R niinkuin

04.11.2012
0
Raskaus! Ihana raskaus ja ihana masu joka on kasvanut vähintäänkin tuplanopeudella viimekertaiseen verrattuna! Toinen raskaus on edennyt aivan omalla painollaan, täysin eri tavalla kuin ensimmäinen raskaus. Ensimmäinen raskaus täytti kaikki mun ajatukset ja haaveilin pikkuisesta vauvasta ahkerasti. Nytkin mä olen äärimmäisen onnellinen odotuksesta ja siitä että meille tulee toinen pieni, mutta voi miten onkaan niin helppoa unohtaa edes olevansa raskaana kun koittaa pyörittää arkea taaperon kanssa muuttorumban keskellä. Saattaa kulua päivä tai parikin ennen kuin muistan edes koko asiaa! Ensimmäinen kolmannes on humpsahtanut ohi aivan huomaamatta, ja nyt vaan edelleenkin väsyneenä odottelen että milloin se energinen keskiraskaus alkaa kun ei sitä näy eikä kuulu. 
         Mun alkuraskautta on tällä(kin) kertaa varjostanut jatkuva päänsärky, valonarat silmät ja ainakin muutaman kerran viikossa iskevät migreenikohtaukset. Aina puhutaan vain raskauspahoinvoinnista, mutta kyllä voin kertoa että on tämä päänsärkykin aikamoista taistelua ollut! En uskalla vielä sanoa että se olisi helpottanut, vaikka viime viikkoihin onkin jo muutamia päänsäryttömiä päiviä kuulunut, mutta toivon kovasti että se menisi pian ohitse. Viime kerralla päänsäryt loppuivat niihin aikoihin kun aloitin blogin kirjoittamisen, eli viikolla 16+ joten olen lohduttanut itseäni sillä että tässä ei toivottavasti ole enää montaa viikkoa kärvisteltävänä. Mutta tietenkin; jokainen raskaus on erilainen kuten sanonta kuuluu ja mikään ei ole varmaa. Mutta pakko on jaksaa uskoa siihen että pian se loppuu!
               Vaikka päänsärky onkin inhottavaa niin ei tästä mikään valituspostaus ole tulossa, vaan päinvastoin. Meidän tuleva pikkuinen on hartaasti toivottu ja odotettu ja niin kovin rakastettu jo masussakin.  Mä oon enemmän kuin onnellinen siitä että aika tuntuu vilistävän ihan mieletöntä vauhtia, en nimittäin millään malttaisi odottaa että saan oman pienen murusen syliin! Mutta olen silti onnellinen että tässä on vielä reilusti viikkoja jäljellä, ehditään kunnolla valmistautua pikkuisen tuloon ja Tiarakin ehtii kasvaa ja saa olla äidin ja isin ainoa vauva vielä vähän aikaa. Mä oon kyllä aivan varma että meidän neidistä tulee ihan loistava isosisko! 

