Tällasta on multa pyydetty jo pidemmän aikaa ja nyt ajattelin sen pyöräyttää kun jotenki tullu niin hääkuume ku kattelen joka päivä hääohjelmia telkkarista! Jopa Bridezillas -ohjelma saa mussa aikaan hääkuumetta, vaikka ne hirmumorsiamet onkin aika järkyttäviä ja sellaseksi en haluais itse muuttua. Tää käsittelee nyt mun unelmahää -ulkonäköä, -kirkkoa ja -juhlapaikkaa. Jos oisin alkanut vielä miettimään morsiusneitojen/kaasojen, bestmanin, Oton ja Tiaran ulkonäköä niin ois menny varmaan koko yö kun tässä on nytkin vierähtänyt jo muutama tunti pelkkien kuvien etsimisessä. Mutta jo riittää turha höpinä, mä oikeen kihisen innosta et pääsen kertomaan mun hääunelmista! Ja nää on sit kaikki aivan överiunelmia, tai no ei nyt kaikki mutta lähinnä noi sormukset ja muutenkin ulkonäköön liittyvät jutut on sellasia öky designerjuttuja että niistä saan todellakin vain tyytyä unelmoimaan.

Helsingin tuomiokirkko! En varmana ole ainoo suomalainen nainen joka on pikkutytöstä asti haaveillut astelevansa alttarille tuossa kirkossa. Mutta tuosta mäkin siis unelmoin. Helsingin tuomiokirkko on kyllä sen verran massiivinen että siellä ei kyllä mitään intiimejä muutaman vieraan häitä kannata järjestää, mutta mä haaveilenkin super isoista häistä jonne tulee kaikki mun ja Oton sukulaiset ja ystävät vuosien varrelta. Kerran sitä elämässä mennään naimisiin ja mä haluun tehdä sen isosti, sit joskus vanhempana voi pitää vaikka jotain intiimimpiä häävalan uudistamistilaisuuksia aina kymmenen vuoden välein vai mitä ne oli nimeltään joita Jenkeissä aina juhlitaan.
                     Mä vaan unelmoin kuinka käveltäis noita isoja portaita alas (vaikka oon nähny kyllä monien jotka menee naimisiin tuolla tulevan ulos kyllä aivan muuta kautta mutta saa sitä hei haaveilla! :D) ja kaikki vieraat muodostais kujan jonka läpi käveltäis ja meidän päälle heiteltäis ruusun terälehtiä. En haluis riisiä ku se jäis tukkaanki kiinni ja kummiski tippuis mun mekon kaula-aukosta sisään tai jotain ja sit mulla ois hullun tiukka korsetti jota ei saa millään auki ja joku riisinjyvä kutittais rintsikoissa loppupäivän, ei kiva!
                    Ja koska mä olen stadilaistyttö henkeen ja vereen niin haluaisin juhlapaikankin löytyvän Helsingin keskustasta, läheltä tuomiokirkkoa. Siihen sopisi täydellisesti Bulevardin ja Yrjönkadun kulmassa sijaitseva G18 -juhlasali. Juhlasali on osa vuonna 1884 rakennettua Svenska Folkskolans vännerin kulttuuri -ja koulutustaloa. Uskomattoman ihana ja tyylikäs paikka joka henkii arvokkuutta ja juhlatunnelmaa! Paikasta oli aivan älyttömän vaikeaa löytää hyvälaatuisia kuvia mutta G18:n omat hienot flash -tuetut nettisivut antaa kyllä upean kuvan juhlasalista.
                     Mitä siellä meidän häissä sitten tehtäis? No syötäis ainakin mielettömän hyvää ruokaa, haluaisin et ensin on vaikka alkudrinkit jonka jälkeen kunnon buffet -illallinen ainaki miljoonalla ruokavaihtoehdolla, jokaiselle jotain -periaatteella. Tietysti mun ja Oton joku ihana häätanssi, biisiä en tiiä mikä ois semmonen ”meiän” biisi kun niitä on niin monta, mut eiköhän sieltä joku valikoituis ylitse muiden. Häävalssia en usko et tanssittais koska jotenki mulla on sellainen fiilis et se valssi ei ihan kuvastais mua ja Ottoa, eikä se ehkä ois niin herkkää ku pitäis keskittyä liikaa siihen valssaamiseen eikä sais vaan huojua ja pussailla rauhassa.
                    Ois kiva jos ois jotain hääleikkejäkin (näistä mulla ei oikeen oo muuta käsitystä kun ne mitä oon itte ollu mukana leikkimässä), morsiamenryöstöä ja vaikka joku häävisa. Sitten myös tietysti perinteiset morsiuskimpun ja sukkanauhan heitot. Illalla kunnon bileet ja Dj, ei mitään humppabändiä jostain takahikiältä. Vaikka mä haluankin viettää meidän häitä jossain upeassa juhlatilassa ja massiivisessa kirkossa niin en silti halua että niistä tulee sellaset pönötysjuhlat, haluaisin että meidän häissä ois rento ja hauska tunnelma ilman turhaa jäykistelyä ja stressiä. En usko että musta tulee Bridezillaa koska mä en stressais niin paljon jokaista pikkuyksityiskohtaa, jos jossain on vähän vääränlaisia kukkia tai pari nimilappua puuttuu niin ei se maailmaa kaada.

Mutta musta tuntuu että se ulkonäkö taitaa olla vähän kiinnostavampi aihe, joten siirrytään seuraavaksi hääpukuun! Mä haluan valkoisen hääpuvun jossa on merenneitohelma tai ainakin sellainen ylempää kapeampi ja alempaa hieman leveämpi helma ja mieluiten olkaimeton yläosa ja jokin kiva juju. Katselin Elie Saabin ja Vera Wangin pukuja ja löysin monta aika ihanaa!

