Oton toinen isänpäivä (hui kamala että tuntuu oudolta ajatella että tämä on jo toinen isänpäivä!) ei alkanut pitkään nukkumisella, sänkyyn tuodulla aamiaisella ja lahjoilla vaan kello 7.30 herätyksellä, keittiön siivouksella ja ulkoilulla Tiaran kanssa. Minä sen sijaan nukuin ensimmäistä kertaa kuukausiin onnistuneesti pitkään, yleensä nimittäin herään viimeistään kahdeksalta vaikka saisinkin nukkua. Kuulostaa ehkä kauhealta, etten antanut Oton nauttia isänpäivän luontaiseduista! Mutta totuus on että Otto oli itse sitä mieltä, että koska hän eilen nukkui perjantaisen poikienillan jäljiltä pitkään oli tänään mun vuoroni nukkua ihan rauhassa. Isänpäivälahjankin annoin jo tiistaina, kun herran odottama peli julkaistiin ja en halunnut olla niin ilkeä että Otto olisi joutunut tähän päivään asti odottelemaan kun kaikki muut pääsivät jo tiistaina pelaamaan. Aamupala oli sentään ihan Oton mieleinen; pekonia, nakkeja ja munakokkelia ja maistui se mullekin. Vaikka sellaisen rasvaähkyn jälkeen kyllä tuntui ainakin tunnin ajan siltä että kolesteroli tukkii mun verisuonet! Isänpäiväksi ostettu juhla-ateria pihveineen ja marinoituine vihanneksineen syötiin jo eilen kun ei jaksettukaan odottaa, tänään on sitten vuorossa kotoisasti kinkkukiusausta. Mutta juhlan kunniaksi voisin kyllä lisätä siihen tuplamäärän valkosipulia!

                Koska mulla ei itsellä ole ollut koskaan isää läsnä elämässä, vaan ainoastaan maailman paras äiti, ovat mun kokemukset iseistä ja isyydestä aika rajalliset. Ne rajoittuvat kavereiden ja sukulaisten iseihin, mun omaan pappaan ja sitten tietenkin siihen millainen isä Otto on ollut Tiaralle. Mulla ei periaatteessa ollut mitään vaatimuksia isänä olemisesta Otolle, koska jo se fakta että Tiaralla on isä läsnä arjessa ja elämässä jokapäivä, on mun mielestä ihan mieletön asia vaikka monille isä on varmaan ihan itsestäänselvyys. Mutta ne mun vähäisetkin odotukset on Otto kyllä ylittänyt miljoonakertaisesti! Otto jaksaa touhuta ja leikkiä innoissaan Tiaran kanssa aina pitkien työpäivienkin jälkeen ja viikonloppuisin lähteä ulos jo aamuvarhaisella kun Tiara osoittaa ulkovaatteita ja huutaa ”KIIKKAA” vaativalla äänensävyllä. Alusta asti Otto on osallistunut kaikkiin rutiineihin vaipanvaihdoista syöttämiseen ja kylvettämiseen ihan yhtä ahkerasti kuin minäkin ja mua ei oo koskaan pelottanut jättää Tiaraa Oton huomaan ja mennä käymään itse vaikkapa kaupassa. Tiaran silmissä me molemmat vanhemmat ollaan ihan tasavertaisia, ihan sama kumpi ovesta lähtee ulos niin Tiara seisoo eteisessä ja vilkuttaa iloisesti ja jää ihan tyytyväisenä leikkimään toisen vanhemman kanssa. Mutta tietysti Tiarastakin huomaa että se on onnellisimmillaan silloin kun molemmat vanhemmat istuu sen kanssa yhdessä lattialla leikkimässä palikoilla tai kylpyankoilla ja mä oon maailman iloisin siitä että Otto on isä joka tyytyväisenä on leikeissä mukana.

