Ja ihanaa huhtikuun ensimmäistä! Koska meillä on tyttöjen kanssa kauhea ikävä kesää, eikä yhtään jaksettaisi odottaa että päästään uimaan ja ottamaan arskaa ja syömään jätskiä ulkona, me päätettiin tänään tuoda kesä kotiin. Laitettiin lattialle tyynykasa (kirjoitin äsken vahingossa tyynykesä), ja tytöt saivat valita itselleen kesävaatteet. Tyynykasa oli heidän biitsi, ja minä tein heille kesädrinkit eli appelsiinimehua ja söpöt pillit.

Meillä oli niin hauskaa, tytöt olivat heti ihan messissä leikissä. Makoilivat tyynyjen päällä ja ”pötköttivät arskaa”, ja kilisteltiin meidän appelsiinimehudrinksuilla. Juuri tällaisten juttujen takia mä rakastan olla äiti, ja rakastan olla juuri meidän tyttöjen äiti. Eipä ole parempaa seuraa jonka kanssa leikkiä kesää huhtikuussa makuuhuoneen lattialla. Eikä tarvitse mitään sen kummempaa kuin muutaman hassun tyynyn ja mehua, kesä lähtee fiiliksestä<3

Ei se oikeakaan kesä enää kaukana ole, mutta siihen asti että lämpömittari näyttää +20 astetta me voidaan leikkiä kesää lastenhuoneen lattialla, ja se on melkeen yhtä kivaa, ehkä jopa kivempaa.

Aamu- ja iltapäivä me vietettiin Oton pikkuserkun ja tyttöjen pikkupikkuserkun kanssa ja päästiin herkuttelemaan jätskilläkin, kun laitoin meille aamulla jätskibuffetin ja vieraat toivat hedelmiä, nami! Iltapäivällä touhuttiin leikkipuistossa, ja Oton tultua kotiin me grillattiin uunin grillitoiminnolla chorizo-vartaita. Aika kesäfiiliksellä siis aamusta asti!

Ilta kruunattiin vielä aprillaamalla mun äitiä puhelimessa lasten kanssa, molemmat tytöt olivat ihan mukana juonessa ja huijattiin että Tiaralla heiluu hammas! Sopivan harmiton pieni aprillipila, joka meni ihan täydestä (sori äiti!), ja joka tyttöjen oli helppo muistaa. En malta odottaa että päästään keksimään jotain kunnon piloja vielä sitten kun tytöt on isompia. Neidit vaan kikattivat puhelimessa kun olivat saaneet paljastaa että kyseessä oli aprillipila. Ja lupasivat keksiä taas ensi vuonna jonkun hassun pilan.

Aika huippu aloitus tälle kuukaudelle, ja kaikkea superkivaa on vielä tulossa! Ihanaa alkanutta huhtikuuta ja Aprillipäivää kaikille <3

Ai hitsi vie että aamulla taas äitiä vietiin, tänään mulle esitettiin ensimmäistä kertaa tarkka ja eksakti kysymys, ”Äiti, miten äidit ja isit tekee vauvoja?”. Olimme siis bussipysäkillä aamuruuhkassa. Näitä legendaarisia ajoituksia jotka varmaan monelle vanhemmalle ovat tuttuja. Mä hanskasin mielestäni tilanteen tosi hyvin, vastauksellani ”No isi laittaa semmosen vauvansiemenen äidin mahaan, ja sitten siitä kasvaa vauva.” ”Ai, no pitääkö sitä vauvansiementä sitten kastella että se kasvaa vauvaksi?”. Huomatkaa että olemme juuri istuttaneet rairuohoa sekä kotona että päiväkodissa, ja pieni innokas puutarhuri ilmeisesti ajatteli alkaa tehtailemaan pikkusisarusta itselleen.

Meinasi olla pokassa pitelemistä siinä koko bussipysäkillisellä vastaheränneitä aikuisia. Mä vastasin kuitenkin tosi coolisti että ei sitä tarvitse, mutta se hengailee vedessä siellä mahassa. Mulla piti onneksi pokka hyvin ja neiti tyytyi tähän vastaukseen tämän aiheen osalta. Pian siirryttiinkin jo turvallisempiin aiheisiin, kuten siihen miksi rakeet ovat kovia ja lumihiutaleet pehmeitä, ja siihen mistä johtuu että meillä on juuri neljä vuodenaikaa.

