Me karattiin viime viikolla Oton kanssa treffeille testaamaan mieletöntä Finnkino Scape -salia Lifien ja Finnkinon kamppiksen merkeissä. Kun mua pyydettiin kampanjaan mukaan, mä melkein kiljuin riemusta että KYLLÄ koska päästiin testaamaan Suomen siisteintä leffasalia ja vielä katsomaan leffaa jonka tiesin että Otto haluaa todella kovasti nähdä. Muuten hän ei olisi varmaankaan keskellä joulukuun kiireisintä viikonloppua lähtenyt katsomaan leffaa, eikä välttämättä ollenkaan, koska hän ei enää näin loppumetreillä halua jättää mua yksin kotiin lasten kanssa illalla. Mutta tiesin että jos mä tähän lähden niin me molemmat nautitaan ja Ottokin pääsee tsekkaamaan leffan jota oli kovasti odottanut jo edellisestä leffasta asti.

Finnkino Scape on Helsingin Tennispalatsista löytyvä premium-tason leffasali jossa oikeasti tuntee olevansa vähän paremmassa salissa ja saa katsoa elokuvaa Suomen suurimmalta valkonkankaalta italialaisilla nahkapenkeillä istuskellen. Jalkatilaa on runsaasti niin että raskaana olevakin saa pyöriteltyä nilkkoja ja oikaistua jalkoja pitkän leffan aikana. Ja ylelliseen suureen nahkapenkkiin oli ihana uppoutua, mä löysin monta hyvää asentoa jäätävän kokoisesta pötsistä huolimatta, ja olo oli hyvä koko leffan ajan.

Meidän istumapaikat oli tosi korkealla, en ole varmaan koskaan aiemmin ollut katsomassa leffaa niin ylhäällä. Mutta paikat oli mahtavat, niinkuin tosin varmaan salin kaikki paikat, sillä istuimet on porrastettu niin että kukaan ei varmasti istu toisen elokuvakokemuksen tiellä vaikka olisi vähän pidempikin kaveri. Ainoa miinus tietysti siitä että mulla kesti varmaan n. 3 vuotta kävellä (vaappua) portaat ylös riville 18, enkä uskaltanut lähteä vessaan koko leffan aikana koska olisin missannut siitä ainakin vartin ja kärvistelin viimeiset 40 minuuttia kun vauva monotti mua juuri sinne minne ei pissahädän aikaan kannattaisi. Selvisin kuitenkin koettelemuksesta, eikä se ollut salin vika ollenkaan, mä olen vaan tosi raskaana.

En ollut pitkään aikaan käynyt katsomassa 3D-elokuvaa, joten se yhdistettynä salin Dolby Atmos 360 -äänimaailmaan sai leffan tuntumaan välillä ihan epätodellisen todelliselta. Oli kyllä mahti kokemus, ja heittämällä paras Star Wars -leffa jonka olen nähnyt, tämä oli nimittäin ensimmäinen jossa en edes meinannut kertaakaan nukahtaa ja voin kertoa että jopa tykkäsin. Ottokin oli tyytyväinen kun kehaisin elokuvaa jälkikäteen, hän kun oli jo menettänyt toivonsa mun ja kulttiklassikkojen yhdistelmän suhteen. Ja aina raadollisen rehellinen aviomieheni totesi elokuvan jälkeen että ”Joo, mä en enää ikinä halua käydä missään muussa salissa katsomassa leffaa.”

Teki kyllä hyvää meille vielä ennen kunnon hössötysviikonloppua ja viimeistä työrutistusta ennen joululomaa ottaa hetki aikaa kahdestaan ja nauttia vaan leffasta, popcorneista ja toisistamme. Mä niin lupaan itselleni ja Otolle jo nyt, että me ei unohdeta miten ihania nämä pienet hetket on vaikka vauva-arki pian alkaakin. Otetaan niitä toisillemme senkin keskellä, ja nautitaan ja jaksetaan paremmin.