Hääkengiksi haluaisin jotkut mielettömän ihanat designer -korkkarit. Mä omistan useita laadukkaita korkokenkäpaerja halpiskenkien lisäksi mutta kyllä multa silti puuttuu ne THE kengät. Mutta mikäs sen parempi syy törsätä kuin häät? Mun mielestä jos puku on suht yksinkertainen ilman mitään turhia härpäkkeitä niin kengät saa olla aika överit. Vastaavasti taas jos puku on vaikka todella pitsinen tai sisältää paljon yksityiskohtia niin kenkien pitäis silloin olla aika simppelit. Mä valitsin muutamat jotka miellytti mun silmää eniten Polyvoren sivuilla. Kaikki muut noista on aika avonaisia, mut noi jotka on täynnä helmiä ja timantteja on silti mun ehdottomat suosikit vaikka poikkeaakin kovasti muista. Mutta noita en kyllä lähtisi laittamaan jalkaani tosiaankaan vaikkapa tuon alarivissä keskellä olevan pitsiunelma -puvun kanssa.

Katselin myös häälaukkuja, eikös sellainenkin kuulu asuun? Häälaukun pitäis olla pieni, mutta tilava ja kätevä. Tärkeintä on tietysti että se sopii puvun ja kenkien kanssa hyvin yhteen. Mä tykästyin tällasiin super pieniin aika vintage -henkisiin laukkuihin. Mun suosikit on ehdottomasti ylä- ja alarivin vasemmanpuolimmaiset laukut. Jotenkin niin ihania molemmat, mutta aivan eri tavalla.

Hääkoruiksi haluaisin mitäs muutakaan kun paljon paljon timantteja. En haluais kaulakorua ollenkaan, jotenkin musta tuntuu että se veis liikaa huomiota itse hääpuvulta. Mutta jotkut upeat korvakorut ja käsikoru ois kyllä pakko olla. Mä en tykkää hirveesti keltakullasta joten valkokultaiset korut ois mun valinta. Korviin joko pienet roikkuvat timanttikorut tai sitten ihan napit, riippuen kampauksesta. Käteen sitten tollainen vähän näyttävämpi käsikoru olis ihana ja päähän kampauksesta riippuen ehkä TIARA. Hah, siinä se nyt tuli! Mutta eipä mua ollenkaan haittaa jos mun neitiä verrataan tuossa kuvan oikeassa alareunassa olevaan kapistukseen, on nimittäin melkosen kaunis kuten Tirriskäkin♥

Huntua mä en haluaisi ollenkaan, musta jotenkin tuntuu et se ei ois enää vaan mun juttu. En muutenkaan oo mikään kovin neitseellinen kun oon jo äiti ja jotenkin huntu luo mulle mielikuvan jostain neitsytmorsiamesta mitä en todellakaan ole :DD Vaikka hunnut on kyllä kauniita, ne ei vaan ole mua varten. Ja en nyt tarkota tällä sitä että jos on äiti nii ei saa käyttää huntua omissa häissään, se vaan musta itsestä henkilökohtasesti tuntuis jotenkin hassulta. Hiukset haluaisin joko auki ja tuuheille kiharoille tai sitten puoliksi kiinni mutta tuuheat kiharat silti, eli paljon pidennyksiä!

Mä en oikeen osannu päättää että minkä väriset hääkukat haluaisin. Toisaalta haluaisin häihin valko-hopean teeman, mutta jotenkin tuntuis tylsältä että puku, kengät, laukku ja vielä kukatkin ois valkoiset joten kattelin sit vaihtoehdoksi myös pinkki-limenvihreitä kukkasia. Sitä en kyllä tiedän miten ne yhdistyis siihen väriteemaan mutta onneksi tää on vaan unelmapostaus niin sillä ei ole mitään väliä!

Ja sitten viimeisimpänä, vaan ei vähäisimpänä: Vihkisormus! Mä haaveilen Harry Winstonin sormuksesta, mut tietty joku muukin kelpais. Tärkeintä sormuksen ulkonäössä on se että se on valkokultaa ja siinä on ainakin yksi iso timantti, mut mieluummin tietty useampia. Tämmösiä ihanuuksia valikoitui mun suosikeiksi:

Viimeisen loppusilauksen meidän häät sais kun mentäis sitten yöllä Oton kanssa Hotelli Kämpiin jonnekki ihanaan morsiussviittiin ja sitten heti seuraavana päivänä sais lähteä vaikka viikon häämatkalle Malediiveille. Ai että! Tää on nyt tällanen aikamoisessa väsymyksessä väännetty postaus, mutta kuvastaa kyllä suurinpiirtein mun villeimpiä hääunelmia. Mitäs pidätte?

Musta kyllä vähän tuntuu että jos mä kovin pian haluan naimisiin niin meidän häät ei kyllä oo lähellekään näin luksusta, saa nähdä että jaksanko odottaa hyvää vai haluanko vähän vähemmän mutta nopeammin. Ja onhan se tietysti Otostakin kiinni että milloin tuo herra haluaa sanoa tahdon. Mutta on mulla ainakin kova luotto siihen että tässä lähivuosina me otetaan ja repästään ja mennään naimisiin kun kerran kihloissakin jo ollaan. Että vinkvink Otto! Mutta joo, nyt mä käperryn tonne murun viereen nukkumaan kun silmät ei enää pysy auki. Hyvää yötä ihanat ja kertokaa ihmeessä mitä piditte!♥♥

 Kuvalähteet: onewed.com jamieandbenwed.com fiftyflowers.com designbyindy.com weddingbee.com wikimedia.org weddingstheknot.com floralartvt.com aileentran.com studioblush.blogspot.com foreverwf.blogspot.com etsy.com www.goexperience.fi weddingbycolor.com bridalpk.com bestnewhairstyles.com frenchfashions.blogspot.com

Multa on viimeaikoina taas kyselty kauheasti siitä miksi en imetä Tiaraa ja lisäksi vastaanotin muutama viikko sitten postaustoiveen omista imetyskokemuksistani/ mielipiteistäni. Imetys on niin arka aihe äitien keskuudessa että kesti kauan miettiä avaanko nyt tätä sanaista arkkuani vai en, mutta päätin nyt kumminkin sitten kertoa oman kantani tähän asiaan.