                 Vaikka mä pyrinkin kertomaan mahdollisimman usein Otolle kuinka tärkeä se on ja osoittamaan rakkautta muutenkin, ei mun mielestä ole ollenkaan liikaa että yksi päivä vuodesta on iseille omistettu. Silloin voi pysähtyä miettimään sitä kuinka tärkeä osa elämää se omien lasten isi tai sitten oma isä onkaan. Ja on mulle pappakin kyllä tärkeä, äsken juuri papalle soitinkin ja kerroin meidän pekoniaamiaisesta samalla kun toivottelin hyvää isänpäivää ja yhdessä todettiin että onhan se hyvä pitää kolesterolit korkealla! Ihan mahtavaa isänpäivää kaikille iseille ja samalla toivotan kyllä mun äidillekin hyvää isänpäivää, ala-asteellakin tein isänpäiväkortin aina myös äidille koska äiti on ollut mulle aina myös isä siinä missä äitikin. Vaikken yksinhuoltaja olekaan niin yksinhuoltajan lapsena voin mielestäni täysin oikeutetusti todeta että yksinhuoltajavanhemmat voivat ihan hyvin juhlia omaa vanhemmuuttaan kaksi kertaa vuodessa ja olla ylpeitä siitä että jaksavat yksin! Nyt siis toivotan hyvää isänpäivää kaikille ja meen leikkimään noiden hönttien kanssa!

Voi lokakuun viimeinen päivä, miksi et ole jo täällä!! Jos ei Tiaran laskettua aikaa lasketa niin en varmaan ikinä ole kyllä odottanut mitään päivää näin kovasti kun meidän muuttopäivää! Mua turhauttaa se kun nurkissa pyörii jo pakattuja tavaroita ja uuteen kotiin tulevia juttuja ja koko kämppä näyttää epäsiistiltä vaikka kuinka hinkkaisi rätillä ja imuroisi. On ärsyttävää nähdä kokoajan paketeissaan kivoja sisustusjuttuja ja tietää että menee vielä viikkoja että niitä voi käyttää! Kiirekin olisi kokoajan tehdä vaikka ja mitä ja miksi se pakkaaminenkin tuntuu niin vaikealta puuhalta aloittaa? Vaatehuone ollaan jo suursiivottu mutta häkkivarastossa riittäisi työsarkaa isommallekin porukalle ja onpa täällä vähän turhan monta ”laitetaan noi nyt tonne kun ei niille oo muutakaan paikkaa” -tyylillä täytettyä komeroakin jotka pitäisi käydä läpi. Huomenna alkaisi hullut päivät mutta en tiedä kehtaanko mennä sinne, Otto kun ei ole kovin innoissaan siitä että haalin kokoajan lisää pakattavaa tavaraa vaikka sitä pitäisi vähentää. Ehkä mä suosiolla piipahdan vain Stockan herkussa niin saan kaikki hullujenpäivien saaliit äkkiä tuhottua syömällä niin niitä ei tarvitse pakata sitten!

            Ja voi J-O-U-L-U! Mulla on kauhea joulukuume kokoajan ja sitä ei yhtään helpota se että puolet seuraamieni blogien kirjoittajista on samanlaisia jouluhulluja kuin minä, toisinsanoen asettelevat jo ensimmäisiä jouluvaloja koteihinsa ja mä täällä katkerana odottelen vain sitä muuttopäivää. Heti kun pääsen uuteen kotiin niin ekana laitan kyllä jouluvalot partsille tai jotain! Mä vaan haaveilen täällä adventtikynttilöistä ja ihanasta joulukuusesta ja bataattivuoasta ja kinkusta ja graavilohesta, oijoi! No, onneksi jouluunkaan ei ole enää kovin kauaa, jos vaikka ostaisin purkillisen glögiä ja polttaisin parit kynttilät pois (helpottaen samalla pakkaustaakkaa tietysti) niin auttaisikohan se tähän jouluhulluuteen edes hetkeksi?