LUKIJAKILPAILU:

Saan kunnian arpoa teille Scape -saliin 5kpl kahden hengen lippupaketteja! Kenen kanssa sä lähtisit katsomaan leffaa Scape -saliin? Vastaa tämän postauksen kommenttikenttään ja jätä sähköpostiosoitteesi sille varattuun kohtaan ja olet mukana arvonnassa. Osallistumisaikaa on 27.12. klo 22.00 asti ja arvonnan voittajille ilmoitetaan voitosta henkilökohtaisesti. Tarkemmat säännöt näet TÄÄLTÄ.

Kannattaa ihmeessä käydä tsekkaamassa leffatarjonta ja ostamassa liput vaikka välipäiviksi leffaan, mä ainakin suosittelen kovasti sekä Scape -salia että Star Warsia!

Yhteistyössä Finnkino.

Ihan mahtavaa päivää kaikille ja onnea arvontaan <3

Kiitos hei hurjasti kaikille jotka lähettivät kysymyksiä! Tässä on mun ja Oton ensimmäinen osa vastauksia teidän kysymyksiin. Ne joihin toivottiin vastaukset videolla, on vastattu videolla, ja ne jotka haluttiin kirjallisena löytyvät tuosta videon alapuolelta kirjoitettuna. Kysymyksiä tuli niin paljon että tulee ainakin vielä 1 tai 2 osaa vastauksia lisää myöhemmin, mutta tässä tosiaan siis nämä ensimmäiset. Vitsit meillä oli hauskaa kun Oton kanssa kuvattiin videota ja höpöteltiin ja räkätettiin. Pitää tehdä Oton kanssa lisää videoita kun se on niin kivaa.

Koetteko olevanne tasa-arvoisia ja tasavertaisia vanhempia?

Otto: Kyllä.

Iina: Koen ehdottomasti.

Pyrittekö vähentämään esim lihansyöntiä ekologisista/eettisistä syistä ja kannatatteko yleisesti ”vihreitä” arvoja?

Otto: Jossain määrin kyllä. Olen itse vain mielestäni niin käsi keittiössä että väkisinkin tarttuu paketti jauhelihaa mukaan jos minä olen vastuussa ruoanlaitosta. Kasvisruoka on kuitenkin aina ollut jees ja härkis on äijää.

Iina: Kyllä pyritään, parhaamme mukaan. Kokonaan ei olla lihasta luovuttu mutta yritetään senkin suhteen tehdä parempia valintoja, ja viikossa on aina vähintään yksi ja usein useampi kasvisruokapäivä.

Molempien joululahjatoiveet?

Otto: Mulla on sukat taas lopussa, Iina on vielä kysymysmerkki.

Iina: Mä toivon sellaista ihanaa kiristämätöntä raskauspyjamaa, ja jotain hyvää kirjaa mihin uppoutua kinkkuleipien kanssa.

Oletteko enää suunnitelleet Ruotsiin muuttoa?

Otto: Ei oikeastaan. Ollaan niin kotiuduttu että tuntuisi vähän liian alusta aloittamiselta tässä vaiheessa.

Iina: Ei me olla sitä aktiivisesti enää suunniteltu, mutta on se mulla edelleen haaveena, ehkä kaukaisena sellaisena. Koskaan en sano ei koskaan.

Minkä nimen antaisitte koiralle?

Otto: Pumbaa ollaan tässä tovi makusteltu.

Iina: Pumba olisi ihan ykkönen <3

Onko teillä jotain tapoja tehdä asioita arjessa ja/tai periaatteita joista olette täysin eri mieltä keskenänne?

Otto: No se iänikuinen kiista siitä että kumpi kuuluu leivässä päällimmäiseksi, juusto vai kinkku, jatkuu edelleen. Jatkuu todennäköisesti hamaan loppuun saakka.

