Instagramin puolella tuli puhetta vanhoista kunnon kuulumispostauksissa tuossa tovi sitten, ja ehdotin silloin, että voisin tehdä aina silloin tällöin blogin puolelle niitä. Nykyisin kuulumisia tulee useammin kerrottua Instagramissa, mutta siellä ne tulee kerrottua aina lyhyemmin ja kenties pinnallisemmin. Moni kertoi kaipaavansa hitaampia postauksia, ajatuksia ja pohdiskelua ja ihan random höpöttelyä. Joten täältä pesee viime aikojen arkikuulumisia blogipostauksena!

Vietettiin toissa viikonloppuna esikoisen 11-vuotissynttäreitä auttamattomasti myöhässä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Mun äiti oli meillä käymässä Oulusta siksi. Äiti oli ollut meillä viimeksi kesälomalla, joten olihan tässä jo hetki ehtinyt vierähtää näkemisestä. Onneksi äiti on tulossa meille myös jouluksi, niin tällä kertaa tapaamisten väli ei ehdi karata niin pitkäksi. Ollaan soiteltu kuitenkin videopuheluita harva se päivä myös tässä välissä, joten esimerkiksi taaperolle mummu on yhtä tuttu kuin kaikki muutkin perheenjäsenet. Heti kun mummu ja armas tulivat tänne, hän oli menossa mummun syliin. Mun äiti yöpyi meillä vajaan viikon ja oli kyllä kivaa, kun hän oli täällä.

Päästiin myös Oton kanssa käymään treffeillä kolmatta kertaa sitten taaperon syntymän, kun äiti oli lasten kanssa. Meillä ei ole ihan hirveästi lähipiirissä ihmisiä, jotka uskaltaisivat hoitaa pientä vauvaa tai taaperoakaan, joten ollaan näin pienen kanssa lähinnä sen varassa milloin mun äiti on täällä. Isompia lapsia saadaan kyllä helposti hoitoon ja ollaan kiitollisia siitäkin. Onneksi tiedetään, että taaperokin kasvaa nopeasti ja pian me päästään taas treffeille vaikka kerran kuussa, jos halutaan. Ollaan nautittu hurjasti siitä, että ollaan oltu niin tiiviisti yhdessä vauvan ja taaperon kanssa ja onneksi yhteistä aikaa on iltaisin hänen mentyä nukkumaan myös. Mutta kyllä näin vuoden ja pian neljän kuukauden jälkeen teki todella hyvää päästä taas hetkeksi olemaan ihan vain Iina ja Otto, eikä äiti ja pappa.

Tuli muuten pappasta mieleen, että taapero on ensimmäinen meidän lapsista, joka sanoo heti alusta asti Ottoa nimellä pappa. Muut sanoivat tai sanovat edelleen ensisijaisesti isi. Mutta taapero on nyt napannut pappan käyttöön. Luulen, että siihen vaikuttaa myös se, että koskaan aiemmin Otto ei ole voinut olla kotona hoitovapaalla lapsen kanssa silloin, kun on ollut se kriittinen vaihe puheenkehityksessä, kun kaikki nämä tärkeät ensisanat opitaan. Nyt kun Otto on taaperon kanssa kotona, hänkin ymmärtää jo paljon enemmän ruotsia ja sanoja tulee myös ruotsiksi.

Taapero on viime aikoina oppinut taas paljon uusia sanoja ja veikkaan, että sanoja tulee ehkä parikymmentä. Tällä viikolla on opittu mm. ”kakku”, ”kotkot” ja se aiemmin mainittu ”pappa”. Perhesanoista: siskojen nimistä hän osaa edelleen vain yhden (jota käyttää kaikista) ja sitten on ne vanhat tutut ”äiti” ja ”mummu”, jotka hän on osannut tosi pitkään. Muuten tulee esimerkiksi ”Titta” (katso), ”Kiitti”, ”Kukka”, ”Kakka”, ”Nakki”, ”Nam”, ”Apa” (napa), ”Nenä”, ”Pupu”, ”mijaa” (kissa), ”haa-haa” (koira), ”Pyy” (lehmä), ”Tissi/Tissiä”, ”Jajja” eli vauva, ”Joo”, ”Ei”, ”Tää on?” ja ”Tätä!” (haluan tätä), ”brrrr” eli auto ja ”Räyh” eli kaikki murisevat eläimet. Hän vastaa tosi ahkerasti kaikkiin kysymyksiin joko joo tai ei ja tuntuu ymmärtävän tosi paljon puhetta. Hän toimii yleensä ohjeiden mukaan, esim. vie roskan roskikseen pyydettäessä, tai vaatteen pyykkikoneeseen, tai tuo pyydetyn lelun tai hakee mukin kaapista. Hän rakastaa tanssia ja musiikkia ja on ihan hurmaava tyyppi.