Mä olen iloinen siitä että nyt toisella kertaa olen osannut ottaa odottamisen rennommin kuin ensimmäisellä kerralla, enkä ole ollut aivan niin hysteerinen joka asiasta. Ruuasta olen edelleenkin tarkka ja noudatan neuvolan suosituksia prikulleen, mutta muuten olen ollut aika rennosti enkä ole ylianalysoinut jokaista pientä liitoskipua tai selkäsärkyä. Siltikin on edelleen niin vaikea uskoa todeksi sitä että meille on annettu näin paljon onnea ja en voi muuta kuin toivoa että kaikki sujuu hyvin! Se on tämä suomalaisen pessimistinen ajattelutapa siitä ettei kaikkea saamaansa onnea muka ansaitsisi, ja se istuu (ainakin minussa) hyvin tiukassa. Mutta yritän olla ajattelematta sillä tavoin ja olla vain kiitollinen siitä kaikesta mitä meille on annettu.
             Viimeksi mä jaoin mun raskauden todella yksityiskohtaisesti mun blogissa teille kaikille, mutta tällä kertaa en aio toimia samoin. Osittain johtuen siitä, että raskaus ei tällä hetkellä näyttele pääosaa mun elämässä kuten viimeksi, vaan on vain yksi osa sitä Tiaran  (ja toki kaiken muunkin) rinnalla ja osittain johtuen siitä, että blogin vierailijoiden määrä on kasvanut niin uskomattoman suureksi, että raskauden jokainen yksityiskohta tuntuu liian henkilökohtaiselta jaettavaksi. Mä toivon että ymmärrätte tämän! Vaikka te lukijat olettekin ihania ihmisiä ja mielelläni kertoisin teille vaikka ja mitä, on valitettavasti olemassa myös niitä ilkeitä ihmisiä joiden en soisi tietävän meidän elämästä pienintäkään murusta, mutta joiden tiedän niitä silti koettavan onkia niin täältä blogista kuin muualtakin. Siksi siis tällainen ratkaisu. Mutta varmasti raskaus tulee silti täällä näkymään, ehkä paljonkin, mutta ei samassa mittakaavassa kuin viimeksi. But I’m a human not a sandwich ei siis tule muuttumaan takaisin raskausblogiksi vaan käsittelee meidän kaikkien elämää ihan kuten tähänkin asti!
Mä siirryn nyt sohvalle kasvattelemaan pötsiä (ja kaikkia muitakin vartalonosia) valkosuklaalla ja pipareilla ja toivotan teille kaikille upeaa alkanutta marraskuuta ja ihanaa alkavaa viikkoa! Kuulumisia ja mahdollisesti ensimmäistä kurkistusta meidän uuteen muutonjälkeiseen kotiin luvassa ensi viikolla!

Lauantailöpinää

27.10.2012
1
Mulla on viimeiset pari päivää kulunut pakkaamisen merkeissä ja koti alkaakin näyttää jo jos ei tyhjältä niin ainakin huomattavasti tyhjemmältä. Olohuoneen pitkää seinää koristavat muuttolaatikoiden pinot ja tänään on tiedossa vielä Ikea-reissu vihdoinkin. Tirriskä heräsi tänään kello 5.36 ja itse valvoin pitkästä aikaa jopa kahteentoista tehden ostoslistaa reissua varten joten nyt on kyllä yöunet sitä luokkaa että ihan pelottaa mitä sieltä Ikeasta näillä silmillä tarttuu mukaan! Mutta ehkäpä me selvitään, jos vaikka Otto vähän toimisi järjen äänenä. 
       Mutta nyt kuitenkin ajattelin ensin esitellä teille kivan paketin sisältöä, jonka tällä viikolla sain Kappahlilta! Ihanasta mustasta laatikosta paljastui meikkipeili jollaista olen kaivannutkin, toiselta puolen suurentava jonka avulla voi iltaisin tutkia naamaa meikkien pesun jälkeen (hehkeää, tiedän, mutta en varmasti ole ainoa ;D)! Peilin lisäksi paketissa oli kaksi ihanaa vyötä, harmaa kapea perusvyö ja pirteän punainen kapea punosvyö joilla voin helposti asustaa talven neulevalikoimaa ja mahdollisesti korostaa kasvavaa pötsiäkin. Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä laatikosta paljastui vielä maailman hienoin neulehuppu ihanan neutraalissa harmaassa värissä. Mä kaipasinkin juuri vaihtoehtoa mun iänikuiselle tupsupipo-valikoimalle joten huppu oli ihan mahtava lisä paketin sisältöön. Kiitos Kappahl!

Tirriskä on jäänyt viimeaikojen postauksissa ihan liian vähälle huomiolle ottaen huomioon miten paljon mulla olisi neidistä kerrottavaa! Tiara on jo useamman viikon ajan ottanut n. 5-8 askelta kerrallaan ilman tukea, mutta tällä viikolla kävely on sitten alkanut sujumaan ihan kunnolla ja askeliakin tulee aina niin monta peräkkäin ettei niitä kerkeä laskeskelemaan. Eli jihuu Tiara osaa kävellä! Neiti on myös oppinut sanomaan oman nimensä ja monta muutakin uutta sanaa ja selkeästi on huomattavissa se kuinka hurjan paljon tässäkin iässä lapsi ymmärtää jo puhetta. Jos kysyn Tiaralta että mennäänkö tekemään aamupalaa niin Tirppana lähtee oitis käpsimään kohti keittiötä ja sormella osoittelun jalon taidon hiffanneena Tiara osaa jo näyttää kirjoistakin monia asioita pyydettäessä.Neidillä on kasvanut tukka ihan hulluna ja pikkuinen takajeejeekin on jo havaittavissa! On kuvien räpsiminen jäänyt turhan vähälle viimeaikoina, mutta muutaman muistin sentään ottaa neidistä ulkoilemassa ihanan pinkissä haalarissaan! Kuvissa neidillä on vielä lenkkarit, ne on otettu juuri sinä päivänä kun viimein ostin tytsylle talvikengät, enkä hetkeäkään liian aikaisin kun seuraavana päivänä menikin jo pakkasen puolelle. Esittelen Tiaran talvikamppeita varmaan sitten ihan omassa postauksessaan myöhemmin, mutta tässäpä näitä kuvia nyt:
Mä lähden nyt suihkuun että kerkeän Ikeaan ja pidän sormet ristissä että löydetään kaikkea kivaa ja lihapullat maistuu yhtä hyvälle kuin aina! Mahtavaa lauantaita ja koko viikonloppua teille kaikille!