Iina: Juustokinkkukiista, Otto laittaa nimittäin aina juuston päällimmäiseksi mikä on väärin. Muita ei tule mieleen.

Mitä/millaisia vlogeja seuraatte jos seuraatte?

Otto: Olen enemmän Let’s Play kuin vlog-ihminen. Iinasta en osaa sanoa.

Iina: Mä en oikeastaan hirveän aktiivisesti seuraa vlogeja, mutta kavereiden videot katson yleensä ja sitten joskus jotain meikkivideoita kun tarvitsen inspiraatiota.

Kuka on paras ystäväsi?

Otto: Minulla on kourallinen erittäin hyviä ystäviä, finalisteja en ala sen kummemmin erottelemaan.

Iina: Mulla on monta parasta rakasta ystävää joita en osaa laittaa sen kummemmin järjestykseen. Olen vaan kiitollinen siitä miten ihania ihmisiä meidän ympärille on kerääntynyt.

Ammatit?

Otto: Olen tekninen asiantuntija.

Iina: Sisällöntuottaja

Onko teillä Oton kanssa toisillenne lempinimiä?

Otto: Löytyyhän noita, ällösöpöimmät ehkä Otsukkaliini ja Iinatsuikkeli. Möhömaha on kanssa kova sana. Pätee molempiin.

Iina: Joo, Oton sanomat ja sitten perus muru ja rakas. Möhömaha on paras <3

Mikä on lemppari matkakohteenne?

Otto: Berliini so far ylivoimainen ykkönen. Ei tässä vielä ole tullut hirveästi matkusteltua, mutta se on sellainen mesta että sinne on pakko mennä toistamiseen.

Iina: Otto huijaa, kyllä se on matkustellut tosi paljon ja varsinkin jo ennen kuin me tavattiin. Mutta mä sanon että meidän yhteisistä kans Berliini, se oli vaan ihan meidän paikka. Toinen on Tukholma, se on mun ikilemppari.

Itse muistan lapsuudestani ja etenkin teini-iästäni sen, kun äiti ei antanut lupaa johonkin mitä kovasti halusi niin rynnättiin kysymään isältä. Kumpi teistä todennäköisemmin olisi tämä jolta saisi niin sanotusti helpommin luvan, vaikka toinen vanhemmista olisi asian kieltänyt?

Otto: Kyllä mä tunnustan että Iina on meistä se jolta kannattaa kysyä, oli se sitten hyvä tai huono asia.

Iina: Mä olen ehkä vähän lepsumpi ja helpommin annan luvan.

Millaisia lapsia olitte?

Otto: Aika pikkunörtti olin.

Iina: Mä olin sellainen pieni totuudentorvi joka kertoi aina äidille ihan kaikesta ja leikki aina kiltisti ja luki kirjoja ja piirsi. Ja vähän sellainen pikkuvanha, ja tosi kiinnostunut opiskelusta ja ahkera koululainen.

Entä millaisia teinejä?

Otto: Nörtti edelleen, mutta ilman pottatukkaa.

Iina: Lasken teini-ikäni alkaneeksi vasta 16-vuotiaana, silloin musta tuli teini ja siihen asti olin mallikäytöksinen lapsi. Mutta siis no 16-19-vuotiaana olin kyllä aika kova menemään ja varmasti äitiä joskus huoletti. Onneksi Otto kesytti mut, hah.

Tuleeko neljättä lasta?

Otto: Ei kyllä ainakaan näillä näkymin. Kolme on sellainen kiva luku. Itsekin olen kolmesta lapsesta vanhin.

Iina: En sano ei koskaan mutta just nyt kolme tuntuu siltä että se on meille hyvä luku.

Entä koiraa parin vuoden sisällä?

Otto: Ei mitenkään täysin poissuljettua, vaikka ei vielä mitenkään suunnitelmissa olekaan.

Iina: En ehkä usko että parin vuoden sisällä vielä, sitten kun elämässä on tarpeeksi aikaa ja annettavaa koiralle, on oikea aika ottaa uusi karvainen perheenjäsen.