Kysymyskausi oli hetken aikaa tauolla, ehkä meidän lapset keskittyivät prosessoimaan kaikkea aikaisemmin imemäänsä tietoa eivätkä kyselleet (ihan niin) paljoa. Mutta nyt se kausi on tullut takaisin, entistä voimakkaampana. En voi kieltää ettenkö nauttisi tästä. Musta on ihan parasta vastailla lasten kysymyksiin, ja seurata miten he käsittävät asioita ja millaisia päätelmiä tekevät minkäkin vastauksen perusteella.

Kaikkein huvittavinta on ehkä se, kun kuopus ei aina ihan ole vielä samalla sivulla esikoisen kanssa, ja mun vastaillessa esikoisen kysymyksiin hän muodostaa vastausten perusteella aivan omanlaisiaan ajatuksia. Ne ovat välillä aika loistavia.

Välillä on myös kivaa kysellä itse lapsilta kysymyksiä, ja he rakastavat kun heiltä kysellään. Tänään mä kysyin esikoiselta että onko kivaa olla isin ja äidin lapsi? Ja hän vastasi että ”No on, koska mä tykkään teistä ja ku te ootte niin mukavii!”. Mua aidosti kiinnosti mitä mieltä hän on, onko siistiä olla juuri meidän mukula, koska tiesin että hänen vastauksensa on brutaalin rehellinen.

Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille <3 Ja kiitos hurjasti tsempistä ja kauniista sanoista edelliseen postaukseen, teidän vertaistuki on ihan korvaamattoman arvokasta.

Meidän viikko on ollut tohinantäyteinen, ollaan nähty Oton perhettä ja on ollut paljon töitä. Olen metsästänyt itselleni yhtä tiettyä hupparia kissojen ja koirien kanssa ja intoillut lämpimästä säästä. Siis eilen oli seitsemän astetta lämmintä (!!!). Mä kuljin takki auki ja hengitin auringon lämmittämää kevätilmaa keuhkoihin. Se tuntui niin hyvältä, olisin voinut jäädä vaan aurinkoon seisomaan kun iltapäivällä astuin autosta ulos, mutta sitten kuulin lasten iloista pulputusta päiväkodin pihalta ja juoksin äkkiä halimaan vastaan kirmanneita mukuloitani. Tänäänkin aurinko paistaa upeasti ja fiilis on kevyt. Kiitos hei muuten ihan valtavasti edelliseen postaukseen kommentoineille! Aivan mahtavaa lukea teidän tarinoita ja fiiliksiä.

Katsokaa nyt noita pieniä palleroisia vaaleansinisissä sulkaleggingsseissään. Ei voi söpömpää olla! Leggingssit* ovat saatu suomalaiselta Melli Ecodesignilta, jonka uusin mallisto ilmestyi toissapäivänä.  Mellillä on aiemmin ollut ehkä vähän ”retrompi tyyli”, jossa ei siinäkään mitään vikaa ole, mutta joka ei ole ollut ehkä niin meidän juttu. Mutta nämä uudet sulat, aiemmin esitelty Karkulainen karkkimaassa -kuosi sekä jo Instassa vilauttamani pandat = silkkaa rakkautta ensisilmäyksellä. Siis ihan täydellisiä kuoseja kaikki kolme ja ihan mun makuun.

Sulkia saa vaaleanpunaisina ja vaaleansinisinä, nämähän ovat Pantonen mukaan vuoden 2016 suurimmat trendivärit. Myös Pandaa saa vaaleanpunaisena ja vaaleansinisenä, sekä myös mustavalkoisena. Koot ovat reiluja, eli näistä Zeldalla on käytössä 86-92 housuissa, ja 98/104 mekossa. Tiaralla on molemmista 98/104. Ja normaalisti siis nuorempi neiti käyttää kokoa 104 ja vanhempi 110. Reilut koot ei haittaa mitään kunhan osaa varautua. En osaa sanoa millaisia vauvojen koot ovat mitoitukseltaan, kun kokemusta on vain näistä isompien lasten vaatteista, mutta kokovalikoimaahan siis löytyy ihan pikkukeskosten vaatteista aina aikuisten vaatteisiin asti.

Pandakuosia me valittiin ihana kellohelmainen mekko*, sekä mustavalkoinen paita*. Tytöt itse valitsivat itseasiassa nämä vaatteiden värit, ja vaaleansininen oli hitti, arvaatte varmaan että vaaleansininen vie aina tarjolla ollessaan pisimmän korren koska Frozen -huuma ei vain ota hiipuakseen.

