Tiaran kummitäti ja mun ihana ihana ystävä Netta oli pikavisiitillä täällä Helsingissä tiistaina ja mehän tietysti käytiin sitten Nettaa moikkaamassa keskustassa. Netta on yksi mun pitkäaikaisimpia ja läheisimpiä ystäviä ja täytyy kyllä sanoa että joka kertaa kun nähdään niin harmittaa vaan entistä enemmän se että koulut veivät meidät eri paikkakunnille lukion jälkeen! Mutta onneksi sentään on puhelimet ja facebook niin edes jollain tapaa voi pitää yhteyttä näkemisten välillä. Aina kun Tiara leikkii puhelimella niin hän sanoo ”Haloo siellä. Ai kiitos, hei! Netta soitti!” eli Netta muka soittaa Tiaralle, ei koskaan kukaan muu. Kertoo varmaan jotain siitä kenen kanssa se Tipan äitsykkä yleensä puhelimessa hölpöttää!

Otolla on siis nyt tämä viikko kesälomaa kun haluttiin pitää yksi viikko nyt kun vauva on vielä niin pikkuinen ja loput myöhemmin kesällä. Meillä oli kaikenmaailman Linnanmäki- ja piknik-suunnitelmia mutta sää ei oikein ole ollut meidän puolella ja silloin kun oli kauniit ilmat oli Tiara kipeänä, inhottavaa. Täytyy toivoa että viikonlopusta tulisi edes kaunis niin voisi edes jotain kivaa tehdä ulkonakin. Tiistaina sentään oltiin siellä keskustassa koko perhe ja saatiin vähän nautiskella auringosta (ja päästiin jopa harvinaista kyllä Oton kanssa samaan kuvaankin kun oli joku muu kuvaamassa)!

Sadepäiviä ollaankin nyt vietetty sisätiloissa löhöillen ja herkkuja syöden, eikös niin että lomalla saa herkutella! Mä leivoin eilen meille Daim-mutakakkua ja voi nam että oli hyvää! Leivoin sen samalla ohjeella kuin aiemmin tekemäni Vadelma-mutakakun jonka ohjeen jaoin täällä, mutta vadelmien tilalta laitoin sitten kaksi Daim-patukkaa murskattuna. Tiaran kanssa ollaan taas vähän maalattu vesiväreillä, tehty urakalla palapelejä ja luettu kirjoja hyllykaupalla. Vauvakin on lomafiiliksellä ja hän on ottanut oikein rennosti nukkuen edelleen yhtä paljon kun ennenkin. Ihana pieni tuhisija, ei voi muuta sanoa!

Tiara sai päättää mitä mä maalaan ja hän halusi ehdottomasti pupun, pöllön ja ”aaaringon”, sekä porkkanoita ettei pupulle tule nälkä. Ihan hauskaa itsekin maalata vaikka taidot ovatkin ruostuneet ihan olemattomiin (jos niitä koskaan olikaan). Tipa on oppinut nyt kastelemaan pensseliä vedessä itse ennen kuin hän ottaa väriä siihen mutta kastelu on niin hauskaa että paperi suunnilleen lainehtii vedestä! Mutta eipä se ole niin justiinsa, tärkeintä on että Tiaralla on kivaa. Tiara kyllä jaksaa ainakin keskittyä tosi ihanasti maalaamiseen, tänäänkin hujahti pari tuntia pensselit kourassa ihan huomaamatta.

Huomenna meillä olisi tarkoitus mennä mahdollisesti etsimään ristiäisvaatetusta mulle ja tytöille ja ehkä jotain kesävaatteitakin. Ajattelin pakottaa tuon meidän perheen kaksilahkeisenkin katselemaan itselleen uusia vaatteita kun se aina suuntaa vain pelikauppoihin meidän shoppailureissuilla! Ihanaa alkavaa viikonloppua kaikille♥♥

Tänään on mitä ilmeisimmin ”Iina pitää vapaata, Otto saa kakkahalvauksen”-päivä.

Iina siis makoilee tuolla sohvalla oman koneensa ääressä katsomassa telkkaria, minä kun menin fiksuna poikana lupaamaan aamulla että voisin pitkästä aikaa kirjoittaa oman panokseni Iinan blogiin. Osa saattaa muistaa minun suoltaneen tekstiä aikoinaan Bloggerin puolella, osalle taas olen mahdollisesti uusi tuttu. Murto-osa on peräti tietämättään saattanut lukaista oman blogini pari mielipidekirjoitusta jotka näpytin kasaan jokunen vuosi taaksepäin.