Jos Tipa ei ois ilmoitellut tulostaan, milloin olisitte luultavasti hankkineet lapsia?

Otto: Joskus toiste, veikkaisin.

Iina: En osaa sanoa. Me oltiin tunnettu niin vähän aikaa silloin kun Tipa ilmoitti tulostaan että en tiedä millaiseksi ja miten nopeasti meidän suhde olisi kehittynyt ilman sitä.

Mietittekö koskaan miten olisi elämä mennyt ilman lapsia?

Otto: Ihminen on luonteeltaan kovin jossitteleva. En kuitenkaan koskaan ole ns. katumuksen kautta miettinyt. Meidän pikkunaperot on siinä Iinan rinnalla parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut, mikään ei saa minua haluamaan mitään muuta kuin juuri tätä.

Iina: En oikeastaan, tai ainakaan en keksi mitään parempaa mitä mulle olisi voinut tapahtua kuin Otto ja lapset, ainoastaan paljon paljon  huonompia vaihtoehtoja. Mieluummin olen miettimättä ja keskityn tähän hetkeen.

Sellaisia vastauksia! Kysymykset oli tosi hauskoja ja niihin oli kivaa vastata, odotan jo innolla seuraavan osan tekemistä! Ihanaa viikonloppua kaikille!

Bongasin uusimmasta Cosmosta kerrankin mieleiseni miespaneelin: 10 kysymystä isyydestä. Oli tosi mielenkiintoista lukea kolmen erilaisen isän ajatuksista isyydestä ja lapsista ja parisuhteesta, ja ajattelin että olisi aika hauska laittaa myös Otto vastaamaan näihin samoihin hyviin kysymyksiin. Osa kysymyksistä oli nimittäin sellaisia mihin en kummaa kyllä edes melkein kuuden vuoden parisuhteen jälkeen tiennyt itse Oton vastausta. Esimerkiksi se, että ajatteleeko hän minusta naisena eri tavalla nykyään kuin ennen mun äidiksi tuloani, en ole koskaan edes tullut ajatelleeksi koko asiaa aiemmin. Joten tässäpä sen pidemmittä puheitta Oton vastaukset kymmeneen kysymykseen isyydestä, olkaa hyvä!

Miten reagoit tietoon puolisosi raskaudesta (raskauksista)?

Vaihtelevasti, riippuu täysin raskaudesta. Kerta toisensa jälkeen kuitenkin ilon kautta. Kerran yllättyneen iloisesti, kerran vähemmän yllättyneen iloisesti ja kerran mitään mistään oikeasti ymmärtämättömän iloisesti.

Miten isyys on muuttanut elämääsi?

Positiivisesti. Olin aika holtiton ennen isyyttä. Uskaltaisin jopa väittää että “pahempi” kuin vaimoni. Se on jännä miten tuollainen puolen metrin ihmismytty saa miehen asettumaan aloilleen ja kasvamaan aikuiseksi.

Kaipaatko jotain ajasta ennen lasta?

Sitä että pystyi masentavina päivinä istumaan pelaamassa aamusta iltaan ilman minkäänlaisia omantunnontuskia. Pelaaminen on aina ollut lempipuuhaani, mutta joistain asioista on aina hetkellisesti luovuttava. Tiedän kuitenkin että jossain vaiheessa lapset eivät aina edes halua viettää aikaa isin kanssa kun on ihan omat jutut, niin nautitaan näistä hetkistä nyt. Mistä sitä tietää vaikka lapset joskus oikeasti liittyvät seuraan. Eläkeikää odotellessa jos ei muuta.

Mikä on ollut haastavinta isyydessä?

