Rakastan vaimoani yli kaiken, enemmän kuin kuuta ja taivasta. Rakastan hänen hymyään, hänen nauruaan ja sitä kuinka hän katsoo minua ihaillen vaikka en tekisikään mitään muuta kuin tyhjentäisin astianpesukonetta. Vaimoni on kaikkea mitä minä en ole ja enemmän. Syyni nousta aamuisin sängystä puoli seitsemältä kuten kunnon lampaan kuulu, ja syyni palata päivä toisensa jälkeen kotiin. Vaimoni ajaa minua pelkällä olemassaolollaan parantamaan itseäni ja olemaan hyvä muille.

Älkää kuitenkaan epäilkö sekuntiakaan ettenkö käyttäisi häntä täysin epäröimättä lihakilpenä jonkin uhatessa lapsiamme.

Rakkaus ja vanhemmuus ovat hämmentäviä asioita. Tämä totta kai miehen suusta joka vaimonsa mukaan hämmentyy kaikesta, mutta antakaas kun edes yritän selittää. Jos en mistä se johtuu, niin ainakin sen mitä itse tunnen.

Lapset osaavat olla maanvaivoja, ja ymmärrän kyllä täysin ihmisiä jotka eivät vain kaipaa lapsia omaan elämäänsä. Toisille matkustaminen ja oma ura ovat tärkeämpiä kuin maamme väkiluvun kasvattaminen, ei siinä. Niin kauan kuin ei mennä siihen samaan ääripäähän koiranmyrkyttäjien kanssa, ei kenenkään tarvitse saada yläfemmaa naamaansa puhelinluettelolla. Itselle polku oli kuitenkin täysin oikea, minkä olen saanut tässä useamman kerran todeta.

Otetaan näin esimerkkinä viime viikon keskiviikko. Olin Ruotsissa työmatkalla kun kunto petti miesflunssan pakottavan paineen alla, ja päätin jäädä hotellille niistämään nenääni ruvelle. Ensimmäistä kertaa noin viiteen vuoteen oli minulla päivä vain ja ainoastaan itselleni. Ensimmäistä kertaa siitä hetkestä kun meidän nappisilmäinen esikoisemme tuijotti minua silmiini ensimmäistä kertaa, vietin minä reilusti yli vuorokauden putkeen sängyssä, pelaten pelejä ja katsoen sarjoja. Viime viikon torstaihin asti luulin minä kaivanneeni sellaista päivää kuin jokavuotisia veronpalautuksia.

Väärässä olin. Osittain ainakin.

Siitäkin huolimatta että oloni tokeni ennätysnopeasti, puuttui päivästä jotain. Tai jotkut lähinnä. Lapset.

Ne kaksi neropattia jotka osaavat itse ottaa jo aamupalaa, mutta jättävät ne aina pöydälle lojumaan. Jotka osaavat käyttää kahta eri tablettia ja telkkarin Netflixiä, mutta jotka eivät ymmärrä ettei sohvan käsinojilla tule kiipeillä sadoista kielloista ja kuhmuista huolimatta. Niitä kahta tattia jotka jokaisen työmatkani jälkeen ovat heti ensimmäisenä pamahtaneet ovella vastaan ensin kiljuen ”pappaa” ja heti perään ”mitä me saatiin tuliaisiksi”. Niitä kahta.

Vanhemmuus tuo päiviin aivan uskomattoman määrän sisältöä, tarkoitusta ja haasteita. Opettavaisia hetkiä niin pienille kuin meille perheen päillekin. Ja kaikki tämä, miksi? Koska ne ovat tulleet vaimostani ja muistuttavat meitä? Oli kyse primitiivistä haluista, tai kenties jostain suuremmasta, säilyy se fakta että rakkautta on todella vaikea selittää.

Olin meinaan sataprosenttisen varma ettei maailmassa ole toista samanlaista kuin vaimoni, ihmistä jota kohtaan voisin tuntea niin voimakkaasti ja absoluuttisen varmasti että ”tässä on ihminen jota jaksan tuijottaa kunnes toinen meistä potkaisee tyhjää”. Ihmistä jonka silkka läsnäolo tekee minusta vahvemman kun mikään maailman steroidi. Vaikka väärässä olinkin.

Koska nyt heitä on jo kolme.

