Eilinen yhtäaikaa nukkumaan laittaminen sujui hyvin, mutta tänään meni vielä paremmin, jes! Laitettiin tytöt tasan kahdeksalta sänkyyn, Tiara nukahti heti. Zelda nukahti siitä kymmenen minuutin kuluttua, hetken yksin höpöteltyään ja ongittuaan potkuautonsa jollain ihmeen kepulikonstilla kiinni pinnasänkyyn sitä soitellakseen. Hieman nauratti kun yhtäkkiä alkoi tutut pimputukset kuulumaan, en vaan ymmärrä miten se sai sen ongittua, ilmeisesti käsivarsi saa kilometrin lisäpituutta kun on tärkeitä juttuja tavoiteltavana.

Mutta pääasia että sujui kivasti, toivottavasti tämä nyt vain jatkuu tästä eteenpäinkin näin helposti. Iltasatuhetki pitää vain jotenkin rauhoittaa, sillä ennen se on mennyt niin että makoilen Tipan kanssa rauhassa sängyssä ja luetaan kirja, ja sitten vielä vähän jutellaan päivän tapahtumista ennen hyvänyöntoivotuksia. Tänään se meni niin että istuttiin sängyllä ja Zelda kiipeili meidän päälle ja yritti istua kirjan päälle, syödä sitä ja repiä siitä sivuja irti.

Zelda on meidän pikku täystuho neiti, no ei vaan ihana touhukas pieni. Haluan kuitenkin ehdottomasti rauhallisen iltasatuhetken, ja antaa Tipalle täyden huomion vielä ennen nukkumaanmenoa, mitähän me keksittäisiin ratkaisuksi? Zelda kun ei koskaan ole ollut mikään rauhallinen satujen kuuntelija niinkuin isosiskonsa. En kuitenkaan haluaisi erottaa tyttöjä eri iltatoimiin juuri ennen nukkumaanmenoa, koska he kuitenkin jäävät yhdessä sinne nukkumaan. Miten teillä laitetaan samassa huoneessa nukkuvat sisarukset nukkumaan?

Tänään on ollut ihanan rauhallinen päivä kotona, pyykkikorin ahkera tyhjentäminen oli päivän agenda ja nyt, viisi koneellista myöhemmin, alkaa näyttää jo aika hyvältä. Huomenna odottaakin sitten pyykkien viikkaus kaappiin, se on se puoli mikä ei niin miellytä pyykinpesussa. Lajittelu on hauskaa, Tiara aina auttaa mua, ja Zelda ”auttaa” mua, mutta viikkausvaiheessa Zelda haluaa aina pukea kaikki kuivat vaatteet päälleen, mikä vähän vaikeuttaa puuhaa. Mutta ei se ole niin justiinsa, onhan se  nyt mahdottoman söpöä kun toinen pukee mun sortsit päähänsä ja toistelee hymyssä suin ”kauiii, kauiii (=kaunis)”.

Pyykkipäivän lisäksi me ulkoiltiin ja kokkailtiin, niin perus maanantai kuin voi vain olla. Mä niin nautin tästä kiireettömästä kotona oleilusta, aivan ihanaa! Tiara valitsi itse tänään vaatteensa, tänään kun kuulemma oli prinsessapäivä ja päälle piti saada rimpsua ja röyhelöä. Kauppareissulla neiti pääsi kauppakeskuksen tärisevään leikkiautoon ja se oli Tiaran ja (Oton) mielestä ihan huisin hauskaa!

Zelda meidän pikku mansikka.. Vai tomaatti? Ei osata päättää kumpi. Mutta syötävän söpö hattu joka tapauksessa, eikö vain!

Huomenna ilma kylmenee, mikä ehkä vähän syö tätä kesäfiilistä, mutta onneksi meille on piristystä luvassa kun suunnataan tyttöjen kanssa iltapäivällä katsastamaan Gina Tricotin kesäuutuuksia Katajanokalle. Keskiviikkona on luvassa vielä lisäpiristystä, kun pääsen juhlimaan Coca-Cola Lightin pippaloihin ja katsastamaan upean Rock the Ballet’n, kuten myös yksi onnellinen teistä ystävänsä kanssa!

