Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä UNICEFin kanssa.

Mä olen toiminut kuukausilahjoittajana useammalle kohteelle jo monen vuoden ajan. Tunnen sen antoisaksi ja palkitsevaksi tavaksi tehdä hyvää. Ja onhan se myös mulle itselleni tosi helppoa, saan vain nauttia siitä hyvästä fiiliksestä, että mun pienellä panostuksella saadaan paljon hyvää aikaan, eikä muuta tarvitse tehdä ellei itse halua. Kaikkia mun hyväntekeväisyyskohteita yhdistää se, että olen ryhtynyt kuukausilahjoittajaksi jutellessani feissarin kanssa kadulla. En ole keksinyt yhtäkään hyvää syytä olla ryhtymättä lahjoittajaksi ja feissarit ovat saaneet mut kiinnostumaan ja innostumaan auttamisesta.

Feissarit tekevät todella tärkeää työtä, sillä iso osa kuukausilahjoittajista tulee esimerkiksi UNICEFille juuri feissareiden kautta. Feissarit esittelevät UNICEFin työtä ja kannustavat ihmisiä liittymään kuukausilahjoittajiksi. Feissausta tehdään kaduilla, tapahtumissa ja ovilla. Feissareita koulutetaan ja tuetaan monin eri tavoin onnistumaan työssään. UNICEFilta huikataankin, että usein feissarin ansiosta pelastuu enemmän lapsia kuin yhdenkään suomalaisen lääkärin. Jos mietitte, että kuinka se on muka mahdollista, niin esimerkiksi siten, että jo yhdellä 5€ lahjoituksella saadaan 33 poliorokotetta kriisialueelle tai 1250 vedenpuhdistustablettia, joilla saadaan 5000 litraa puhdasta vettä. Jo viidellä eurolla voi siis olla merkittävä vaikutus kymmenien lasten elämään.

©Suomen UNICEF

Feissarit kohtaavat työssään paljon kaikenlaista. Mä ihailen kaikkien heidän rohkeutta, jotka feissariksi ryhtyvät. Ei ole helpointa hommaa lähestyä tuntemattomia ihmisiä livenä ja houkutella heitä lahjoittamaan. Se vaatii asennetta, rohkeutta ja halua tehdä hyvää. Toisaalta, se on varmasti myös aivan älyttömän palkitsevaa työtä ja sen ansiosta voi päätyä myös yllättäviin hauskoihin tilanteisiin: feissareita on kuulemma varsinkin ovifeissauksessa esimerkiksi kutsuttu bileisiin mukaan perjantai-iltana tai mukaan pelaamaan pleikkarilla ja samalla juttelemaan. Välillä feissarit kohtaavat ihmisiä ovella tukkaväri päässä, peittoon kääriytyneenä tai milloin missäkin hassussa tilanteessa.

Jos sinä haluat hakea UNICEFille feissariksi avoimella hakemuksella, klikkaa TÄSTÄ. Unicef laajentaa tänä vuonna feissaustoimintaa uusiin kaupunkeihin.

©Suomen UNICEF

Kaikista useimmin feissarit kohtaavat varmasti niitä kieltäviä ”ei ehdi nyt” -vastauksia tai hätävalheita siitä, miksi kuukausilahjoittajaksi ryhtyminen ei vaan sovi juuri nyt. Katsoin Unicefin Maailman tärkein ilta-tilaisuutta varten tekemän hauskan sketsin feissarin työstä, joka aika hyvin avasi sitä, millaisia huvittavia tilanteita syntyy, kun ihmiset yrittävät keksiä miten voisivat kohteliaasti kieltäytyä. Tottahan se on, että on monia ihmisiä, joille Unicefin 12€ kuukausilahjoitus on kerta kaikkiaan mahdoton, eikä vaan pysty ryhtymään lahjoittajaksi vaikka haluaisikin. Tottakai silloin laitetaan oma talous edelle. Mutta vähintään yhtä monia on kuitenkin, jotka käyttävät huomattavasti suurempia summia kuukausittain esim. eri suoratoistopalveluihin, lehtitilauksiin ja jäsenyyksiin tai lahjoituksen verran vaikka kolmeen lattemukilliseen kuukauden aikana.