PS: Jättisuuret kiitokset vielä teille kaikille edellisen postauksen onnittelukommenteista, olette maailman parhaita! Mä en millään olisi ehtinyt noihin melkein kahteensataan kommenttiin vastata vaikka olisinkin teitä kaikkia halunnut henkilökohtaisesti kiittää, joten päätin sitten kiitellä näin postauksen puolella kaikkia yhteisesti! Kerron myös raskausjutuista enemmän varmasti aivan omassa postauksessaan myöhemmin kun moni kyselikin viikkoja sun muita! Mutta nyt adios♥


Ne pari juttua jotka mun piti kertoa!

24.10.2012
0
No se on oikeesti vain yksi juttu, nimittäin sellainen ihana asia että loppukeväällä meille syntyy ihana pieni vauva jota ollaan käyty kurkkimassa ultrassa jo pariinkin otteeseen ja Tiarasta tulee siis isosisko! Ultrassa näkyi ihana pieni tyyppi joka vaikutti supervilkkaalta tapaukselta kun heilutteli raajojaan niin kovasti eikä pysynyt sekuntiakaan paikoillaan. Ollaan kyllä maailman onnekkaimpia kun jo toista kertaa saadaan odottaa pientä ihanaa ihmettä! Nyt alkaa sitten bloginkin puolella vihdoin ahkera masunkasvatus ja innokas odotus♥