Nukkumishommat on tosin olleet vähän haastavia taas viime aikoina, vaikka pari kuukautta oli mennyt jo super hyvin ja saatu nukuttua kokonaisia öitä taaperon kanssa. Väsy alkoi vähän painaa, kun nyt oli ollut tosi katkonaista noin viikon ajan. Muutama viime yö on onneksi ollut jo paljon helpompi, joten toivotaan kovasti, että on kyse ohimenevästä vaiheesta vain. Ehkä hampaita, ehkä jotain muuta? No, onneksi meitä on tässä kaksi jakamassa univelkaa, niin ei kummallakaan ehdi mennä niin kohtuuttoman suureksi. Aina toinen herää ja toinen saa levätä. Viime yönäkin taapero tuli lopulta viereen nukkumaan, mutta nukkui siinä heräämättä loppuyön ja noustiin vasta kuuden jälkeen ylös.

Ollaan ihmetelty lasten kanssa Helsinkiin satanutta upeaa lumipeitettä ja ulkoiltu. Käytiin Fallkullassa katsomassa eläimiä, kun meidän 5-vuotiaalla oli ylimääräinen vapaapäivä dagiksesta. Siellä ei ollut melkein ketään ja päästiin ihan lähelle lehmiä, poneja, pupuja ja vuohia. Lapset olivat haltioissaan ja ihmeteltiin hassua vuohea, joka ei millään halunnut pysyä omassa karsinassaan vaan hyppäsi samaan aitaukseen pupun kanssa. Se nauratti meitä kaikkia kovasti. Taapero on ollut aivan ihmeissään ja  innoissaan lumesta ja lumileikeistä.

Tuntuu ihan hullulta, että tällä viikolla on jo joulukuu! Vastahan tämä syksy alkoi ja kohta on jouluaatto. Mutta en voi sanoa ettenkö odottaisi super innolla joululomaa. Etenkin meidän isommilla lapsilla on jo niin valtavan paljon kaikkia omia juttuja ja kavereita (mikä on tietysti aivan ihanaa), että heitä on oikeasti välillä ihan ikävä! Tottakai joka päivä jutellaan päivästä ja halataan ja syödään yhdessä iltaruoka ja viikonloppuisin ja iltaisin hengataan yhdessä usein silloin kun he eivät ole kavereilla tai harrastuksissa. Mutta on todellakin ikävä sellaista rauhallista joululomaa, että löhötään yhdessä yökkäreissä, katsotaan sarjoja tai leffoja, syödään herkkuja ja pelataan lautapelejä monta päivää vailla mitään menoja minnekään. Siitä tulee niin ihanaa!

Vastauksena otsikon kysymykseen: Meille kuuluu juuri nyt tosi hyvää. Eletään innostavaa aikaa, kun samalla suunnitellaan ensi vuotta ja paketoidaan tätä vanhaa kasaan. Nautitaan joulun odotuksesta ja toisistamme, nautitaan siitä, että Otto saa olla kotona taaperon kanssa. Vähän väsyttää välillä, mutta se on ihan ok. Tuetaan toisiamme ja rentoudutaan iltaisin, koska iltaisin taapero onneksi nukahtaa salamannopeasti oman unilauluja laulavan saukko-unilelunsa kanssa.