Varoitusaika on todella lyhyt, joten odotan nopeaa vastausta sähköpostitse osoitteeseen couturecouture (at) windowslive.com että saadaan hommat rullaamaan! Arvonnan voittajaksi arpoutui Oonaelina. Onnea voittajalle, ja tervetuloa juhlimaan avecin kanssa!

Ihanaa maanantai-iltaa kaikille! Huomenna on luvassa arvontaa ja vähän hiuskriiseilyä!

Sunnuntai on yleensä se viikon rauhallisin päivä, niin myös tänään. Mutta pinnan alla kuhisee! On jääkiekon MM-finaalia, Eurovaaleja, ja koska ilta ei muuten olisi tarpeeksi jännittävä, päätettiin sitten järjestää vielä sellainen oma pieni jännitysnäytelmä nimeltä ”Lapset yhtäaikaa nukkumaan”. Normaalisti lapset menevät meillä peräkanaa nukkumaan 19-20 välillä, Tiara ensin, ja Zelda perään. Tähän asti Zelda on aina (imetyksen loppumisen jälkeen) nukutettu Oton syliin, ja Otto on kantanut neidin vaan sitten nukkuvana omaan sänkyynsä.

Zelda on kuitenkin jo senverran iso tyttö, että Otolla ei kestä enää selkä jokailtaista nukuttelua, ja muutenkin on varmasti jo hyvä aika opetella omaan sänkyyn nukahtamista, kun ikää on se reilut 13 kuukautta, verraten Tiaraan joka oppi nukahtamaan omaan sänkyyn jo alle kolmikuisena. Meille tämä on tähän asti ollut toimiva ratkaisu, eikä olla sitä koettu mitenkään taakkana. Lapset ovat erilaisia, ja siinä missä Tiara jäi jo ihan pikkuvauvana onnellisena lauleskelemaan sänkyyn ja jokelteli itsensä uneen, Zelda huusi pää kirkuvan punaisena jos hänet yritti jättää yksin sänkyyn.

Ollaan nyt pari viikkoa harjoiteltu omaan sänkyyn nukahtamista päiväuniaikaan ja käytetty tassumenetelmää, eli olen käynyt aina paijaamassa Zeldaa ja laittamassa lammasunilelua takaisin kainaloon, jos tytsy on alkanut itkemään. Yllättävän hyvin kuitenkin on sujunut, ja joka kerta päiväunille mentäessä ei ole tarvinnut käydä paijailemassa, vaan Zelda on tosiaan nukahtanut ihan itse.

Tämäniltainen yhdessä yöunille nukahtaminen sujui odotettua paremmin, Tiara nukahti kymmenessä minuutissa tyttöjen hetken kikateltua yhdessä. Zeldalla kesti reilut puoli tuntia nukahtaa, mutta itkuinen tai hätäinen hän ei ollut. Lähinnä huuteli ja höpötteli itsekseen, leikki vähän pehmoleluilla, ja juuri ennen nukahtamista kitisi pienen hetken, ennenkuin tuli ihan hiljaista. Nyt molemmat nukkuvat, uskomatonta! Tästä me haaveiltiin kolmetoista pitkää kuukautta.

Ja täytyy sanoa että oli ihana kuunnella sitä tyttöjen kikattelua, tuli ihan mieleen yökyläilyt kavereiden luona omasta lapsuudesta. Kikateltiin aina kavereiden kanssa ja jossain vaiheessa aina äiti tuli sanomaan että nyt tytöt nukkumaan. Mä niin näen jo sieluni silmin kuinka monta kertaa me vielä tulevaisuudessa tullaan sanomaan nuo sanat, mutta samaan aikaan olen niin järjettömän onnellinen ja iloinen siitä, että tytöillä on toisensa. Tiara ja Zelda tulevat olemaan suuri tuki ja turva toisilleen, ja varmasti ihanat ystävät myös.