Raskaustesti

20.02.2012
48
Perjantaina tuli siis tasan vuosi siitä kun mä tein positiivisen raskaustestin, kuten monet teistä arvasikin. Mä muistan sen päivän kuin eilisen, torstai 17.2.2011. Edellisenä iltana oltiin katsomassa Johanna Tukiaista ja Otto tuli meille yöksi. Meidän oli pitänyt ostaa testi jo silloin keskiviikkona, mutta se vaan ”jäi”. Torstaina sitten käveltiin Oton kanssa meidän lähiapteekkiin, siellä ei tietenkään ollut yhtään muita asiakkaita ja yli-innokkaat myyjät tulivat heti kyselemään josko me tarvittais apua. Siinä sitten soperrettiin että no jos semmosta raskaustestiä ois mahdollista löytää jostain päin apteekkia. Saatiin jopa ostettua testi ja sitten Oton piti lähteä töihin. Mua ei oo varmaan ikinä pelottanut niin paljoa kun sillä hetkellä siinä apteekin edessä. Mä halasin Ottoa kun viimestä päivää enkä halunnu että se lähtee mihinkään.
                   Otto sitten lähti töihin ja mä menin kotiin pyörittelemään testiä kädessä, kattelin ja kattelin. Ohjeetkin luin moneen kertaan mutten saanut tehtyä sitä, mä en halunnut tehdä sitä koska ajattelin etten jaksa sitä pettymystä siitä etten olekaan raskaana. Mä halusin nauttia vielä edes hetken siitä kutkuttavasta tunteesta että ”oon ehkä raskaana”. Mä pakkasin testin laukkuun ja lähdin Tiaran kummitädille Nonalle yöksi koska mun piti tehdä Nonalle Vanhojentanssikampaus. Koko bussimatkan meiltä Vantaalle mä panikoin ja aattelin että en ikinä uskalla tehdä sitä testiä. Nonan kanssa ihmeteltiin niilläkin varmaan tunti kunnes Nona sanoi että ”NYT ihan oikeesti Iina mennään tekemään se testi!”
                   Niin me sitten lukkiuduttiin Nonan yläkerran vessaan ja mä pissasin paniikissa tikkuun. Samantien kun ensimmäinen pissatippa osui tikun testikohtaan, siihen ilmestyi kaksi tulipunaista viivaa. Voitte uskoa että hämmennys oli suuri; koko päivän olin henkisesti valmistanut itteeni pettymykseen ja sitten yhtäkkiä testi näyttikin positiivista! Me Nonan kanssa kiljuttiin vaan ja mä nauroin ja itkin ja tärisin ja en tajunnut mistään mitään. Se oli mun siihenastisen elämän hämmentävin mutta onnellisin hetki. Selvittiin vessasta ulos jotenkin ja sitten mä soitin Otolle kädet täristen. ”Mä tein sen testin nyt. Se oli positiivinen”. Puhelimen toisessa päässä oli hyvin hiljainen Otto ja vastauksena oli jotain epämääräistä mongerrusta. Me sovittiin että soitellaan illemmalla ja mä olin taas ihan paniikissa. Ajattelin että nonni, nyt se jättää mut. Mä menin Nonan kanssa alakertaan pilkkomaan vihanneksia illan tortilla-ateriaa varten ja kädet täristen en meinannut saada edes paprikaa palasiksi. En mä kyllä saanut oikeen syötyäkään vaikka tortilloista tykkäänkin.
                 Illalla Otto sitten onneksi soitti ja kertoi olleensa kaupan kassalla kun mä soitin ja sen takia ei ollut oikeen pystynyt puhumaan kunnolla. Otto sanoi ne just oikeet sanat ”Sä et oo yksin tässä, mä en oo menossa mihinkään.” ja vihdoin mä pystyin huokaisemaan helpotuksesta ja nauttimaan siitä tiedosta että joskus hamassa tulevaisuudessa musta tulee ihan oikee äiti. Seuraavana päivänä meninkin sitten Otolle viikonlopuksi ja me köllittiin peiton alla kattelemassa salkkareita ja leffoja. Otto silitti mun masua ja mikään ei ollu koskaan tuntunu niin oikeelta kun just se hetki siinä niin. Olin maailman onnellisin nainen.
              Näin meni mun alkutaival matkalla äidiksi, mulle tää on edelleen huikea jännitystarina kun muistelen noita päiviä ja jännittävää se oli oikeastikin. Noi päivät määräsi ainakin osittain sen, miten ja kenen kanssa mä vietän mun loppuelämän ja mä oon niin onnellinen siitä että kaikki on menny just näin. Jos haluatte jakaa oman tarinanne niin kysyisin että millainen hetki raskaustesti on ollut teidän elämässä muut mamit? Missä olette tehneet sen, yksin vai jonkun muun kanssa? Mitkä fiilikset heti testin jälkeen?
Raskaustestitarinan lisäksi ajattelin tehdä tän Vauva-lehden raskaustestin joka mulla oli tarkoitus tehdä jo raskausaikana mutta se unohtui kun se loppuraskaus olikin käsillä nopeammin kuin kuvittelin. 
Olen syönyt mitä vain, suolaista ja makeaa.