Ehkä pääsin tässä itse helpommalla, koska erilaisia kuukausipalveluita ei edes ollut niin paljoa silloin vielä, kun itse ryhdyin lahjoittajaksi. Nykyisin monet eri asiat kilpailevat niistä samoista kuukausieristä. Silloin kun mä ryhdyin lahjoittajaksi, ei kilpailua juuri ollut, oli helppo laittaa se ne pienet kuukausierät hyvään tarkoitukseen, vaikka mun tulotaso olikin silloin vuosia sitten kotihoidon tuella ja satunnaisilla blogista tienatuilla euroilla huomattavasti matalampi kuin nykyisin.

 © UNICEF/UNI173604/Balasundaram

Olen tilannut suoratoistopalvelut ja muut kuukausittaiset jutut vasta lahjoittajaksi liittymisen jälkeen. Nykyään osa lahjoittajaksi ryhtymistä miettivistä joutuisi pohtimaan, että olisiko valmis luopumaan jostain pienestä ylellisyydestä hyvän tarkoituksen vuoksi, tai olisiko jotain tarpeetonta juttua, jonka voisi vaihtaa kuukausilahjoittajaksi ryhtymiseen. Jotain juttua, jota ei ole edes tajunnut tarpeettomaksi kulueräksi kun ei ole erikseen pysähtynyt miettimään. 12 euroa on sellainen summa, joka helposti kuluu yhdellä kauppareissulla jo johonkin naposteltavaan ja vaikka aikakauslehteen. Niiden sijaan sen voisi hyvin käyttää Unicefin kuukausilahjoitukseen.

© UNICEF/UN042749/Khuzaie

UNICEF eli YK:n lastenjärjestö, on maailman vaikutusvaltaisin lastenjärjestö, jonka työ perustuu YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen. Sen tärkein tavoite on perusoikeuksien: terveyden, koulutuksen, tasa-arvon ja turvan takaaminen jokaiselle lapselle. Unicef tekee työtä kaikilla tasoilla lasten hyväksi. Unicef vaikuttaa hallitusten työhön, mutta tekee työtä myös ruohonjuuritasolla lasten ja perheiden parissa. Työ tehdään aina yhdessä kumppanimaan viranomaisten, kansalaisjärjestöjen ja paikallisten yhteisöjen kanssa. Tavoitteena on, että maa pärjää lopulta omillaan. Lisää Unicefin pääkohteista ja periaatteista voi helposti lukea UNICEFin sivuilta.

Vuonna 2017 jokaisesta UNICEFille lahjoitetusta eurosta käytettiin 79 senttiä UNICEFin työhön kaikkialla maailmassa sekä 21 senttiä keräysten toteuttamiseen ja hallintoon. Näihin keräysten ja hallinnon vuosikuluihin sisältyvät siis myös henkilökunnan palkat Suomessa sekä markkinointi- ja tiedotuskulut. Edullisin ja tehokkain tapa lahjoittaa on kuukausilahjoittaminen.

12€ kuukausilahjoituksella voi saada aikaan mm. seuraavia asioita:

• 5€ = 33 annosta poliorokotetta, eli yli 70 annosta yhdellä kuukausilahjoituksella
• 5 € – 1 250 vedenpuhdistustablettia, joilla saadaan jopa 5 000 litraa puhdasta vettä, eli yli 10 000 litraa yhdellä kuukausilahjoituksella
• 10€ = 27 tuhkarokkorokotetta
•  12€ – vihkot ja kynät 30 lapselle

Kuukausilahjoituksista vuoden aikana kertyvällä summalla (144€) voi saada aikaan mm. seuraavia asioita:

• 14 € – kuusi hyttysverkkoa suojaamaan perheitä malariaa vastaan
• 15 € – 44 pussia maapähkinätahnaa
• 20 € – 23 pussia ravitsevaa maitoa
• 25 € – 1250 pussia vitaminijauhetta
• 27 € – Ensiapupakkaus terveyskeskuksiin ja kriisialueille.
• 30 € – koulureput 10 lapselle
• 37 € – Hätäapupaketti, joka sisältää kuukauden vesi-ja hygieniatarvikkeet koko perheelle.

Tämä vuosi on hieno vuosi ryhtyä UNICEFin kuukausilahjoittajaksi, sillä YK:n lapsen oikeuksien sopimus täyttää tänä vuonna 30 vuotta. Lapsen oikeuksien päivää vietetään 20.11. jolloin tulee kuluneeksi tasan 30 vuotta sen syntymisestä. 

Ryhdy sinäkin kuukausilahjoittajaksi, niin voit auttaa apua tarvitsevia lapsia ympäri maailman!