Tänään on ollut kyllä ihan loistava päivä muutenkin, käytiin päivällä puistossa hengailemassa ja syömässä jäätelöä, minkä jälkeen tultiin kotiin kokkailemaan kana-halloumi-mansikkasalaattia. Ruuan jälkeen lepäiltiin hetki, ja lähdettiin sitten käymään äänestämässä. Yllättävän rauhallinen meininki oli äänestyspaikalla ainakin puoli seiskan aikaan illalla, yhtään ei tarvinnut jonottaa. Nyt katsellaan jääkiekon MM-finaalia, ja toivotaan että tuo 1-1 tilanne tuosta vielä kohenee Suomen parhaaksi.

Ihanaa että saatiin yksi yhteinen vapaapäivä viikon päätteeksi, ensi viikolla niitä onkin jo kaksi helatorstain ansiosta, ja sitä seuraavalla viikolla kokonainen viikonloppu ekaa kertaa sitten Vapun. Enää kaksi viikkoa ja viisi päivää kesäloman alkuun, ja oi kyllä, mä todellakin lasken päiviä! Tämä vuosi on ollut varmasti meidän elämän rankimpia kun ollaan molemmat ahnehdittu itsellemme hommia vähän turhankin paljon, Otto töissä ja minä blogin, lasten, pääsykokeiden ja hääjärjestelyiden kanssa, mutta kuuden viikon yhteinen loma varmasti lataa akkuja siihen malliin että jaksaa taas puurtaa seuraavankin vuoden. Välillä on tuntunut että loppuu puhti kesken, mutta nyt jaksaa taas kun tietää että loma on niin lähellä, ihanaa!

Mahtavaa sunnuntai-iltaa kaikille! Toivottavasti tämä ilta saa vielä arvoisensa päätöksen ja Suomi voittaa MM-kultaa!

Toivepostausideoita kysellessäni esiin nousi meidän lapsiluku, josta toivottiin postausta. Usein on aiemminkin kyselty että onko tämä nyt tässä oikeasti vai aiotaanko joskus vielä toivoa saavamme lisää perheenjäseniä. Mä en oo mitenkään peitellyt teksteissä sitä että kaksi mukulaa on meille juuri sopiva määrä tällä hetkellä, päinvastoin; olen kirjoittanut viimeisen vauvan syndroomasta ja siitä kuinka ikävöin synnyttämistä ja harmittelen kun en todennäköisesti sitä saa enää koskaan kokea. Nyt ajattelin vihdoin avata vähän laajemmin meidän ajatusmaailmaa tässä asiassa, miksi kaksi?

Se on varmaan sanomattakin selvää, että meidän toiveena oli useampi kuin yksi lapsi. toinen vauva sai luvan tulla silloin kun Tipa oli samanikäinen kuin Zelda nyt ja pian me jo odotettiinkin toista vauvaa. Alusta asti me oltiin sitä mieltä, että haluamme enemmän kuin vain yhden lapsen. Sille on monta syytä leikkikaveruudesta sisarussuhteen rikkauteen ja toisten huomioonottamiseen, mutta ehkä päällimmäisenä syynä se, että mä olen itse ainut lapsi. En koe kärsineeni siitä suoranaisesti, mutta silloin kun mun äiti sairastui vakavasti mun ollessa 14, mä jäin aivan yksin. Ei mulla ollut ketään muuta perheenjäsentä, kuin äiti, vaan olin sukulaisten huomassa silloin kun äiti makasi teho-osastolla, ja mietin että onko mulla kohta perhettä enää ollenkaan.

En halua että meidän lapsi joutuu koskaan tuntemaan olevansa niin yksin, kuin mä silloin tunsin. Ja nyt meillä onneksi on kaksi lasta. Vaikka mulle tai Otolle tapahtuisi mitä tahansa ikinä, niin tytöillä on kuitenkin toisensa, ja se on uskomattoman huojentavaa. Ei sillä että me oltaisiin täältä Oton kanssa lähdössä edes kulumalla, mutta näin vanhempana sitä tulee mietittyä kaikenlaista. Tytöillä on toisensa.

