Jotenkin sitä vaan meinaa pakahtua rakkaudesta kun katsoo omia lapsia ja miettii millaisia he ovat, millaisia ovat olleet ja millaisia tulevat olemaan. Molemmat tytöt ovat kasvaneet kovasti ja heidän kanssaan on yksinkertaisesti ihan parasta hengailla! Kummallakin on niin omat juttunsa, mutta silti niin hurjasti yhteistä. Heillä on yhteiset leikkinsä ja vitsinsä, joista vanhemmat eivät tajua mitään. Hauskaa on esimerkiksi huutaa ”aaaarttu!” vuorotellen, aina vähän kovemmalla ja kovemmalla äänellä. Toim. huom. he eivät tunne ketään Arttua.

Taapero ja leikki-ikäinen keksivät kyllä välillä niin pönttöjä juttuja että ei tosikaan, mutta ainakin saa nauraa joka päivä, ja naurua ei voi koskaan olla liikaa. Päivät ovat kommelluksia täynnä, ja kyllä täällä saa olla välillä tiukkanakin ettei mene aivan höpöhöpöksi, mutta pääosin kaikki sujuu mutkattomasti. Kyllä nuo neidit toki osaavat myös tapella leluista, vaikka yhdessä tykkäävätkin leikkiä. Joululahjat kuitenkin ympättiin samantien yhteen, niitähän on silloin enemmän, kuten toinen neideistä fiksusti totesi.

Isompi on opettanut pienemmän laskemaan kymmeneen, ja osaa tulkita jokaikisen sanan jonka pienempi sanoo, vaikka me vanhemmat kuultaisiin se vasta ensimmäistä kertaa. Tulkille on välillä käyttöä, en olisi heti hiffannut että metro on ”ehhoo” ja ”kikkikki” on pingviini, kun kuopus sitä itsepintaisesti hoki ruokapöydän vierellä, tarkoittaen joululahjaksi saatua pingviinipeliä. Hyvä että ymmärtävät toisiaan!

Tytöt ovat selvästi nauttineet kun ovat saaneet olla yhdessä koko loman, eikä toinen ole lähtenyt aina kerhoon pariksi tunniksi. Hauskaa oli myös huomata, että kun tytöt jäivät kaksin mummun kanssa kotiin meidän lähtiessä Zeldan kummisedän synttäreille pari viikkoa sitten, tyttöjä ei harmittanut ollenkaan, vaan he jäivät leikkiensä keskelle ja sanoivat että ”voisitteko jo lähteä, niin me saataisiin mummulta pastilleja”, ovelat ketkut. Mutta meidän lähtiessä kolmestaan elokuviin esikoisen kanssa, kuopuksen jäädessä mummun hoitoon, oli molemmilla vähän harmi, kun toinen ei tullutkaan mukaan. Niin erottamattomia he ovat, pienet rakkaat.

Saan kyllä olla niin onnellinen että meille on siunaantunut noin ihanat pienet neidit, joiden kanssa pienetkin jutut tuntuvat välillä seikkailulta, ja joille haluaa tarjota vain parasta. Äitiys, ja omat lapset saavat musta parhaat puolet esiin, koska haluan olla heille vain ja ainoastaan paras. Tuki ja turva johon voi aina luottaa, ja se pönttö joka lähtee höpsöihinkin leikkeihin täysillä mukaan vaikka onkin jo aikuinen. Toki minäkin joskus olen myös kakkapää-äiti joka ei ala leipomaan ”joulukakkua” enää nukkumaanmenoaikaan viikko joulun jälkeen, mutta sekin kuuluu elämään!

Tyttöjen hameet ja paidat uusia löytöjä Zarasta. Sukkahousut Little pieces & h&m.

Tyttöjen ja tuon ihan yhtä rakkaan (ja yhtä pöntön) aviomiehen kanssa me nautiskellaan vielä kolmesta jäljelläolevasta lomapäivästä, joiden aikana pitäisi ainakin saada joulukoristeet veks ettei käy niinkuin viime vuonna, että tonttuverhot on ikkunassa vielä huhtikuussa. Viimeistään luppiaisena, esikoista lainaten, on aika käydä työn touhuun ja viedä kuusi varastoon, ja vastaanottaa kevät kotiin.