Lähteet: 

https://www.unicef.fi/unicef/tyomme-paakohteet/

https://www.unicef.fi/unicef/tietoa-taloudesta/mita-rahalla-saadaan/

 

Tämän postauksen tekemiseen lähti kipinä siitä, kun olin tuijottanut kaksi viikkoa Ryhmä Haun Rollea & keltaisella piirrettyä juuri ja juuri erottuvaa piirustusta teipattuna maalarinteipillä meidän olohuoneen verhoihin. Mistä tietää, että meillä asuu lapsia? No niiden ilmiselvien lelujen, lasten vaatteiden, kenkien ja tarvikkeiden lisäksi aika monesta muustakin asiasta. Meidän kotona elämä saa näkyä ja vaikka rakastan sisustamista, en pienistä säikähdä. Meidän kodin ei tarvitse olla muiden silmissä täydellinen, kunhan se on sitä meille. Lapset saavat toteuttaa itseään ja niin he todella tekevätkin.

Tässä siis muutama asia, joista tietää, että meillä asuu lapsia. Nämä kaikki eivät ole tapahtuneet tai olleet olemassa juuri yhtäaikaa, mutta tässä tämän vuoden puolella kuitenkin.

1. Maalarinteipillä olohuoneen verhoihin teipatut taideteokset

Lapset kokivat, että olohuone kaipasi vielä hieman lisää taidetta. He keksivät itse, että hyvä paikka lisätaiteelle olisi olohuoneen verhot. Niinpä huolella väritetty Ryhmä Haun Rolle ja Taaperon piirtämä viivataideteos Ryhmä Hau -tarralla koristettuna pääsivät ihastuttamaan meidän olohuonetta verhoista käsin. Siihen 5v teippasi ne oikein näppärästi ja siinä ne olivat useamman viikon paikoillaan.

2. Duplot kaketaskussa

Välillä kun yrittää vaan ottaa kaukosäätimiä kaketaskusta, käsiin tulee vain duploja. Taaperon mielestä duploja on hauskaa tunkea kaikkiin pieniin koloihin, kuten kaketaskuun, sohvatyynyjen väliin, meidän kenkien sisään yms. Sitten niiden päälle on tosi kivaa astua (ei ole).

3. Epämääräinen pikkutavarapurkki keittiön ikkunalaudalla

Aina kun löydän kaikkea pientä ja epämääräistä väärästä paikasta, laitan sen tuohon purkkiin. Siellä on Lego Friendsien päitä, joku lasten minikokoinen vohvelikangas-askartelukokeilu, yksi poni, pinnejä, pompuloita ja pyyhekumeja. Ja kaikkea mahdollista. Jos siis lapsilla on joku hukassa, he voivat katsoa sieltä. Usein eivät kuitenkaan katso. Ainiin ja lumihiutale ikkunassa. Sen meinasin aivan unohtaa!

4. ”Karvulin lemmikki” ja ”asuste-teline”

Tämä tarina sai alkunsa eräänä kauniina aamuna viime viikolla, kun tyttäreni tuli ylpeänä esittelemään tekemäänsä karvamato-lemmikkiä, eli ”Karvulia”. Hetkeä myöhemmin löysin tämän aseteleman olohuoneesta ja kysyin mitä nämä ovat. Vastaukseksi sain ”no siinä on tietty Karvulin lemmikki!”. Eli siis karvamato-lemmikin lemmikki. Tuo toinen hieno kaveri tuossa on kuulkaas  toisen tyttäreni askartelema asuste-teline. Se on tehty kissapehmolelusta irronneesta imukupista, narusta sekä hintalapusta. Siihen on hyvä pujottaa pompuloita tai käsikoruja ja sen voi hyvin ripustaa imukupista vaikka ikkunaan. Kuinka kätevää!

5. Miljoonat piirustukset ja askartelut jääkaapin ovessa

Aina kun lapset tekevät omasta mielestään oikein extra-hienoja taideteoksia, ne laitetaan jääkaapin oveen. Siinä meillä on ihana taidegalleria kaikkia mahdollisia piirustuksia ja muita tärkeitä muistoja, kuten valokuvia ja kortteja. Mä rakastan meidän jääkaapin ovea just tuollaisena. Se on iloinen sekamelska, joka hymyilyttää aina kun siitä kävelee ohi.

6. Netflix-käyttäjä nimeltä ”mm. qaaszz *emoji* *emoji* *emoji*”

Kerran kun taapero katseli iPadilla automatkalla vähän Pipsa Possua Netflixistä, hän päätti samalla myös tehdä meille uuden käyttäjän, ”mm. qaaszzin”. Ei olla vieläkään poistettu sitä, koska se on vaan niin hauska (tai sitten meillä on vaan niin huono huumori). Joka kerta Netflixin avatessani hihittelen tuolle hienolle käyttäjälle.