Ihanaa viikon alkua kaikille ja laittakaa ihmeessä IG:ssä palautetta, että oliko kiva lukea välillä kuulumisia tällaisessa pidemmässä tekstiformaatissa, eikä nopeina ja katoavina storyina.

Tammikuu jo loppuu ja ensi viikolla alkaa meidän vuoden ensimmäinen ”juhlakuukausi”, kun päästään juhlimaan ensin kuopuksen 4v-synttäreitä, sitten meidän seitsemättä hääpäivää ja sitten vielä kymmenettä vuosipäivää. Syyskuu on sitten se toinen ”juhlakuukausi”, kun silloin on mun, meidän esikoisen ja mun äidin synttärit peräkanaa. Oton ja keskimmäisen synttärit sijoittuvat tasaisemmin ympäri vuotta, mutta hauskaa miten joillekin kuukausille näitä juhlia vaan kasaantuu.

Aiotaan juhlia kuopuksen synttäreitä ihan vain Oton perheen kanssa nyt pienesti. Pidetään sitten joskus isommat juhlat kuopukselle, jonne kutsutaan kummit ja ystäväperheetkin mukaan, sekä tietty mun äiti myös. Hääpäivää ja vuosipäivää juhlitaan nyt vain kotona, mutta myöhemmin helmikuussa karataan kahdestaan Oton kanssa yhdeksi yöksi hotellilomalle. Siitä onkin jo pitkä aika kun ollaan viimeksi oltu yötä kahdestaan, se oli mun synttäreillä syyskuussa.

Tammikuu on alkanut vähän väsyneesti ja tahmeasti, mutta tämä viimeinen viikko on ollut oikeastaan aika hyvä. Tässä on ollut toivoa. Mulla on vahvistunut tällä viikolla kolme kivaa työjuttua, mikä lievittää stressiä ainakin hieman sen suhteen, että riittääkö töitä vai ei. Koronatilanne sahaa ja eihän sitä tiedä mihin tämä kevät vielä vie, mutta nyt alkaa olla sellainen toiveikas fiilis kuitenkin, että töitä riittää edes jonkin verran. Olen siitä valtavan kiitollinen ja toivon, että niitä tulee paljon lisää!

Ollaan katsottu lasten kanssa tällä viikolla meidän vanhoja reissuvideoita YouTubesta, kun on tullut välillä niin kova reissuikävä. Mutta ei ne videot ole sitä kyllä oikein helpottaneet, päin vastoin. Olisi niiiiin ihana lähteä jonnekin, edes risteilylle! Vitsi miten ikävä on niinkin perus juttuja kuin Max Hamburgaren halloumiburgeria, Tukholman vanhaa kaupunkia tai jotain Silja Serenaden buffaa! Lähtisin kyllä niin fiiliksissä kauemmaskin, mutta pelkkä päivä Tukholmassa -risteily voi tuntua aikamoiselta elämykseltä sitten joskus, kun tämä kaikki on vihdoin ohi. Jos meillä vielä on Ruotsin laivat silloin. Se ”joskus” tuntuu karkaavan koko ajan kauemmas, mutta vielä on jaksettava.

Tilasin tällä viikolla netistä kotiin isot ruokaostokset pitkästä aikaa. Mulla on vähän ristiriitaiset fiilikset siitä, kun tavallaan siihen menee ainakin mulla paljon kauemmin aikaa kun teen ostokset netissä, mutta sitten taas toisaalta onhan se ihanaa saada ne ostokset kotiin. Toki siinä on se, että mitä useammin niitä tekisi netissä, sitä paremmin palvelu oppisi tuntemaan ne meidän perusostokset (nytkin se osasi ehdottaa kyllä hyvin meidän suosikkeja) ja tekisi ostosten teosta entistä nopeampaa. Mutta joo, luulen, että tullaan aina välillä hyödyntämään tätä nettitilausta, mutta ei varmasti joka viikko. Mutta ihanaa, kun se vaihtoehto on olemassa ja nykyään niitä toimitusaikojakin on jo niin hyvin saatavilla.