*tähdellä merkityt tuotteet saatu blogin kautta.

Tämä äiti on ainakin ihan Melli-huumassa. Musta on vaan niin siistiä, että löytyy 100% suomalainen lastenvaatefirma, jonka vaatteet suunnitellaan ja tehdään alusta loppuun asti kotimaassa. Ja mä tuen oikein mielelläni kotimaista käsityötä tuomalla sitä esille blogissani, ylpeänä ja iloisena siitä että mulla on mahdollisuus tehdä niin.

Mulla on muuten tarjolla teille kiva alekoodi, joka on sunnuntaihin asti voimassa ja jolla saa 15% alennusta kaikista Melli Ecodesignin normaalihintaisista tuotteista, myös uutuuksista. Eli koodilla SS2016 saatte sen 15% alea tilatessanne verkkokaupasta, vaikka näitä ihania pandoja tai sulkia.

Mikä kuosi on teidän lemppari? Entäs mikä väri?

Tätä aihetta on täällä aiemminkin sivuttu, mutta nyt kun aihe on jälleen tapetilla, mun teki mieli tarttua siihen. Itsellä kun on asiaan sanottavaa sekä ainoana lapsena, että kahden hyvin pienellä ikäerolla syntyneen lapsen vanhempana. Ihan näin ensialkuun täytyy sanoa, että lapsiluku on ihan tismalleen jokaisen vanhemman oma asia, oma päätös ja joskus myös toki sattumaakin, kaikki ei aina suju niinkuin on suunnitellut, ja joskus sujuu vaikka ei suunnittele. Se ei ole aihe johon perheen ulkopuolisilla saisi olla sananvaltaa, eikä tosiaankaan ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa lapsilukua joka olisi se absoluuttisesti paras. Kaikessa on puolensa.

Ainoana lapsena mulla on aiheeseen paljonkin sanottavaa. Se oli aivan ihanaa, kun mulla oli aina äidin jakamaton huomio, aina omat lelut ja omat jutut. Me tehtiin kaikkea kahdestaan äidin kanssa, uudet vaatteet sain aina minä enkä koskaan ”joutunut käyttämään” mitään toisten vanhaa. Oli vain minä ja äiti. Opin pienestä asti itsenäiseksi, mulla on hyvä mielikuvitus ja osasin aina viihdyttää itseäni. Äidillä oli helppoa, ei tarvinnut ratkoa sisarusten välisiä riitoja koskaan koska kenenpä kanssa mä yksin olisin tapellut: no en kenenkään. Olen aina ollut tosi omatoiminen, mukautuva ja kaikkien kanssa toimeentuleva tyyppi, joka ei turhista riitele tai pahoita mieltään.

Siitä huolimatta että olen ainoa lapsi, olen myös oppinut jakamaan. Olin jo pienestä asti päiväkodissa, ja siellä opin niitä samoja tärkeitä taitoja joita sisarusparvessakin opitaan. Mulla oli myös paljon melko samanikäisiä serkkuja, joiden kanssa opin vuorovaikutustaitoja, jakamista ja joskus se tuntui vähän siltä kuin olisi ollut sisaruksia, tai näin ainakin oletan, mistäpä minä sitä voin tietää kun ei niitä oikeasti ole. En koskaan kokenut itseäni yksinäiseksi lapsena, ja jos kaipasin leikkikaveria niin leikin joko äidin tai pihan muksujen kanssa. Isompana oli sitten koulukaverit ja muut. Varmasti sekin auttoi että äiti oli tosi aktiivinen, ei me kökitty kotona kahdestaan vaan käytiin kavereiden luona ja kutsuttiin heitä kylään.