Mutta miksi kaksi, ja vain kaksi? Miksei enempää? Koska kahdelle me jaksetaan olla sellaisia vanhempia, kuin me halutaan olla. Riittävän hyviä vanhempia, ilman loppuunpalamista ja pinnistelyä. Mä tunnen itseni ja omat voimavarani, ja tiedän että kahden kanssa en joudu olemaan jatkuvasti äärirajoilla vaan aivokapasiteettia riittää vielä itseni kehittämiseen ja muuhunkin elämään kuin lasten kanssa touhuamiseen. Kolmen tai useamman kanssa fiilis saattaisi olla eri.

Kuten taannoin kirjoitin, nyt on opiskelun ja korkealle tähtäämisen aika, ja tässä yhtälössä ei ole tilaa taas uudelle raskaudelle ja vauvavuodelle. Mulla on kovat tavoitteet niin uran kuin opintojenkin suhteen, ja halu päästä opiskelemaan ja kehittymään päihittää 100-0 telkkarin vauvaohjelmia katsellessa iskevän hetkellisen mitä jos sittenkin -fiiliksen. Se että mä aion keskittyä nyt opiskeluun ja uraan, ei tietenkään poissulje itsessään sitä vaihtoehtoa että joskus tulevaisuudessa pyöräyttäisimme iltatähden.

Moni onkin kysellyt, miksi emme haluaisi kolmatta lasta vaikka kymmenen vuoden kuluttua. Tietenkään se ei ole täysin poissuljettua, etteikö meille vielä joskus voisi tulla kolmatta lasta, mutta ainakin tällä hetkellä – viimeiseen hengenvetoon asti kahteen vauvavuoteen kaikkensa panostaneena, ajatus kaiken alusta aloittamisesta siinä vaiheessa kun molemmat tytöt ovat alakoulussa ei houkuttele sitten yhtään. Miksi aloittaa sama vaipparumba alusta kun vihdoin elämä alkaa taas olla vapaampaa ja helpompaa?

Koskaan ei kuitenkaan pidä sanoa ei koskaan, sillä eihän sitä ikinä tiedä. Jollain tasolla ajatus vielä yhdestä vauvasta, optio siihen että joskus saisi vielä kokea sen tuhinan ja tuoksun ja ne pienet varpaat, on hyvä olla olemassa. 22-vuotiaana kun en koe vielä olevani mikään elämän asiantuntija tai ennustaja joka osaisi kertoa miten elämä tulee menemään. Elän päivän, viikon ja vuoden kerrallaan ja pyrin olemaan mahdollisimman hyvä äiti meidän kahdelle pallerolle.

Tunneperäisten syiden lisäksi on tietenkin vielä ne järkisyyt sille miksi kaksi on sopiva määrä. Helsingissä on kallista asua, ja me ollaan jo nyt aika pian suuremman asunnon tarpeessa, sillä mun blogijutut (ja tulevat opiskelujutut) valtaavat alaa sen verran että niille olisi hyvä olla ihan oma huoneensa. Tytötkin tarvitsevat jossain vaiheessa omat huoneet, ja jos meidän nelihenkinen perheemme veisi jo neljä makuuhuonetta, niin useamman lapsen kanssa meille iskisi jo suunnilleen oman kartanon tarve aika pian. Me haluamme asua tilavasti, turvallisella, kauniilla ja lapsiperheystävällisellä asuinalueella, palveluiden läheisyydessä, mutta 6H+K:ta ei meilläkään olisi sellaisilta alueilta mahdollista ostaa Helsingin hintatasolla, ainakaan vielä useampaan vuoteen.

Lisäksi mun molempien tyttöjen odotusajat ovat sisältäneet dramaattisia käänteitä, vuodelepoa ja loputtomasti piinaavia ajatuksia siitä syntyykö vauva ennenaikaisena, ja jos syntyy niin kuinka aikaisin. Tiara syntyi viikolla 35+6, sillä kahden viikon vuodelepo pitkitti synnytyksen käynnistymistä ja kerkesin saada keuhkoja kypsyttävät kortisonipiikit. Zeldan odotusaikana jouduinkin sitten vuodelepoon jo viikolla 26, ja viime kevät vuodelevossa, täysin toisten armoilla oli mun elämän rankinta aikaa. En halua enää koskaan kokea sitä stressiä ja hätää, joka kestää monta viikkoa, kun ei saa tehdä mitään ja jatkuvasti vain miettii että kuinka hyvät mahdollisuudet vauvalla olisi selvitä jos hän syntyisi viikolla 27 tai 31.