Kuka siis olen? Olen Iinan kuvissa välillä pyörivä miehenalku. Olen tekninen tuki, intohimoinen nettiroolipelaaja sekä kofeiiniaddikti, jokapaikanhöylä, sarkasmin kruunaamaton kuningas ja näsäviisas besserwisseri. Olen jonne joka kasvoi aikuiseksi. Mutta ennen kaikkea, olen Iinan avomies/kihlattu ja meidän ihanan kaksikielisen vaahtosammuttimen (sekä tämän siskon) ylpeä isä.

Esittelyt sikseen, ennen kuin siirryn oikeaan aiheeseeni, tahdon pyytää anteeksi kahta asiaa. Ensinnäkin pyydän anteeksi teiltä lukijoilta sitä että postaustahtini vastaa etanan ja laiskiaisen jälkikasvun elämäntahtia. En vain valitettavasti ole kovin aikaansaava ihminen. Ja toiseksi tahdon pyytää anteeksi rakkaalta avovaimoltani, koska minä vihdoinkin keksin aiheen. Tänään minä ajattelin nimittäin kertoa teille, uhkaavasti lähestyvän ystävänpäivän kunniaksi, lyhyen tarinan siitä kuinka minä ja Iina tapasimme.

DÖN-DÖN-DÖÖ!

Vuosi 2010 lähestyi loppuaan. Olin toista kertaa muuttamassa pois kotoa, tällä kertaa en tosin omaan vuokra-asuntoon Keravalla, vaan opiskelijasoluun Kannelmäessä, kun tajusin että kaiken muuttotohinan ja pakkaamisen keskellä en ollut yhtään ajatellut että missä minä viettäisin kuluvan vuoden viimeiset minuutit. Nyt pukkasi kiirettä.

Pari puhelua myöhemmin ongelma oli ratkaistu. Istahdin koneelleni ja kirjauduin Facebookiin. Ilmoitusikkuna hohti, tällä kertaa lohduttavan, punaista väriään. Olin saanut kavereitteni kautta kutsun jonnekkin minulle enimmäkseen entuudestaan tuntemattomien ihmisten järjestämiin juhliin, Vantaan peräpukamille. Hyväksyttyäni kutsun päätin ohimennen selata osallistujalistan läpi, ja kuinka ollakkaan, eräs nainen pisti silmään. Iina Laura. Hämmennyin. Oliko naisen sukunimi oikeasti Laura? Mitä vi**ua, totesin itsekseni ja jatkoin pakkaamista.

Muutamaa päivää myöhemmin, uudenvuodenjuhlissa, havahduin siihen että tuo oudolla sukunimellä varustettu nainen kirjaimellisesti tarrasi minusta kiinni, työnsi kielensä kurkkuuni, ja vasta sitten esitteli itsensä. En tiedä oliko nainen yhtä huono iskemään kuin minä, vai oliko tuo suunniteltu veto. En tiedä vaikuttiko asiaan silloinen 25-30cm pitkä irokeesini, se että olin katsellut tuon jumalaisen, pienen, kovaäänisen blondin tanssimista viimeiset puoli tuntia, tai mahdollisesti se pieni hymy jonka tälle aikaisemmin vilautin pelatessani vielä biljardia jätkien kanssa. Ei sen väliä, olin lumoutunut. Tuo oli mielestäni toimivin koskaan näkemäni tapa tehdä vaikutus.

Siitä se sitten lähti. Kuten varmaan tiedättekin, olemme nykyään onnellinen pieni jo toista lasta odottava perhe. Iina on ollut elämäni suola, aurinko, lihamureke ja voimanlähde jo pari vuotta, enkä osaa tässä vaiheessa sano enää muuta kuin ”lälläslää, se on mun!”

