Mikä lopetus marraskuulle! Eilen aamulla ihan ensimmäiseksi lennätin puhelimeni kaaressa takataskusta suoraan vessanpönttöön, kun unohdin että se on siellä. Nää on näitä #vainiinajuttuja. Tämä oli siis kolmas kerta, edellinen oli 2,5 vuotta sitten ja sitä edellinen 2,5 vuotta ennen sitä. Mulla kestää siis n. 2,5 vuotta unohtaa se että puhelinta ei missään nimessä kannata pitää takataskussa, eikä ainakaan silloin kun on menossa vessaan. Sain kyllä hyvät naurut. Nyt naurattaa myös se että en ole koskaan rikkonut mitään muuta, kuin niitä puhelimia, ja siis edellisen kerran hain kotivakuutuksesta korvausta juuri siksi koska tiputin puhelimen samalla tavalla pönttöön. Kehtaankohan hakea edes tästä, johan ne jo ajattelee että miten ihmeessä tuo nainen onnistuu tuossa joka kerta! Mutta hei, mieluummin tämmöinen pikkujuttu kuin jotain isompaa.

Ja ainiin hei, hyviä uutisia kaikille iPhonen omistajille joille mun snäpit on näkyneet puoliksi vihreinä! Ei näy nimittäin enää, kun on tämä uusi puhelin. Kävin ostamassa itselleni eilen samanlaisen LG G4-puhelimen kuin Otolla, koska olen vaan niin rakastunut siihen kameraan. Nyt ei tarvitse enää koskaan raahata järkkäriä mukana mihinkään tapahtumiin, kun on niin hyvä kamera puhelimessa. Vielä on vähän opeteltavaa tuon puhelimen käytössä, kun on se ihan erilainen kuin mun vanha, mutta kameraa sentään osaan käyttää. Olen ihan innoissani, ehkä mä nyt innostun enemmän Snapchatistakin kun on parempi kamera.

Tosiaan ei siinä vielä kaikki että puhelin lensi pyttyyn, ilmeisesti tämä tilanteen aiheuttama naurunsekainen epätoivo laukaisi mulla migreenin työmatkalla, ja mulla oli eilen ihan kauhea olo puolet päivästä. Pienen levon jälkeen sain kuitenkin tehtyä töitä ja lounaan jälkeen olo alkoi vähän helpottaa. Illalla selvisin vielä Oton ja lasten kanssa Design Museon mahtavaan lasten iltaan, missä lapset saivat leikkiä bObleseilla ja saatiin kotiinkin yksi ihana minidonitsi.

Ei voi nyt kyllä sanoa kuin että suunta on vain ylöspäin! Tänään nähtiin lasten kanssa huikean pinkki taivas kun auringonnousu näkyi pitkästä aikaa. Lapset olivat hyvällä tuulella, joulukalenterista paljastui kivoja juttuja, vietettiin pizzailtaa Oton perheen kanssa ja huomenna mulla on päivällä töiden lisäksi työpaikan pikkujoulut. Niin hyvä meininki! Ihan parasta että joulukuu on vihdoinkin alkanut.

Toivottavasti tykkäätte joulukalenterista, ja muistakaa siis että uusi luukku avautuu joka aamu klo 8.00 jouluaattoon asti ja luvassa on vaikka ja mitä ylläreitä! Hyvää yötä ihanat <3

Tervetuloa But I’m a human not a sandwichin kolmanteen joulukalenteriin, joka starttaa tänään! Joka päivä on luvassa jotain uutta: Hassuja pikkujuttuja, syvällisempiä pohdintoja, lasten mietteitä ja teidän toivomia juttuja. Tänään mä olin klassisesti unohtanut ajastaa postauksen, ja huomasin sen vasta nyt, mutta jatkossa siis joukukalenterin luukku avautuu joka aamu kello 8.00. Ihanaa joulukuun ensimmäistä!

Tänään aloitetaan lasten selityksillä – lapset saivat selittää kymmenen joulaiheista sanaa kumpikin erikseen, ja vastauksista tuli aika hulvattomia!

TONTTU

Zelda: Nooo tonttuwakki. (tonttulakki).

Tiara: Semmonen joka kurkkii ikkunasta miten lapset käyttäytyy.

JOULUKUUSI

Zelda: Noo te on puu, jotta ei oo wavoja. (Nooo se on puu, jossa ei oo valoja).

Tiara: Semmonen mikä näyttää että on joulu.

JOULUSUKKA

Zelda: Nooo ei wuoka, vaan tukka. (Noo ei ruoka, vaan sukka).

Tiara: Semmonen johon voi laittaa vaikka karkkia.

PIPARI

Zelda: Nooo wuoka, te on iwtapawa. (Nooo ruoka, se on iltapala).

Tiara: Semmonen jota syödään jouluna, se on ruskea.

LANTTULAATIKKO

Zelda: Öööö…. No pintettawinnatta te on. (Prinsessalinnassa se on).

Tiara: Semmonen jossa voi säilyttää jotain.