Se milloin mä olisin kaivannut sisarusta, ja milloin sellaista tulen varmasti vielä kaipaamaan, on kun mun äiti sairastui mun ollessa 14-vuotias. Kun mun äiti sai aivoinfarktin ja meinasi kuolla, ja sairastui sen jälkeen masennukseen ja joutui lonkkien kuolioitumisen takia makaamaan lähes kaksi vuotta sängyssä, oli kaikki yksin mun vastuulla. Olin kuulemma ”liian vanha” jotta olisimme saaneet mitään apua kaupungilta. Äidin hoitaminen, kodin hoito, kaupassakäynti ja kaikki muu jäi mulle moneksi vuodeksi. En ole tästä katkera, en ollenkaan, opin silloin tärkeitä taitoja enkä olisi se kuka olen jos en olisi kokenut sitä. Mutta silloin mä olisin kaivannut sisarusta. En pelkästään käytännön asioiden vuoksi, vaan ehdottomasti myös henkiseksi tueksi. Jos olisi vain ollut joku toinen joka olisi 100% tiennyt miltä musta tuntui ja jonka kanssa olisin voinut jakaa sen kaiken, taakka olisi ollut puolet pienempi. Ehkä en silloin olisi palanut loppuun.

Nyt oman mummoni kärsiessä vakavasta muistisairaudesta mä olen niin onnellinen äitini puolesta, että hänellä on kolme sisarusta jakamassa sen huolen, eikä hänen tarvitse huolehtia yksin vanhemmistaan. Realistisesti ajatellen, kun mun äiti on joskus vanha, hänestä huolehtiminen on jälleen mun vastuulla. Hän saattaa tarvita apua joka ikinen päivä, ja silloin mä autan häntä yksin, joka ikinen päivä, niin pitkään kuin tarvitsee. Mä kannan sen vastuun ylpeänä sitten kun sen aika on, mutta en sano etteikö sisarus olisi siinä iso tuki ja turva. Joku jonka kanssa jutella, joku jonka kassa jakaa hoivavastuu. Onhan mulla aina Otto ja lapset ja ystävät ja serkut ja kaikki. Mutta sisarus on jotain korvaamattoman arvokasta. Kerran vanhemman sairastumisen ainoana lapsena kokeneena, mä en haluaisi oman lapseni joutuvan kokemaan sitä yksin, jos mulla olisi mahdollisuus valita.

Tiedostan ehdottomasti kuitenkin sen, että kaikki eivät voi saada enempää kuin yhden lapsen vaikka haluaisivatkin. Ja myös sen että kaikki eivät koe että jaksaisivat tai haluaisivat enempää kuin yhden lapsen. Ja se on musta ihan fine. Siinä on paljon hyviä puolia, ja tässähän mäkin olen, kaikesta ihan hyvin selvinneenä vaikka paljon olenkin käynyt läpi.

Meillä on kaksi lasta, joiden ikäero on yksi vuosi ja kuusi kuukautta. Siis jopa tätä keskiverto kahta vuottakin pienempi ikäero. Varsinainen kauhuikäero, sellainen että kaikki kysyivät meiltä ollaanko me ihan hulluja ja miten me aiotaan jaksaa. Ja kaikille olen vastannut, että hitto se eka vuosi oli rankka, mutta ai että nyt on helppoa, nyt on niiin helppoa. Kaikilla se ei mene niin. Ei voi yksiselitteisesti vastata kysymykseen ”Onko kahden lapsen kanssa helpompaa kuin yhden?” tai ”Meneekö kaksi lasta siinä missä yksikin?”. Ekana vuonna meillä kaksi ei tosiaankaan mennyt siinä missä yksi. Mutta nykyään taas luulen että menee, jopa helpommin kuin yksi.

Välillä on hiusten halkomista kun sisarukset eivät pääse yhteisymmärrykseen siitä katsotaanko Frozenia vai Inside Outia ja kun yksi ja sama poni pitäisi olla yhtäaikaa molemmilla. Välillä voi oikeasti joutua ratkaisemaan sen keskiverto 50 konfliktitilannetta päivässä, joista Heikki Soini kirjoittaa kolumnissaan ”Ainoissa lapsissa on tulevaisuus” ja jatkaa ” Useamman lapsen vanhemmat viettävät siis vähintään tunnin päivässä suoran huudon tai lohduttamisen parissa”. Mä sanon että ei ole totta. Ei voi kyllä vetää mutkaa noin paljon suoraksi. Kyllä olen joskus viettänyt varmasti päivästä kokonaisen tunnin näiden mainittujen asioiden parissa, mutta ihan yhtä useasti olen viettänyt kokonaisen päivän ratkomatta yhtäkään konfliktia.