           Eilen meille saapui vihdoinkin meidän uusi sohva joka on kyllä aivan ihana! Me käytiin pari viikkoa sitten Lanternassa pyörimässä ja yllättäen Sotkasta löytyikin sitten ihana Juno -kulmavuodedivaani joka me sitten päätettiin kotiuttaa. Yritin ottaa kuvia, mutta väri näyttää todella paljon tummemmalta kuvissa mitä luonnossa! Yhteen kuvaan sain ikuistettua oikean värisävyn sentään kun kuvasin vain sohvan käsinojaa. Me luultiin Oton kanssa että tää sohva säästyisi Tiaran banaanitahroilta ja kiipeilyiltä vielä hetken kun on sen verran korkeampi kuin edellinen, mutta ei, tänään neiti hurjapää jo kapusi ihan ongelmitta sohvalle. Mutta tässäpä meidän uusi sohva siis!

Mä tykkään hirmuisesti tuosta kankaasta kun se on niin ihanan eläväpintainen ja pehmeä! Noi sohvatyynyt saa kyllä vähintäänkin uudet päälliset, mulle on iskenyt totaalikyllästyminen limenvihreään ja nyt pitäisi olla vain harmaata, mustaa, valkoista ja pinkkiä. Onneksi ei olla ehditty kovin paljoa hankkimaan näitä vihreitä juttuja, niin ei joudu kaikki sentään vaihtoon! Tälläiset jutut mm. odottaa pääsyä uuteen kotiin:

 Vallilan Kamera-verhot olohuoneeseen ja tuo ihana valkoinen tekoturkistorkkupeitto myöskin. Meillähän oli jo yksi tuollainen torkkupeitto, mutta koska luovutin sen Tiaralle kun se niin kovin siihen rakastui pikkuvaavina niin peitto on vähän sen näköinenkin että on toiminut vauvan parhaana kaverina, toisinsanoen täynnä jos jonkinnäköistä tahraa. Ja se peittohan ei tietenkään ollut vesipestävä! Eipä ole tuokaan mutta se ainakin alustavasti saa toimia meidän aikuisten peittona kun on meillä noita muitakin torkkupeittoja vaikka kuinka jotka kyllä kelpaa Tirriäiselle (kumminkin kun nyt hienosti viittasin itseenikin siistinä aikuisena niin sotken peiton peruuttamattomasti heti paketin avattuani).

Tirriskän huoneeseen on tulossa tämä ihana keinutuoli jota jo surkeilla kännykkäkuvilla esittelinkin aikaisemmin mutta ajattelin nyt ottaa vähän tarkempia kuvia kun se on ainakin mun mielestä niin ihana! Lisäksi ollaan hommattu neidin huoneeseen jo valkoinen Expedit -hyllykkö kun yksi teistä minun ihanista lukijoistani otti muhun sähköpostitse yhteyttä ja tarjosi hyllyä meille! Iso kiitos vielä! Vielä on neidille tekstiilit sekä pöytä ja tuolit hakusessa. Pöytä ja tuolit on katsottu valmiiksi Ikeasta mutta tekstiilien kanssa olen vielä aivan hakoteillä. Ehkä pitäisi suunnata Eurokankaaseen ja teetättää verhot jostain kankaasta kun ainakaan nättejä valmisverhoja en ole onnistunut kattavista etsinnöistä huolimatta löytämään. Tässäpä vielä pari pärstäkuvaa musta eiliseltä ja pari kuvaa ihanasta neitokaisesta omassa prinsessahameessaan! Tirriskän kuvissa en muuten ole yrittänyt lavastaa ”hienoa vihreää taustaa”, Tiara vaan istahti tuon peiton helman päälle kun se roikkui sängyltä ja räpsin vain äkkiä kuvia kun neiti pysyi edes hetken paikallaan!