P.S. Sen kummempaa nuoruuspostausta multa/musta ei ole tulemassa, mutta lohdutukseksi voin tarjota tämän:

Meillä on ollut tosi rento ja kiva viikonloppu vaikka Otto olikin eilen töissä. Ollaan syöty hyvää ruokaa, otettu rennosti ja vietetty aikaa yhdessä. Eilen oli tosiaan se meidän oikea vuosipäivä ja vaikka me ei oltu sovittu että enää viime viikkoisen ravintolaillallisen jälkeen juhlittaisiin sitä mitenkään, oli Otto ostanut mulle mun ihka ensimmäisen oman ruukkukukan ja mä olin kasannut Otolle pienen herkkupakkauksen ja askarrellut kortin. Olin iloisesti yllättynyt kun Otto astui ovesta sisään kukkapaketin kanssa, nyt vaan toivotaan että onnistun pitämään kukan hengissä nimimerkillä edellinen huonekasvini kaktus  kuoli 1-vuotiaana homehtumiseen vaikka kastelin sitä kerran kahdessa kuukaudessa.

Tietenkäänhän mä en muistanut mun ihanaa kukkaa kuvata tänään, mutta täytyy koittaa jos vaikka huomenna muistaisin. Se on valkoinen ja söpö!  Oton paketin sen sijaan kuvasin perusteellisesti jo eilen sitä paketoidessani, ja kortistakin nappasin kuvan:

Ostin Otolle tuollaisen brittiläisen erikoisoluen joka kuulemma oli hyvää, sitten jotain Club-Mate Colaa, amerikkalaisia buffalo wings -maustettuja pretzeleitä, pari Oton lempparimentosta ja purkillisen hernaria. Herra vaikutti olevan paketin sisältöön enemmän kuin tyytyväinen! Mä maistoin noita pretzeleitä ja ne oli ihan yli hyviä (tietenkin, olihan niissä rasvaa ja suolaa vaikka muille jakaa!). Ton hernarin laitoin lähinnä vitsillä mutta se olikin oikeasti Otolle tosi mieleinen, haha! Illalla käytiin vielä kahdestaan saunassa.

Masujuttuja mä höpöttelinkin jo perjantaina jonkinverran, mutta tänään kun tuli uusi viikko täyteen niin ajattelin kuitenkin muodon vuoksi laittaa masukuvaakin ja vertausta Tiaramasuun samoilla viikoilla. Mitään kovin uutta kerrottavaa ei ole perjantain jälkeen tullut, paitsi että vauva-vauhdikas jatkaa mun pahoinpitelyä entistä ronskimmin ottein. Pariin kertaan on joutunut jo puremaan huulta kun kylkiluut on saaneet kyytiä mutta eiköhän se tästä! Enimmäkseen liikkeet tuntuu edelleen vain hassulta ja söpöltä ja on ihanaa seurailla masukaverin toimintaa. Siinä missä Tiaralla muistan havainneeni jonkinlaista rytmiä liikkeiden määrässä ja kellonajoissa, on tämä pikkutyyppi ihan toista maata. Tän tyypin mentaliteetti tuntuu olevan että äitiä monotetaan 24/7!

Tänään ollaan vaan leikitty legoilla Tiaran kanssa ja hengailtu muuten vain, nautittu yhteisestä vapaapäivästä. Ainiin yksi tosi hassu juttu on tapahtunut tämän viikonlopun aikana! Tiara on alkanut juomaan maitoa! Neiti vaan perjantaina aamulla alkoi yhtäkkiä hokemaan että ”maitooo maitoo maitoooo, antaa!” ja mä päätin varovaisesti antaa Tiaralle pienen mukin pohjallisen verran maitoa. Tipa kiskaisi sen ykkösellä alas ja halusi lisää, ja nyt Tiara onkin siitä asti juonut ruokajuomana pelkkää maitoa. Kai se luovuttaminen ilmeisesti on paras keino kun yhtäkkiä Tiara sitten alkoikin juomaan itse maitoa kun lakattiin yrittämästä! Mä oon kyllä tosi tyytyväinen, täytyy toivoa että Tipan maitoinnostus jatkuu tästä eteenpäinkin.