Alussa mun oli ihan pakko syödä jotain kokoajan koska mulla oli kokoajan etova ällötys olo vaikken oksennellutkaan. Pahoinvointi meni onneksi aika aikaisin ohi, mä sairastin todella rajun oksennustaudin jonka jälkeen en enää voinut pahoin tai ainakaan en huomannut sitä enää samalla tavalla. Silloin oli menossa muistaakseni rv 9. Pahoinvoinnin mentyä ohi mulla alkoi terveellinen kausi, söin kokoajan salaatteja ja join pelkkää vettä, ja joka aamu herkuttelin yhdellä kidius-vanukkaalla. Terveellinen kausi loppui joskus loppukesästä kun masulla alkoi jo olla kokoa ja sitten mulla tuli taas sellainen olo että voisin syödä mitä vaan ja kuinka paljon tahansa. Tää kausi ei kestäyt kauaa koska sitten neiti alkoi viedä jo sen verran tilaa että mulla ei mahtunut kuin pienen pieniä annoksia kerrallaan masuun. Hyvä että ei mahtunut, en halua ees tietää millanen lihapulla musta ois tullu isoilla annoksilla kun jo noi pienet annokset sai mut kasvamaan niin järjettömän suureksi :D!
Kahvin tuoksukin on saanut minut voimaan pahoin.
Ei oikeastaan, kahvin tuoksussa ei ollut mitään vikaa mutta en voinu juoda kahvia koska siitä seurauksena oli ihan järjetön närästys.
Voisin nukkua aamusta iltaan.
Ensimmäisen puoliskon raskaudesta mä nukuin ihan kokoajan, mä saatoin nukkua 15-20 tuntia päivässä ja en koskaan jaksanu valvoa myöhempään kuin yhteentoista illalla vaikka oisin heränny tosi myöhään. Sitten alkoi se maaginen puolivälin pirteys ja mä aloin kukkumaan yöllä ja heräilemään aikasin aamulla järjestelemään vauvanvaatteita. Lopussa mä olin myös aika väsynyt mutta närästys ja pissahätä valvotti mua tosi usein ja nukuin vaan lyhyitä pätkiä.
Suonenvetoa, närästystä ja turvotusta. Kaikkea on ollut.
Suonenvetoja mulla oli ehkä muutaman kerran loppuraskaudessa keskellä yötä. Ne oli aivan kamalia mutta ei niitä tullut kuin ehkä pari kertaa. Närästystä mulla oli ihan hulluna elo-syyskuussa ja rennie oli mun paras kaveri vaikkei sekään aina auttanut. Närästys iski aina kun menin nukkumaan ja se oli kyllä suoraan sanottuna ihan perseestä. Mutta selvisin siitäkin! Mulla ei ollut turvotusta oikeestaan missään muualla kuin naamassa, kädet ja nilkat mulla oli ihan normaalit kokoajan mut naama turpos kun pullataikina.
Olen tuntenut itseni seksipommiksi.
No kyllä oikeestaan, ainakin ekat 30 viikkoa. Kyllä mulle tuli hyvä fiilis mun masusta, niin isosta kuin siitä pienemmästäkin jo ja olihan se kivaa saada ekaa kertaa elämässään vähän naisellisia muotoja. Lopussa mulla oli niin hankala olla että ei oikeen ollut seksipommit ekana mielessä, mutta en mä tuntenut itteeni kyllä mitenkään epäseksikkääksi norsuksikaan (vaikka ois ehkä pitäny :D).
Paino on siirtynyt uusille kymmenluvuille.
Joo kahdesti, ensin meni viidenkympin raja rikki ja lopuksi vielä kuudenkympin.
Tunteet ovat olleet pinnassa.
Joo! Mä itkin joka päivä, ainaki viis kertaa. Mä koin raskausaikana vain suuria tunteita, jos olin ilonen niin olin ihan mielettömän ilonen ja jos itketti niin mä itkin sitten kerralla ainakin yhden Niagaran putouksen verran. Otolle hatunnosto siitä että se aina lohdutti mua!
Hyvä äiti imettää pitkään.
Hyvä äiti antaa lapselleen aikaa ja rakkautta. Jos imetys onnistuu hienosti niin loistava juttu, jos ei niin ei se mitään. Meillä ei onnistunut eikä se tee musta yhtään huonompaa äitiä
, mutta toivon myös että imetys sujuisi paremmin jos meille joskus suodaan toinen ipana. Jos ei suju sittenkään niin sitten ei vaan voi mitään, hyvinpä tuo meidän neiti ainakin on näyttänyt kasvavan korvikkeella.
Olen suunnitellut synnytykseni.
Kävinhän mä Haikaranpesässä suunnittelemassa ja tiesin etukäteen että haluan epiduraalin mutta muuten mun synnytys kyllä oli kaikkea muuta kuin sitä mitä olin kuvitellut. Ennenkaikkea nopeampi, helpompi ja miljoona kertaa ihanampi<3
Nyt tuli kuvaton postaus mutta ei hätää, mulla on kolme postausta kesken tällä hetkellä kun vähän kertynyt tota asiaa viikonlopun aikana, teen ne niin nopeasti  loppuun kuin ehdin mutta tänään luvassa vielä vähintään yksi postaus, ehkä jopa kolme :D! Ihanaa alkuviikkoa kaikille <3