Mitä minä ajan tällä kaikella takaa? Kaikkea ja en mitään. Haluaisin osata selittää vanhemmuudenrakkautta paremmin, mistä se johtuu ja mitä se tekee, mutta en osaa. Tiedän vain sen että siinä missä on ihmisiä joille koko maailma on avoinna, on meitä, joiden koko maailma odottaa aina siellä kotona.

Katsotaan taas viiden vuoden päästä uudestaan, jos vaikka lähtisi hotelliin sairastamaan sitä miesflunssaa.

Terkuin,  Otto

Otto on ollut eilisaamusta asti työmatkalla Tukholmassa ja me ollaan oltu täällä tyttöjen kanssa. Mun äiti tuli meille kaveriksi kun Otto lähti, ja on toiminut meille autokuskina harrastuksiin ja päiväkotiin, sekä seurana, ja Armas on tietysti myös mukana. Ollaan pärjätty kyllä hyvin muuten ja tyttöjen kanssa on kaikki mennyt ihan niinkuin yleensäkin, mutta ai hitsi että on kova ikävä Ottoa. Otto on perjantai-iltaan asti reissussa ja ensi viikolla taas, ja tämä on meille ensimmäinen näin pitkä aika erossa toisistamme. Taidetaan olla molemmat vähän hukassa, messenger laulaa kokoajan ja ollaan puhuttu facetime-puheluita jakuvasti. Voin kertoa että meidän tän hetken viestit on sen verran ällösöpöjä että heikompaa hirvittää.

Me ollaan niin paita ja peppu että tekee tiukkaa olla erossa. Ei olla Oton kanssa niitä ihmisiä jotka kaipaavat omaa tilaa, me ollaan se ihan toinen ääripää: niitä ällöjä jotka vois pitää toisistaan kiinni 24/7. Mutta se on meidän tapa, toisille sopii toinen ja toisille toinen. Tärkeintähän on se että tunne on suhteessa molemminpuolinen, molemmat kaipaavat toisiaan, tai kumpikaan ei kaipaa toista, eikä niin että toinen kaipaa ja toinen vaan haluaa kauemmas.

Onneksi tämä nyt on kuitenkin vaan lyhyt aika, eikä ainakaan toistaiseksi mikään jatkuva juttu. Vaikka ikävä onkin, niin onhan se ihan mahtavan hieno juttu että toinen on työmatkalla ulkomailla. Sehän on taas uusi askel uralla eteenpäin, ja loistava sellainen. Ikävöinnin lisäksi mä olen myös ihan mielettömän ylpeä siitä mitä mieheni on saanut aikaan, enkä ikinä ikävän takia seisoisi hänen unelmiensa tiellä. Pieni ikävöiminen tekee myös ihan hyvää, sillä vaikka me ollaan arjessakin aika ällösöpöilijöitä, niin toisen hetkellinen kaipaaminen on varmasti ihan hyvä piristysruiske aina välillä. Sellainen, että tajuaa vielä entisten lisäksi miljoona asiaa lisää miksi ei ikinä halua olla toisesta sekuntiakaan erossa jos ei ole pakko.

Ja ihan kohtahan on meidän loma! Tyttöjen passitkin tulivat jo ja en kestä mitä palleroisia he ovat omissa passikuvissaan. Niin hassua että pian me lähdetään yhdessä reissuun ja saadaan rentoutua kaikessa rauhassa yhdessä. Siitä tulee ihan paras juttu ikinä!

Tyttöjen tanssitunnilla tajusin miten vähän aikaa kesäänkään enää on, sillä heillä on enää muutama kerta ennen kevätnäytöstä, jonka esitystä he tänään jo harjoittelivat. Meinasi kyynel vierähtää, mä varmaan pillitän ihan hulluna kunhan nään meidän neidit esiintymisasuissa sitten kevätnäytöksessä tanssimassa. Awwwww! Nyt pitää alkaa iltapalalle ja nukkumaan, kun me unohduttiin tyttöjen kanssa lukemaan Inside Out-kirjaa ja istahdin koneelle vasta tunti sitten ja kello on jo näin paljon.

Hyvää yötä ihanat <3

Lähestyvän vuosipäivän (5 vuotta yhdessä) sekä ensi viikolla myös koittavan tokan hääpäivän kunniaksi mä listasin vähän meidän parisuhteen tärkeitä numeroita. Postauksen kuvat on ottanut meidän ihana rakas esikoinen.

0 – Ne kerrat kun kumpikaan on ajatellut toisen olevan ihan tyhmä kakkapää joka ei ymmärrä mistään mitään.