Eikös olekin hieno legotorni?! Mä oon ihan koukussa legoilla rakentamiseen, me rakennellaan Tiaran kanssa joka päivä varmaan ja välillä monta tuntia putkeen. Tiara ei ole osoittanut mitään kyllästymisen merkkejä noihin eläintarhalegoihin mutta mä kaipaisin jo vähän vaihtelua. Olisi kiva rakennella vaikka niitä söpöjä pinkkejä kakkuja ja leivoksia, tai sitten leikkiä vaikka niillä prinsessalegoilla. Täytyy katsoa jos jossain vaiheessa vaikka laajentaisi lego-kokoelmaa! Mitkä on teidän lasten suosikkiduploja, vinkkejä otetaan vastaan!

Mä voisin alkaa nyt tekaisemaan hedelmäsalaattia tuoreesta mangosta, mandariineista, viinirypäleistä ja banaanista. Ensi viikolla mulla on suunnitelmissa toteuttaa vihdoinkin se ruokapostaus pt. 3 kun sitä on toivottu kovasti ja ajattelin pitää myös taas jonkinlaista ruokapäiväkirjaa sitä varten kun sitäkin pyydettiin. Lisäksi pitäisi tehdä valmiiksi se meikkipostaus kun oon jo kuvatkin ottanut sitä varten, mutta jotenkin mä vain halusin kirjoittaa tällä viikolla enemmän ja pohtia vähän syvällisempiä juttuja kuin meikkejä! Kiitokset kaikille jotka ottivat kantaa eiliseen kaksikielisyyspostaukseen, oli mahtavaa lukea teidän kaikkien kokemuksia ja tarinoita ja mä jatkankin pian teille vastailua. Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille<3

Otto päätti perjantaina kotiintullessaan että on aika vaihtaa järjestystä, ja niin se siirsi sohvan ikkunan eteen ja raahasi kellarista tuon mustan Lack -hyllykön lisäsäilytystilaksi olohuoneeseen. Mä ensin vierastin kauheasti ajatusta sohvasta ikkunan edessä, mutta loppujen lopuksi se näyttää kyllä mun mielestä paljon paremmalta tuolla tavalla. Kunhan me päästään Ikeaan taas käymään lähiaikoina niin luultavasti tuo musta hyllykkö lähtee takaisin kellariin ja tilalle tulee sitten joko valkoinen Expedit kaveriksi tuolle toiselle, tai sitten valkoiset Bestå -kaapit Tv-tasoksi.

Me ei haluttu Tv:tä tuolle seinälle millä valkoinen hylly on, koska muuten telkkarin kuvaruutuun heijastuisi suoraan auringonpaiste ym. koska se olisi ikkunan vastakkaisella seinällä. Telkkarin näkee ihan hyvin tuosta paikaltakin missä se on nyt – varsinkin kun se on aavistuksen verran ikkunaan päin käännettynä – vaikkei se ehkä kuvasta välitykään. Mun mielestä tällä ratkaisulla koko olkkari avartui tosi paljon ja täällä on nyt helpompi liikkua ja enemmän tilaa Tiarallekin pyöriä ja hyöriä. Taas kerran oli Otto oikeassa, taidan jatkossakin jättää nuo sisustusratkaisut sille ;)! Mitäs pidätte muutoksesta:

Sain myös kaipaamaani lisä laskutilaa koriste-esineille ja saatiin tuo Muuton Cosy-valaisinkin nyt kauniisti esille valkoisen Expeditin päälle ja mun lemppari pinkki Buddha -patsas kaapin kätköistä arvoiselleen paikalle. Se mikä tällä järjestelyllä nyt ikävästi korostuu on tuo surkean pieni kahden maton viritelmä, johon on pakko saada muutos. Toivottavasti löydetään kiva ja toimiva ratkaisu myös sille tulevalla Ikea-reissulla; mulla siintää haaveissa jokin ihana valkoharmaa tai valkomusta puuvilla- tai villamatto.

Tiaran huonekin koki pienen muutoksen kun sain viimeinkin kiinnitettyä seinälle Ikean kukkalampun viereen Jotexilta tilatut naulakon ja valokuvakehyksen. Mun mielestä huone näyttää heti paljon valmiimmalta nyt kun seinällekin on saatu jotain ripustettua! Ja voi miten ihanaa naulakkoon on ripustaa söpöjä pieniä mekkoja ja muita ihanuuksia. Meillä on myös toinen samanlainen naulakko ja valokuvakehys pikkutyyppiä odottamassa, mutta niiden lopulliset paikat määräytyvät varmaankin vasta sitten kun pikkutyyppi muuttaa samaan huoneeseen Tiaran kanssa joskus ikuisuuden kuluttua ja saadaan päätettyä hänenkin sänkynsä lopullinen paikka. Aion nimittäin sijoittaa myös ne sängyn yläpuolelle sitten.