Ihanaa ja rakkaudentäyteistä lauantai-iltaa kaikille <3

Puolitoista vuotta on kulunut siitä päivästä kun meidän kuopus syntyi huhtikuisena lauantain ja sunnuntain välisenä yönä yllättäen. Miten kummassa siitä voi  olla jo puolitoista vuotta? Tämä aika tuntuu menneen vielä paljon nopeammin, kuin 1,5 vuotta ennen Zeldan syntymää, vaikka kai se aika silloinkin kului ihan yhtä nopeasti. Muutaman viikon kuluttua meidän perhe on täysin uudessa elämänvaiheessa, sillä silloin meidän perheessä ei ensimmäistä kertaa ole yhtäkään alle 1,5-vuotiasta sitten Tiaran syntymän. Meidän perhe ei ole enää vauvaperhe.

Miksi 1,5 vuotta on sitten merkittävä ikä? Mä sanoisin että siksi, koska 1-vuotiaan ja 1,5-vuotiaan taidoissa on ihan mieletön ero. 1-vuotias on vielä vauva, ihan täysi vauva. Ei ehkä sylivauva, mutta vauva kuitenkin, vaikka sanoja osaisikin tai kävelisi. 1,5-vuotias ymmärtää jo asioita. Häneltä voi kysyä asioita, antaa ohjeita ja pyytää viemään sukat pyykkikoriin. 1,5-vuotias leikkii nätisti, pitkiäkin aikoja isosiskon kanssa ja jaksaa jo vähän keskittyä.

1,5 vuotta on aivan loistava ikä. Silloin ei ole vielä uhmaa tai esiuhmaa, on vain aurinkoisesti hymyilevä pikkutyyppi joka jaksaa aina yrittää uudestaan. Silloin suurin osa hampaista on jo tullut, yöt sujuvat kivasti, ruoka maistuu ja kokoajan opitaan uutta ja innostutaan. 1,5-vuotiaalla on jo hauskoja juttuja ja omia höpsötyksiä joille nauraa. 1,5-vuotias haluaa soittaa puhelimella mummulle ja huutaa ”HETÄTYYYYY!” täysillä, että mummu varmasti herää. Hän haluaa pukeutua äidin takkiin, vaikka hupun ja kauluksen välistä jää vain nenänpää näkyviin. Ei se mitään, takin sisällä on mukavaa!

1,5-vuotias tietää itse milloin on jano, nälkä tai väsy, ja osaa pyytää mitä milloinkin tarvitsee. Hän roikkuu lavuaarin edessä huutamassa ”ANO!” niin kauan että äiti tai isosisko tulee antamaan vettä. Ja trust me, hän ehtii sanoa ano ainakin kymmenen kertaa sinä aikana kun nousen ylös tuolilta, lattialta tai mistä milloinkin, otan mukin ja täytän sen vedellä. Hän hakee pehmolelun ja sanoo ”ukkuu!” kun väsyttää, yleensä kello 12 päivällä ja kello 19 illalla. Hän sanoo ”paita päähän!” kun hän haluaa laittaa paidan päälle, ja laittaa itse kengät jalkaan.

”Ukkuu!” kuulemma.

Puolitoista vuotta on hyvä ikä, ja loistava ikäero. Meidän lapsilla on ikäeroa puolitoista vuotta ja pari viikkoa päälle. Vuosi sitten tähän aikaan, olin sitä mieltä että ikäero on hyvä. Vaikka arki oli rankkaa kaksivuotiaan ja puolivuotiaan yökukkujan kanssa, kaikki meni vielä samalla rutiinilla kuin ekalla kerralla, ja me selvittiin. Tässähän me ollaan. Nyt mä olen kuitenkin sitä mieltä että puolitoista vuotta on loistava ikäero. Meidän lapset ovat toistensa parhaita kavereita, he ikävöivät toisiaan vaikka toinen olisi vain päikkäreillä. He tekevät melkein kaiken yhdessä, viihdyttävät toisiaan, lukevat, piirtävät ja käyvät yhdessä suihkussa leikkimässä kumiankoilla.

Usein kauhistellaan pientä ikäeroa, tai ihmetellään että miksi on niin kiire saada lapset peräkanaa. Tämän kolmen vuoden jälkeen mä en näe siinä mitään kauheaa, vaan ainoastaan hyviä puolia. Kuten aina sanon kun joku kysyy, ensimmäinen vuosi oli rankka, sen myönnän ehdottomasti. Mutta ensimmäisen vuoden jälkeen mun mielestä kahden kanssa on ollut helpompaa kuin yhden, niin mä sen näen. Tietenkin perheet ovat erilaisia, toisilla ei ole rankkaa edes ensimmäisenä vuonna, ja toisilla on rankkaa ensimmäiset viisi vuotta. Meilläkin on varmasti vielä rankkaa, joskus, ehkä huomenna, ehkä sitten kun tytöt ovat teini-iässä, tai ehkä huomisesta teini-ikään asti. Silti, mä näen että tämä ikäero on meidän perheelle se kaikkein paras.