2 – leivät, jotka silti aiheuttivat meille kerran melkein tunnin kestäneen kinastelun. Kaksi väärään aikaan syötyä leipää voivat käynnistää aikamoisen tapahtumien kulun:  kun toinen syö kaksi leipää väärään aikaan, voi sarjan katselu venähtää ja suunniteltu jäätelö jäädä syömättä. Leivän syöminen väärään aikaan on tosi paha juttu. Tai olisikohan sittenkin ollut kyse siitä, että mieltä kaihersivat ihan muut asiat mitkä sitten purkautuivat sille rakkaalle leipäkiukkuna. Yksi meidän suurimmista riidoista, neljän vuoden takaisen katkarapuklassikon lisäksi. Tästä ei itseasiassa ole kauaakaan, mutta naurettiin sille jo samana iltana vedet silmissä.

3 – Asunnot joissa ollaan asuttu yhdessä. Meidän ensimmäinen yhteinen pesä oli Oton huone neljän pojan opiskelijasolussa, jonne muutin vaikka mulla oli omakin kämppä Ullanlinnassa. Ei vaan haluttu olla erossa toisistamme. Toka kämppä oli meidän eka oikea koti, 52 neliön kaksio muovilattioilla ja lasittamattomalla parvekkeella, jota me rakastettiin. Se oli meidän eka_oma_koti, niin iso juttu. Ja kolmas on tämä nykyinen, joka tuntuu kodimmalta kuin yksikään koti koskaan. Kolme vuotta tässä ollaan jo asuttu.

4 – Kerrat jotka olen käynyt Oton kanssa yhdessä leffassa. Siis voisin veikata että tämä luku on aika reippaasti alle parisuhteiden keskiarvon. Me ollaan käyty niin harvoin yhdessä elokuvissa että ihan naurattaa. Viimeisen leffa taisi olla Viikossa Aikuiseksi, joka käytiin katsomassa vuosi sitten hääpäivänä. Sad.

5 – Vuodet jotka me ollaan vietetty yhdessä. Kun ennen Ottoa mulla oli ollut vain pari suhdetta, on uskomatonta että takana on näinkin ”pitkä” parisuhde jo. Silti aika on mennyt kuin hujauksessa, ja meidän seurusteluaika on helppoutensa vuoksi tuntunut kyllä lyhyemmältä kuin mun yksikään aiempi suhde. Viisi vuotta, puoli vuosikymmentä. Tiedän että se on vain loppuelämän alku, mutta onhan se nyt hitsi vieköön aika pitkä aika kuitenkin.

7 – Ulkomaanreissut joita ollaan tehty yhdessä Oton kanssa. Oton kanssa olen nähnyt Lontoon, Berliinin ja Tukholman, joista viimeisimmän useampaan kertaan. Paras matkakumppani ikinä tuo rakas aviomies. Jostain syystä ollaan matkakohteista aina ihan samaa mieltä. Me aina tykätään tai ei tykätä samoista jutuista eri matkakohteissa.

8 – Kuukaudet jotka ollaan omistettu auto. Ja ai että mitenkö se liittyy parisuhteeseen? Me saatiin parisuhteelle varmaan tunti tai kaksi lisää aikaa per vuorokausi ihan vaan koska auto. Viikossa se tekee jo aika monta yhteistä tuntia lisää, mikä vaikuttaa parisuhteeseen todella positiivisesti. Vaikka elämäntilanne näyttää paperilla hektisemmältä kuin koskaan aiemmin, on meillä toisillemme enemmän aikaa kuin koskaan aiemmin. Aika win-win jos multa kysytään.

10 – Yöt jotka ollaan vietetty kahdestaan, erossa lapsista, sen jälkeen kun he ovat syntyneet. Näistä öistä seitsemän ovat olleet reissuja Tukholmaan, Lontooseen ja Berliiniin. Yksi oli meidän hääyö, ja kaksi yötä ollaan vietetty kahdestaan hotellissa, toinen Oton synttäreillä ja toinen mun. Lapset ovat olleet kotona mummun kanssa nuo kaikki kymmenen yötä.

13 – Sarjat jotka ollaan katsottu Oton kanssa kokonaan tai niin pitkälle kuin mahdollista Netflixissä/Viaplayssa. How I Met Your Mother, Shameless, Breaking Bad, Suits, Modern Family, Sense8, Brooklyn 99, Game of Thrones, Mr. Robot, American Horror Story, Deadman Wonderland, FoodWars, Haikyu.