7. Suihku täynnä ankkoja, veneitä, vauvanukkeja ja kuppeja

Välillä kun menee suihkuun, saa todella yrittää tehdä tilaa, että mahtuu seisomaan. Meillä on suihkuleluille oma kori, mutta yleensä ne vaan jäävät lapsilla levälleen. Tai ainakin he levittävät ne hyvin nopeasti joka puolelle samalla kun käydään suihkussa. Meidän taapero on aina tykännyt olla suihkussa ja kylvyssä, ja varmaan siksi meillä on kertynytkin näin paljon suihkuleluja. Huom. lattia on tässä kuvassa osittain märkä, koska Otto oli hetkeä aiemmin käynyt suihkussa. 

8. Piirustuskaappi

Vaikka mä siivoan sen n. kerran parissa viikossa, se näyttää hyvin nopeasti tältä. Meillä piirretään paljon. Lapset piirtävät lähes aina aamuisin, jos heräävät ennen meitä. Ja piirtävät he paljon muutenkin. Piirretään paljon myös yhdessä. Sellainen iso paperipaketti menee meillä jossain kuukaudessa tai parissa, kun lapset piirtävät niin hillitöntä tahtia. Meillä on kaikki muut kaapit konmaritettu mutta tämä piirustuskaappi, siihen ei pure konmarikaan. Vaikka olen yrittänyt kaikenlaisia fiksuja järjestyksiä ja paperitelineitä ja vaikka mitä, tämä on aina se lopputulos. Niinpä olen hyväksynyt yhden sekaisen piirustuskaapin pysyväksi osaksi meidän elämää.

Meillä ei siis todellakaan kaikki ole aina tiptop, eikä mun mielestä tarvitsekaan. Mä rakastan sitä, että lapset näkyvät meidän kotona ja saavat mun puolesta aina näkyäkin. Mä olen onnellinen siitä, että he kokeilevat ja askartelevat ja toteuttavat itseään. Se on oikeasti parasta mahdollista mitä voi olla! Mun mielestä kaikki askartelut ja muut on suloisia.

Nyt mä haluaisin kuulla tai nähdä teiltä, mistä teidän perheessä tietää, että teillä asuu lapsia. Löytyykö teiltä ihania askarteluita teipattuna hassuihin paikkoihin? Entäpä piirustuskaappia? Laittakaa insta storyyn ja tägätkää mut, niin jaan niitä omassa storyssani! Olisi ihan älyttömän hauskaa jakaa muiden hassuja lapsiperhe-sisustuselementtejä! Tai jos olet itse bloggaaja, olisi mahtavaa nähdä kokonainen postaus aiheesta. Miten lapset näkyvät teidän kodissa?

Löysin vanhan postaukseni otsikolla ”Miksi kaksi?”, joka käsitteli meidän sen hetkistä lapsilukua vuonna 2014, kuukautta ennen keskimmäisen 1v-synttäreitä. Näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu oikein loogiselta, että olen juuri silloin kirjoittanut postauksen, jossa perustelin hyvin päättäväisesti, miksi juuri kaksi tuntui meille oikealta lapsiluvulta. Silloin meidän yöt alkoivat juuri rauhoittumaan väsyttävän ja katkonaisesti nukutun vauvavuoden päätteeksi ja oltiin juuri juhlittu meidän häitä. Otto teki paljon ylimääräisiä töitä, jotta saatiin häiden kulut maksettua ja mä olin ollut tosi yksin lasten kanssa. Olin silloin aivan loppu ja aivan varma, että kaksi riittää meille.

Meillä oli silloin käytössä kaikki meidän sen hetkiset voimavarat ja enemmänkin, enkä siinä väsymyksessä osannut nähdä, että me jostain taika-automaatista saataisiin niitä lisää.

”Mutta miksi kaksi, ja vain kaksi? Miksei enempää? Koska kahdelle me jaksetaan olla sellaisia vanhempia, kuin me halutaan olla. Riittävän hyviä vanhempia, ilman loppuunpalamista ja pinnistelyä. Mä tunnen itseni ja omat voimavarani, ja tiedän että kahden kanssa en joudu olemaan jatkuvasti äärirajoilla vaan aivokapasiteettia riittää vielä itseni kehittämiseen ja muuhunkin elämään kuin lasten kanssa touhuamiseen. Kolmen tai useamman kanssa fiilis saattaisi olla eri.”