Aika tunnetusti kultaa muistoja, mutta onnekseni mulla on aina tämä blogi, mistä voin käydä vauvakuumeen iskiessä lukemassa viime kevään rankoista kuukausista, tai Zeldan vartin pätkissä nukkumista öistä kirjoitettuja postauksia, ja muistaa että meillä on tässä ja nyt kaikki mitä me tarvitaan. Vielä se kuume ei ole iskenyt, mutta jos se vielä joskus nostaa päätään, on hyvä pitää nämä asiat mielessä.

Mikä on teidän ihanne lapsilukunne? Miksi?

Postauksen otsikon on tarkoitus kiteyttää hassunhauskasti se, millaisia meidän tytöt keskenään ovat. Toteutus kieltämättä ontuu hiukan, vaikka osuva onkin. Tiara ja Zelda ovat niin samanlaisia, mutta kuitenkin joissain asioissa ihan kuin yö ja päivä. Multa toivottiin päivitystä siitä, miten tytöt tänä päivänä eroavat toisistaan ja missä asioissa taas ovat samanlaisia, kiinnostusta löytyi myös siihen miten heidän sisarussuhteensa on kehittynyt, ja näistä aiheista voisin jaaritella loputtomiin!

Tässä kuluneen yhdeksän kuukauden (ja jo oikeastaan Zeldan odotusajan) ollaan hihitelty sille, miten erilaisia saman perheen samaa sukupuolta olevat lapset voivatkaan keskenään olla! Eroja löytyy kaikessa mitä mieleen saattaa vain juolahtaakaan, mutta loppupeleissä molemmat tytöt ovat rauhallisia, kilttejä ja leppoisia ja rakkaita tapauksia.

Nukkuminen

Tämä on ehkä se suurin eroavaisuus tyttöjen välillä; nukkuminen. Siinä missä Tiara nukkui alusta asti todella hyvin ja kolmen kuukauden ikäisestä täysiä yöunia, on Zeldan nukkuminen ollut katkonaista tähän päivään asti. Aluksi Zeldakin nukkui pidempiä pätkiä, mutta mitä vanhemmaksi hän on kasvanut, sitä rauhattomammiksi yöt ovat muuttuneet, kun taas Tipalla oli juuri toisinpäin. Tällä hetkellä yöt ovat jo aika sujuvia, herätyksiä on yhdestä kolmeen ja syöntikertoja nolla, mutta itkut saattavat parina yönä viikossa kestää aamuyöllä jopa tunnin tai kaksi.

Vaikka Zelda on ollut erilainen nukkuja, olen kuitenkin kokenut jaksavani pyörittää arkea paljon paremmin nyt. Osansa tähän ovat varmasti antaneet imetyshormonit, mutta nyt imetyksen ollessa paljon harvempaa ja yösyöttöjen loputtua huomaan että yövalvominen alkaa kasvattaa mukavankokoisia silmäjätesäkkejä kasvoilleni. Tiaran kanssa yksittäiset ”huonot” yöt tuntuivat paljon raskaammilta, sillä niihin ei ollut tottunut ja sellaisen yön jälkeen edessä oli aina hyvin väsynyt päivä. Zeldan kanssa  taas yhden herätyksen yö on voitto ja olo kuin uudestisyntynyt! Eli ei jotain huonoa ettei jotain hyvääkin, kun viimein saavutamme täydet yöunet taas jossain vaiheessa, on tehokkuus päivisin varmaan ihan omaa luokkaansa, tai ainakin toivossa on hyvä elää.