16 – Yöt jotka ollaan vietetty erossa toisistamme sen jälkeen kun muutettiin yhteen kuukautta vaille viisi vuotta sitten. Näistä suurin osa tuli niiltä ajoilta kun olin sairaalassa Tiaran odotusaikana yksin vuodelevossa. Pari kertaa olen ollut yksin työmatkalla, ja kerran yksin Oulussa Tiaran kanssa pari yötä. Ja sitten on Oton vuosittaiset mökkireissut joka kesä.

33 – päivät jotka vietin edellisessä parisuhteessani ennen Ottoa. Kestoläppä, joka naurattaa edelleen. Pisin suhteeni ennen Ottoa.

48 – Vuorokaudet jotka oltiin tunnettu ennenkuin tein positiivisen raskaustestin. Niitä ei ehtinyt kertyä kovinkaan montaa. Uudenvuoden aattona tavattiin ja helmikuun 17. päivä vuonna 2011 Tiara ilmoitti tulostaan. Ja tässä me silti ollaan.

1000 – sipulit jotka Otto on näiden vuosien aikana pilkkonut. Tämä postaus sai ideansa Oton nerokkaasta huomiosta, että hän on pilkkonut aivan törkeän monta sipulia meidän yhdessäolon aikana. Sipulia löytyy meillä 9/10 ruoasta, ja Otto on yleensä se joka pilkkoo.

775759938373783939392534435 – Kerrat jotka ollaan sanottu toisillemme Minä rakastan sinua. Monta kertaa päivässä, joka päivä, viiden vuoden ajan. Muistan vieläkin sen ekan kerran kun sanottiin niin. Muistan tilanteen ja muistan päivämääränkin, ai että se oli söpöä. Ikinä en elämässäni ollut tarkoittanut mitään niin paljon kuin sitä silloin, ja tarkoitan edelleen vähintäänkin yhtä paljon.

Ihanaa perjantai-iltaa kaikille <3

Otto lopetti räjähtävän nopeasti suosioon nousseen Akkavalta-bloginsa kuukausi sitten. Syyt siihen olivat samat, jotka itseänikin ovat blogatessa joskus mietityttäneet: bloggaamisen sivutuotteena tuleva julkisuus ja inhottavat kommentit ja perättömät juorut, sekä tietenkin ajanpuute. Ne ainoat huonot puolet bloggaamisessa. Otto ehti blogata vain vuoden, mutta hän aloitti suoraan huipulta. Se on mielestäni se ratkaiseva ero mun ja Oton blogiurissa, se syy, miksi mä ainakin toistaiseksi pystyn tähän ja haluan tehdä tätä, ja miksi Otto ei pystynytkään.

Siinä missä mulla kaikki on kasvanut tasaiseen tahtiin, ja aloitin oikeasti ihan nollasta, oli Otto jo ensimmäisenä päivänään keskustelupalstojen riepoteltavana, ja otti stressiä päivitystahdista. Siinä missä mä kirjoittelin bloggerissa omaksi ilokseni puolitoista vuotta ennen portaaliin siirtymistä, Otto siirtyi jo kolmen kuukauden kuluttua ensimmäiseen portaaliin ja siitä kolmen kuukauden kuluttua lehtitalon alle. Hänellä oli jo ensimmäisenä päivänään tuhansia kävijöitä, siinä missä itselläni oli 16 lukijaa.

Hän ei koskaan ehtinyt tottua hiljalleen kaikkeen siihen mitä blogi mukanaan tuo. Suosion, kannustuksen, tunnustuksen ja mahtavien tyyppien lisäksi paineita ja ilkeitä ihmisiä. Mulle blogin mukanaan tuomat negatiiviset asiat ovat aina olleet pienemmässä roolissa kuin positiiviset jutut. Olen kohdannut urani aikana ties minkälaisia kohuja, ja joutunut kerran tekemään jopa rikosilmoituksen kun eräs mies ahdisteli mua pelottavilla kommenteilla kuukausien ajan joka ikinen lauantaiyö. Silti olen aina kokenut blogin mukanaan tuomat hyvät asiat miljoona kertaa suurempina, kuin huonot.