Tämä on suora lainaus mun postauksesta, ja mä haluaisin vaan halata senhetkistä itseäni. Silloin halusin sanoa, että sen vauvavuoden jälkeen mun kaikki mehut oli puristettu loppuun ja musta tuntui, että mulla ei riittäisi enää koskaan voimavaroja olla hyvä äiti useammalle lapselle kuin mitä meillä jo oli. Olin 22-vuotias kahden lapsen äiti, enkä silloin nähnyt sen pidemmälle. Siinä hetkessä oli kaikki. Halusin myös ymmärrettävästi keskittyä silloin itseni kehittämiseen tultuani nuorena äidiksi ja sitä mä voimakkaasti tuon tekstin jälkeen olen tehnytkin.

Kun me palauduttiin siitä väsymyksestä ja sain sitä kaivattua aikaa mennä eteenpäin ja kehittää itseäni, alkoi ajatus useammasta kuin kahdesta lapsesta taas tuntua houkuttelevalta. Kun elämään tuli muutakin sisältöä kuin koti ja kaksi taaperoa, muistin taas, miksi olin aina halunnut ison perheen. Vaikka alkuun muistuttelin itseäni huonoista yöunista, vatsakipuisen vauvan huudosta ja kahden alle 2-vuotiaan pukemisesta talvipakkasilla, hyvin nopeasti se halu saada vielä yksi pikkuinen meni noiden kaikkien ajatusten ohi. Sinä aikana kun me toivottiin kolmatta vauvaa, se kaipuu saada vielä yksi pieni ehti kasvaa todella suureksi.

Kolmas vauva oli meidän onnen täyttymys ja saimme hänet juuri oikeaan aikaan. Me osattiin ottaa kaikki ilo irti kolmannesta vauva-ajasta ja se ylitti kaikki meidän toiveetkin. Silloin me todella opittiin, mitä hetkessä eläminen tarkoittaa. Näin jälkikäteen olen miettinyt, mikä kaikki muuttui niin kovasti, että uskallettiin toivoa ja saada vielä yksi vauva.

Ainakin meidän tukiverkko kasvoi huomattavasti. Ne neljä vuotta meidän keskimmäisen ja kuopuksen välissä kasvattivat meidän tukiverkon suuremmaksi, kuin mistä koskaan oltaisiin uskallettu haaveilla. Siinä, missä kaksi ensimmäistä vauvavuotta me oltiin mun äitiä lukuunottamatta tosi yksin, nyt meidän ympärillä on paljon ihmisiä, jotka auttavat tarvittaessa ja silloinkin kun ei edes tarvitse. Se on jotain, mitä todella osataan arvostaa, kun ollaan myös koettu se toisenlainen arki ilman tukiverkkoa.

Mä kerkesin kokeilla palkkatöitä startupissa ennen yrittäjäksi ryhtymistä ja löysin itseni sinä aikana. Löysin sen, mitä haluan olla äitiyden lisäksi. Se oli varmaan se kaikkein suurin muutos ainakin mun oman pään sisällä. Me tajuttiin, että me voidaan yhdistää työ, perhe-elämä ja opiskelu juuri sillä tavalla kuin itse halutaan. Ja sitten me tehtiin se. Se oli mullistava muutos.

Vaikka lapsia on nyt enemmän, koen myös voimavaroja olevan enemmän. Kolmen lapsen kanssa ei ole tullut sellaisia tunteita, että olisin äärirajoilla tai palaisin loppuun. Se johtuu siitä, että ajoitus oli oikea ja ollaan oltu niin onnekkaita, että kaikki on mennyt muutenkin hyvin. Jos me oltaisiin saatu kolmas lapsi heti kahden ensimmäisen perään, oltaisiin varmaan siitäkin selvitty, mutta enpä tiedä miltä meidän elämä näyttäisi nyt. Olisinko jaksanut puskea itseäni silloin eteenpäin ja tavoitella unelmiani äitiyden lisäksi? En tiedä. Olisiko Otto nyt koulussa? Olisiko meillä vakaa taloudellinen tilanne? Oltaisiinko me muistettu vetää toisiamme avioparina lähemmäs, eikä työntää kauemmas? Ei välttämättä.