Jatkuva huoli. Kestää todella kauan sopeutua siihen että pelkää pienen ihmisen puolesta ihan arkisissa tilanteissa enemmän kuin itsensä puolesta kolmelta aamuyöstä snägärin jonossa mora kyljessä. Positiivinen asiahan se on että huolehtii toisesta, mutta sydän kestää vaan niin ja niin kauan kun toinen kiipeää käsinojalle seisomaan yhdellä jalalla Frozenia laulaen.

Mikä on parasta isyydessä?

Noin suunnilleen kaikki. Olen yrittänyt ennenkin kuvailla vanhemmuutta, tosin huonolla menestyksellä. Sanotaan kuitenkin näin että sille on syynsä että jengi laittaa Facebookiin kuvia jokaisesta asiasta jota ne lapset tekevät. Ne on niin saatanan ylpeitä.

Mitä olisit halunnut tietää isyydestä ennen lapsen syntymää?

En oikein osaa vastata tähän kysymykseen enää. 4 vuotta sitten olisin saattanut osatakin, mutta nyt se raja vanhemmuuden ja sitä edeltävän ajan välillä on niin häilyvä että kaikki ennen lapsia tuntuu lähinnä unelta.

Ajatteletko puolisostasi lapsen (lasten) myötä eri tavalla?

Puhuimme tästä vaimoni kanssa pari iltaa sitten, mutta koska lähimuistini on samaa tasoa avokadon kanssa niin en muista mihin lopputulokseen tultiin. Tosiasia on kuitenkin se etten oikeastaan “tuntenut tuntenut” vaimoani ennen kuin päätimme lisääntyä, enkä voi täten väittää ajatusteni muuttuneen. Ne kun vasta muodostuivat.

Sen pystyn kuitenkin sanomaan että olen alusta asti ajatellut vaimostani (varmasti osittain juuri lasten takia) eri tavalla kuin aikaisemmista kumppaneistani. Mitä tahansa tapahtui, tulee hän aina olemaan lasteni äiti ja hänellä olemaan aina oma paikkansa sydämessäni.

Unelmien isänpäiväpuuha?

Kylmä olut, lämmin ***** ja uusi peli. Toimii aina. Saan hepulin jos joku yrittää raahata minua ravintolaan syömään. Mennä nyt sinne pönöttämään kun voi kotona notkua pieruverkkareissa.

Onko miehillä vauvakuumetta?

En tietenkään pysty muiden puolesta sanomaan, mutta uskaltaisin kuitenkin epäillä että joo ja ei. Miehillä biologisesti ajatellen ei ole sen suurempaa tarvetta lisääntyä, vaan lähinnä tyhjentää pussit. Loppupeleissä on se ja sama missä tämä tapahtuu, oli se sitten vaimon kanssa vuoteessa vai yksin itkuisena keittiön lattialla. Kun pussit ovat tyhjät, olo helpottaa ja normaali elämä voi jatkua.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitten ettenkö välillä havahdu virnistelemästä tyhmän onnellisen näköisenä kun tutut tuovat vauvojaan näytille. Siitähän se ajatus kolmannesta lapsesta sitten lähti.

Miten perhe on vaikuttanut seksielämääsi?

Lähinnä siten ettei ole enää OK alkaa vääntämään helikopteria kesken illallisen. Ei sillä että se muka olisi joskus ollut ylipäätään hyvä juttu tehdä niin.

Miten parisuhteen saa kestämään lapsiperhearjessa?

Puhaltamalla yhteen hiileen, näin pähkinänkuoressa. Jengi ei aina tunnu hiffaavaan että sen oman puolison tulisi olla se oma joukkue niin hyvässä kuin pahassa. Aina. Koomikko Jimmy Carr vertasi joskus puolisonsa laiminlyöntiä oman autonsa naarmuttamiseen. Tämä pätee erittäin hyvin.