Vaikka ymmärrän täysin miksi Otto lopetti, en voi väittää ettenkö kaipaisi hänen tekstejään. Hitto vie, mulla on ihan kauhea ikävä niitä postauksia. Oli niin parasta lukea Oton ajatuksia isyydestä tai parisuhteesta, ja ihan niitä pelkkiä läppäpostauksiakin. Vaikka me jutellaan paljon ja tiedän suunnilleen mitä tyyppi milloinkin ajattelee, ja hän ei myöskään peittele tunteitaan, oli ihana lukea hänen ajatuksiaan kirjoitettuna. Koska kirjoittaa Otto osaa, se on yksi hänen parhaimpia taitojaan. Akkavallan poistuminen jätti ammottavan aukon blogimaailmaan.

Mä olen houkutellut Ottoa että hän kirjoittaisi edes joskus jotain, omaksi ilokseen  tai muiden, koska hänellä on kirjoittamisen lahja joka ei saa mennä hukkaan! Mutta painostaa en aio, kirjoittaa jos kirjoittaa. Toisaalta näen miten helpottunut ja vähemmän stressaava hän on nyt, kuukausi blogin lopettamisen jälkeen. Se tekee mut onnelliseksi, onnellisemmaksi kuin yhdenkään tekstin lukeminen.

Siitä mä olen Otolle tosi kiitollinen, että vaikka hän ei haluakaan enää blogata, hän tukee täysillä mun blogiuraa ja auttaa mua edelleen parhaansa mukaan. Ehkä vielä joskus saadaan lukea jotain Oton kirjoittamaa mun blogista, tai jostain muualta, ainakin toivon niin! Tänään muuten ilmestyi Kaksplussan nettisivuille Otosta joulukuun Kaksplussassa julkaistu haastattelu, jos ette ole vielä lukeneet. Siinä Otto valottaa ajatuksiaan isyydestä, perheestä ja vähän kaikesta muustakin.

Jäittekö te kaipaamaan Akkavaltaa?

Kuten viimeviikolla kehaisinkin, Otto kokkasi meille aivan mieletöntä tomaattikeittoa johon teki itse krutongitkin. Se vei koko perheeltä kielen mennessään ja valmistui kohtalaisen nopeasti. Otto oli niin ihana että lupasi jakaa reseptinsä tänne mun blogiin! Tomaattikeitto on nopea valmistaa, vaikka ei mistään pussista suoraan putkahdakaan ja se on myös lihaton ja munaton (juustoa löytyy). Valmistusaika on n. 30 minuuttia joista suurin aika menee siihen kun keittelee keittoon sitä hyvää makua ja antaa Koskenlaskijan sulaa.

Tomaattikeitto maistui myös meidän lapsille koska ei ole liian voimakasta, ja he pyysivät sitä lisääkin. Tästä voisi vaikka tulla meidän perheen uusi suosikki jota syödään vähän useamminkin, vinkvink Otto! Ja vielä sellainen oikaisuvinkki että jos ei nyt millään jaksa kaltata itse tomaatteja niin Muttin kirsikkatomaateilla voi hyvin oikaista, ostaa niitä kaksi tölkkiä ja soseuttaa, ja jatkaa siitä kuten ohje muutenkin menee.

Oton tomaattikeitto:

1kg tomaatteja

6dl vettä

1 pkt Koskenlaskija voimakas

1 ruukku basilikaa

1tl mustapippuria

1tl suolaa

1tl Välimeren yrttisekoitusta

2rkl sokeria tai esim. Agave-siirappia

Krutongit:

6 isoa tummaa paahtoleipää

ruokaöljyä

4 valkosipulinkynttä

Kalttaa tomaatit, eli tee niihin ristiviilto, keitä niitä kiehuvassa vedessä 1min, valuta päälle jääkylmää vettä ja irroita kuori helposti. Poista tomaattien keskiosat ja soseuta sauvasekoittimella tai blenderillä. Lisää 6dl vettä ja soseutetut tomaatit kattilaan. Lisää myös mausteet ja makeutus. Samalla kun keitto kiehuu hiljalleen, leikkaa paahtoleivät sopiviksi kuutikoiksi ja pilko valkosipulit pieneksi silpuksi. Lisää keiton sekaan koko voimakas Koskenlaskija ja sekoittele välillä että se sulaa sinne sekaan. Paista leipäkuutioita pannulla valkosipulisilpun ja öljyn kanssa kunnes ne muuttuvat mukavan rapsakoiksi. Tarjoile keitto leipäkuutioiden kanssa ja ota lisää. Ja varustaudu pastilleilla jos aiot edes seuraavana päivänä olla lähellä jonkun ei keittoa syöneen naamaa, koska valkosipuli!

Herkullista päivää kaikille <3