”Koskaan ei kuitenkaan pidä sanoa ei koskaan, sillä eihän sitä ikinä tiedä. Jollain tasolla ajatus vielä yhdestä vauvasta, optio siihen että joskus saisi vielä kokea sen tuhinan ja tuoksun ja ne pienet varpaat, on hyvä olla olemassa. 22-vuotiaana kun en koe vielä olevani mikään elämän asiantuntija tai ennustaja joka osaisi kertoa miten elämä tulee menemään. Elän päivän, viikon ja vuoden kerrallaan ja pyrin olemaan mahdollisimman hyvä äiti meidän kahdelle pallerolle.”

Näin kirjoitin myös postauksessa. Vaikka en ollut silloin viisi vuotta sitten elämän asiantuntija, enkä ole sitä vieläkään, ymmärsin kuitenkin silloinkin jo jotain. Ymmärsin sen, että elämä vie eteenpäin, eikä etukäteen voi tietää puoliakaan siitä, mitä tulee tapahtumaan. Pitää vaan keskittyä tekemään parhaansa, nauttimaan hetkestä ja luottamaan siihen, että edessä voi olla hyviä ja ihania asioita.

Vaikka aikanaan ajatus ”kaiken aloittamisesta alusta iltatähden kanssa” tuntui mun mielestä kuormittavalta, nyt se ei enää tunnu. En laskisi meidän kuopusta vielä siis iltatähdeksi, vaan tämä aivan ajatuksen tasolla. Elämä on opettanut myös sen, että ei kaikki ala aina alusta silloin kun perheeseen tulee vauva. Vaikka vauva on uusi, koko muu perhe on kuitenkin mennyt eteenpäin edellisestä vauva-ajasta. Kun meillä on jo isompia lapsia, on tullut huomattua, että tulee vaihe (nopeammin kuin olisi osannut arvata), jossa lapset eivät enää olekaan joka ilta kotona vanhempien kanssa tarvitsemassa huomiota, vaan heillä on ne ihan omat jutut: kaverit, kerhot ja leikit. Vauva ei ole vauva ikuisesti, eikä taaperovuodetkaan kestä kuin hetken. Siksi osaan nauttia niistä enemmän nyt, kun tiedostan kuinka nopeasti niitä tulee jo ikävä. Elämän pituudesta ne ovat yksi silmänräpäys.

Silloin toisen vauvavuoden aikaan valvoessa tuli joskus haaveiltua siitä, että sitten meidän ollessa 40v, ne meidän kaksi pientä lasta olisivat jo aikusia ja meillä taas vapaus nukkua ja mennä ja tehdä mitä huvittaa, vaikka kahdestaan. Nyt viisi vuotta myöhemmin mä en mitenkään erityisesti odota sitä, että saisin elää teini-ikää uudelleen nelikymppisenä, tai että lapset olisivat jo lentäneet pesästä. Päinvastoin. Musta on ihana ajatus, että ainakin tämä meidän nykyinen kuopus on vielä meidän kanssa sitten, kun nuo aivan liian nopeasti kasvavat isommat tyypit jo lähtevät omille teilleen.

Ennustamaan en ole viidessä vuodessakaan oppinut, mutta sen verran voin sanoa nyt 27-vuotiaana, että optio on edelleen auki, eikä mitään ole poissuljettu. Me ollaan vieläkin sen verran nuoria, että mieli voi muuttua vielä moneen kertaan sinä aikana kun meidän on mahdollista saada jälkikasvua. Mutta just nyt on tosi hyvä just näin ja nautitaan siitä mitä meillä on.

Onko teidän mieli muuttunut lapsiluvun suhteen vuosien saatossa? Oletteko kokeneet, että mahdollisen iltatähden kanssa kaiken olisi joutunut aloittamaan alusta? 

Pidettiin eilen lasten kanssa pyjamabileet ja vitsit se oli hauskaa! Oltiin puhuttu siitä jo monta kertaa ja suunniteltu, mutta jotenkin se aina ”jäi”, niinkuin joskus käy. Viimeksi kun lapset ottivat pyjamabileet puheeksi tässä alkuviikosta, mä otin itseäni niskasta kiinni ja sanoin että arvatkaa mitä, pidetään kuulkaas perjantaina ne pyjamabileet. ”AI ENS PERJANTAINA?”. ”Joo!”. Sitä innostuksen ja kiljunnan määrää, kun kauan yhdessä suunniteltu asia vihdoin oli toteutumassa. Yhdessä odotettiin koko viikko perjantaita, laskettiin öitä pyjamabileisiin. Ja eilen se päivä sitten koitti.