Täytyy sanoa että täällä ainakin on yksi herkkis vaimo joka pyyhkii kyyneliä silmäkulmasta nämä luettuaan.  En voisi olla onnellisempi siitä että saan olla juuri Oton vaimo, ja Oton lasten äiti. Pyytäkää ihmeessä omiakin miehiänne vastaamaan näihin kysymyksiin jos vastaukset askarruttavat, me saatiin ainakin hyvä keskustelu aikaiseksi tämän pohjalta yhtenä iltana. Ja heh, tiedänpähän mitä antaa isänpäivälahjaksi, vaikka ei nuo toiveet täysin yllätyksenä tulleetkaan. Muutamasta isänpäivästä kuitenkin jo kokemusta.

Ihanaa viikonloppua kaikille <3

On uuden raskausviikkopostauksen aika, kun näitä olen täsmällisesti aina tiistaisin julkaissut. Nyt on vuorossa raskausviikko 16! Tällä viikolla mukana meiningissä myös rakas aviomieheni Otto, joka ystävällisesti suostui haastateltavaksi ja heittämään tyhmää läppää kuten aina. Täytyy tässä jo ennen videota sanoa että olen kyllä maailman kiitollisin siitä että mulla on Otto, vaikka tuskin se kenellekään on epäselvää muutenkaan. Mun arki tuon miehen kanssa on niin täynnä rakkautta, että en koskaan kuvitellut sellaisen olevan mahdollistakaan. Vuodesta, viikosta ja päivästä toiseen, eikä se rakkaus koskaan vähene vaan kasvaa vaan.

Raskausviikko 16 oli ja meni, ja hormonipäänsärkyä siihen kuului taas enemmän kuin pitkään aikaan. Se ainoa sallittu särkylääke eli Panadol ei mulla auta mitään, joten kolme päivää meni kärvistellessä, ja se saattoi vähän näkyä blogin aktiivisuudessakin. Päänsärkyisenä on hyvin hankalaa jaksaa tehdä yhtään mitään, kun kaikkein pahinta mulle on valo, tuli se sitten ikkunasta, lampusta tai tietokoneen näytöltä. Toivotaan, että tämä viikko sujuisi sitten taas paremmin.

Neuvolalääkärissä kaikki oli aivan kunnossa. Musta kuitenkin tuntuu, että en osannut itselleni laittaa sitä verenpainemittaria ihan oikein. Sain ihan erilaisen tuloksen mitä edellisviikolla neuvolan hoitajan vastaanotolla. Yläpaineeksi sain siis vain 99, mikä on alhaisempi kuin mitä multa on koskaan mitattu. Luulen että en saanut sitä tarpeeksi tiukalle itse. Mutta muuten kaikki oli hyvin, painoa ei ollut tullut mulle kuin pari sataa grammaa viikossa ja vauva on kasvanut hyvin.

Kuten videolla me kerrottiinkin, tyyppi on alkanut tunkemaan itseään ylöspäin mahasta, usein kun makoilen illalla ennen nukkumaanmenoa. Mun maha menee ihan vinoon. Vauvan selkä ja pylly nousevat ihan selvästi ylös, se on jotenkin melkein pelottavaa miten selkeästi se tuntuu tuosta ihon läpi ja näkyykin. Niin pinnassa hän aina silloin on. Siinä sitä tajuaa, miten lähellä vauva on, ja miten haavoittuvainen hän on tuolla mahassa.

Vaikka toki kohtu suojaa jonkin verran, niin silti. On sitä pientä selkää silti ihana paijata. Ajatella, että minä suojelen tuota pientä murua siellä masussa, ja masun ulkopuolella, ihan kaikelta parhaani mukaan. Ainakin mun mielestä kaikki sellaiset vauvasivustojen läpileikkauskuvat äitien mahoista on välillä tosi harhaanjohtavia, kun niissä näyttää että ihon ja vauvan välissä olisi vaikka kuinka paljon kaikkea muuta, vaikka ei välttämättä ole.

Maha näyttää joka viikko ihan eri muotoiselta, tällä viikolla tämmöinen pötsi 16+0! Nyt mulla on menossa jo rv 16+5 ja maha näyttää taas ihan eriltä kuin tuossa kuvassa. Hassu maha!