Tiara siis syntyi noin kuukauden etuajassa ja oli syntyessään suhteellisen pieni (3010g/46cm) vaikkakin viikkoihinsa nähden (35+6) hyvän kokoinen. Sairaalassa mulla lähti maito hyvin nousuun, Tiaralla oli loistava imuote ja aattelin että kuinka mahtavaa että tää sujuu näin hyvin vaikka pieni syntyikin niin aikaisin. Hoitajat tuli oikein monta kertaa päivässä kattomaan että ”kylläpä se sujuu mukavasti, kuin vanhalla tekijällä”. Näin oli siis ensimmäiset kolme päivää sairaalassa, sitten päästiin vauvan kanssa kotiinlähtötarkistukseen jossa Tiara punnittiin ja yhtäkkiä paino olikin tippunut kolmesta kilosta päälle kahteen ja puoleen. Ei muuten päästy kotiin sinä päivänä! En vielä tänä päivänäkään tiedä että miksi se sitten tippui, Tiara saattoi viihtyä rinnalla puolesta tunnista tuntiin kerrallaan ja imi kyllä kokoajan mutta kai mun maito ei sitten vaan riittäny ja se imi rintaa myös huvikseen. Lääkäri ja kätilöt oli ihan ihmeissään ja samantien Tiara alkoi saamaan lisämaitoa pullosta. Mun käskettiin vaan pumpata maitoa ja Tiaraa piti syöttää kokoajan pullosta jotta maidon määrää voi seurata helpommin. Kun sitten pumppailin maitoa niin eipä sitä niin kovin paljoa tullutkaan ja Tiara sai jo sairaalassa suurimmaksi osaksi lahjoitettua rintamaitoa.
                   Päästiin sitten kotiin yhdeksi yöksi viiden sairaalapäivän jälkeen ja jatkoin pumppaamista mutta oli meidän pakko ostaa korvikettakin koska mun oma maito ei vaan millään riittänyt. Yhden kotipäivän jälkeen jouduttiin taas sairaalaan jossa Tiaralle ei enää edes annettu rintamaitoa, vaan pelkkää korviketta koska oli sitä kerran saanut jo kotonakin. Sairaalassa mä en sen yhden päivän aikana yksinkertasesti jaksanu pumpata, mä olin ihan loppu ja mua ahdisti olla siellä ihan yksin ja Tiara -raukka makas sinivalossa silmäsuojien kanssa. Musta tuntuu et sillon oli hormonit varmaan eniten sekasin mitä kertaakaan raskauden aikana tai synnytyksen jälkeen on ollut. Mä itkeskelin enkä saanu ollenkaan nukuttua ja sen sairaalayön jälkeen maidon tulo väheni entisestään. Tässä vaiheessa Tiara oli viikon ikäinen ja paino oli edelleen alle 2,7kg eli reilusti alle syntymäpainon.

                  Kotona mä yritin neuvolatädin kehotuksesta pitää Tiaraa rinnalla jotta maidontuotanto lähtis paremmin käyntiin, mutta eihän se neiti enää osannut imeä kun oli saanut pullosta. Lisäksi mulle oli tullut kammo imetystä kohtaan kun kaikki näytti muka sujuvan niin hienosti sairaalassa mutta oikeasti Tiara ei tainnut sitä maitoa mun rinnoista saada masuunsa paljoa yhtään. Mua harmittaa että Tiaraa ei sairaalassa punnittu jo heti alussa useammin, mun mielestä se ois ollu loogista koska neiti kumminkin syntyi niin paljon etuajassa. Jos jo heti alussa olisi voitu puuttua tilanteeseen ennen kun paino tippui liikaa niin ehkä imetys olis onnistunut pidempään. Mutta niin mä sitten pumppailin omaa maitoa ja laitoin aina loput korviketta. Pikkuhiljaa maidontulo vaan väheni ja väheni ja kun Tiara oli kolmen viikon ikäinen, maitoa ei tullut enää edes 10ml kerralla ja Tiara veteli korviketta 60-100ml kolmen tunnin välein. Me oltiin siirrytty kokonaan pulloruokintaan.
                   Tiara saavutti kuukauden iässä taas syntymäpainonsa ja me voitiin huokaista helpotuksesta. Paino lähti huimaan nousuun ja ekan kuukauden jälkeen Tiara onkin kasvanu tosi hienosti. Mua toisaalta harmittaa hirveästi että imetys ei onnistunut meidän kohdalla, olishan se ollut tietenkin Tiaran kannalta parempi jos olisin voinut imettää pidempään. Mutta toisaalta, pullossakin on hyviä puolia: Ottokin voi syöttää, maidon määriä on helppo edelleen seurata ja Tiaralle on kehittynyt selkeät rytmit. Yöt nukutaan meillä kokonaan eikä enää herätä parin tunnin välein syömään vaikka ikää on vasta rapiat kolme kuukautta. Tiara ei myöskään oo tottunut nukahtamaan rinta tai pullo suussa vaan nukahtaa ihan itsekseen omaan sänkyynsä sitten kun hänet sinne viedään iltamaidon jälkeen.
                    Meillä kävi onneksi hyvin, ensimmäinen korvikemerkki jota kokeiltiin (NAN1) passasi heti ja neidillä ei oo ollu masuvaivoja pienen ikänsä aikana juuri ollenkaan. Tiara ei oo koskaan puklaillut paljoa, en tiedä johtuuko siitä että masu on hyvin kehittynyt vai Mamin anti-colic -pulloista (maailman parhaita!) mutta meillä ei kyllä neiti puklaile edes joka viikko. Muutenkin masu toimii hyvin joka päivä. Mä pelkäsin että meillä tulis hirveesti masuongelmia koska Tiara oli ennenaikainen, pienipainoinen ja korvikevauva. Mutta eipä meillä olla niistä onneksi koskaan kärsitty lukuunottamatta muutamaa ilkeää pierua joskus harvoin. Mutta niitä varmaan on useimmilla vauvoilla joskus.

