tulla barbieleikistä olohuoneessa.

..Puhaltaa saippuakuplia kymmenen asteen pakkasessa.

..Antaa lasten meikata mut oikein kunnolla.

..Pukeutua tyllimekkooon ja lähteä siinä lasten kanssa ulos.

..Leipoa yhdessä lasten kanssa, vaikka siitä tuleekin isompi sotku kuin yksin leipomisesta.

..Antaa lasten ottaa kuvia mun järjestelmäkameralla, vaikka se onkin kallis enkä halua että se menee rikki.

..Ja miljoona muuta asiaa, jotka jonkun mielestä näyttävät höpsöltä, ovat idioottimaisia, turhia tai hankalia.

Se että on kiva, ei tarkoita rajojen unohtamista missään nimessä, eikä rajojen noudattaminen tee tylsäksi. Mutta joskus on hyvä asettua miettimään omia tarkoitusperiä silloin kun on kieltämässä jotain. Mä en halua kieltää mitään vain siksi että se on mulle helpompaa. Mun tarkoituksena ei ole tehdä mun elämästä vanhempana mahdollisimman helppoa, vaan meidän koko perheen elämästä mahdollisimman mukavaa, turvallista, rakkaudentäyteistä ja hauskaa kaikille perheen jäsenille. En ole kuitenkaan mikään viihdytysautomaatti, ja siksi ylläolevien esimerkkien alussa on sana joskus. Joskus mäkään en jaksa laukata, lähteä ulos tai sotkea. Ja sekin on ihan fine, silloin mä sanon ihan rehellisesti että mä en nyt jaksa, tehdäänkö niin joku toinen päivä. Ja se kelpaa yleensä sellaisenaan.

Mun mielestä tärkeintä on että lapsilla on mahdollisuus ehdottaa, tulla kuulluksi ja tulla vakavasti otetuksi. Lapsella on oikeus tuntea itsensä tärkeäksi ja tasavertaiseksi perheenjäseneksi, jonka mielipiteillä, toiveilla ja ideoilla on merkitystä, olivat ne kuinka hupsuja tahansa. Kun lapsi ehdottaa jotain, pyrin kehumaan siitä että hän on itse ajatellut jotain tai keksinyt jonkin hauskan jutun, riippumatta siitä mikä vastaukseni ehdotukseen tulee olemaan. Lapsella on myös oikeus saada kunnon perustelu kiellolle.

Uskon että olen oikealla tiellä, koska meillä asuu kaksi onnellista, tyytyväistä ja rohkeaa neitiä, jotka ehdottavat, kyseenalaistavat, höpsöttävät, osoittavat rakkautta ja osaavat keskustella ja ottaa muut huomioon.

Näin arvuutteli esikoisemme multa eilen illalla, kun leikimme arvoitusleikkiä. ”No sehän on tietysti isi”, vastasin hänelle. Eilen illalla kun raahauduin tavallista pidemmän työpäivän jälkeen ruuhkametrolla kotiin, mua odotti höyryävä juurivalmistettu sitruunaruoho-chilinuudeliwokki, keltainen ihana krysanteemi ja levyllinen mun lempparisuklaata.

Otto, mitä ihmettä mä olen tehnyt ansaitakseni noin ihanan miehen? En todellakaan tiedä. Ruuan jälkeen se siivosi keittiön, maalasi vielä kertaalleen ruokapöytään viimeisen maalikerroksen ja luki sen jälkeen lapsille kirjoja. Tällä hetkellä kun kirjoitan tätä, hän on lasten kanssa tanssissa. Minä jäin tänään yksin kotiin että ehdin hoitaa rästihommia sillä aikaa kun tytöt tanssivat, ja että voin illalla tyttöjen mentyä nukkumaan vähän itsekin rentoutua, katsoa vaikka vähän telkkaria. Tämä viikko on ollut hullu, me ollaan julkaistu android-versio meidän sovelluksesta ja olen järjestänyt elämäni ensimmäisen pressiaamiaisen, mikä oli mahtava ja opettavainen kokemus. Oli hauskaa olla pressitilaisuuden toisella puolella kerrankin.

Mä olen vaan niin kiitollinen tästä kaikesta, vaikka juuri nyt mua väsyttääkin. Olen kiitollinen upeista uusista tyypeistä joihin olen jälleen saanut tutustua, haasteista joihin olen saanut tarttua töissä, siitä että sain tänään pitää työhaastattelun harjoittelijalle, olen kiitollinen siitä että mulla on noin ihana mies ja kiitollinen siitä että mulla on noin rakkaat ja ihanat lapset. Olen kiitollinen siitä, että tänään mun puhelimen sääsovellus on näyttänyt että ulkona on 12 astetta lämmintä, vaikka se luuleekin mun olevan aina Suomenlinnassa vaikka en ole.