Sellaista tällä kertaa! Viikonloppuna käytiin Oton kanssa juhlistamassa meidän kihlauksen 1-vuotispäivää (tosin hieman myöhässä kun päivä oli oikeasti jo mun synttäripäivänä) ravintola Don Corleonen upeilla ruoka-annoksilla. Oli ihanaa viettää hetki aikaa ihan kahden ja keskittyä vain toisiimme, vaikka oltiinkin molemmat aika hiljaista seuraa sen jälkeen kun ruoka tuotiin nenän eteen kun keskityttiin vaan siihen syömiseen kun ruoka oli niin ylihyvää! Mutta on mulla vain ihana mies, ei voi muuta sanoa. Kuinka monella muulla pariskunnalla muuten menee ravintolassa niin että nainen tilaa tuoremakkarapastaa ja mies salaattia?

Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille! 

PS: Mun kaltaisille telkkarin orjille ihan mahtava TV-viikko tulossa, tänään alkaa AVA:lla erilaiset äidit ja torstaina Ylellä Teiniäidit!

Mielenkiintoista. Avovaimoni mukaan olen luvannut kirjoittaa mielipiteeni tuosta kantorepunhötäkästä joka meille on pölähtänyt tuossa viikkoa takaperin. Tulako se oli?

Totta puhuakseni, onhan tuota ”reppua” tullut muutaman kerran käytettyä. Ihan hauska tekele. Tänäänkin tuli taas, jokseenkin pakon alla, vehjettä testattua kun lähdettiin Verkkokaupassa pyörähtämään.

Metromatka itsessään ei nyt mennyt ihan nappiin, tuli sitten seistyä reilu parikytä minuuttia Vuokista keskustaan kun ei istua viittinyt ettei vauva liiskannu mun ruhon alle, niin jäin vaan kiltisti seisomaan ja tarraamaan tolpasta kiinni kahden hengen edestä kun metrokuski tapansa mukaisesti iski vuorotellen kaasun pohjaan ja liinat kiinni.

Sen jälkeinen Kampissa pyöriminen ja sporan paikantaminen taas oli huomattavasti mukavampi kokemus. Ei tarvinnut saatana hissiin jonottaa, hullua luksusta! Sporassakin neiti auttoi ja otti omatoimisesti takavasemmallani sijaitsevasta tolpasta kiinni. Oli vissiin ollut senverta hutera metrokyyti. Ja tapansa mukaisesti yksi paikallisista kukkahattutädeistä näytti työntäneen jotain liian syvälle jonnekkin, siihen malliin tuijotti minua ja Tiaraa. Tai sitten mun housut oli taas valahtanu jonnekki perstuntuman alapuolelle, tiedä häntä, #YOLO.

Jätkäsaaren päässä taas, näköalatasanteella, hyvin ahtaan hissireissun jälkeen totesi neiti isin mieliksi että nyt riitti. Lapsi maahan pyörimään ja isin selkä ansaitulle lepotauolle.

Kyllä mä näen tollaselle käyttöä, varsinkinkin jos on pienempi lapsi matkassa. Ei sillä että Tiaraa olisi vaikea siinä kantaa. Tuo ipana nyt vaan on vähän tollanen että se kovasti haluaisi hytkyä ja tutkia jokapaikkaa, ja mun selkä taas on vuosien urheilun jäljiltä vähän sellanen että se ei hirveesti rasitusta kestä. Mutta sekin on käyttäjä-, ei tuotevika. Reppu itsessään näyttää tarpeeksi miehekkäältä että kehtaa siinä notkua. Ja on se ihan kätevää kun on kädet vapaana.

– Otto

 Mun ihanat♥ Ja nyt siis äänessä taas minä, Iina, kuten normaalistikin! Mä olen iloinen että Ottokin antoi oman panoksensa kantokiertueelle ja vaikka se tuossa tekstissään miehekkäästi koittaa väittää olleensa pakotettuna reppuilemaan niin ihan tyytyväisenä se neitiä kanniskeli ja on auttanut mua koko viikon pohtimaan missä niitä kantokokemuksia voisi hankkia. Ihana mies tuo Otto!