Nyt kun oon meidän tarinan imetyksestä ja imettämättömyydestä kertonut niin voisin vähän kertoa mun omaa kantaa imetykseen. Mun mielestä se on äidin oma asia imettääkö vai ei. Jos imetys tuntuu todella epämukavalta tai se ei vaan mitenkään onnistu niin silloin on mun mielestä parempi siirtyä korvikkeeseen kun menettää hermonsa totaalisesti. Sitä mä kyllä vieroksun että ei haluta imettää vaan siksi että rintojen ulkonäkö menis pilalle, se on ainakin mun mielestä aika tyhmä syy olla imettämättä jos se muuten onnistuis hyvin. Mutta tärkeintä on että vauva saa ruokaa ja kasvaa hyvin, imettämällä tai korvikkeella.
                       Mä en itse henkilökohtasesti kokenu imettämistä mitenkään kovin erikoisena, se oli vaan tapa jolla Tiara sai ruokaa (tai no ei saanu ilmeisestikään mut kumminkin :D). Ei se tuntunu yhtään sen läheisemmältä kun pulloruokintakaan, oikeastaan päinvastoin. Imettäessä oli vaikeampaa löytää hyvää asentoa ja siihen itse ruokinnan onnistumiseen piti keskittyä paljon enemmän. Toki oli varmasti kyse myös tottumattomuudesta. Nykyään kun syötän Tiaraa pullosta niin asennon löytyminen on helppoa, neiti kun varmaan söis pullosta vaikka pää alaspäin. Me tuijotellaan toisiamme silmiin ja pidetään yhdessä pullosta kiinni. Usein silittelen Tiaran hiuksia tai sitten se pitää mua toisella kädellä sormesta kiinni. Se on kyllä hämmentävää miten rauhallinen ja keskittynyt Tiara on silloin, on se aika ihanaa♥ Mä oon ehkä vähän kateellinen niille jotka kokee
jonkin selittämättömän yhteyden ja läheisyyden imettäessään vauvaansa, mulle kun ei sellaisia tuntemuksia tullut. Rakastin kyllä Tiaraa ensi hetkestä alkaen ja se oli ihanin asia maan päällä mutta ei se tissin suussa pitäminen mitenkään muuttanut mun fiiliksiä suuntaan tai toiseen.
                       Mä en koe minkäännäköistä syyllisyyttä siitä että imetys ei onnistunut, niin vaan kävi. Ehkä jos olisin vieläkin kovemmin yrittänyt niin se ois saattanut onnistua vähän paremmin ja jos olisin saanut enemmän tukea sairaalassa. Mutta turha sitä enää on jossitella, nyt neiti kasvaa korvikkeella ja vellillä aivan loistavasti, nukkuu hyvin ja on terve ja pirteä. Vain yksi yhden päivän kestänyt (multa saatu) pieni nuha isänpäivänä on tähän 3,5 kuukauteen mahtunut että kyllä se vastustuskyky meilläkin pelaa vaikkei rintamaitoa saakaan neiti ravinnoksi.
                       Jos meille joskus suodaan lisää lapsia niin aion kyllä tarmokkaasti yrittää imettämistä uudelleen, toivottavasti paremmalla menestyksellä. Mutta stressiä en siitä aio edelleenkään ottaa, stressaaminen ei auta mitään ja vähentää maidontuloakin entisestään. Vaikka nyt kirjoitinkin näin arasta aiheesta ja edustan vielä sitä puolta jonka kimppuun yleensä hyökätään niin toivon että voisitte olla kommenteissanne asiallisia.

Miten teillä syödään, rinta vai pullo ja miksi? Kertokaa omia näkemyksiänne asiaan!

 Aattelin nyt viimein toteuttaa tän postauksen jota multa jo viikkoja sitten pyydettiin, nyt kun meillä vihdoinki on alkanu muodostumaan semmonen jonkilainen päivärytmi nii on helpompi tehäkki tää. Tänään Jenni tuli Hillan kanssa meille tekemään mulle ne kynnet ja muuten ollaan vaan hengailtu kotosalla. Kuvia ei kauheesti tullu otettua mut sentään uudet kynnet tuli kuvattuu! Kuvituksena tässä postauksessa on muutama kuva neidistä mitä en oo tänne ennen laittanu ku tänään en oo muistanu räpsiä yhtään muuten kuvia kun ne kynnet. Mutta sen pidemmittä puheitta, tämmönen on meidän arkipäivä:

8.30-9.30 Heräillään pikkuneidin kanssa, yleensä nostan pienen heräilemään meidän sänkyyn ja siinä köllitään hetken aikaa. Tämän jälkeen käydään vaihtamassa vaippa ja puhtaat vaatteet päälle. Vauvan aamutoimien jälkeen on syönnin aika siinä puol kymmenen maissa.

9.30-11.00 Leikitään leikkimatolla ja höpötellään ja jutellaan. Katsellaan peilistä kun se on niin jännä pikkusen mielestä.

11.00-14.00 Pikkuinen nukkuu päivän ekat päikkärit. Nukahtaa yleensä ihan itse aina sen tismalleen kaks tuntia heräämisestä vaikka meil ois leikitki kesken nii alkaa silmät lupsumaan :D. Sillä aikaa mä käyn suihkussa, meikkailen, syön jotain välipalaa jos jaksan ja datailen.