Kehon muutokset raskauden aikana ja sen jälkeen

27.01.2012
80

Multa on viimeaikoina kyselty paljon siitä miten mun keho on palautunut nyt kun synnytyksestä on neljä kuukautta jo kulunut. Mä aattelin että teen sitten ihan postauksen kuvineen kaikkineen ja kerron mitä mieltä itse oon. Oikeestaan aika kiva itsekin ottaa kuvia ja kartottaa että mitä sille keholle oikeen onkaan tapahtunut. Kuvituksena siis kuvia mun vartalosta (ja pissismeikeistä UUH) ennen raskautta, sen aikana ja sen jälkeen.

Iina 17v

Ennen raskautta mä olin aika hoikka, oon aina ollut. Paino oli ensimmäisellä neuvolakäynnillä maaliskuussa 2011 tasan 45kg ja pituutta mulla on semmoset 167cm eli painoindeksi oli 16,1. Harrastin 7-vuotiaasta 16-vuotiaaksi useita eri tansseja (showjazz, hiphop, show&funk, locking) ja lenkkeilyä, sen jälkeen mun into liikuntaharrastuksiin loppui. Lukion kakkosella kävin puoli vuotta ahkerasti salilla monta kertaa viikossa mutta sitten sekin ”vaan jotenkin jäi”.
                     Oon aina syönyt todella paljon ja ihan mitä mieli tekee joten anoreksiaa mulla ei oo ollut alhaisesta painosta huolimatta. Joskus yläasteella jouduin käymään vuoden ajan painokontrolleissa mutta kun paino ei sitten liikkunut suuntaan eikä toiseen niin ne luovutti ja totes että ”no joo ei sulla taida olla anoreksiaa”.  Mua ärsytti se että ne kokoajan kyttäs koska mulla ei mitään ongelmaa edes ollut, mut onhan se tietenkin hyvä seurata koska joillekin paino on oikeesti vaikea asia ja eihän ne kouluterveydenhoitajat voi tietää että kelle se on ongelma ja kelle ei.

Joulukuu 2010
Helmikuu 2011

                         Neuvolassa mulle sanottiin ensimmäisellä käynnillä että mulle suositeltava painonnousu raskauden aikana ois 17-20kg ja se lukema kuulosti ihan hullulta! Että minäkö muka painaisin yli 60 kiloa ensimmäistä kertaa elämässäni? Mä aattelin että voi veikkoset en todellakaan ole lihomassa noin paljoa, mutta toisin kävi. Viimeisellä neuvolakäynnillä synnytyspäivänä mä painoin tasan 62kg. Eli painoa sitten loppujen lopuksi tulikin se 17 kiloa. Raskauden aikana mä kumminkin sopeuduin ihan hyvin siihen että painon nyt vaan kuuluu nousta ja söin ihan normaalisti enkä mitenkään yrittänyt estää painoa nousemasta.
                       Alkuraskaudessa söin tosi terveellisesti, mulla teki mieli kauheesti vaan raikkaita salaatteja ja vihanneksia ja join pelkkää vettä kun kaikki limut sun muut ällötti mua. Loppuraskaudessa taas ruokamieliteot kääntyi toisinpäin ja mussutin mokkapalaa ja omenapiirakkaa harva se päivä. Välillä join limua ruokajuomaksikin, ei kovin terveellistä mutta ei onneksi aiheuttanut mitään raskausdiabetestä tai muuta mulle. Kertaakaan ei ollut sokerit koholla. Mulle ei edes tehty sokerirasitustestiä missään vaiheessa raskautta, mikä ihmetyttää mua koska eikö se yleensä tehdä kaikille raskaanaoleville? Mutta oon kyllä onnellinen etten joutunut sitä sokerilitkua lipittämään.