JOULURAUHA

Zelda: En mä tiedä. Mä waitan Tiawan tukat. (Mä laitan Tiaran sukat).

Tiara: Että saa olla rauhassa jouluna. Rauhassa ruokalevolla.

JOULUTÄHTI

Zelda: Te on tähti, te juohkee. (Se on tähti, se juoksee).

Tiara: Semmonen mitä katsotaan ulkona.

KORVATUNTURI

Zelda: Te on tewwanen tawo. (Se on sellanen talo).

Tiara: Siellä joulupukki ja tontut asuu.

JOULUPUKKI

Zelda: Noo opettaja te on. Te tuo muwwe pattokitawan. (Se tuo mulle bassokitaran).

Tiara: Semmonen joka katsoo maalman lasten perään ja tontut voi myös ottaa pukille kuvia että onko lapset nätisti ja sit pukki päättää et tuoko se lahjoja vai ei.

KULKUNEN

Zelda: Te kiwitee. (Se kilisee).

Tiara: Se on semmonen jota käytetään jouluna.

Ihanaa joulukuun ensimmäistä kaikille <3

Me vietettiin eilen ensimmäistä adventtisunnuntaita niin ihanan rennoissa ja mahtavissa pikkujouluissa tyttöjen kanssa, että vielä tänäänkin hymyilyttää. Ei tietenkään ihmekään, kun kyseessä oli tutun äiti-lapsiporukan kekkerit. Joukko mahtavia äitejä ja hurmaavia lapsia, joiden kanssa ollaan tavattu ja höpisty säännöllisen epäsäännöllisesti jo useamman vuoden. Tässä porukassa ei tarvitse jännittää, lapset viihtyvät keskenään ja kaikesta voi puhua. Paineita ei tarvitse ottaa, ja tarjoilut hoidetaan rennolla nyyttärimeiningillä aina kun juhlia järjestetään.

Mä kokeilin ensimmäistä kertaa piparijuustokakkua puolukka-glögikastikkeella, ja vaikka onnistuin junttaamaan hyydyttäessä tuorekelmun kiinni kakun pintaan, tiesin että sillä ei ole mitään väliä miltä se kakku näyttää. Siitä tulikin yllättävän hyvää, ja jaan ehdottomasti reseptin kakkuun tulevassa joulukalenterissani!Kakun lisäksi tarjolla oli vaikka mitä muita herkkuja, ja kaikki saivat massut täyteen. Lapsille maistuivat parhaiten tietysti piparit ja popparit.

Pikkujouluja juhlittiin Julian ja Hugon upeassa kodissa, isolla porukalla. Julian lisäksi paikalla oli Demi, Veera, Essi, Sofia, Klara ja Laura. Vilinää ja viskettä riitti, kun juhlimassa oli kymmenen alle viisivuotiasta, mutta tosi hienosti lapset leikkivät yhdessä. Oli hauskan näköistä kun  asunnossa vilisti kymmenen metrin (tai alle) mittaista tonttua edestakaisin. Nuorin juhlija oli ryhmäkuvasta puuttuva ihana Klaran nelikuukautinen pikkumuru, jota sain pitää sylissä! En kestä kyllä, niin ihania nuo pienet vauvat.

Tällaiset juhlat ovat kyllä kultaakin kalliimpia, ja tällaiset ystävät myös. Rento yhdessäolo on parasta mitä kavereiden kanssa voi tehdä, ja on ihanaa kun löytyy niin monta äitiä joiden kanssa tietää voivansa jutella mistä tahansa. Olen onnekas että olen löytänyt niin monta ihanaa ystävää ympärilleni, ja iso kiitos siitä kuuluu blogille. Tämän äitiporukan lisäksi moni muukin nykyinen ystävä on blogimaailman kautta alunperin tullut mulle tutuksi, enkä voisi olla kiitollisempi siitä että olen saanut tutustua heihin.

Ihanaa maanantaipäivää kaikille <3 JA IIK, huomenna alkaa joulukuu ja joulukalenteri!!

Anna Zeldalle kymmenen pusua, niin hän sanoo että niitä oli liikaa, ja haluaa vain yhden lisää ojentaen poskeaan valmiina pusulle. ”EI NIIN PAJJON vaan yhki putu!”

Katso lasten aamupalatuokiota ja purskahda nauruun, kun toinen sotkee kätensä jugurtilla ja toteaa että ”Äiti kato, muwwa tuwi uuniomena tähän tuomentottiin!” Uuniomena suomensotissa, ihan mahtava!

Yritä selittää silmät lautasenkokoisina vastausta odottavalle esikoiselle miksi leivänpäällisliha on aina vaaleanpunaista, vaikka kanat ja kalkkunat on eri värisiä.

Ihmettele, miksi kuopus istuu tyynynpäällä lattialla, ja liikkuu hitaasti mutta varmaksi nytkien eteenpäin. Vastaus: ”Minä menen autowwa pwaneettakauppaan ohtamaan teiwwe tuojat niin ei tuwe hivwiöitä. Noin, tättä tinuwwe ja tuotta tinuwwe”.