Mä tiedän että se uhma tai tahtoikä, on sieltä vielä tulossa. Viitteitä siitä on jo ehkä havaittavissa, ja odotankin sitä. Nuorimmaisemme omaa himpun verran tulisemman luonteen kuin esikoinen, ja tahtoiästä voi tulla mielenkiintoista. Nyt me kuitenkin nautitaan tästä seesteisestä elämänvaiheesta, kun kenenkään maidot eivät lennä seinään (paitsi vahingossa), ulkovaatteiden pukeminen on hauskaa ja yleisin vastaus kysymyksiin on ”JOOOOO!!!!!” hyvin innostuneella äänensävyllä.

Millaisia ikäeroja teidän lapsilla on? Mikä on hassuin sana joita lapsenne ovat osanneet 1,5-vuotiaana? Oletteko kohdanneet kauhistelua tai jyrkkiä mielipiteitä pienistä ikäeroista?

Ollaan pakoiltu illalla alkavaksi mainostettua myrskyä, ja sitä enteillyttä sadetta tänään sisällä koko päivä, kun rampattiin eilen koko päivä vesisateessa. Ihanaa vaihtelua tuijottaa tuulta ja sadetta ikkunoista sen sijaan että itse kävelisi siellä! Tytöt ovat onneksi kehitelleet vaikka ja mitä leikkejä paloasemaleikistä vauvanhoitoon, legoihin ja piirtämiseen. Itse sain siivottua viimeinkin makuuhuoneen kaikki kaapit ja järjesteltyä kengät, joten varmaankin sitä tyylikatsausta voisi pian alkaa toteuttelemaan syksyn lemppareiden, ja kuluneen vuoden tyylimuutosten pohjalta.

Onneksi, oi onneksi tänään ei ollut lenkkipäivä, mua ei olisi huvittanut ollenkaan lähteä tuonne juoksemaan. Sen sijaan vedin aamulla kunnon circuitin ja jalat saivat kyytiä. Aamutreenien jälkeen pidin oikein kunnon rauhallisen suihkuhetken ihan yksin. Se oli ihanaa, laitoin öljyhoidon hiuksiin, ja kuorin ihon. Olen viettänyt koko päivän ilman meikkiä, kiitos teidän eiliseen iho-postaukseen tulleiden vinkkien. Onhan se ihan perusjuttuja että ilman meikkiä kannattaa olla mahdollisimman paljon, mutta arvatkaapa muistaako tälläinen tuulispää sellaista ajatella, ainakaan tarpeeksi usein! No ei. Huomasin tänään että kuopuksellakin on nykyään kaula. Siis kaula! Tiedättekö sen tunteen, kun vauvanpyöreys asteittain häviää taaperoiässä, ja pienen pallopään ja pullamasun väliin kasvaa kaula? Ihan hullua että meidän nuorempikin on jo muka noin iso, niin se aika vain rientää. Hänestä on kehkeytynyt oikea pörröpäinen höpötyskone, juttua tulee taukoamatta, ja vaatteet ja kengät vaihtuvat ainakin kymmenen kertaa päivässä. Tänäänkin päällä oli yhtäaikaa mm. kahdet housut, joiden päällä isosiskon pikkuhousut, kahdet sukat, ja hiuspanta, sekä tietenkin paita ja huppari. ”Ihan itsekö puit, waaaaau!”

Tytöillä on ihan omat juttunsa, ja he leikkivät tosi nätisti yhdessä. He ovat kuin paita ja peppu, niin kiinni toisissaan että voi että. Zelda odottaa Tiaraa aina kerhosta kotiin niin malttamattomana, työntää kokoajan rattaita ulko-ovelle ja hokee ”keeho, keeho. Tiaa, Tiaa, keeho!”. Ja kun sitten lopulta mennään hakemaan esikoista kerhosta, tytöt juoksevat toisiaan kohti ja halaavat onnesta soikeana. Ihanaa että he ovat niin tärkeitä toisilleen.

Tämä päivä on ollut hyvän fiiliksen päivä, ja sitä hyvää fiilistä halusin välittää näillä kuvillakin. Hengailtiin parvekkeella ruuan jälkeen, ja tytöt laskivat meidän sukulaisilta saatuja itse poimittuja omenoita. Pitäisi varmaan pyöräyttää huomenna syksyn miljoonas omenapiirakka, kun kerrankin on kunnon tuoreita läheltä tuotuja herkkuomppuja!