Lapset, he ovat mun elämän tärkeimpiä pieniä napoja. Mä olen niin kiitollinen siitä että mulla on heidät ja että mulla on Otto. He ovat ne tyypit joiden elämästä mä haluan tehdä niin siistiä kuin ikinä osaan ja kykenen. He ovat ne joille en koskaan halua tuottaa pettymystä, ne joille en halua sanoa ei jos ei ole pakko. He ovat ne, joiden takia mä olen valmis tekemään aina tuhat kertaa enemmän. Ne jotka tekevät musta paremman ihmisen ja saavat mut olemaan hyvällä tuulella silloinkin kun mikään muu ei anna syytä siihen.  Ne joiden kanssa haluan juhlia jokaista hienoa hetkeä, ja jotka lohduttavat silloin kun päivä ei ole ollut paras mahdollinen.

”Mikä on rakas ja pieni ja saa aina äidin hyvälle tuulelle?” kysyin minä puolestani esikoiselta. ”Minä ja Zelda!” tuli vastaus kuin apteekin hyllyltä. Kyllä nuo kolme taitavat tietää mitä mulle merkitsevät, eikä ole mitään ihanampaa kuin se että on kolme tyyppiä jotka joka ikinen päivä kertovat rakastavansa, monta kertaa, ja joille saan itse kertoa saman.

Ihanaa keskiviikkoiltaa kaikille <3

Tämän päivän harmaita pilviä katsoessa ei voi olla kuin superonnellinen että saatiin eilen viettää ihana päivä auringosta ja lämmöstä ulkona nauttien. Lähdettiin heti aamupäivästä ulos pyöräilemään ja hengailemaan, ja nautittiin kevään ensimmäiset jäätelöt ulkona. Tytöt potkivat molemmat eteenpäin jo sen verran reipasta vauhtia että mekin saatiin Oton kanssa pieni hiki pintaan kun käveltiin heidän vierellään.Viime vuonna Polkupedista saadut Puky-potkupyörät on olleet kyllä todella hyvät ja todella kovassa käytössä.

Esikoinen on oppinut päiväkodissa polkemaan polkupyörää, ja hänelle meillä on suunnitelmissa hommata ensimmäinen polkupyörä tässä kevään aikana. Kuopus saa jatkaa vielä tämän kesän ainakin potkuttelua, mutta isosiskonsa Pukyllä*. Pyöristä löytyy lisää tietoa tästä postauksesta jonka viime vuonna kirjoitin.

Kypärät*, lukot* ja pyöräilyhanskat* ovat Crazy Safetyn, ja ne on saatu Gefferiltä. Crazy Safetyn kypärät ovat kaikki huippuhauskoja eläinhahmoja, ja ne ovat sekä turvallisia että hyvännäköisiä. Kypärissä on myös kuminen leukasuoja, mikä on todella kätevä, sillä usein juuri leuka ottaa muksuilla hittiä kun he kaatuvat pyörällä. Kypärissä on paljon säätövaraa, ja ne pysyvät hyvin päässä. Sarjaan kuuluu pyöräilyhanskat, lukot, soittokellot ja juomapullot myös.

Meidän neidit saivat itse valkata kypäränsä, ja Tiara valitsi yllättäen pinkin Cheshire Cat -mallin, Zelda taas ihanan raidallisen Zebran. Valinnanvaraa löytyy dinosauruksista lohikäärmeisiin ja kissoihin. Myös pyöräilyhanskat ovat tosi hyvät, kun ne suojaavat kämmeniä asfaltti-ihottumalta kaatuessa.

Jäätelö auringossa maistui niin hyvältä lenkin jälkeen, ai että. Alkaa ihan hymyilyttää kun muistelenkin. Eilen ei tuullut ollenkaan ja teki ihan mieli ottaa takki pois kun oli niin lämmin, mutta ei nyt sentään vielä. Zelda on mun kanssa jätskisamis, hän valitsee aina suklaan niinkuin minäkin. Otto ja Tiara taas tykkäävät kokeilla muita juttuja, esikoisen lemppari on mansikka ja Otto tykkää kaikesta kummallisesta, haha.

Pyörälenkin jälkeen me aloitettiin Oton kanssa vihdoinkin ruokailuryhmän maalausprojekti joka on onneksi edennyt tosi vauhdilla, ja varmaankin valmistuu tänään. Katseltiin myös eilen elokuvaa lasten kanssa, ja leikittiin legoilla, ja käytiin vielä saunassa ennenkuin tytöt menivät nukkumaan. Illalla alettiin Oton kanssa katsomaan Star Trek-leffaa Netflixistä mutta mä nukahdin jo ennen puoliväliä, miksi mulle aina käy niin! Tämä aamu me ollaan vietetty aapista lukien ja legoilla leikkien. Ihan perus sateinen sunnuntai siis! Mukavaa vaan löhötä verkkareissa, en pistä ollenkaan pahitteeksi.

Ihanaa sunnuntaipäivää kaikille <3