rv 17
rv 22

                       Mulla lähti paino nousuun oikeastaan aika nopeasti ensimmäisen neuvolan jälkeen, toisessa neuvolassa raskausviikolla 17+0 painoin jo 49,9kg ja sitä seuraavassa neuvolassa rv 22+0 paino oli jo 52,8kg. Muistaakseni tuolloin rv 22+0 neuvolassa neuvolatäti (joka oli vaihtunut ensimmäisen neuvolakäynnin jälkeen koska muutettiin) sanoi mulle että ompas tullut reilusti painoa ja voisit kyllä nyt pitää huolta että syöt terveellisesti. Mulle tuli niin paha mieli, päätin hormonihuuruissani lopettaa syömisen kokonaan mutta niin siinä vaan kävi että taisin syödä herkkuja sinäkin iltana. Ihmettelin tuota kommenttia koska toinen neuvolatäti oli sanonut että paino saa ihan huoletta nousta. Sen käynnin jälkeen mua alkoi aina pelottaa se vaa’alle meno seuraavilla käynneillä.
                      Onneksi tuon käynnin jälkeen mun painoa ei kommentoitu enää kertaakaan negatiivisesti neuvolassa, vaikka täällä blogissa sainkin monta kertaa viikossa kommentteja turvonneesta naamastani ja ties mistä. Ei ne kauheesti mieltä lämmittäneet, mutta kyllä mä niistäkin selvisin kun tirautin muutaman kyyneleen ja Otto sano mulle että en oo yhtään turvonnu (vaikka olinkin :D). Suurin syy siihen miksi pystyin ja pystyn edelleen hyväksymään kehon muutokset on kyllä se että mulla on ihana rakastava mies ja ei mee päivääkään etteikö se kehuis mun ulkonäköä tai jättäis lohduttamatta jos mulla on joku kamalan kauhea ulkonäkökriisi meneillään.

rv 31?

rv 35+6

                       Synnytyksen jälkeen sairaalassa me yhdessä naurettiin mun mahalle, se oli ihan oikeesti niin huvittavan näköinen kun se oli ihan niinku raskaana ollessakin mutta valahtanut kilometrin alaspäin ja paljon löysempi. Vähän niinku kantais jalkapalloa kangaskassissa, siltä se näytti. Silloin en paljoa mahasta murehtinut kun oli tuo pieni tuhisija ihmeteltävänä, ei mulla ollut aikaa eikä halua miettiä mitään muuta kun Tiaraa. Kun päästiin kotiin mun maha alkoi jo muistuttaa enemmän normaalia, ainakin se pallo-osa oli jo hävinnyt. Sairaalaan multa jäi 11kg eli paino oli Tiaran ensimmäisellä neuvolakäynnillä mulla 51kg.

