Joulukuun eka viikonloppu on ollut aika best, vaikka ei samanlaista upeaa ensilunta saatukaan, kuin viime vuonna. Meidän perhejoulukalenterissa luki eilen, että ”käykää moikkaamassa joulupukkia” ja me käytiinkin siis eilen moikkaamassa joulupukkia keskustassa. Eilen oli ihan mielettömän upea sää, ja käveltiin keskustassa ulkona ja tsekattiin jouluikkunoita ja valoja. Iltaa vietettiin kotona, jouluelokuvaa katsellen ja herkutellen. Onneksi ainakin vielä meidän koko perhe fiilistelee joulua yhtä paljon kuin minä. Joulua inhoavalla tyypillä voisi olla näinä aikoina meidän perheessä vähän hankalaa, heh!

Tänä aamuna perhejoulukalenterissa luki, että ”koristelkaa joulukuusi”, ja voi sitä kiljunnan määrää kun se luukku avattiin! Aivan yhtä fiiliksissä kaikki kolme pientä tyyppiä. Ja niin me tänään tehtiin. Joulukuusi paljastuu myöhemmin ensi viikolla perinteisessä joulukalenteriluukussa. Perhejoulukalenteri on tänäkin vuonna täytetty perheen yhteisellä tekemisellä. Joillekin päiville on isompaa, kuten joulukuusen koristelua tai joulupakettien viemistä hyväntekeväisyyteen, ja joillekin päiville pienempää, kuten tonttudiskoa tai joulusatujen lukemista.

Kuusen koristelun jälkeen me lähdettiin ulos yhden päiväkodin pihalle leikkimään. Siellä on lapsista niin hauskaa, kun siellä on sekä pieni ”metsä” että paljon erilaisia leikkivälineitä. Lisäksi sieltä löytyy mm. autonrenkaita, joilla lapset rakastavat leikkiä. Hauska, vähän erilainen päiväkodin piha. Ei meidän päikyn pihalla mitään auton renkaita ollut silloin kun mä olin pieni. Kuopuksen suurinta hupia on kiivetä (äidin tai isin avustuksella) rengastornin sisään ja leikkiä kukkuu-leikkiä sieltä. Uudestaan ja uudestaan hän kyykistyy renkaiden taakse piiloon, ja pomppaa ylös. Ainiin, ja hän on antanut mulle uuden nimen. Mä olen nykyään ”Mami shark du-duu-du-du-du-du”. Isommat lapset pääsivät jo yli Baby sharkista, mutta taapero on vasta viime aikoina päässyt sen makuun.

Keskimmäinen rakenteli siellä kävyistä, havuista, kivistä ja kepeistä tontulle omaa kotia, jonka katossa oli kuulemma ”hålkakoreita” (eli reikäleipiä). Hän järjesteli tikkuja reikäleipien tangoiksi. He kävivät jokin aika sitten päiväkodin kanssa Kruununhaassa Ruiskumestarin talossa (jossa hän näihin hålkakoreihin tutustui), ja mulla tulvahti ihan kaikki muistot omasta lapsuudesta mieleen. Mekin käytiin siellä silloin kun olin vielä alakoulussa, ja siellä oli niin jännittävää kuulla Wickholmin perheen tarinaa ja tutustua kaikkiin vanhoihin tavaroihin. Mä näin oikein mielessäni sen talon kun meidän 5v kertoi heidän vierailustaan. Sinne on muuten aina ilmainen sisäänpääsy, pitää mennä koko perhe joskus käymään siellä.

Oton sisko kävi meillä tänään kylässä ja pelattiin Junior Aliasta. Meidän 7v on aivan ylivoimainen siinä, hän arvaa aina enemmän ja nopeammin kuin aikuisetkaan ja voittaa lähes joka kerta. Pitäisi varmaan siirtyä hänen kanssaan pikkuhiljaa isompien versioon, niin olisi edes jotain haastetta hänelle (tai siis meille tasoituksen mahdollisuutta, eiku). Illalla katsottiin vielä toinen jouluelokuva, The Princess Switch Netflixistä. Se oli musta tosi kiva, perinteinen vähän ennalta arvattava joululeffa, mutta siis juuri siksi ihan loistava.

Sellainen aika rauhallinen ja perhekeskeinen viikonloppu, joka oli todella tervetullutta vastapainoa viime viikonlopun juhlaputkelle. Teki niin hyvää vaan olla yhdessä, eikä ollut mitään pakollista menoa minnekään. Ensi viikko onkin itsenäisyyspäivän ansiosta aika tynkäviikko, ja silloin meidän lapsillakin on neljän päivän loma, kun perjantai on vapaa myös koulusta. Odotetaan sitä innolla, kuten joululomaakin, sillä olisihan tätä viikonlopun aikatauluttomuutta, yökkärihengailua ja rentoa ulkoilua voinut jatkaa vaikka monta päivää putkeen. Ihanaa alkavaa uutta viikkoa kaikille <3