Ruokailu

Molemmat tytöt ovat aina olleet hyviä syömään. Tiaran kanssa imetys takkusi alusta asti neidin ennenaikaisuudesta ja mun kokemattomuudesta johtuen, ja siirryttiinkin hyvin, hyvin nopeasti korvikkeeseen,  jota Tipa söikin oikein reippaasti. Zeldan kanssa imetys on sujunut alusta asti kuin tanssi, eikä meillä ole mikään kiire imetyksen lopetteluun vielä. Zelda ei aluksi tykännyt soseista ollenkaan kun aloiteltiin maistelua viiden kuukauden iässä, mutta nykyään syö reippaasti kaikkea mitä tarjotaan. Tipa taas veteli hyvällä halulla heti alusta alkaen mitä tahansa hänelle tarjottiin. Tiara on ehkä ennakkoluulottomampi maistelija, mutta tällä hetkellä Zelda kyllä syö paljon kiltimmin mitä vain. Uhmaikä saattaa tietysti hieman vaikuttaa isomman neidin ruokatemppuiluun, Zeldastahan sitä ei vielä voi sanoa millainen ruokailija hän on esimerkiksi vuoden kuluttua.

Liikkuminen

Siinä missä Tiara oli rauhallinen liikkeellelähtijä ja oppi konttaamisen ja seisomaan nousemisen yhdeksän kuukauden iässä, on Zelda harjoitellut konttausasentoa jo pitkään ja oppi konttaamaan, seisomaan ja nousemaan istumaan yhden viikon aikana n. kahdeksankuukautisena. Zelda on aina ollut tosi liikkuvainen ja vaikka moneen muuhun verrattuna onkin varmasti rauhallinen liikkeellelähtijä hänkin (jotkut kun kävelevät tukea vasten jo puolivuotiaana) niin Tiaraan verrattuna Zelda on oikein menevä tapaus. Tiara on vielä kaksivuotiaanakin enemmän rauhallinen ja pohdiskeleva tyttö joka tykkää piirrellä tai rakennella mitä mielikuvituksellisimpia Lego-rakennelmia, kun taas Zelda viilettää ympäri kämppää repimässä johtoja pistorasioista ja levittelemässä vessapaperirullia.

Matkustus

Zelda ei pikkuvauvana pahemmin viihtynyt vaunuissa, muistan muutamankin kauppareissun kun kannoin pikkupullaa vajaan kilsan matkan kauppaan sylissäni, kun vaunuissa hän huusi suoraa kurkkua taukoamatta. Siksipä Zelda olikin pikkuvauvana reissuilla usein Tulassa, sillä siinä hän viihtyi oikein tyytyväisenä ja suurimmaksi osaksi nukkui kokoajan. Tiaran kanssa testasimme Tulaa kantokiertueella vasta hetkeä ennen 1v-synttäreitä, ja silloin Tiara viihtyi ihan hyvin mutta varmaankin tottumuksen puutteesta johtuen halusi aina aika nopeasti myös repusta pois. Tiara taas on aina viihtynyt vaunuissa täysin mukisematta, ja niin Zeldakin onneksi nykyään kun tuota painoakin on jo vähän enemmän ja Tulassa esimerkiksi useamman tunnin shoppailureissuilla kanniskelu ei olisi enää niin helppoa ja mukavaa (ei sillä että tässä viimeaikoina olisin kauheasti ehtinyt shoppailemaankaan).

Isi ja äiti

Tiara on pienestä asti ollut isin tyttö, siitä ei ole epäilystäkään. Jo ihan pikkuvauvana Tiara rauhoittui aina Oton sylissä heti, jos oli pienikin harmi, ja sama on vielä nykyäänkin. Aina välillä on ehkä ollut havaittavissa pientä mielenosoitusta siitä että isi on paljon töissä, ja silloin äiti on ollut hetken aikaa lemppari, mutta yleensä se on kuitenkin niin että sillä sekunnilla kun isi astuu ovesta sisään niin äiti unohtuu kokonaan ja Tipa haluaa että isi tekee kaiken vesimukin antamisesta hampaidenpesuun ja legotornin rakennukseen.