Mua naurattaa kauheesti tää vasemmanpuolimmainen kuva, ihan kun molemmat nukkuisivat mutta oikeasti niillä oli silmät kiinni vain koska tuolla ylhäällä oli niin kirkasta eikä meillä sattunut aurinkolaseja mukaan kun kotoa lähtiessä oli hullu rankkasade! Siellä ne tutkiskeli Jätkäsaaren Verkkokaupan hienolla näköalatasanteella Helsingin maisemia.

 Meidän aamu alkoi koko perheen yhteisellä jättiaamiaisella bageleineen, hedelmineen ja jugurtteineen, on vaan niin paljon parempi fiilis uuteen päivään kun aamulla kiskaisee tuhdit eväät!

 Kuten Otto jo kertoikin niin me suunnattiin Jätkäsaaren Verkkokauppaan ostamaan toista Wii -ohjainta kun ajateltiin tänään pitää yhdessä peli-ilta ja käväistiin sitten tuolla Verkkokaupan katolle rakennetulla näköalatasanteella ihailemassa maisemia ja hienoa hävittäjä-lentokonetta. Löydettiin samalla Tiaralle synttärilahja, josta lisää sitten siinä synttäripostaus pt. ykkösessä jonka ensi viikolla ennen varsinaisia pirskeitä ajattelin toteuttaa. Lahja on kyllä kovin epätavallinen Verkkokaupan kaltaisesta nörttikaupasta ostettavaksi, mutta aivan passeli meidän neidille ja täysin vauvaystävällinen siis!

Tiaran piti repun kyydistä päästä tutkailemaan maisemiakin ja se polleana käveleskeli eteenpäin isin kädestä kiinni pitäen. Välillä piti saada myös vähän konttaillakin, ettei ollut kenessäkään kiinni vaan sai mennä mihin itse halusi!

Tänään oli meidän kauan odotettu Oton työpaikan järkkäämä Lintsireissu ja säät tietysti osuivat taas kerran kohdalleen ja vettä tuli koko päivän kuin esterin tiedätte-kyllä-mistä höystettynä tuolla ah-niin-ihanalla syystuulella! Mutta mepäs ei onneksi säästä lannistuttu ja mä uskaltauduin jopa Oton kanssa Lintsin Rakettiin viiden vuoden tauon jälkeen ja teki mieli kiljua mutten kehdannut kun alakouluikäiset pikkupojat mun vieressäkin ottivat ihan rennosti. Tiara ihmetteli Lintsin menoa ja meininkiä ja odotteli nätisti meidän perhetutun Jaanan kanssa kun käytiin juuri tuossa mainitsemassani Raketissa ja parissa muussa Lintsin klassikkolaitteessa murun kanssa. Laitesaldo jäi sään (ja mun panikoinnin) takia aika vähäiseksi (Raketti, Viking -laiva ja Vekkula), mutta eniten me odotettiinkin Ravintola Caruzellon perhebuffettia joka ei todellakaan ollut pettymys.

                Lintsireissu sattui mahtavasti juuri kantokiertueen ensimmäiselle päivälle, niin päästiin kantorepun kanssa heti oikein tositoimiin. Ensimmäisenä voin todeta että vaunuja oli huomattavasti mukavampaa työntää Lintsin eteläportin mäkeä ylös ilman tuota (ainakin) 10-kiloista pikkuneitiä kun Otto kantoi Tirriskää Tulassa. Niin uhkarohkeiksi me ei täysinä kantountuvikkoina heittäydytty että oltaisiin lähdetty täysin ilman vaunuja matkaan, ovathan ne kätevät myös tavaroiden kuljetukseen, mutta repusta mulla itselläni ei ole toistaiseksi kuin pelkkää hyvää sanottavaa. Kuosi on tyylikäs, eikä muuten tunnu selässä yhtään pahalta (varsinkaan siihen mainitsemaani Baby Björnin rintareppuun verrattuna)! Tänään tosiaan Otto pääasiassa kantoi Tiaraa ja mä huolehdin niistä tyhjistä tavarakärryistä, mutta varmasti tulen vielä itsekin reppuun tutustumaan viikon aikana vielä eilistä varaslähtö-ensitestiä paljon perusteellisemminkin. Otto on myös luvannut kirjoittaa sen Isi testaa kantamista -postauksen omista kantokokemuksistaan, tänään tosin tuolla kaksilahkeisella paras kaveri + Wii -pelikonsoli veivät voiton Bloggerista 6-0 joten saatte tyytyä mun referaattiin Oton sanomisista, mutta toivottavasti se kelpaa!