Maailman paras nukkuma-asento? 😀

14.00-15.30 Neiti herää päikkäreiltä yleensä siinä kahden pintaan ja sitten vaihdetaan vaippa ja syödään. Yleensä leikitään siinä myös jonkun aikaa joko leikkimatolla tai sit sylissä ja nyt ollaan parina päivänä jopa koitettu lukee vähän loruja kirjasta mut neiti ei vielä oo ollu kauheen innostunut. Leikkimaton norsu on se paras kaveri edelleen!

15.30-17.00 Puoli neljän aikaan aletaan pukeen ulkovaatteita päälle ja lähdetään Ottoa Columbukseen vastaan kun se pääsee töistä. Kävellään pikkuneidin kanssa pieni vaunulenkki siinä kauppakeskukseen ja kaupassakäynnin jälkeen kävellään sit yhdessä kaikki kolme vielä kotiin. Matkaa kauppakeskukseen on reittivalinnasta riippuen 0,5-1km ja yleensä menomatkalla kävellään lyhyttä reittiä puiston läpi ja tulomatkalla sit kierretään vähän pidemmän kautta. Niin ja neiti siis nukkuu tän koko ajan vaunuissa, silmät menee kiinni samantien kun pylly on kiinni vaunukopassa!

17.00-20.00 Mä laittelen ruokaa ja sillä aikaa Otto syöttää pikkuneidin ja sen jälkeen me syödään itse ja neiti katselee ja ihmettelee sitterissä sen aikaa. Saattaa myös nukahtaa vielä semmoset pienet puolen tunnin iltatorkut. Sitten kun on kaikilla masut täynnä niin yleensä köllitään sängyllä/sohvalla ja höpötellään neidin kanssa, leikitään ja jutellaan.

20.00-21.00 Neiti menee kasin aikoihin kylpyyn ja sit puetaan yökkärit ja mennään meidän sänkyyn rauhottumaan. Puol ysin aikaan neiti saa iltamaidon jonka jälkeen vaihtelevalla menestyksellä nukahtaa omaan sänkyyn. Yleensä saa kyllä käydä sen tunnin ajan laittamassa tippunutta tuttia suuhun mut sen jälkeen neiti nukahtaa kunnolla ja sille on ihan sama onko sen tutti huudeilla vai ei.

21.00-00.00 Neiti nukkuu ja mä kirjottelen blogia, Otto pelaa tai datailee. Saatetaan kattoo leffa tai BB yhessä ja hengaillaan ihan muuten vaan. Syödään jotain iltapalaa kans ja sit pestää yhessä hampaat ja laitetaan maidot yöksi valmiiksi pulloihin ja jääkaappiin.

00.00-04.00 Kahdentoista maissa syötän pikkuneidin ja sitten aletaan nukkumaan myös Oton kanssa. Neiti yleensä nukahtaa siinä vaiheessa kun pullosta on jäljellä kolmasosa ja nostan sitten vaan omaan sänkyyn kun neiti on syönyt unissaan loppuun 😀

04.00-04.15 Pikkuneiti syö pullollisen maitoa ja nukahtaa myös tällöin pullo suussa ja sit nostan omaan sänkyyn nukkumaan jos muistan, monta kertaa oon ollu nii koomas et ollaa nukahdettu vaa yhessä meidän sänkyyn mut yleensä koitan kummiski muistaa nostaa sinne omaan sänkyyn.

04.15-07.00 Nukutaan kaikki kolme.

07.00-08.30 Seittemän aikaan Otto herää töihinlähtöä varten. Yleensä siinä Oton aamutoimien aikaan tai vähän ennen seitsemää neitikin herää ja syötän sen. Sitten kun Otto on lähteny puol kasin aikaan duuniin niin nukutaan vielä pikkuneidin kanssa joko omissa sängyissämme tai sit yhessä meidän sängyssä ku on hyvin tilaa.

Poikkeuksia tietysti on koska kyseessä on pienenpieni murunen jolla ei oo vielä niin selkeää tajua rytmistä mutta suunnilleen tämmösiä meidän arkipäivät on sillon ku ei tehdä mitään erityistä. Tänään neiti tosin nukkui yllättäen vaan yhdet 3h päikkärit Hillan sylissä samalla kun Jenni teki mulle kynsiä ja sammui kun saunalamppu iltamaidon jälkeen mun syliin ja nyt nukkuu tyytyväisenä sängyssä. Nukahti jopa ilman tuttia joten sitäkää ei oo tarvinnu käydä laittamassa suuhun. Saapas nähdä aiheuttaako tällanen loistava nukahtaminen sit muutoksia yöuniin. Tässä vielä mun uudet kynnet:

Eli päätin ottaa nyt ihan  normi ranskikset mut noilla hopeilla glitter-rajoilla ja sit nimettömissä noissa hopeissa kohdissa on timanttirivit. Ihanan yksinkertasta ja tyylikästä ja sopii sen ristiäismekon kanssa. Mitäs pidätte?
                     Huomenna meillä on neidin 2kk-neuvola ja neuvolalääkäri ja neiti saa sen rotarokotteen suun kautta. Kiva päästä taas näkemään et paljon neiti on kasvanu mut ahdistaa toi rokotejuttu ku en yhtää tiiä millanen se suun kautta annettava rokote on.. Onks se niinku jotain nestemäistä mitä laitetaan suuhun vaan ja sit vauvan pitää niellä se tjtn? Haluuko joku selittää mulle miten se tapahtuu ja miten teidän vauva on reagoinu siihen? Arvostaisin tosi paljon ku oon nii tietämätön tässä asiassa! Kiitos jo etukäteen♥ Huomenna mennään  myös käymään kirpparilla, toivottavasti löytyis jotain kivoja juttuja. Mutta nyt mä jatkan BB:n kattelua murun kanssa ja huomenna sit vastailen eilisiin kommentteihin ku en tänää oo kerenny. Hyvää yötä ihanat♥♥

Ajattelin toteuttaa nyt pitkästä aikaa toivepostauksen ku tullu niin monta peruspostausta nyt putkeen. Multa toivottiin silloin postausta siitä miten pikkuneiti on vaikuttanut mun ja Oton parisuhteeseen ja ajattelin sit kertoa teille tänään siitä, mut sovellan tätä vähän ja laajennan tän silleen et kerron myös vauvelin vaikutuksesta koko meidän elämään, eikä vaan parisuhteeseen. Luvassa on siis vähintäänkin Sinuhe Egyptiläisen verran lärpätystä, lukee ken jaksaa!