Tänä viikonloppuna meillä ei ole hirveästi mitään sen suurempia suunnitelmia. Ajateltiin varmaankin ulkoilla, katsoa leffoja ja lukea kirjoja, sekä syödä hyvää ruokaa. Kiireetöntä yhdessäoloa ja paljon haleja! Ja ehkä voitaisi katsoa vielä New Yorkin reissuvideo, kun siitä reissusta tulee maanantaina kuluneeksi vuosi. Ihan hurjaa. Perjantaita ollaan vietetty yökkäreissä sen jälkeen, kun lapset pääsivät koulusta. Pyjamaperjantait best!

Toivotan kaikille ihanaa viikonloppua! 

Viime viikolla oli hauskaa, kun käytiin kaupassa autolla ja keskusteltiin Oton kanssa etupenkillä. 3-vuotias kuunteli takapenkillä meidän jutustelua. Otto sanoi mulle jotain ja lopetti lauseen siihen, että hän totesi mun olevan fiksu. Takapenkiltä väärin kuullut 3v tokaisi huolissaan, että “Ei äiti ole vi**u!”. Me vaan räjähdettiin nauramaan Oton kanssa. 

Ja vakuuteltiin, että isi sanoi että fiksu, ei sitä rumaa sanaa. Arki 3-vuotiaan kanssa on kyllä yhtä komediaa. Ja kyllä, hän tietää sen sanan. Ei meillä kiroilla enää kuten 9 vuotta sitten täällä blogissa, mutta tiukan paikan tullen saattaa joskus se v-sanakin päästä. Esim silloin, jos tippuu lautanen reuna edellä pikkuvarpaalle, kuten mulla viime viikolla kävi. Ei siis ihme, että sana jäi hänelle mieleen.

Tämä oli vain yksi viime aikojen hömpötyksistä, joka on saanut hymyn huulille. Musta tuntuu, että näitä hassuja tilanteita on arki täynnä. Miten voikin tulla niin paljon hauskoja juttuja. Musta tuntuu, että aika harvoin enää kuitenkaan kerron näitä hassuja juttuja täällä. 

Muistatteko vielä ajan, jolloin suurin osa blogin postauksista oli ihan tavallista arkea? Sellaista “Mitä me tänään tehtiin” -meininkiä ja kuvia? Mä kaipaan sitä, ainakin jossain määrin. Sellaista keveyttä ja suunnittelemattomuutta, tilannekuvia. Samalla kuitenkin haluaa pitää sen tietyn etäisyyden, eikä kertoa arjesta liikaa. Kuinka löytää se sopiva tasapaino, jossa on harkittua ja teemoitettua sisältöä, mutta sopivasti myös spontaania hömppää? Tämän kanssa olen tasapainoillut jo vuosia. Teemasisällön tekeminen on helpompaa ja tuntuu turvallisemmalta, ehkä siksi sitä tulee myös tehtyä enemmän. 

Mutta arki ja se tavallisen arjen onni on aina ollut mun juttu. Eikä se voi olla mun juttu, ellen anna sitä myös itsestäni muille. Siksi haluaisin tuoda tänne vielä enemmän sitä arkista spontaaniutta. Ajatusten virtaa ja tunteita. Niitä kyllä riittää täällä ihan joka päivä. Rakastin ennen sitä, kun onnistuin vaikkapa tiivistämään yhteen kuvaan jonkun hetken, joka oli arjen keskellä tosi merkityksellinen. Edelleenkin niitä kuvia tulee otettua paljon ja katseltuakin, mutta samalla en ehkä vaan jaa niitä tänne.

Aloitin keväällä myös viikon arkikuva -haasteen, jonka tavoitteena oli jakaa juuri niitä arjen merkityksellisiä kuvia. Haaste jäi muutaman kuukauden jälkeen pois. Miksi? Koska olisihan mun pitänyt tietää, että kun keksin, että mun on pakko tehdä jotain joka viikko, se ei enää huvita. Ja olisi ollut raskasta tehdä joka viikko vuoden ajan jotain, joka ei huvita. Uskon, että se pakkopullaisuus olisi alkanut melko nopeasti näkymään myös niistä postauksista. En halunnut väkisin keksiä merkityksellisyyttä.  