Meidän rentoiluperjantai jatkuu seuraavaksi sohvaöllöttelyllä, ja ehkä herkkuleivillä joita voisi väsätä iltapalaksi! Palailen huomenna, aivan ihanaa viikonloppua kaikille<3

En uskalla kyllä nyt enää nuolaista ennen kuin tipahtaa, eilen nimittäin illalla olin jo ihan sitä mieltä että nyt on hyvä fiilis. Aamullakin olo oli suhteellisen okei, mutta eiköhän sitten Zeldan päiväuniaikaan mulle iskenyt vielä migreeni. Jokohan tää nyt riittäisi tältä erää? Migreeni ja oksetusolo menivät onneksi ohi kun sain nukuttua päiväunet, ja heräsin parempivointisena. Ruuan jälkeen me lähdettiin käymään lähikaupassa ja pienellä kävelyllä, ja lapset olivat niin onnessaan kun pääsivät yhdessä ulos edes hetkeksi ekaa kertaa viikkoon. Onhan Tiara toki ollut kerhossa, mutta kyllä noi naperot vaan tykkäävät kaikkein eniten kun saavat yhdessä tutkia ja höpöttää ulkona.

Zeldastakin on kuoriutunut jo oikea pikakävelijä, hän on oikeastaan isosiskoaan nopeampi, kun tavoitteena on ainakin toistaiseksi vain päästä mahdollisimman nopeasti eteenpäin, eikä pysähtyä kolmen sentin välein tutkimaan. Ainoan poikkeuksen tekevät kaivonkannet, jotka ovat aivan äärettömän jännittäviä, ja niiden kohdalla pitää aina pysähtyä ja kiljaista ”Katoooo! Äiti! Katooo!”.

Välihuomautus: kirjoittaminen keskeytyi äsken kun mulla alkoi ekaa kertaa varmaan neljään vuoteen vuotamaan verta nenästä! Siis ymmärrän kyllä, 1,5v allerginen nuha viereisen rakennustyömään takia, ja flunssa siihen päälle varmaan kuivattavat nenän limakalvoja, mutta miks just nyt?! Onko tänään joku perjantai 13. päivä ja mä en ole vaan huomannut, haha! Yritin vielä oikein vältellä kirjoittamasta että ”nyt voin hyvin” tai ”nyt olen parantunut” ettei vaan tulisi uudelleen huono olo, mutta ei auttanut. No ehkä se tästä…

Takaisin asiaan, eli ulkoiluun. Kauniissa, kosteassa syysillassa alkoi niiiin tehdä mieli lähteä jo lenkille, mutta päätin odottaa vielä tämän päivän, ja katsoa huomenna sitten fiiliksiä. En missään nimessä halua sairastuttaa itseäni uudelleen siksi että lähden liikkeelle liian aikaisin, mutta kaipuu liikuntaa kohtaan on kova. Toivottavasti tämä vajaan viikon tauko ei aiheuta mitään hirveää takapakkia! Pari hyppyä hyppelin Tiaran kanssa, kun hän innostui pomppimaan, kuulemma tulee hienoja kuvia jos hyppii!

Loppuviikoksi on luvassa vaikka mitä kivaa tekemistä, ja huippujuttuja myös blogin puolella, joita tänään jo vähän suunnittelinkin. Eihän flunssa nyt maata kaada, saadaan olla iloisia että selvittiin pelkillä flunssilla eikä tarvittu antibiootteja, mutta kyllä kieltämättä on välillä ollut vähän lannistunut fiilis, mikä on valitettavasti täälläkin sitten näkynyt. Mutta miksikään valitusblogiksi tässä ei olla muuttumassa, älkää pelätkö! Mä kaivan nyt mun positiivisen asenteen takaisin tuolta jostain sängyn pohjalta, ja aion olla huomenna hyvävointinen! Ja yksikään flunssa ei ole enää meille tervetullut tänä syksynä, prkl!

Hyvää yötä ja mukavaa huomista päivää kaikille<3

Tänään on ollut mun nimipäivästä huolimatta Tiaran päivä. Mä olen haaveillut jo Tiaran vauva-ajoista asti toteuttavani päivän Tiaran ehdoilla, sitten kun hän on tarpeeksi iso ja osaa kertoa mitä haluaa tehdä, mitä syödä ja mitä leikkiä. Päivän kokemuksella voin kertoa, että ensimmäinen kerta ei tosiaankaan jää viimeiseksi, sillä tänään on ollut ihan huippuhauskaa! Jotenkin niin rentoa, ja erilaista. Eniten on ilahduttanut se, miten pienet asiat tekevät lapset iloiseksi, ja miten tavallisia asioita lapsi voi kaikkein eniten toivoa. Mutta mitä tänään sitten oikein tapahtui, kun esikoinen sai päättää kaikesta?