Mehän alettiin siis virallisesti seurustelemaan helmikuun 9. päivä jolloin mä jo epäilin olevani raskaana ja mainitsin siitä myös Otolle heti kun olin alkanu epäilemään raskauden mahdollisuutta. Vahvistus mun epäilyille saatiin 17.2. eli tasan viikko sen jälkeen kun oltiin alettu seurustelemaan. Eli me ollaan ihan meidän seurustelun alusta asti tiedetty jo et meille tulee vauva ja valmistauduttu siihen, tässä tapauksessa meidän tilanne on siis erilainen kun niiden parien jotka on vaikka seurustellu jo pari vuotta ennen kun alkavat odotta vauvaa. Alusta asti ollaan oltu tässä jutussa yhdessä, molemmat sataprosenttisesti
                   Mun mielestä se on vaan hyvä juttu ettei ehditty tavallaan elää normaalia parisuhteen arkea kovin kauaa ennen vauvan syntymää, koska nyt me ei osata kaivata sellasta vapautta. Koko meidän seurustelun ajan mä oon ollu raskaana (paitsi tietty nyt) joten se on asettanu omat rajotuksensa sille mitä voi tehdä. Me ei olla totuttu bilettämään yhdessä tai muutenkaan viettämään mitään railakasta elämää vaan jätettiin molemmat se vaihe taakse samalla kun sitouduttiin toisiimme.
                   Toki alussa ennen kun raskaus alko näkymään nii käytiin pari kertaa myös baarissa esimerkiks kaverin synttäreillä mut sillonkin tultiin ajoissa kotiin enkä mä tietenkään juonu mitään. Ottokaan ei oo koskaan juonu mitään suuria määriä meidän seurusteluaikana ja mä oon tosi kiitollinen et Otto otti myös sillä tavalla mun tunteet huomioon raskausaikana. Mut siis pointti oli se että ollaan periaatteessa lähes koko meidän seurusteluaika eletty niinku meil ois jo vauva mut ilman sitä itse vauvaa. Eihän sitä tietenkään tiedä millasta on kun on omia lapsia ennen kun se lapsi oikeesti on siinä sylissä mut kumminki otettiin aika rauhallisesti koko raskausaika ja valmistauduttiin vauvantuloon hyvin mun mielestä.
                   Noh, nyt se vauva sitten nukkuu tossa sitterissä, miten se on vaikuttanu meidän suhteeseen? Ei mitenkään, tähän mennessä. Ihan suoraan sanottuna mun mielestä meidän suhde ei oo muuttunu mitenkään muuten kun siten et se on ehkä syventyny, vaikka aina me ollaanki oltu superläheisiä. Meillä on edelleen mun mielestä yhtä paljon omaa aikaa ja myös sitä yhteistä kahdenkeskistä aikaa. Toistaseksi vauva nukkuu niin hirveen paljon että suurimmaksi osaksi sitä ei edes huomaa et meitä on kahden sijaan kolme. Ne hetket kun sen huomaa on maailman parhaita, yhessä ihmetellään toisiamme kaikki kolme ja nauretaan Oton kanssa pikkusen ähinöille ja ilmeille. Mut myös ne yhteiset hetket, kun pieni on illalla nukahtanu ja me jutellaan sängyssä päivän tapahtumista tai kävellään kauppaan ja vauva nukkuu vaunuissa, on tärkeitä parisuhteen kannalta.
                    Me ollaan synnytyssalista asti molemmat oltu yhtä suuressa roolissa vauvanhoidossa, kummatkin osaa syöttää, vaihtaa vaipan, kylvettää, pukea ja ihan mitä tahansa vauva sitten tarvitseekaan. On meille muodostunu semmosia omiakin juttuja, neiti saattaa syödä enemmän sillon ku mä syötän sen ja olla tyytyväisempi silloin kun isi vaihtaa vaipan mut kummatkin selviää kaikista vauvanhoitoon liittyvistä jutuista silti. Tää on sen kannalta hyvä et jos vaikka vauva kasvaessaan tulee itkuisemmaksi ja vaikka valvottaa yöllä niin me voidaan myös vuorotella öisin silleen et toinen valvoo vauvan kanssa ja toinen saa nukkua. Tai jos mä haluun mennä yksin salille tai lenkille tai vaik kahville kaverin kanssa nii mun ei todellakaan tarvii ihmetellä et miten vauva ja Otto pärjää kotona kun mä tiedän et niillä sujuu ihan loistavasti ja vähintään yhtä hyvin kun mulla ja vauvalla.
                      Tottakai nyt kun Otolla on alkanu työtkin isyysloman jälkeen niin mä oon päivisin vauvan kanssa yksin, mut sen näkee sit myöhemmin et miten se vaikuttaa vauvan ja Oton suhteeseen vai vaikuttaako mitenkään. Tuleeko äidistä läheisempi kuin isistä vai onko äiti se ärsyttävä jonka naamaa pitää kattoo kokoajan ja isi on ihanin kun sitä näkee harvemmin. Kuka tietää, mut sen näkee sitten kun pikkuneiti kasvaa, kuten kaiken muunkin.
                      Varmasti kasvaessaan pikkuinen tulee vaikuttamaan enemmän siihen kuinka paljon meillä on omaa aikaa/kahdenkeskistä aikaa koska mitä vanhemmaksi pieni kasvaa sitä enemmän hän jaksaa olla hereillä ja tarvitsee meidän huomiota. Mut muuten en usko et vaikuttaa millään tavalla, ainakaan negatiivisesti. Lapsi on lähentäny meitä kyl entisestään, ja tulee lähentämään. Kyllä mä ainakin koen ihan mieletöntä rakkautta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta ku vilkasen Ottoon pikkusen väläytettyä hymyn kun nään sen saman vanhemman ylpeyden Oton kasvoilla jonka tiedän omillanikin olevan. ”Me tehtiin toi, kelaa!”