Naulakossa roikkuvat neitien muutamat vaateuutuudet jotka mun oli tarkoitus ensin esitellä tässä samassa postauksessa, mutta tästä tulikin jo niin pitkä että en viitsi niitä enää tähän änkeä! Teen siis vaatteista ihan oman postauksensa tänään tai huomenna. Pakko muuten todeta että harmittaa kovasti, me tilattiin sieltä Popilta jo viime viikon maanantaina ne muutamat vaatekappaleet, ja vasta tänään tuli viesti että tilaustenkäsittely on ruuhkautunut ja vaatteiden toimitus kestää tavallista kauemmin. Tuntuu tosi tympeältä odotella näin kauan vaikka ymmärrän tietysti että välillä on ruuhkaisempaa. Mutta ei auta, pitää vain jatkaa odottamista. Onneksi sentään vauva ei ole toivottavasti syntymässä vielä vähään aikaan niin ei niillä niin kiire ole!

Mä alan nyt nautiskelemaan ihanaa Subia kun Otto juuri tuli töistä ja toi meille kaikille sellaiset tullessaan. Ihanaa keskiviikkopäivää kaikille<3

Mitäs tykkäätte muutoksista? 🙂

Me juhlittiin tänään etukäteen meidän ensi viikon lauantaina koittavaa seurustelun 2-vuotispäivää. Otolla on kuinka ollakaan töitä juuri oikeana juhlapäivänä niin piti sitten vähän etukäteen juhlistaa, vaan eipä se haitannut! Mä liikuin ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon muualle kun lääkäriin ja kyllä teki välillä hieman tiukkaa jaksamisen kanssa. Nauratti vähän kun mummot komeasti ohittelivat mua metrosta poistuttaessa ja ravintolapöydän jonotus paikallaan seisten kymmenen minuutin ajan tuntui suurelta haasteelta, mutta selvisin sentään. Me suunnattiin tänään Amarilloon kun ajateltiin sen olevan sopivan lähellä metroasemaa ja Zaraa että jaksan kävellä molemmat matkat. Matkaahan siis kertyy käveltäväksi yhteensä ehkä 400m metris-Amarillo-Zara-metris mutta mä voin kertoa että oikeasti oli rankkaa!

Oli ihanaa istua rauhassa alas ihan kahdenkesken pitkästä aikaa, syödä todella pitkän kaavan mukaan ja jutella kaikesta maan ja taivaan välillä. Ei ollut kiire mihinkään eikä tarvinnut kiinnittää huomiota mihinkään muualle kuin toisiimme. Vaikka Tiara ei ole mitenkään erityisen huomionkipeä tapaus niin viimeaikoina mun ollessa pakkolevossa ja äidin siksi majaillessa meillä ei sitä kahdenkeskistä aikaa ole ollut tarpeeksi todellakaan! Iltaisin on saatettu kahdestaan katsoa leffaa, mutta yleensä siihen aikaan kun me ollaan viimein kahdestaan on kumpikin jo sen verran väsyksissä että ei kovinkaan syvällisiä keskusteluja enää kyetä käymään. Enkä tällä mitenkään tarkoita sitä etten olisi kiitollinen äidin avusta tai siitä että hän on täällä, päinvastoin! Mä oon maailman onnellisin että äiti auttaa koska en tosiaan pärjäisi ilman äitiä tällä hetkellä, mutta tokihan se ajankäytöllisesti aiheuttaa omat haasteensa parisuhteelle.

Mutta me ollaan totuttu Oton kanssa siihen että se parisuhteen onnellisuus syntyy niistä arjen pienistä jutuista ja toisen huomioimisesta, ei siitä miten paljon ehtii kyhjätä kahdenkesken kyljessä kiinni. Mun mielestä me ollaan onnekkaita siinä miten nopeasti meillä on kaikki tapahtunut; me ei missään vaiheessa keretty tottua kahdestaan elämiseen kun melkein seurustelun alusta asti me ollaan valmistauduttu olemaan ja oltu perhe. Vaikka me ollaan edetty todella nopeasti, me ollaan kokoajan oltu samalla aaltopituudella kaikista asioista ja pidetty yhtä.