Vastaa hihitellen kysymykseen ”Pitääkö äiti munkin isona käyttää noita rintsiliivejä?” ”No ei niitä pakko ole käyttää, mutta voi käyttää jos haluaa ja tuntuu että niitä tarvitsee”.

Hämmenny seuraavasta kysymyksestä: ”Äiti tykkäävätkö karhut luumuista?” Ota avuksi google. ”Do bears eat plums”, ensimmäisenä artikkeli siitä kuinka suojata puutarhan luumupuut karhuilta. Joo, kyllä ne taitavat tykätä luumuista.

Tämä oli tällainen tavallisen ihana aamu Hyttisten perheessä, eli toisinsanoen sai hihitellä tämän tästäkin noille muksuille. Ja oppia itsekin uutta, enpä tiennyt ennen että karhut pitävät luumuista.

Ihanaa lauantaita kaikille <3

Marraskuu. Kuka voi ihan rehellisesti tunnustaa tykkäävänsä siitä? En minä ainakaan. Marraskuu on mun kaikista inhokein kuukausi, kaikista muista mä tykkään kovastikin. Marraskuussa mun positiivisuus kokee kolahduksen ja suklaalevyjä kuluu useampi viikossa, joka vuosi. Vaikka mitään erityistä ei tapahtuisi, vaikka kaikki olisi ihan tavallista ja ihan mukavaa, niin marraskuussa kaikki on vähemmän mukavaa kuin muina kuukausina. Ja kaikki erityinenkin tuntuu lähinnä kuormittavalta, toisin kuin yleensä. Yleensä erityinen tuntuu piristävältä ja kivalta.

Mä olen tosi jouluihminen kuten olen monesti sanonutkin, mutta marraskuu on vielä liian kaukana joulusta. Marraskuussa on ihan pimeää, silloin ei koskaan ole vielä lunta ainakaan muutamaa tuntia kauempaa. Silloin on pimeää kun menee töihin, ja pimeää kun lähtee töistä kotiin. Marraskuussa on märkää ja marraskuussa masentaa. Marraskuussa mä varmaan kinastelen Otonkin kanssa enemmän kuin vuoden kaikkina muina kuukausina yhteensä. Marraskuussa lapsiakin kyllästyttää toistensa seura. Marraskuussa iskee aina joku ärsyttävä flunssa, niinkuin tänäkin vuonna pari viikkoa sitten, ja vielä juuri silloin kun mulla oli tärkeitä juttuja töissä.

Marraskuussa en osaa rauhoittua ja rentoutua, mutta en myöskään osaa keskittyä mihinkään mitä haluaisin tehdä. Teen vähän kaikkea, mutta en ole oikein tyytyväinen mihinkään sitten kuitenkaan. Pitäisi lähteä ulos, mutta ikkunasta ulos katsoessa haluaa vain hautautua peiton alle. Ei taas tuota mustaa, märkää ja tuulista.

Marraskuu. Mikä siinä onkin että silloin mikään ei tunnu onnistuvan? Ja miksi yleensä kaikki muuttuu taas kivaksi sinä yönä kun marraskuu vaihtuu joulukuuksi?

Aion nyt haastaa tämän marraskuun, ja tehdä näistä viimeisestä kolmesta päivästä ihan huiput. Aion leipoa vähän lisää herkkuja piristykseksi. Aion lähteä tuonne ulos kylmään ja märkään ja pimeään, kyllä siellä tarkenee kun laittaa vaatetta päälle. Aion myös sallia itselleni sen peiton alle hautautumisen lasten ja Oton kanssa. Leffailta itseleivottujen herkkujen ja noiden kolmen rakkaan kanssa piristää aina, myös marraskuussa. Aion sallia itselleni ne suklaalevyt vaikka useamman kerran viikossa, tämä hirveä himotus loppuu taas kunhan vuosi vaihtuu ja valo alkaa lisääntyä.

Marraskuun hankaluudesta huolimatta mä vannon, että jokainen marraskuu vuoden 2010 jälkeen on ollut edellistä marraskuuta parempi. Ai miksikö? No siksi, että joka vuosi mulla on ollut isompi ja isompi kimpale rakkautta mun elämässä. Ensin Otto ja vastasyntynyt Tiara, seuraavana vuonna Otto, pieni taapero-Tiara ja masussa kasvanut Zelda. Ja nyt jo kolmatta vuotta me kaikki neljä, kaikki yhtä innoissaan joulusta, kinkusta ja kynttilöistä. Nykyään se ärsyttävä marraskuukin on parempi, kuin kaikki muut kuukaudet ennen Tiaran syntymää, koska meillä on toisemme. Pitää vaan marraskuussakin muistaa pysähtyä miettimään sitä, eikä vaan masistella yksin. Kaikki on hyvin.

Onko muita joita marraskuu ärsyttää ja kyllästyttää?