Ja mä nyt vaan satun olemaan tällainen, että fiilikset vaihtelee ja mulle sopii paremmin blogissa oma tahti, kuin se, että joku tietty asia toistuu aina samanlaisena joka viikko. Siksi täällä blogissa ei ole mitään viikonpäiville teemoitettuja postaussarjoja, eikä tule, nyt kun kokemus on opettanut. Ensin mua hävetti se, että en jaksanut eikä mua kiinnostanut tehdä sitä. Mutta nyt en jaksa enää hävetä, koska miksi häpeäisin omaa itseäni? Mä koen sen valtavana voimavarana, että olen pääosin spontaani ja yllätän usein itsenikin, kun keksin jotain ihan uutta ja erilaista. 

Osaan mä toki olla pitkäjänteinenkin. Siitä kertoo se, että olen tehnyt tätä hommaa jo yhdeksän ja puoli vuotta, no matter what. Mutta spontaanius on eniten se mun juttu.

Mitä mieltä te olisitte spontaaniuden lisääntymisestä? Vaikka vannon ajanhallinnan puolesta sisältökalenterin ja listattujen postausideoiden nimeen, haluaisin tuoda niiden rinnalle myös tajunnanvirtaa ja satunnaisia kuvaräpsyjä. Miltä se kuulostaa teistä? Olisi kiinnostavaa kuulla, että mikä kanava teille on mieluisin siihen arkisisältöön ja millaista sisältöä eniten kaipaatte blogeilta vuonna 2020?  Onko arkea kivempi seurata instassa ja blogit voivat olla pohdiskelevia ja teemoitettuja, vai olisko arjen kommellukset mukavaa sisältöä myös kirjoitettuna satunnaisesti? Molempi parempi?

Hassua, että nyt on meneillään jo marraskuun toisiksi viimeinen viikko ja sekin lähestyy loppuaan. Se mitä alkukuusta kirjoitinkin, että marraskuu on mulle vain joulun jatke, on osoittautunut erittäin tehokkaaksi taktiikaksi torjua kaamosväsymystä. Se ja ulkoilu ja Gossip Girl.

Siis en tiedä miten, mutta mulla ei ole ollut yhtään lisääntyvää väsymystä havaittavissa pimeyden vuoksi, oikeastaan päin vastoin. Siis yleensähän mä olen se, joka aina illalla nukahtaa sarjan ääreen viimeistään klo 23. Mutta nyt kun ollaan Oton kanssa alettu katsomaan Gossip Girliä alusta, mä en vaan nukahda. En tiedä johtuuko se just Gossip Girlistä, johtuuko se lenkkeilyn myötä lisääntyneestä energiasta vai onko mulla vaan joku muu pirteyshäiriö, mutta mä en enää nukahtele iltaisin. Ja se on vähän ongelma, koska sitten me mennään liian myöhään nukkumaan. Mä voisin katsoa vaan jakson jakson perään ja vaikka välillä mennään koukuttavien jaksojen takia nukkumaan vasta 00.30 (joo, ihan liian myöhään) niin mulla ei ole mitään ongelmia nousta aamulla 7.30.

Enkä nukahda seuraavanakaan iltana kesken jakson. Ihan todella outoa ja vielä kaikista kuukausista juuri marraskuussa. No, en valita. Tämä lisäenergia on tähän aikaan vuodesta oikein tervetullutta. Ja toki sitten kun alkaa väsyttää liikaa valvominen, niin nukahdan varmasti taas sarjan äärelle ja päästään aiemmin nukkumaan. Ja kyllä mä saan nytkin hyvin unta aina kun mennään nukkumaan, että ei ole nukahtamisvaikeuksiakaan onneksi.