PS: Ihanien erilaisten perheiden hakuaika on nyt päättynyt, ja nyt mun täytyy tehdä hurjia valintoja. Ihan mielettömän suuret kiitokset yli 50 perheelle sydämellisistä, ihanista, mielenkiintoisista, itkettävistä, rakkaudentäyteisistä viesteistä ja tarinoista. Mä en malta odottaa, että pääsen viemään tätä eteenpäin <3 

Eilen illalla Nova pyöri meidän kanssa hereillä vielä kymmenen jälkeen illalla vaikka isommat tytöt olivat nukkuneet jo pari tuntia. Hän nukahti päiväunille vielä kaksi tuntia tavallista myöhemmin puolen tunnin automatkan takia, ja siksi ei nukahtanut yöunille tavalliseen tapaansa kahdeksalta. Tämä nyt ei ollut mikään ongelma, hän sai nukkua kyllä aamulla sitten niin pitkään kuin unta riitti. Mutta se syy miksi kerron tästä, on se että hänen touhottamista illalla katsellessani mut valtasi jälleen kerran sellainen pakahduttava onnentunne, ja samalla suuri haikeus.

Kysyin Otolta muistaako hän millaisia meidän hetket olivat silloin kun esikoinen ja keskimmäinen olivat vauvoja. Muistaako miltä heidän hassu vauvan naurunsa kuulosti, tai miten he liikkuivat eteenpäin silloin kun eivät vielä kävelleet itsekseen. Ei meistä kumpikaan muistanut enää täysin. Joitain muistoja toki herää elävästi mieleen, yksittäisiä hetkiä, ja toki paljon on muistoja videolla. Mutta se tunnelma, ne arkiset pienet jutut, ne vaan unohtuvat, kun tilaa valtaavat niin monet uudet ihanat jutut. Se on tottakai ymmärrettävää, mutta samalla niin hirveän haikeaa.

Tämä vuosi on ollut aivan uskomaton, ehkä voisin sanoa että meidän elämän parhaita vuosia, ellei jopa se paras. Vaikka ollaan vuoden aikana kohdattu myös haikeita juttuja ja menetyksiä, päällimmäisenä on silti vaan kiitollisuus siitä kaikesta onnesta jota ollaan saatu osaksemme. On ollut niin uskomattoman hienoa seurata kuopuksen kasvua pienestä vastasyntyneestä tuoksi ihanaksi touhottavaksi ja liikkuvaksi vauvaksi, ja samalla isompien tyttöjen kasvua itsenäisemmiksi ja aivan ihanasti vauvaa huomioiviksi isosiskoiksi.

Koko vuoden mua on vaivannut tietynlainen haikeuden tunne. Olisin halunnut muistaa ja purkittaa jokaisen ohikiitävän sekunnin, imeä itseeni jokaisen hymyn ja uuden asian joita vauvavuosi on tuonut mukanaan. Ja mua itkettää, kun mietin miten paljon on jo unohtunut, miten suuri osa tästä vuodesta on jo kulunut. Mutta ei ihmistä ole luotu muistamaan jokaista tapahtuvaa asiaa, ei meidän aivokapasiteetti kykene sellaiseen. Pitää vapauttaa aina tilaa uusille asioille.

Mä rakastan olla äiti, ja rakastan meidän arkea näiden kolmen tyypin kanssa niin paljon että mun sydän pakahtuu. Siksi mulla on  niin valtavan suuri tarve nauttia ja kokea ja tuntea kaikki. Samalla tunnen kuitenkin haikeutta kaikesta mitä ollaan saatu jo kokea, kaikesta joka on jo mennyt ohi. Mietin usein iltaisin olenko nauttinut tarpeeksi, olenko ollut tarpeeksi läsnä. Otan siitä paineita, joskus vähän liikaakin. Yritän jokaisella solullani olla läsnä mun lapsille, huomata jokaisen hymyn ja tärkeän asian joita heillä on sanottavanaan, reagoida, kannustaa ja rakastaa. Vaikka tiedän että teen parhaani, mietin silti usein teenkö ja olenko tarpeeksi.

Se riittämättömyys on tunne ja asia johon mulla ei ole mitään ratkaisua tai vastausta. Tulen varmasti tuntemaan näitä haikeuden ja riittämättömyyden tunteita äitinä niin kauan kuin mussa henki pihisee. Äitiys on tärkein tehtävä joka mulla on elämässä, ja äitiyteen varmasti myös kuuluu  haikeuden lisäksi itsensä tutkiskelu ja oman äitiytensä kyseenalaistaminen aina aika ajoin. Niihin ei kuitenkaan kannata hukata liikaa aikaa,  vaan pitää olla täysillä tässä ja nyt.

Onneksi haikeuden lisäksi saa kokea iloa kaikesta uudesta, ja odottavia tunteita kaikesta huikeasta ja mahtavasta mitä on edessä lasten kanssa. Sen lisäksi että suree jo ohi kiitäneitä hetkiä, saa iloita niistä asioista joita on vasta tulossa. Se on upeaa. Tärkeintä on kuitenkin että haikeutta ja odotusta enemmän on läsnä tässä hetkessä, siinä mitä on juuri nyt. Sillä nykyisyys on tärkeämpää kuin menneisyys ja tulevaisuus yhteensä. Onni on tässä hetkessä.

Ihanaa maanantaita kaikille <3