                  Tulalla kantaminen ei kuulemma tuntunut sen kummemmalta kuin että kantaisi hyvää ja tukevaa selkäreppua ja Ottoakin miellytti Tulan yksinkertainen ulkoasu. Buffetissa oli kätevää pitää neitiä repussa niin saatiin kerrankin hakea koko perhe kaikki yhdessä ruokaa eikä toinen joutunut istumaan pöydässä odottelemassa. Se mitä meidän pitää kovasti harjoitella, on neidin reppuun asettelu (selkäpuolelle) yksin, se kun ei meiltä vielä onnistunut paketissa mukana olleista yksinkertaisista ohjeista huolimatta. Lisäksi täytyy ottaa varmaankin taapero-jatkopala käyttöön, koska Tiara ei enää ole mikään ihan pieni vauva. Tiara itse viihtyi repussa ainakin aluksi aika hyvin, mutta aina viimeistään n. puolen tunnin kanniskelun jälkeen neiti heittäytyi veteläksi ja roikotteli päätään taaksepäin, alkoi nimittäin olla jo kova kiire päästä tutkimaan Lintsiä jalkaisin eikä repusta käsin. Välillä annettiin neidin siis tutkimusmatkailla, välillä nukahtaa pienet päikkärit vaunuissa ja välillä tuijotella maailmaa aikuisen korkeudelta kantorepussa. Vaunut + kantoreppu -combolle ensimmäisenä testauspäivänä arvosanaksi täysi 10!

 Ihana, ihana Tula! Jos tilaan Tulan itsellenikin vielä joku päivä niin toi kuosi on kyllä mun suosikki, ksinkertaisen tyylikäs musta-valko-harmaa. Sisällä eka kertaa reppua testatessa Tiara keksi heti ”mukavan” jutun: ”Hei mähän voin nyt tosi helposti repiä äidin ponnaria täällä ollessani, jee!!!” Äidistä se ei ollut ihan yhtä mukavaa, mutta onneksi me käytetäänkin tuota varmaan enemmän ulkona jolloin on neidillä tumput käsissä niin ei ehkä saa niin helposti tukasta otetta.

 Vasemmalla veltto-Tiara joka halusi maahan tepastelemaan ja oikealla vastaherännyt Tiara juuri ennen kuin lähdettiin kiipeämään Lintsin jättimäkeä ylöspäin.

Äidin ihana pieni tutkimusmatkailija onnesta soikeana! Tirriäinen näyttää ihan hurjan pieneltä näissä kuvissa kun se on mun vieressä, paljon pienemmältä kuin miltä oikeasti tuntuu että se on! Ihana ilopilleri♥

Tiara seisoo jo niin tomerasti ilman tukea että! Askelia tulee hienosti jos neiti saa pitää äitiä tai isiä yhdestä sormesta kiinni (lähinnä muodon vuoksi, eihän se siitä kauheasti tukea saa) mutta jos päästää irti niin Tiara ei liiku milliäkään mihinkään suuntaan. Eli taidot alkaisivat pikkuhiljaa riittää, mutta uskallus ei vielä. Ei meillä tässä mikään kiire ole mihinkään, mutta onhan se jännittävää nähdä lähteekö Tirriäinen kävelemään ennen synttäreitä, vielä on päälle pari viikkoa aikaa! Mä pistän sen kunniaksi nyt arvaus-gallupin pystyyn tuonne blogin oikeaan laitaan niin saatte käydä arvailemassa milloin Tirriskä ottaa ensiaskeleensa, katsotaan kuka osuu oikeaan!