Tänään on viimeinkin mun kauan odottamani lukijailta, ja olen aivan täpinöissäni täällä! Myös Otto ja tytöt tulevat mukaan iltaan, kaikki ketkä ovat ilmoittautuneet niiin nähdään siellä jee! Mä varmasti kuvaan illasta myös ainakin kuva- ja mahdollisesti myös videomateriaalia tänne.

Jos raskauspäiväkirjasta on mennyt joku video ohi, niin aiemmat osat rv 14 ja rv 15 meidän lasten kanssa löytyvät mun omalta youtube-kanavalta! Laittakaa kanava tilaukseen niin ette enää missaa videoita. Mahtia tiistaita kaikille!

Kesäkuun 18. päivä mä tein aamulla tärisevin käsin raskaustestin. Mä heräsin ihan superaikaisin, koska en meinannut saada nukuttua kun olin niin kovasti odottanut että voin tehdä testin. En halunnut tehdä sitä liian aikaisin etten pettyisi turhaan negatiivisesta testituloksesta, mutta toisaalta olin jo hurjan malttamaton ja halusin vaan tietää. Aiemmat kaksi raskautta olivat molemmat alkaneet ensimmäisestä kierrosta, joten nyt kun yritystä oli jo hetki takana niin alkoi tuntua että tapahtuuko sitä ikinä. Pelkäsin joutuvani pettymään taas ja olin jo valmistautunut yhteen viivaan.

Seitsemän aikaan lauantaiaamuna olin yksin hereillä ja kastoin tikun pissaan. Ja odotin. Ja odotin. Näytti siltä että testiin jää vain yksi viiva, kun tuijotin sitä ensimmäisen minuutin ajan. Sitten masentuneena tuijotin hetken muualle, ja käänsin katseeni varmistuakseni pettymyksestä. Ja kun mä katsoin tikkua uudelleen: mitä ihmettä, siinä olikin kaksi viivaa ihan selvästi eikä edes mitään haamua! Mä tuijotin testiä vaikka kuinka kauan yksin siellä vessassa, ja sitten menin herättämään Ottoa, lauantaiaamuna ennen kello kahdeksaa. Herra oli juuri edellisiltana palannut jälleen rankalta työmatkalta Tukholmasta, ja oli kovasti unen tarpeessa. Mutta kun en vaan voinut odottaa ja pysyä nahoissani.

”Otto katso, siinä on kaksi viivaa! Meille tulee vauva!”. Unenpöpperöinen mieheni oli maailman suloisin kaapatessaan mut kainaloonsa. Siinä me myhäiltiin tyytyväisenä ja mietittiin että voiko se oikeasti olla totta. Ja halattiin ja pussailtiin ja se oli maailman parasta ikinä. Otto oli ihan uninen mutta ei tullut uni kuitenkaan enää mun uutisen jälkeen. Se fiilis, ”me tiedetään jotain mitä te ette ja se on aika iso juttu” on ekaksi ihan maailman kutkuttavin ja ihanin. Toki viikkojen jälkeen salailu muuttuu hankalammaksi ja raskaammaksi, mutta silloin ihan alussa se on vaan parasta. Siitä se raskaanaolevan hehku varmasti tulee, kun hymyilyttää kokoajan se oma ihana pieni salaisuus mitä kukaan muu ei tiedä. (Eikä raskausoireet ole vielä alkaneet).

Lapset olivat erittäin tyytyväisiä kun sekä isi että äiti olivat jo aikaisin aamusta hereillä ennen heitä ja vielä viikonloppuna. Siitä me sitten lähdettiin ihan casuaalisti Ikeaan ostoksille heti sen auettua aamulla. Lapset menivät lapsiparkkiin ensimmäistä kertaa, kun olivat sitä miljoona kertaa pyytäneet ja me ei oltu raaskittu aiemmin jättää. Me mentiin kahdestaan ostoksille pyörimään, ja olo oli sellainen vastarakastunut perhoset liihottelee mahanpohjassa ja elämä on ihanaa ja vaaleanpunaista. En varmaan lakannut hymyilemästä kertaakaan sen päivän aikana. Eikä Ottokaan.