Käytiin viime viikonloppuna Turussa katsomassa Emilian ja Topiaksen vauvelia ja tietty moikkaamassa koko perhettä. Vietettiin rennon letkeä päivä, ulkoiltiin ja puhuttiin ja herkuteltiin omena-kaurapaistoksella. Ihanan rentoa hengailua yhdessä, kuten meillä aina. Otto ja Emmanuel kävivät lattialla pitkiä keskusteluita ja mä katselin pönttö hymy kasvoillani. Otto yhdessä vauvan kanssa on todella huono yhdistelmä mun kroonisen vauvakuumeen kannalta.

Alkuviikosta kävin haastattelemassa seuraavaa ihanaa erilaista perhettä ja heidän tarinansa ilmestyy tämän viikon sunnuntaina klo 21.00. Ihan mielettömän ihana perhe jälleen kerran, joka antoi niin paljon ajattelemisen aihetta ja positiivista energiaa. En malta odottaa, että saan kertoa heidän tarinansa.

Tiistai meillä meni aika lailla kotona tietokoneita naputellen, mutta keskiviikkona päästiin Oton kanssa nauhoittamaan Marja Kihlströmin Puhu Muru -podcastia. Marja pyysi meitä vieraaksi omaan podiinsa syksyllä meidän podissa vieraillessaan. En vielä tiedä tarkalleen milloin jakso ilmestyy, mutta lupaan kertoa heti sitten. Tuli kyllä ihan älytön ikävä podien nauhoittamista, se on niiiiiiiiin kivaa! Onneksi päästään kohta taas sorvin ääreen. Ja Marja on sitten kyllä ihana tyyppi. Niin lämmin ja inspiroiva ja ihana, sellainen ihminen jonka kanssa jokaisen pitäisi saada jutella edes kerran elämässään. Siitä saa niin paljon irti! Me lähdettiin podistudiolta niin hyvällä fiiliksellä, ihan mahtava aamupäivä.

Keskiviikkona me käytiin ostamassa meille uusi joulukuusi ja pystytettiin se jo olohuoneeseen. Kerron myöhemmin joulukuusi-postauksessa, että miksi me päädyttiin tällaiseen ratkaisuun. Lapset olivat aivan innoissaan tullessaan kotiin, kun olohuoneessa odotti ihana valoilla koristeltu joulukuusi. Muita koristeita ei olla vielä laitettu, mutta viikonloppuna on varmasti sekin edessä.

Torstaina tein aamusta asti töitä reippaalla tahdilla ja sainkin paljon aikaiseksi. Mulla on blogijoulukalenterin valmistelu täysillä käynnissä ja sen lisäksi on paljon muutakin hommaa. Mutta hyvin alkaa kaikki valmistua, olen innoissani joulukalenterin tekemisestä. Ihanaa jouluista puuhaa.

Tänään ollaan vietetty eskarilaisen kanssa ota lapsi mukaan töihin -päivää ja aloitettiinkin aamu askartelemalla yhdessä yksi DIY-juttu mun tulevaan joulukalenteriin. Siitä tuli tosi kiva ja meillä oli niin hauskaa yhdessä. Iltapäivällä mulla oli pari palaveria, joihin en kyllä nyt lasta ottanut mukaan vaan hän jäi kotiin leikkimään Oton ja sisarustensa kanssa. Iltapäivällä käytiin lasten kanssa ostamassa heidän vuosittaiset joulukoristeet (joka vuosi saavat valita yhden uuden ja saavat sitten kokoelman mukaan kun muuttavat isona pois kotoa). Käytiin myös syömässä ja nyt illalla katsottiin Lemmikkien salainen elämä 2, joka oli tullut vuokraamoon.

Huomenna mä olen menossa yhden kuntosalin avajaisiin ja lounaalle mun ystävän kanssa ja muuten suunnitelmissa on ottaa viikonloppuna rennosti ja hengailla yhdessä lasten kanssa. Jatkan viikonloppunakin joulukalenterin valmistelua varmasti ainakin DIY-juttujen tekemisellä, mutta se ei todellakaan tunnu työltä vaan on ihanaa puuhastelua lasten kanssa. Mulla on niin ihana joulufiilis!

Aivan ihanaa ja rentouttavaa viikonloppua kaikille ja kiitos ihanista kommenteista ja viesteistä, joita olette tällä viikolla laittaneet <3