Oli aika hauskaa ottaa Tiarallekin ruokaa buffetista eikä tyytyä vain siihen perus purkkivaihtoehtoon vain siksi ettei olla kotona. Tiara söi minilihapullia, kurkkua, tomaattia, pari valkosipuliperunaa, muutaman makaronin mun pastasalaatista ja osan karjalanpiirakasta munavoilla. Ruoka näytti maistuvan oikein hyvin ja jälkkäriksi nappasin buffetista Tiaralle ihanaa hunajamelonia ja sekin vaikutti olevan neidin mielestä oikein herkullista, vaikkakin Tiaralla tuntui olevan vaikeuksia hiffata ettei sen kuorta voi syödä. Mutta pääasia että masu tuli täyteen!

Tänään on ollut varmaan koko kesän kivoin päivä! On mulla ollut ihana ja paras kesä ikinä muutenkin, mutta tänään kesäfiilis on ollut ihan huipussaan! Aamulla heräsin pirteänä puoli kasin aikoihin neidin kanssa, pirteä olin siis siksi koska kerrankin väsymys voitti mun tyhmät aivot ja nukahdin reilusti ennen yhtätoista sohvalle kesken leffan. Tyhmillä aivoillani tarkoitan sitä, että vaikka mua väsyttää iltaisin ihan pirusti usein jo kymmeneltä ja silmät ei meinaa pysyä auki niin silti on aina pakko vähän ”viettää omaa aikaa” ja istua koneella, kattoa telkkaria tai lukea lehteä ihan vaan ”koska on  kerrankin aikaa”. Mutta nyt poikkesin ihan sivuraiteille, olin selittämässä sitä kuinka kerrankin päästiin ajoissa liikkeelle, oltiin jo yhdentoista maissa metrossa koko perhe ja matkalla hyvää vauhtia Kallioon Skideille Festareille. 

           Metromatka oli tällä kertaa huomattavasti mukavampi kuin taannoinen matka ihme äkäpusseineen kesäkuussa. Seisoskeltiin vaunupaikalla kun yhtäkkiä joku vanhempi englanninkielinen herra tuli kertomaan meille kuinka hienoa hänen mielestään on että me olemme näin nuorina ottaneet vastuuta ja alkaneet vanhemmiksi. Rupateltiin siinä hetki ja lopuksi hän kertoi kuinka hän neljän pojan isänä toivoo että hänen poikansa toimisivat samoin kuin me ja alkaisivat vanhemmiksi jo nuorella iällä. Kuinka hyvä mieli voi tulla tuollaisesta keskustelusta?! Kuinka itsetuntoa kohottavaa on että kerrankin joku ylistää meitä nuoria vanhempia juuri sellaisina kuin olemme, eikä parjaa vastuuttomuudesta tai keskenkasvuisuudesta. Lisää tälläisiä ihmisiä metroihin kiitos! 

        Kun päästiin paikanpäälle Kallioon niin tunnelma oli käsinkosketeltavaa ja kaikilla tuntui olevan hauskaa! Kengurumeininki hoilasi lavalla ja me kierreltiin ympäriinsä. Mulle tuli ihan loistofiilis kun Kengurumeiningin esityksen jälkeen lavalla soitettiin jotain välimusiikkia ja yhtäkkiä kaiuttimista alkoi pauhaamaan ”Take me down to the Helsinki city…..” eli siis tuo klassikkobiisi hieman muokattuna, ja mä muistin taas kuinka paljon mä rakastankaan Helsinkiä. Just tämän takia täällä on niin ihanaa asua; mahtavaa porukkaa, aina jotain tapahtumaa jos haluaa jonnekin mennä ja täällä mulla on sellainen olo että olen kotona. Ja vaikka usein kun hengailee vaan täällä Vuosaaressa, joka siis tuntuu ainakin musta suunnilleen landelta Helsingin keskustaan verrattuna metsäpolkuineen ja loputtomine rantaviivoineen, on sellainen fiilis että sitähän voisi olla samanlaista ihan missä vaan; voisi muuttaa vaikka Utsjoelle tai Namibiaan ja samalaista se olisi sielläkin, mutta ei se vain olekaan ihan niin. Täällä mulla on kumminkin aina se mahdollisuus, kaikki tapahtumat on muutaman minuutin päässä ja kaikki ovet on mulle avoinna. Täällä mulla on tilaa hengittää. Mä en koe Helsinkiä kiireisenä tai liian suurena kaupunkina, vaan just sopivana! Mutta nyt vähän festarikuvia!