Zelda taas on niin äidintyttö kun voi vaan olla, ja on aina ollutkin. Imetys varmasti vaikuttaa siihen omalta osaltaan, ja nyt kun eroahdistusikä on parhaillaan menossa, on äidin pysyminen näköpiirissä vauvelillemme äärimmäisen tärkeää. Olemme kuitenkin huomanneet että mitä enemmän Zelda on alkanut liikkumaan, sitä enemmän hän on alkanut ottaa ihan itse kontaktia myös Ottoon, ja eilenkin Oton tultua töistä kotiin Zelda konttasi tämän perässä jatkuvasti eikä muistanut koko äidin olemassaoloa. Zelda seurasi Ottoa huoneesta toiseen kokoajan kannoilla pysyen. Otto on aina hoitanut molempia neitejä ihan yhtä paljon kuin mäkin töissäoloaaikaansa lukuunottamatta, eli ollaan tarjottu molemmille neideille mahdollisuuksia olla kummankin vanhemman kanssa tasapuolisesti ja siksi varmaan loppupeleissä kummallekin tytölle on oikeasti aika sama kumpi vanhemmista tekee mitäkin.

Sisarussuhde

Zeldan opittua liikkumaan olemme huomanneet että tytöt ovat alkaneet viettää paljon enemmän aikaa yhdessä, ja jopa leikkimään yhdessä. Usein se menee niin että Tiara leikkii omia leikkejään, vaikkapa legoilla, ja Zelda nappaa yhden legopalikan jota imeskelee tyytyväisenä vieressä Tiaran leikkejä seuraillen. Zelda on myös alkanut ”rikkomaan” leikkejä, ja tykkää tällätä pyllynsä ihan Tiaraan kiinni jotta saa olla tarpeeksi lähellä Tiaraa. Tämä meidän neiti isosiskoa ymmärrettävästi hieman ärsyttää, mutta meitä vanhempia hihityttää.

Tytöistä huomaa että he ovat selvästi tosi tärkeitä toisilleen, ja Zelda varsinkin seuraa Tiaraa kuin hai laivaa. Tiara auttaa usein Zeldan pukemisessa ja vaipanvaihdossa pyytämättä, antaa Zeldan maistaa omia murojaan ja jakaa maissinaksutkin mukisematta. Kylvyssä vallitsee kristillinen tasajako, Zelda saa yhden kylpylelun ja Tiara kaksi. Molemmat rakastavat läiskyttää vettä toistensa päälle ja kiljua kilpaa. Joka ilta Tiaralle on tärkeää saada toivottaa hyvänyön toivotukset siskolleen ja antaa iso pusu.

Mustasukkaisuutta on välillä havaittavissa puolin ja toisin, mutta kuitenkin aika harvoin mielestäni. Välillä toista ärsyttää toisen saama huomio, tai pitäisi saada juuri se lelu itselle millä toinen leikkii, mutta ei mitään sen suurempia kahinoita ole ollut. Varmasti vielä vuosien varrella on niitäkin luvassa, mutta nyt Tytöt nauttivat toistensa seurasta ja olemassaolosta ainakin ihan uskomattoman paljon, ja mä oon niin iloinen että tytöt saavat kokea sisaruuden kun itse olen aina ollut ainoa lapsi. Vaikka en siitä olekaan kärsinyt ainakaan mielestäni, vaan ollut aina oikein tyytyväinen, niin musta on kuitenkin mukavaa että meidän tytöillä on aina toisensa turvanaan.

Sellaisia ovat meidän ihanat tytöt!♥ Tajusinpa muuten tässä ihan vasta, että tytöillä on kalenterin mukaan vain 1,5 vuotta ikäeroa, vaikka olen aina ajatellut että ikäeroa on melkein kaksi vuotta. Hassua miten en ole aiemmin tajunnutkaan.

Millaisia sisaruksia teillä asuu? Mitä he tykkäävät tehdä yhdessä? Millainen ikäero lapsillanne on?