Vaikka pikkuneiti ei pahemmin parisuhteeseen ookkaan vaikuttanut niin kaikkeen muuhun kyllä senkin ed
estä. Kaveripiiri on muuttunu, suhteet ystäviin lähentyny ja etääntyny riippuen ihmisestä. Sukulaissuhteet on pääasiassa lähentyny, nyt mulla on paljon enemmän yhteistä juteltavaa vanhempien, perheellisten sukulaisten kanssa. Asuinympäristö on rauhallisempi ja asunto tottakai suurempi, harrastukset nestepitoisten sijaan liikuntapitoisia.
                         Kaveripiirissä vaikutus on ollu kaikken suurin, on niin sanotusti tullu erotettua jyvät akanoista. Kyllä ne oikeat ystävät on rinnalla edelleen, entistä läheisempinä ja iloisina meidän puolesta. Puheluihin on normaalien juorujen ja läpänheiton lisäksi tullut mukaan myös naurua pikkuisen kakkaamisäänille ja keskustelua niin ristiäisistä kuin yövalvomisestakin. Lähellä asuvat ystävät kiirehtivät myös heti katsomaan vauvaa kun oltiin kotiuduttu ja innokkaimmat jo sairaalaan. Vaikkei ystävilläni olekaan omia vauvoja niin kyllä he kiltisti jaksavat kysellä vauvan kuulumisia ja jutella vauvasta sanan jos toisenkin. Tosin musta itestäni on kiva jutella suurimmaksi osaksi muista asioista ystävien kanssa, tää blogi on siitä hyvä et tätä kautta oon tutustunu muihin äiteihin joiden kanssa on sit ihana puhua vauvajuttuja. Toisaalta on teidän äitien kanssa kyllä kiva puhua myös ihan mitä vaan muitakin juttuja, kuten on tullu huomattua kun olen facebookin välityksellä muutamien äitien kanssa jutellut enemmänkin.
                         Surullista on ollut huomata se et jotkut sellaset ihmiset joiden oon ajatellu olevan mun hyviäkin kavereita ei oo sit kumminkaan loppujen lopuksi ymmärtäny sitä miten paljon vauva vaatii aikaa. Tai oikeastaan jo sitä kuinka paljon raskaus vie voimia. Loppuraskaudessa en millään enää jaksanut liikkua kaupungilla pitkiä aikoja, enkä edes saanut liikkua sen jälkeen kun säännölliset supistukset alkoivat. Ei tietenkään sitä voi tietää täysin millaista lapsensaaminen on ellei ole omia lapsia, mut kyllä tyhmänkin pitäisi se tajuta ettei elämä jatku samanlaisena kuin aiemmin. Mulle on soitettu vihaisia puheluita siitä kuinka ”mua ei kiinnosta enää muiden asiat” ja mikä vielä naurettavampaa, kirjoiteltu anonyyminä formspringissä kuinka ”ollaan mun entisiä parhaita kavereita” ja kuinka ”mä oon feidannu kaikki”.
                       Mut mä oon onnellinen siitä et ne ihmiset jotka ei hyväksy meidän nykyistä elämäntyyliä tai kykene sitä ymmärtämään on tuoneet sen hyvin selkeästi esille jo tässä vaiheessa. Kaikki loppuu aikanaan. On heidän kanssaan tullut vietettyä paljon hyviäkin aikoja, mut nyt elämä on erilaista eikä tiet enää kohtaa samalla tavalla. Ei siinä mitään pahaa ole enkä koe kovin suurta haikeutta heistä irti päästäessäni ja voihan olla että joskus myöhemmin lähennymme uudestaan kun elämäntilanteet ovat samankaltaisempia. Mitään ei voi ennustaa etukäteen mutta aika näyttää.
                         Toisaalta oon myös lähentynyt monien vanhojen tuttujen kanssa uudelleen, johtuen varmasti siitä että oon itte kasvanu ihmisenä raskauden ja vauvantulon myötä. Myös blogin kautta oon tutustunu moniin ihaniin uusiin ihmisiin, muihinkin kuin äiteihin.

Kaikenkaikkiaan koen vauvan tuomat elämänmuutokset positiivisina ja hyvinä. Vauva on tuonu mun elämään niin paljon kaikkea hyvää (tärkeinpänä itsensä) etten ois koskaan voinu ees toivoakaan. Nykysin mun elämä on täynnä rakkautta ja meidän pikkuisen sulosia hymyjä. Kiitos tästä postausideasta, oli ihanaa mun ittenikin kannalta saada nää ajatukset kirjotettua. Toivottavasti jaksoitte lukea, eikä ollu liian tylsä postaus!

Miten vauvantulo on vaikuttanut teidän lukijoiden parisuhteisiin? Tai oletteko kokeneet jotain muita suuria mullistuksia elämässänne jotka on laittaneet kuviot täysin uusiksi parisuhteessa tai kaveripiirissä?3

Sain tällaisen aivan ihanan postaustoiveen jokin aika sitten kun kyselin uusia ideoita ja päätin nyt näin lauantain kunniaksi toteuttaa tän. Oli tosi mielenkiintosta pohtia itsekkin että mitä mä elämältä näin pitkällä tähtäimellä oikeen haluan. Viimeaikoina kun oon lähinnä eläny päivän kerrallaan ja suunnitellut/haaveillut suunnilleen synnytykseen asti ja ehkä ekoja kuukausia vauvan kanssa. Mutta nyt siis mietin oikeen toden teolla ja jaoin noi haaveet viiteen eri osa-alueeseen; Opiskelu & ura, Koti, Perhe, Ulkonäkö ja Matkustus. Noista osa-alueista saa jo aika hyvän käsityksen siitä mitä pidän tärkeenä.