Joo, lapset riitelevät, kinastelevat, ottavat kädestä ja parkuvat. Välillä he kuitenkin ovat suorastaan ällösöpöjä koko viikon, halivat ja pusivat ja leikkivät niin kauniisti ja laulavat stemmoja. Se on elämää. He rakastavat toisiaan ihan ällistyttävän paljon, ja heistä on toisilleen ihan äärettömän suuri turva ja tuki. Päiväkodin aloitus ja hoidossa oleminen ei ole ollut heille mikään big deal koska heillä on aina ollut toisensa. Eivät he ole meitä ikinä kaivanneet jos ovat saaneet olla yhdessä. Toistensa perään sen sijaan ovat kyselleet, jos toinen on ollut toisen vanhemman kanssa jossain.

Me tiedettiin että kahden lapsen kanssa etenkin se eka vuosi voi olla ihan pirun rankka, mutta oli se silti rankempi kuin osattiin olettaa, varsinkin kun esikoinen oli niin iisi tapaus vauvavuotenaan. Mutta ei me silti ikinä eron partaalla oltu. Kaikki lähtee itsestä ja omista voimavaroista. Ja jos parisuhde on hyvällä pohjalla, sitä osaa tukeutua toisiinsa vaikeuksien ja väsymyksen keskellä, eikä aja toisiaan kauemmas ainakaan pysyvästi.

En osaa sanoa tuleeko meillä joskus olemaan enemmän kuin kaksi lasta. Mutta juuri nyt ja aina tulevaisuudessakin tulen olemaan kiitollinen ja onnellinen siitä että meidän tytöillä on toisensa. He voivat aina turvautua toisiinsa, he voivat opetella tärkeitä taitoja yhdessä ja mikä parasta (tai pahinta) jos meille vanhemmille ikinä tapahtuu jotain, heillä on aina toisensa. Mä en haluaisi ajatella näin hirveitä juttuja, enkä tavallaan haluaisi ottaa sitä huomioon tulevaisuuden suunnitelussa tai lapsiluvun miettimisessä, koska toivon että meille ei ikinä käy mitään. Mutta oman ja Oton taustan tietäen, sellaista voi sattua ihan kenelle tahansa, u never know. Olen myös onnellinen siitä että meillä on juuri meidän ihanat kaksi tyttöä, enkä osaisi ikinä kuvitella elämää vain toisen kanssa heistä.

Kahden lapsen vanhemmuus on opettanut mulle myös sen että mustan ja valkoisen välillä on miljoona harmaan sävyä. Yhden lapsen vanhempana luulin tietäväni miten ollaan hyviä vanhempia ja miten kasvatetaan tyytyväisiä ja helppoja lapsia, ”jos vain muutkin tekis niinkuin mä niin kaikilla olisi helpompaa”. Mutta sitten syntyikin toinen lapsi, joka halusi kaiken aivan päinvastoin kuin esikoinen. Mikään mitä olin vanhemmuudesta oppinut esikoisen kanssa ei pätenyt kuopuksen kanssa, vaippamerkkiä, nukkumapaikkaa ja ravintoa myöten kaikki meni uusiksi. Yhä edelleen tänä päivänä meidän lapset ovat kuin yö ja päivä. Ja mä tiedän, että vaikka händlään nämä tyypit nykyään jo melko hyvin, en todellakaan voi mennä sanomaan toiselle että joku meidän perheen valinta olisi parempi kuin jonkun toisen.

Tästä tuli nyt vähän pitkä teksti, mutta niin oli tarkoituskin. Mulla on tähän niin paljon sanottavaa että voisin kirjoittaa kirjan. Mutta jos vaikka jätetään tämä nyt tähän ja annetaan puheenvuoro teille. Mitä mieltä te olette ikäeroista, sisaruksista ja ainoista lapsista? Mikä on teidän perheen valinta ja miksi?

Olen mukana Indiedaysin & F-Securen kampanjassa, jonka myötä sain mielenrauhan siitä että tämän perheen tietoturva-asiat ovat hyvässä turvassa. Mieheni ollessa kunnon teknologiahamsteri, meiltä löytyy laitetta vähän joka lähtöön. Kaksi tablettia, iPad, tietokoneet ja puhelimet, joita mulla on käytössä kaksi töiden takia. Laitteita on sen verran paljon, että jos jokaisen virus- ja tietoturvasta lähtee erikseen huolehtimaan, on se aika raskasta. Se että F-Securen uuden SAFE-tietoturvan saa asennettua kerralla viidelle laitteelle, on siis ainakin meidän perheelle varsinainen helpotus. Asennukseen ei tarvitse myöskään mitään fyysisiä levyjä, vain yhden koodin.