Jo aamulla he odottivat, että saavat pukea yökkärit päälle. Ja niin kieltämättä mäkin. Iltapäivällä levitin kolme patjaa olkkarin lattialle, ja siinä illan päälle kannettiin peittoja ja tyynyjä yläkerrasta. Käytiin vielä ulkona tekemässä pieni lumiukko, kun satoi juuri täydellistä lumiukkolunta. Ulkoilun ja päivällisen jälkeen oli ihanaa vaihtaa yökkärit päälle ja käpertyä patjapesään lasten kanssa ilman mitään kiirettä minnekään.

Mua myös vähän jännitti, että mitähän siitä tulee, kun lastaan tarjottimellisen herkkuja vaahtokarkkikaakaoineen patjojen päälle. Odotin vähän, että ainakin me saataisiin joku kauhea sotku aikaiseksi, tai siis taapero lähinnä. Mutta ei! Toki peiton päällä oli murusia kun vedettiin poppareita ja piparia, ja piparilaatikossa oli popcornia, mutta siinäpä se sitten olikin. Kaakaot ei kaatuneet, eikä minkäänlaista katastrofia tapahtunut muutenkaan. Meillä oli oikeasti aivan älyttömän kivaa ja hauskaa.

Ei lasten kanssa kannata pelätä, että spesiaalijutut ovat hankalia tai eivät suju odotusten mukaan. Liian usein tällaiset oikeasti aika helposti toteutettavat jutut jäävät roikkumaan, kun ne tuntuvat ajatuksena vähän hankalalta, koska ne muuttavat normi-rutiineja. Ei se oikeasti ole niin hankalaa, ja tällaisesta illasta tulee niin hyvä fiilis sekä itselle että lapsille, että se on todellakin sen arvoista, vaikka ne kaakaotkin olisi kaatuneet. On niin helppoa vastata, että ”joku kerta” tai ”katotaan ens viikolla” kun lapset kysyvät. Mä en halua sanoa niin, koska ei ole kiva pitää lapsia odottamassa, eikä se ole oikeasti yhtään niin hankalaa aina silloin tällöin luopua siitä omasta ajasta, ja tehdä jotain hauskaa nimenomaan lasten kanssa yhdessä. Spontaanius kunniaan!

Nykyään pidetään todella korkeassa arvossa vanhempien omaa aikaa, ja hihitellään meemeille siitä, kuinka ihanaa on kun lapset on nukkumassa ja saa vihdoin rauhassa katsoa Netflixiä tai olla puhelimella. Mä ymmärrän sen, ja kyllä mä itsekin joinakin iltoina todellakin odotan, että pitkän päivän jälkeen saa hengähtää tai tehdä töitä rauhassa. Se on enemmän kuin ok! Mutta mun mielestä rentoutuminen ja lapset eivät ole aina automaattisesti toisiaan poissulkevia asioita (toki riippuu aina ihan tilanteesta, jokainen perhe kun on erilainen). Aika lasten kanssa voi myös olla rentouttavaa silloin, kun siihen omaan aikaankin on aina välillä mahdollisuus.

Me katsottiin eilen KOLME leffaa isojen tyttöjen kanssa, taapero nukahti tokan leffan puolivälissä. Valvottiin isompien kanssa pitkään, höpöteltiin kaikkea mahdollista. Oltiin yhdessä, halittiin, naurettiin, herkuteltiin ja rentouduttiin. Ihan paras mahdollinen perjantai-ilta, jollaisia voisi todellakin pitää useamminkin. Meidän lapset on ihan mielettömän siistejä tyyppejä, joiden kanssa hengaaminen on parasta!

Tänään nukuttiin aamulla pitkään, ja kaikki kolme vaikuttivat oikein tyytyväisiltä pyjamabileisiin. Mulla oli ainakin niin hauskaa, että luultavasti se olen minä, joka tällaista pyjamabileiltaa seuraavaksi ehdottaa. Ihanaa lauantai-iltaa kaikille <3 

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Postin kanssa.

Meidän lapset kirjoittivat innokkaasti kirjeet joulupukille jo muutama viikko sitten. Ekaluokkalainen raapusti pitkän kirjeen hienoilla pikkukirjaimilla, 5v kirjoitti kieli keskellä suuta upeasti kuluneesta vuodesta itse, ja pyysi sitten äitiä kirjoittamaan lahjatoiveet perään. Kuopus piirsi joulupukille hienon kuvan, ja yhdessä kirjoitettiin pukille kirje, jossa taapero toivoo punaista lahjapakettia. Hän ei ole esittänyt mitään muita lahjatoiveita, kuin ”punaisen lahjapaketin”.