Aamu alkoi Pikkukakkosella, kuten tavallista. Pikkukakkosen, ja sitä katsellen nautitun jugurtti-banaani-karjalanpiirakka -aamiaisen jälkeen luettiin kasa kirjastosta lainattuja kirjoja. Röhnötettiin sohvalla kaikki kolme, Zelda nyt ei hirveästi jaksanut kirjoihin keskittyä, mutta kävi aina välillä osoittamassa sormella kun huomasi tutun kuvan tai sanan. Vesisateinen aamu ei houkutellut esikoistamme ulos, vaan hän halusi vain lukea kirjoja kaikessa rauhassa.

Lounaaksi söimme Tiaran toiveesta pinaattilettuja, joita paistoin ensimmäistä kertaa elämässäni itse, ja jälkkäriksi omenapiirakkaa. Onneksi arvon neitiä eivät mun repaleiset ja hiukan tummahkot letut haitanneet, vaan ne maistuivat molemmille paremmin kuin hyvin.

Lounaan jälkeen oli ehdottomasti Tiaran päivän kohokohta. Pikkusisko meni päiväunille, ja Tiara sai ottaa mun meikkipussin sisällön haltuunsa, ja meikata mut juuri niinkuin itse halusi. Hän ehti juuri kaikessa rauhassa valita mitä laittaa mihinkin, ja toteuttaa upean meikin, ennenkuin pikkusisko heräsi unosiltaan. Luomivärin laiton Tiara aloitti nenän päästä, mutta muuten kaikki tuotteet tuntuivat menevän pelottavan hyvin oikeille paikoilleen. Joku on tainnut vähän katsoa mallia äidin kymmenen minuutin pikalaittautumisista aamuisin.

Päiväunien jälkeen katseltiin vähän lastenohjelmia, Vitaminixia ja Max & Meeriä, ja Tiara sai ottaa kuvia pikkukameralla ihan itse. Hän halusi ottaa yhteiskuvia itsestään ja siskostaan peilin kautta, ja onnistui nappaamaan söpöjä naamakuvia Zeldasta.

Tiaran toiveena oli, että lähdetään yhdessä isiä vastaan, ja niin me sitten tehtiin. Kauhea rankkasade loppui juuri sopivasti, ja me saatiin nauttia hetki kauniista auringonpaisteesta. Tiara sai valita myös tänään sekä omat että siskonsa vaatteet, ja niistä piti tietenkin ottaa kuvat ulkona.

Isinhakureissulla Tiara bongasi Subin, ja perjantaisubit piti sitten tietysti saada. Me napattiin subit kotiin mukaan, ja tultiin kotiin herkuttelemaan rauhassa. Välihuomautuksena, että parasta on ostaa kokonainen subi, syödä vain puolet, ja syödä toinen, vähän jo vetistynyt puoli illalla yksin kaikessa rauhassa lasten mentyä nukkumaan! Ilta kului oikeastaan aika nopeasti sitten, ei me paljoa muuta tehty kuin öllöteltiin sohvalla ja oltiin perhekasa = kun kaikki kiipeää Oton päälle yhtäaikaa ja Otto ähisee, Tiaran mielestä ihan paras juttu.

Iltapala-aika tuli ennen kuin huomasimmekaan, ja pian oli aika lukea Tiaran valitsema Ensimmäistä kertaa -iltasatu, laittaa Isla-leopardi hänen kainaloonsa, ja toivottaa hyvät yöt. Molemmat nukahtivat alta aikayksikön, vissiin rankkaa olla pomona, haha! Tämä päivä oli ihana, ja tällaisia päiviä voisin pitää vaikka kerran kuussa, molemmille tytöille sitten kun Zeldakin oppii ilmaisemaan itseään vielä enemmän.

Oletteko te viettäneet lapsen ehdoilla -päiviä, jolloin kaikki on tehty lapsen mielen mukaan? Me nautitaan huomenna vapaapäivästä, ja suunnataan tapahtumaan jossa on poniajelua, pomppulinnaa ja muuta hauskaa lapsille. Ihanaa viikonloppua kaikille!