Me aikuiset toki tiedetään aina mitä tehdään ja ei ainakaan tähän asti olla koskaan päädytty sivuille joilla olisi joutunut epäilemään turvallisuutta, mutta lapset eivät tietenkään aina voi tietää mitä tekevät kun selaavat tablettia. Heillä on kyllä selkeät säännöt ja heitä on opastettu iPadin käytössä, mutta ei tarvittaisi kuin pari virheellistä näpäytystä ja youtubestakin saattaisi päätyä vaikka minne. F-Secure SAFE analysoi sivujen turvallisuutta taustalla huomaamatta jatkuvasti, ja se estää pääsyn vaarallisille ja lapsilta kielletyille sivuille automaattisesti. Kun SAFE on käytössä, ei siis ole riskiä että lapset näkisivät jotain lasten silmille sopimatonta vaikka esimerkiksi youtubesta jotain videolinkkiä vahingossa klikkaisivat.

Meidän lapset ovat tosi taitavia käyttämään padia, ja vaihtavat helposti sovelluksesta toiseen sen mukaan mitä haluavat tehdä. iPad on lapsista tietysti ihan super hauska juttu, ja aina he eivät haluaisi luopua siitä silloin kun vanhemman mielestä ruutuaikaa on ollut jo ihan tarpeeksi. F-Secure SAFE mahdollistaa myös aikarajan asentamisen lapselle. Aikarajasta on hyvä tehdä yhdessä pelisäännöt niin että lapset tietävät sen muutenkin, mutta viimeistään automaattinen aikaraja varmistaa sen että lapsi ei unohdu ruudun ääreen turhan pitkäksi aikaa. Sitten kun meidänkin tytöt ovat vähän isompia, ja alkavat asentamaan sovellukset itse, on kiva että Android-versiossa on mahdollista ottaa käyttöön myös turvalliset sovellukset -toiminto. Se tarkastaa kaikki asennetut sovellukset haitallisten koodien tai epäilyttävän mainonnan  varalta, ja varmistaa ettei laitteisiin päädy vaarallisia sovelluksia.

Mä olen välillä vähän huithapeli, kuten tälläkin viikolla kun unohdin mun rakkaat aurinkolasit tyttöjen tanssikouluun. Niissä ei tietenkään ollut mitään henkilökohtaisia tietoja, ja sain ne jopa vielä takaisinkin, koska tanssikoulussa onneksi liikkuu vain mukavia ja rehellisiä ihmisiä. En voinut kuitenkaan olla miettimättä, että mitä jos se olisikin ollut vaikka mun puhelin tai tabletti, ja paikka vaikkapa metron penkki. F-Secure SAFEn avulla voi suojella omia laitteitaan myös etänä. Vaikka puhelin hukkuisi, unohtuisi tai se varastettaisiin, sen voi paikantaa ja lukita etänä, ja omat tiedot voi poistaa pysyvästi tarvittaessa.

Tietoturva on sellainen juttu joka helposti unohtuu arjessa, mutta oikeasti se on todella hyvä pitää kunnossa. Kun tietoturva on kunnossa, ei ole pelkoa että omat luottokorttitiedot päätyisivät huijareiden käsiin verkkokauppaostoksilla tai että lapset saavat traumoja pelatessaan tabletilla. F-Secure SAFE on hyvä apu kun lasta opetetaan käyttämään erilaisia laitteita, mutta se on tärkeä myös aikuisille.

F-Secure SAFEa voi nyt kokeilla ilmaiseksi neljän kuukauden ajan, ja se ei velvoita mihinkään pidempään sitoutumiseen. Kokeilu tapahtuu yhdellä koodilla, jolla palvelun saa käyttöön neljäksi kuukaudeksi. Koodin saat käyttöösi F-Secure SAFE -sivulta.

Lukijakilpailu: Haluaisitko palvelun käyttöösi ilmaiseksi vuodeksi? Kerro kommenttiboksissa miksi juuri sinä tarvitsisit F-Securen vuodeksi ja olet mukana kilpailussa, jossa voit voittaa palvelun käyttöösi vuodeksi! Muista lisätä sähköpostisi sille varattuun kenttään. Kilpailuaikaa on 10.3. klo 22.00 asti. Voittajalle ilmoitetaan henkilökohtaisesti.

Onnea kisaan kaikille ja ihanaa sunnuntaita!