Tämän viikon kuulumiset

29.01.2021

Tammikuu jo loppuu ja ensi viikolla alkaa meidän vuoden ensimmäinen ”juhlakuukausi”, kun päästään juhlimaan ensin kuopuksen 4v-synttäreitä, sitten meidän seitsemättä hääpäivää ja sitten vielä kymmenettä vuosipäivää. Syyskuu on sitten se toinen ”juhlakuukausi”, kun silloin on mun, meidän esikoisen ja mun äidin synttärit peräkanaa. Oton ja keskimmäisen synttärit sijoittuvat tasaisemmin ympäri vuotta, mutta hauskaa miten joillekin kuukausille näitä juhlia vaan kasaantuu.

Aiotaan juhlia kuopuksen synttäreitä ihan vain Oton perheen kanssa nyt pienesti. Pidetään sitten joskus isommat juhlat kuopukselle, jonne kutsutaan kummit ja ystäväperheetkin mukaan, sekä tietty mun äiti myös. Hääpäivää ja vuosipäivää juhlitaan nyt vain kotona, mutta myöhemmin helmikuussa karataan kahdestaan Oton kanssa yhdeksi yöksi hotellilomalle. Siitä onkin jo pitkä aika kun ollaan viimeksi oltu yötä kahdestaan, se oli mun synttäreillä syyskuussa.

Tammikuu on alkanut vähän väsyneesti ja tahmeasti, mutta tämä viimeinen viikko on ollut oikeastaan aika hyvä. Tässä on ollut toivoa. Mulla on vahvistunut tällä viikolla kolme kivaa työjuttua, mikä lievittää stressiä ainakin hieman sen suhteen, että riittääkö töitä vai ei. Koronatilanne sahaa ja eihän sitä tiedä mihin tämä kevät vielä vie, mutta nyt alkaa olla sellainen toiveikas fiilis kuitenkin, että töitä riittää edes jonkin verran. Olen siitä valtavan kiitollinen ja toivon, että niitä tulee paljon lisää!

Ollaan katsottu lasten kanssa tällä viikolla meidän vanhoja reissuvideoita YouTubesta, kun on tullut välillä niin kova reissuikävä. Mutta ei ne videot ole sitä kyllä oikein helpottaneet, päin vastoin. Olisi niiiiin ihana lähteä jonnekin, edes risteilylle! Vitsi miten ikävä on niinkin perus juttuja kuin Max Hamburgaren halloumiburgeria, Tukholman vanhaa kaupunkia tai jotain Silja Serenaden buffaa! Lähtisin kyllä niin fiiliksissä kauemmaskin, mutta pelkkä päivä Tukholmassa -risteily voi tuntua aikamoiselta elämykseltä sitten joskus, kun tämä kaikki on vihdoin ohi. Jos meillä vielä on Ruotsin laivat silloin. Se ”joskus” tuntuu karkaavan koko ajan kauemmas, mutta vielä on jaksettava.

Tilasin tällä viikolla netistä kotiin isot ruokaostokset pitkästä aikaa. Mulla on vähän ristiriitaiset fiilikset siitä, kun tavallaan siihen menee ainakin mulla paljon kauemmin aikaa kun teen ostokset netissä, mutta sitten taas toisaalta onhan se ihanaa saada ne ostokset kotiin. Toki siinä on se, että mitä useammin niitä tekisi netissä, sitä paremmin palvelu oppisi tuntemaan ne meidän perusostokset (nytkin se osasi ehdottaa kyllä hyvin meidän suosikkeja) ja tekisi ostosten teosta entistä nopeampaa. Mutta joo, luulen, että tullaan aina välillä hyödyntämään tätä nettitilausta, mutta ei varmasti joka viikko. Mutta ihanaa, kun se vaihtoehto on olemassa ja nykyään niitä toimitusaikojakin on jo niin hyvin saatavilla.

Tänä viikonloppuna meillä ei ole hirveästi mitään sen suurempia suunnitelmia. Ajateltiin varmaankin ulkoilla, katsoa leffoja ja lukea kirjoja, sekä syödä hyvää ruokaa. Kiireetöntä yhdessäoloa ja paljon haleja! Ja ehkä voitaisi katsoa vielä New Yorkin reissuvideo, kun siitä reissusta tulee maanantaina kuluneeksi vuosi. Ihan hurjaa. Perjantaita ollaan vietetty yökkäreissä sen jälkeen, kun lapset pääsivät koulusta. Pyjamaperjantait best!

Toivotan kaikille ihanaa viikonloppua! 


Sitä ihan tavallista arkea

05.10.2020

Viime viikolla oli hauskaa, kun käytiin kaupassa autolla ja keskusteltiin Oton kanssa etupenkillä. 3-vuotias kuunteli takapenkillä meidän jutustelua. Otto sanoi mulle jotain ja lopetti lauseen siihen, että hän totesi mun olevan fiksu. Takapenkiltä väärin kuullut 3v tokaisi huolissaan, että “Ei äiti ole vi**u!”. Me vaan räjähdettiin nauramaan Oton kanssa. 