Jotenkin tämä kerta tuntui niin eriltä kuin aiemmat. Ehkä se johtui siitä että Ottokin oli kotona kun tein testin, ja eniten siitä että me oltiin odotettu ja mietitty ja haaveiltu niin pitkään. Vaikka loppujenlopuksi ei ehditty yrittää muutamaa kuukautta pidempään, oltiin kuitenkin sitä ennen jo haaveiltu ja pohdittu vuoden verran. Ne muutamat kuukaudet tuntuivat elämääkin pidemmiltä ja turhauttavammilta, ja helpotus oli suuri kun vihdoin jotain tapahtui. Se ensimmäinen päivä meni pelkässä onnellisuuskuplassa. Ostettiin vielä Clearblue-testi varmistuaksemme tuloksesta, mua kun jäi häiritsemään että viiva oli selkeydestään huolimatta aavistuksen haaleampi kuin Tipan tai Zeldan raskausaikana.

Onneksi myös kuvissa näkyvä Clearblue näytti, 2-3 viikkoa raskaana, ja saatoin vihdoin uskoa sen olevan totta ihan oikeasti. Kuten sanottua, eka päivä meni silkassa onnellisuuskuplassa. Sen jälkeen alkoi pelottaa ja jännittää että pysyykö se pieni matkassa vai ei, mutta eka päivänä mä soin itselleni sen ajatuksen ”meille tulee vauva”. Vasta sen jälkeen aloin jarruttelemaan itseäni ja päätin että en ajattele vielä yhtään mitään vaan odotan rauhassa eteenpäin. Otto oli ainakin omien kokemusteni mukaan samalla linjalla. Ensimmäisenä päivänä me fiilisteltiin, suunniteltiin yhteistä perhevapaata, haaveiltiin siitä miten vauva nukkuisi jomman kumman mahan päällä ja tuhisisi ja mietittiin lasten mentyä nukkumaan, että miten me oikein kerrotaan heille ja mitähän he sanovat.

Alusta asti oli selvää että lapsille ei sanota mitään ennenkuin pahin riskiaika on ohitse, ja siksi ensimmäiset pari viikkoa tämä oli tosiaankin ihan vain meidän kahden salaisuus. Ensimmäisenä kerrottiin molempien vanhemmille jo reilusti ennen ultraa, ja sekin jännitti mutta onneksi meidän uutiset saivat iloisen ja meidän puolesta onnellisen vastaanoton, ja jälkikäteen ajateltuna en edes tiedä miksi jännitin. Kaikki ovat olleet meidän puolesta hurjan onnellisia, ja se on tietenkin aivan ihanaa.

Mä halusin ottaa nämä kuvat, jotta muistettaisiin ikuisesti tuo ihana päivä ja miltä me näytettiin ja miten onnellisia me oltiin. Ainakin mä näen näissä kuvissa sen kaiken onnen jota me sinä päivänä koettiin ja koetaan vieläkin. Se oli ihan mieletön päivä ja mieletön alku tälle ihanalle matkalle kohti ensi kevättä. Pelkäsin otettuani nämä kuvat, että en koskaan pääse näyttämään niitä kenellekään, että joskus ne ovat liian kipeitä katsottavaksi, että kaikki ei menisikään hyvin. Mutta otin sen riskin, sillä halusin sen ihanan muiston. Ja tässä mä nyt jaan ne teidän kanssa, edelleen kutkuttavan jännittyneesti odottavana. Parasta on kuitenkin jakaa tämä raskaus Oton kanssa jo kolmatta kertaa, hän on maailman paras tuki ja turva mulle.