Me oltiin eilen tyttöjen kanssa käymässä Polhemin PR-toimistolla joulu- ja juhla 2013 -pressitilaisuudessa. Tarjolla oli niin ihania vaatteita ja sisustusta kuin mahtavaa seuraa ja herkkuruokiakin. Etukäteen jännitin kuinka tilaisuus sujuu kun tarkoituksenani oli onnistua kuvaamaan, seurustelemaan ja maistelemaan coctailpaloja vauva repussa ja taapero mukana. Kaikki sujui kuitenkin todella hyvin, tytöt käyttäytyivät ekstrasupernätisti ja äitikin kerkesi maistelemaan savuporo-karhunvatukkatoastia ja suklaaputouksen antimia. Oli mukava tavata kidekollegaani Annaa ja muita mahtavia blogiäitejä kuten Anniinaa ja Lähiömutsia.

Anniina nappaili kamerallani kuvia ja kierreltiin yhdessä tutkimassa ihanuuksia. Löysin muunmuassa täydelliset todella korkeavartiset saappaat ja aivan huippusuloisia joulukoristeita. Ihastuin myös Lindexin mustavalkosiksak-raitaisiin vauvojen uutuuksiin ja löysinpä mahtavan juhlamekonkin. Eikö olekin muuten huikeaa että Jouluun on enää reilut kolme kuukautta? Vastahan me vietettiin viime joulua ja muistan kun Oton kanssa häärittiin keittiössä kokkaamassa elämämme ensimmäistä kertaa itse koko joulumenua. Ihania muistoja! Tänä vuonna tehdään vielä parempia, kun saan liittää sen haikailemani graavilohen osaksi herkkutarjontaa. Mutta eipäs mennä vielä joulujuttuihin, vaan nautitaan nyt syksystä joka sekään ei vielä taida olla kunnolla alkanut.

Tilaisuus toi ihanan pienen pakohetken tähän arjen puurtamiseen, tänään ollaankin sitten taas oltu arkisia oikein  olan takaa. Tänään on ollut juuri sellainen päivä kun tuntuu että mitään ei saa aikaiseksi vaikka ideoita olisi pää täynnä, joten ollaan sitten oleskeltu vain kotosalla tyttöjen kanssa ja piipahdettu tunnin lenkki ulkona. Kalenteri tuntuu olevan tupaten täynnä koko syyskuun ja aivot suhaavat asiasta toiseen jatkuvasti eikä keskittyminen oikein ole huipussaan. Samalla kun teen yhtä asiaa ovat ajatukset jo jossain muualla. Sitä se teettää kun on monta rautaa tulessa yhtäaikaa, eli ei auta valittaa. Täytyy vain kääriä hihat ja tarttua hommiiin, vaikka niitä tuntuukin aina välillä olevan loputon läjä joka kasvaa aina toisesta päästä kun toista saa vähän tyhjennettyä.

Onneksi on nämä ihanat neidit, joista päivä päivältä on enemmän iloa toisilleen! Eilen sain napattua muutaman kuvan täynnä niin aitoa sisarusrakkautta että olen melkeinpä tyttärilleni kateellinen, itselläni kun ei siskoja tai veljiä ole. Mutta se että saan seurata omien tyttöjeni kasvua ihaniksi siskoksiksi on ihan upeaa sekin ja tekee mut todella onnelliseksi.

Huomenna mulla on ohjelmassa roppakaupalla leipomista, lauantaina on nimittäin meidän isomman neidin  k a k s i -vuotispippalot joita vietetään muutama päivä etuajassa. Kaksi vuotta, en voi käsittää! Ja Zeldakin täyttää lauantaina viisi kuukautta. Samaan syssyyn juhlitaan vielä munkin vanhenemista, mäkin täytän ensi viikolla 22. Mulla on kaikki aivan alkutekijöissään kun vasta hetki sitten havahduin siihen että juhlat ovat ylihuomenna, huomisesta voi siis tulla aikamoisen kiireinen päivä leipomisineen ja siivouksineen. Katsotaan mitä saadaan aikaiseksi! Mä koitan vielä postailla ennen juhlia, ja tiedän että mulla on pari luvattua postaustakin rästissä mutta nyt täytyy olla vähän armollinen itselleni ja koettaa vain selviytyä edes niistä juhlista.

Mukavaa huomista päivää kaikille, olette parhaita! <3