Ja vakuuteltiin, että isi sanoi että fiksu, ei sitä rumaa sanaa. Arki 3-vuotiaan kanssa on kyllä yhtä komediaa. Ja kyllä, hän tietää sen sanan. Ei meillä kiroilla enää kuten 9 vuotta sitten täällä blogissa, mutta tiukan paikan tullen saattaa joskus se v-sanakin päästä. Esim silloin, jos tippuu lautanen reuna edellä pikkuvarpaalle, kuten mulla viime viikolla kävi. Ei siis ihme, että sana jäi hänelle mieleen.

Tämä oli vain yksi viime aikojen hömpötyksistä, joka on saanut hymyn huulille. Musta tuntuu, että näitä hassuja tilanteita on arki täynnä. Miten voikin tulla niin paljon hauskoja juttuja. Musta tuntuu, että aika harvoin enää kuitenkaan kerron näitä hassuja juttuja täällä. 

Muistatteko vielä ajan, jolloin suurin osa blogin postauksista oli ihan tavallista arkea? Sellaista “Mitä me tänään tehtiin” -meininkiä ja kuvia? Mä kaipaan sitä, ainakin jossain määrin. Sellaista keveyttä ja suunnittelemattomuutta, tilannekuvia. Samalla kuitenkin haluaa pitää sen tietyn etäisyyden, eikä kertoa arjesta liikaa. Kuinka löytää se sopiva tasapaino, jossa on harkittua ja teemoitettua sisältöä, mutta sopivasti myös spontaania hömppää? Tämän kanssa olen tasapainoillut jo vuosia. Teemasisällön tekeminen on helpompaa ja tuntuu turvallisemmalta, ehkä siksi sitä tulee myös tehtyä enemmän. 

Mutta arki ja se tavallisen arjen onni on aina ollut mun juttu. Eikä se voi olla mun juttu, ellen anna sitä myös itsestäni muille. Siksi haluaisin tuoda tänne vielä enemmän sitä arkista spontaaniutta. Ajatusten virtaa ja tunteita. Niitä kyllä riittää täällä ihan joka päivä. Rakastin ennen sitä, kun onnistuin vaikkapa tiivistämään yhteen kuvaan jonkun hetken, joka oli arjen keskellä tosi merkityksellinen. Edelleenkin niitä kuvia tulee otettua paljon ja katseltuakin, mutta samalla en ehkä vaan jaa niitä tänne.

Aloitin keväällä myös viikon arkikuva -haasteen, jonka tavoitteena oli jakaa juuri niitä arjen merkityksellisiä kuvia. Haaste jäi muutaman kuukauden jälkeen pois. Miksi? Koska olisihan mun pitänyt tietää, että kun keksin, että mun on pakko tehdä jotain joka viikko, se ei enää huvita. Ja olisi ollut raskasta tehdä joka viikko vuoden ajan jotain, joka ei huvita. Uskon, että se pakkopullaisuus olisi alkanut melko nopeasti näkymään myös niistä postauksista. En halunnut väkisin keksiä merkityksellisyyttä.  

Ja mä nyt vaan satun olemaan tällainen, että fiilikset vaihtelee ja mulle sopii paremmin blogissa oma tahti, kuin se, että joku tietty asia toistuu aina samanlaisena joka viikko. Siksi täällä blogissa ei ole mitään viikonpäiville teemoitettuja postaussarjoja, eikä tule, nyt kun kokemus on opettanut. Ensin mua hävetti se, että en jaksanut eikä mua kiinnostanut tehdä sitä. Mutta nyt en jaksa enää hävetä, koska miksi häpeäisin omaa itseäni? Mä koen sen valtavana voimavarana, että olen pääosin spontaani ja yllätän usein itsenikin, kun keksin jotain ihan uutta ja erilaista. 

Osaan mä toki olla pitkäjänteinenkin. Siitä kertoo se, että olen tehnyt tätä hommaa jo yhdeksän ja puoli vuotta, no matter what. Mutta spontaanius on eniten se mun juttu.

Mitä mieltä te olisitte spontaaniuden lisääntymisestä? Vaikka vannon ajanhallinnan puolesta sisältökalenterin ja listattujen postausideoiden nimeen, haluaisin tuoda niiden rinnalle myös tajunnanvirtaa ja satunnaisia kuvaräpsyjä. Miltä se kuulostaa teistä? Olisi kiinnostavaa kuulla, että mikä kanava teille on mieluisin siihen arkisisältöön ja millaista sisältöä eniten kaipaatte blogeilta vuonna 2020?  Onko arkea kivempi seurata instassa ja blogit voivat olla pohdiskelevia ja teemoitettuja, vai olisko arjen kommellukset mukavaa sisältöä myös kirjoitettuna satunnaisesti? Molempi parempi?