Viikko synnytyksestä

n. 2,5kk synnytyksestä

                      Viikossa-parissa muutos oli jo ihan huikea enkä ollut uskoa silmiäni, mä luulin että raskauden jälkeen mun maha ei ois enää koskaan lähellekään entisensä, ainakaan ilman monen kuukauden salirääkkiä ja mehudieettiä. Mä hihkuin onnesta kun entiset housut meni jalkaan ja piilotti löllön  mahanahkan, mähän näytin melkeinpä normaalilta! Tästä ilahtuneena mä annoin itselleni luvan herkutteluun ja yhtäkkiä paino lähtikin taas nousuun ja mä turposin, en mahtunutkaan vanhoihin housuihin vaikka pari viikkoa synnytyksestä ne oli olleet ihan sopivat. Musta tuntuu että hormonit sekotti mun aineenvaihdunnan, koska kaikki mitä mä suuhuni laitoin näkyi mun mahassa ja reisissä vaikka koskaan ennen ei ollut mitään vaikutusta.
                      Ruokailutapoja mä en mitenkään oo muuttanut koska oon syönyt ihan normaalisti kokoajan, mutta joulukuussa paino alkoi taas tippumaan ja vaatteet mahtumaan päälle. Kai mun aineenvaihdunta alkoi pikkuhiljaa palautua hormonien jäljiltä normaalille tasolleen. Sen jälkeen mulla on pysynyt vartalo saman kokoisena ja samat vaatteet menneet kokoajan päälle, mutta kiinteytystä on tapahtunut huomattavasti. Eilen Otto puristi mun mahaa ja sanoi että ”herran jumala nainen sä oot kiinteytyny, enhän mä pysty ees puristamaan sun mahaa enää kunnolla!” Voitte arvata että mulle tuli niin hyvä mieli tosta kommentista, mä tiesin että Otto oli rehellinen eikä vaan koittanu piristää mua koska se kommentti tuli niin spontaanisti ja yllättyneen kuuloisesti. Kengurupussi on vihdoin hävinnyt! Ja kiinteytyminen on tapahtunut itsestään, ellei vaunulenkkejä ja vauvan nostelua lasketa, sillä ainoa ”oikea” liikunta mitä mä oon raskauden jälkeen harrastanut oli puolen tunnin zumba kotona kerran joskus marraskuussa.Mä en oo käynyt vaa’alla jälkitarkastuksen jälkeen, eli kolmeen kuukauteen mutta uskoisin että painoa on tippunut vielä ainakin pari kiloa, ehkä enemmänkin. Mutta painolla ei ole mulle mitään väliä kunhan vaatteet mahtuu päälle, siksi en itseäni vaa’alla kiusaakkaan!
                         Kuntokin on lähtenyt parantumaan, Tiaran ollessa muutaman viikon vanha mä hengästyin jo parin metrin ylämäessä vaunulenkillä, nykyään en hengästy kovin helposti vaikka pitäis juosta bussiin äkkiä tai jotain muuta vastaavaa. Mä kovasti puhuin synnytyksen jälkeen salille menosta ja ryhmäliikuntatunneista sun muista harrastuksista, mutta puheen tasolle ne on jääneet ainakin toistaiseksi. Mulle riittää se että mä kehtaisin kyllä ihan helposti mennä vaikka nyt bikineissä rannalle jos pihalla ei olis kuutta astetta pakkasta.
                      Mä meen salille tai aloitan muun liikuntaharrastuksen sitten kun mulle tulee semmonen fiilis että mä oikeesti jaksan siellä käydä, koska ainakin mun mielestä on turhaa ottaa se kallis kortti ja käydä pari kertaa siellä ja sen jälkeen lösähtää sohvan nurkkaan taas kuukausiksi maksaen samalla sitä korttia. Mulla ei riitä vielä itsekuri siihen että alottaisin säännöllisen liikuntaharrastuksen, mutta toivottavasti se liikuntakärpänen purasee muakin vielä joku päivä. Oishan se terveellistä että harrastais muutakin kun kokkailua ja bloggailua.

Tänään. Tältä näyttää seistessä
Toi kuvassa näkyvä arpi on siis mun umpisuoliarpi joka on tullut 5-vuotiaana

Ja tältä jos istun

Mutta mitä muita merkkejä raskaus sitten jätti mun kehoon? No raskausarpia, en mä niiltä välttynyt vaikkei niitä mahaan tullutkaan. Mulla on molemmissa jenkkakahvoissa arpia, toisessa kunnon liuta ja toisessa muutama. Mutta ei ne mua häiritse, mä en edes itse nää niitä koska ne on selkäpuolella ja mun mielestä ne on aika pieni paha siitä että sain maailman ihanimman tyttären. Vaikka mulla ois jääny maailman löysin kengurupussi mahaan ja tsiljoona arpea niin se kaikki ois silti ollut tuon ihanan neidin arvoista. Mikään maailmassa ei oo Tiaraa tärkeempää ja parempaa<3

En tiiä miksi blogger käänsi nää väärinpäin mut tässä siis mun vasen jenkkakahva
Ja tässä oikean puolimmainen

 Siinäpä se mun kehosta! Ei tullutkaan viel hiusremonttipostausta koska remontti on kesken. Oton hiukset saatiin kuntoon tän päiväisiä Rock-teemaisia duunipaikan pikkujouluja (kyllä, ne vietää pikkujoulujaan tammikuussa :D) varten mutta mun hiukset on kesken. Netta, Tiaran ihana kummitäti tulee tänään meille Jyväskylästä ja vietetään tyttöjen ilta kolmisteen kun Otto on pikkujouluissa. Luvassa ainakin paljon leikkiä Tiaran kanssa (Netta oli ensimmäinen ihminen jolle Tiara jokelsi ja nauroi, eli aika kovis kummitäti ;D)ja mulle ripsien ja kulmien värjäys. Tiaran mentyä nukkumaan voisi luvassa olla kenties joku ällöromanttinen tyttöjen leffa. Jos on leffaideoita niin kertokaa ihmeessä!

Hauskaa viikonloppua kaikille ihanille<3


« Vanhemmat
Uudemmat »