Kirjeiden kirjoittaminen oli hyvä hetki jutella lasten kanssa siitä, mitä he itse ajattelevat kuluneesta vuodesta. Meillä on tapana aina kirjoittaa kirjeeseen vuoden kuulumisia, eikä vain tehdä kilometrin mittaista lahjalistaa lelukirja kourassa. On mahtavaa kuulla millaisia asioita lapset haluavat pukille kertoa.

Silloin kun mä olin pieni, mun äiti tilasi mulle monena jouluna joulupukin kirjeen vähän ennen joulua. Muistan sen jännityksen ja ilon, kun kirje saapui! Ihan oikea kirje joulupukilta, MINULLE! En ollut edes muistanut tätä ihanaa mahdollisuutta, ennen kuin tänä vuonna mua kysyttiin mukaan tähän Postin kaupalliseen yhteistyöhön. Tämähän on aivan ihana juttu! Pieni vaiva, mutta suuri ilo lapselle. Lapsena en tietenkään tiennyt, että äiti sen oli mulle tilannut, mutta ei mua ollenkaan harmita näin aikuisenakaan vaikka sen nyt tiedän. Se toi sellaista ihanaa tainomaista fiilistä joulun odotukseen, juuri sitä joulun taikaa, jota rakastan ja jota haluan tuoda omien lastenkin jouluun.

Mun lapsuudessa kirjeen mukana tuli tarroja, ja mulla taitaa olla vielä mun muistojen laatikossa jokunen sellainen tarra ja ainakin yksi kirje tallessakin. Pitäisi käydä kaivamassa. Tänä vuonna kirjeen mukana tulee kiltteystodistus, sekä väritettävä kuvakortti.

Joulupukin Kirje lähetetään Napapiiriltä, Joulupukin omasta pääpostista. Kirjekuoressa on oikea postimerkki ja Napapiirin postin leima. Kirjeet personoidaan vastaanottajalle niin, että todistuksessa ja kirjeessä lukee vastaanottajan nimi. Muuten kirjeet ovat samanlaisia, eli jos tilataan vaikka useampi kirje, kuten meille tulee kolmelle lapselle, niin kirjeet ovat nimiä lukuunottamatta keskenään samanlaisia. Todistuksessa on sekä etu- että sukunimi ja kirjeessä etunimi.

Kirjeen hinta on 8,90 ja sen voi tilata 13 eri kielellä. Kirje tilataan suoraan postin verkkokaupasta. Kirjeen voi tilata myös ulkomaille. Joulupukin kirje pitää tilata kotimaassa viimeistään 16.12. verkkokaupasta, mutta mieluummin tietysti jo aikaisemmin. Jos tilaa kirjeen ulkomaille, täytyy toimia jo paljon aikaisemmin, heti joulukuun alussa. Kaukomaille kirjettä ei enää ehdi tilata, mutta Pohjois- ja Keski-Eurooppaan voi tilata vielä 11.12. asti. Kirjeet saapuvat kotiin postilaatikkoon vasta ihan lähellä joulua, viikolla 50-51. Ehkä se lieventää vähän jännitystä, ja auttaa odottelemaan joulua, jota ainakin meidän lapset odottavat aivan hurjan paljon!

Lapset rakastavat saada omaa postia, ainakin meillä. Muistan itsekin, miten ihanaa oli saada omia kirjeitä lapsena, koska niitä ei tullut niin hirveän usein. Aina kun postilaatikkoon kolahtaa postikortti kummeilta jostain päin maailmaa tai isovanhempien pieni yllätyskirje, lapset ovat aivan innoissaan. Joulupukilta he eivät edes osaa odottaa kirjettä, ja mä en itse malta odottaa, että näen millaiset reaktiot kirjeet saavat aikaan! Lasten ilo on maailman ihaninta katsottavaa, ja se tarttuu nopeasti aikuisellekin.

Me ei olla vielä päästy näkemään kirjettä, sillä niitä tosiaan postitellaan vasta juuri ennen joulua. Mutta innolla odotan, milloin lapset pääsevät lukemaan pukin terveisiä. Siitä tulee varmasti ihana muisto meille kaikille.

Oletteko te saaneet itse joulupukin kirjeitä lapsena, tai oletteko tilanneet niitä omille lapsille? Mitä lapset ovat tykänneet?