Kovinkaan moni ei ainakaan aluksi uskonut meidän suhteen kestävyyteen, oltiinhan me tunnettu todella vähän aikaa siinä vaiheessa kun Tiara ilmoitti tulostaan. Mutta toisaalta me ei missään vaiheessa olla ajateltu että pysyttäisi yhdessä koska meillä on yhteinen lapsi vaan koska me ollaan haluttu olla toistemme kanssa, ihan alusta asti. Onhan se yhteinen lapsi (ja kohta toinenkin) tietysti kiva lisä siihen parisuhteeseen, mutta kyllä mä Oton kanssa olisin vaikkei noita muksuja vielä olisikaan.

Sen vain tietää kun se kolahtaa ja kyllä mä edelleen voin sanoa kahden vuoden jälkeenkin että Otto on mulle se ainoa oikea. Mä oon ihan varmasti vähintäänkin yhtä rakastunut tuohon mieheen nyt kuin mitä olin kaksi vuotta sitten. Kahdessa vuodessa mä oon oppinut tuntemaan Oton läpikotaisin, ja Otto mut. Ei kukaan voi tuntea mua Ottoa paremmin eikä ole sellaista asiaa jota en Otolle voisi kertoa. Toiset sanovat parisuhteen olevan tylsä jos ei ole mitään salaisuuksia, mutta ainakin meillä tää avoimuus on ollut aika toimiva juttu. Kun muistaa jutella asioista niin kummatkin tietää missä mennään eikä tarvitse tapella turhista.

Hassu juttu meidän parisuhteessa on se, että mä olen suurimman osan meidän seurusteluajasta ollut raskaana. Tänään juuri Oton kanssa juteltiin siitä, että Tiaran ollessa muutaman kuukauden ikäinen mä muistelin mun ensimmäisen raskauden itkukohtauksia ruokakaupassa kun en löytänyt hyvää mehua ja panikointia raskausarvista jenkkakahvoissa ja lupasin että jos joskus tulen vielä raskaaksi niin olen paljon seesteisempi. No se lupaus hormonien pyörteissä kyllä unohtui äkkiä, mutta silti tuo herra on jaksanut tukea mua tässäkin raskaudessa ihan loistavasti. En mä olisi mitenkään pärjännyt ilman  Ottoa, onneksi ei ole tarvinnutkaan!

Musta on ihanaa että ollaan oltu jo kaksi vuotta yhdessä ja ehditty kokea ihan mielettömiä asioita, mutta aika kuluu ihan liian äkkiä! Mä muistan helmikuun 9. päivän vuonna 2011 kuin eilisen ja tuntuu kuin se olisi ollut ihan vasta. Silti sen jälkeen me ollaan ehditty muuttaa yhteen, menty kihloihin, saatu  Tiara, kasvettu vanhemmiksi yhdessä, alettu odottaa toista vauvaa ja muutettu meidän unelmakotiin. Ja miljoona muuta asiaa joiden erittelyssä kestäisi vuosia, mutta pointti oli se että kunhan masutyyppi on syntynyt, voisi ajan mun puolesta pysäyttää tai ainakin hidastaa kulkemaan puoliteholla. Jos aika jatkaa kulkuaan tällä samalla nopeudella niin kohtahan me istutaan Oton kanssa jo kiikkustuolissa ja lapsenlapsenlapset keittää meille kahvia!

Mulla on maailman paras olla, juuri tässä ja nyt (ellei selkäkipua, virtsarakkoa pahoinpitelevää pikkukaveria ja suklaanhimoa lasketa) enkä vaihtaisi kyllä päivääkään pois. Oon onnekkain nainen maan päällä kun oon tuollaisen kultakimpaleen itselleni napannut!

Nyt kipittelen viimeinkin nukkumaan, mutta kunhan herään niin masupäivitystä 27+0 merkkipaalun kunniaksi, sekä uusia masukuvia että asukuvia Amarillo-reissulta. Zara-ostokset esittelen ensi viikon aikana kunhan saan muutamat muutkin viimeaikojen ostokset kuvausvalmiiksi niin saan kaiken koottua yhden otsikon alle kerralla. Hyvää yötä ihanat<3