Festareilta me käveltiin Hakaniemeen ja mentiin siitä metroon. Noustiin metrosta pois Kaisaniemessä kun tajuttiinkin yhtäkkiä että halutaan mennä pitkästä aikaa Vapianoon syömään. Oltais toki voitu tuo yksi pysäkinväli kävelläkin ja tuntuikin tosi tyhmältä istua yksi minuutti metrossa, mutta eipä sitä aina näköjään tajua. Onneksi tehtiin illalla kumminkin kunnon kävelylenkki, mutta siitä lisää ruokakuvien jälkeen (ai että tuli taas nälkä, liian monta tuntia kulunut Vapianon herkkuruokien syönnistä!).

Ruoan jälkeen tultiin kaupan kautta kotiin ja oltiin jo muka ihan rättipoikkipuhkiväsyneitä. Tirriskäkin kiskaisi melkein parin tunnin päikkärit pitkän päivän jälkeen ja me lojuttiin Oton kanssa vaan sängyllä ihan väsyneinä. Tiaran herättyä mä päätin että eihän me voida tuhlata tälläistä mieletöntä hellepäivää ollenkaan sisällä möllöttelyyn vaan päätettiin suunnata vielä Aurinkolahden rannalle uittamaan Tirriskän varpaat meressä. Kerättiin siis kimpsut ja kampsut ja neidin ruuan jälkeen kipiteltiin rannalle jolta ensimmäisenä sattumalta bongasinkin vanhan kaverini Puntsin ja Hannan! Oli hauska nähdä pitkästä aikaa ja vaihtaa kuulumisia ja esitellä meidän ihanaa neiti hienohelmaa joka ei vieläkään tykännyt hiekasta, itku tuli kun varvas kosketti hiekkaa. En voi käsittää mikä siinä hiekassa niin hirvittää Tiaraa?! Onko teillä muilla äideillä koskaan tullut vastaan tuollaista hiekkapelkoa, kun musta tuntuu että aina kaikki lapset vaan rakastaa/syö hiekkaa mutta ei koskaan inhoa!

Lyhyesti ja ytimekkäästi: Meillä oli maailman mukavin päivä!  

Mitenkäs teidän viikonloppu on sujunut? En ole muuten hirveästi koskaan kysellyt mun blogissa, että mistä päin mun lukijani ovat kotoisin joten ajattelinkin nyt kysyä että miksi juuri sinä tykkäät omasta kotikaupungistasi? Mikä siellä on parasta? Mihin kaupunkiin et ikinä haluaisi muuttaa, miksi? Musta on aina tosi kiva lukea teidän vastauksia ja oli ihanaa kun viimeksi pahamaineisista lähiöistä kysellessäni sain oikeasti keskustelua heräteltyä ja oli kiva tietää vähän eri kaupungeista!

Sellainen juttu tuli eräästä aiemmasta kommentista vielä mieleen, että kuinkakohan moni muukin sähköposti mulle on jäänyt saapumatta perille? Olettehan varmasti huomanneet että blogin s-posti osoite on couturecouture@windowslive.com siis yhdellä e-kirjaimella, eikä niinkuin blogin osoitteessa kahdella e:llä! Inhottavaa jos posteja on mennyt hukkateille enemmänkin koska musta on aina niin ihana niitä lueskella ja niihin vastailla!

Nyt toivottelen teille kaikille ihanaa viikkoa ja alan vastailemaan aiempiin kommentteihin. Heippahei ihanat ja hyvää yötä<3