Ihan ekaksi haluaisin jatkaa mun parturi-kampaajan opintoja sitten kun pikkuneiti on tarpeeksi vanha. Mä haaveilen siitä et menisin jonnekki yksityiseen oppilaitokseen opiskelemaan ja pa-ka -opintojen jälkeen viel opiskelisin maskeeraajaksi. Mä oon aina rakastanu muotia ja kaikki kesät kattelin FashionTV:tä mummolassa pienenä. Sillon jo mussa heräs unelma et mäki olisin osana muotimaailmaa viel joskus, joko suunnittelijana, mallina tai stylistina.

Vaatesuunnittelijahaaveet kaatu siihen et mä yksinkertasesti vihaan ompelemista vaik rakastankin piirtämistä, mut Suomessa ei oo varaa olla pelkkä suunnittelija ja laittaa muut ihmiset vaan ompelemaan, eihän kellään oo aluksi tollaseen mahdollisuutta. Niinpä päätin jo ylä-asteella haudata ton suunnitelman. Malliksi musta ei koskaan olis ollut ainakaan pituuden takia ja kyllä multa varmaan muitaki olennaisia ominaisuuksia puuttuu, joten ainooksi vaihtoehdoksi jää stylistin ammatti. Siksi mun unelmana ei suinkaan siis olis perustaa omaa parturi-kampaamoa, vaan matkustella ympäri maailmaa vaikkapa muotiviikoilla laittamassa malleja näytöskuntoon Diorin, Cavallin ja Marc Jacobsin backstageilla. Realistisempi unelma ois varmaan päästä tekemään vaikkapa Suomessa kuvaus-ja näytösmeikkejä malleille sekä tietysti kampauksia.

Noiden lisäksi haluaisin jatkaa mun kuvataiteen opintoja ja hakea opiskelemaan vaikkapa Lahden muotoiluinstituuttiin tai Taideteolliseen korkeakouluun. Haaveilen myös historian opinnoista, koska historia on aina ollu mun lempiaine koulussa ja oon tykänny kotonakin lukea historiaa ihan pienestä asti. Mulla on paljon uraan ja opiskeluun liittyviä haaveita ja mulla menee varmaan eläkeiän puolelle että saan kaiken haluamani opiskeltua työnteon ja perhe-elämän ohella, mut pitäähän ihmisellä olla tavoitteita. Ennen ajattelin et historian ja parturi-kampaajan opintojen yhdistäminen elämässä on mahdotonta, mut en mä historiasta ammattia itselleni haluakkaan, haluan vaan lisää tietoa asioista jotka mua kiinnostaa. Voinhan mä mennä vaikka joillekin työväenopiston kursseille tai avoimeen yliopistoon.

Mä haaveilen valoisasta ja tilavasta omistusasunnosta johon kuuluu oma piha. Oli se sitten rivitalo-, kerrostalo tai omakotitaloasunto niin oma piha pitää olla! Mä haluun kattoo kun meidän pikkunen temmeltää ja leikkii hiekkalaatikolla omalla pihalla ja muutenkin on ihan erilaista rauhaa ja tilaa kun on oma piha missä istuskella tai makoilla ja ottaa aurinkoa. Mä rakastan myös laittaa ruokaa ja mun mielestä keittiö on kodin sydän. Siksi haluaisin suuren ja toimivan keittiön kaikilla mahdollisilla vempaimilla varustettuna ja ison jääkaapin jossa on ovessa jääpalakone.

Oon asunut Oulussa neljä vuotta ja mun äiti ja kaikki sukulaiset asuu siellä edelleen. Yhtenä haaveena mulla on ehkä takaisinmuutto Ouluun joskus, lähelle äitiä ja sukulaisia ja rauhallisempaan kasvuympäristöön kuin Helsinki. Oulu on ihana paikka ja vaikka se joskus murrosikäisenä tuntui Helsingin jälkeen pieneltä niin aina mä siellä kuitenkin viihdyin. Toisaalta mulle kyllä kelpais sekin että äiti muuttaisi tännepäin. Siellä on oikea koti missä äitikin on, oli se sitten Helsingissä, Oulussa tai vaikka Kiinassa.

Koska tykkään lukea, ois ihana jos meidän kodissa ois suuri koko seinän mittainen hylly täynnä mitä erilaisimpia kirjoja ja sen vieressä ihana lukunurkkaus johon voisi käpertyä ahmimaan rakkaustarinoita ja historian tapahtumia. Olis myös ihana jos tällasessa lukutilassa ois vaikkapa takka joka tois ihan omanlaista tunnelmaa lukuhetkiin.  Ostoslistalla siis täydellinen nojatuoli ja paljon paljon kirjoja!

Meidän lapselle (lapsille?) haluaisin kyetä tarjoamaan juuri sellaisen lastenhuoneen kun lapsi itse haluaa. Niinkuin vaikka Hurja remontti -ohjelmassa jossa aina toteutetaan ihan mielettömiä huoneita täynnä vakkapa koripalloon tai keijukaisiin liittyviä juttuja. Joo huomaa vissiin et mulla on ihan liikaa aikaa olla himassa nykyään ku kattelen kaikki remonttiohjelmatkin läpi :D. Mut kumminkin sellanen huone ois ihana missä vois kuvitella olevansa vaikka merirosvolaivassa tai prinsessalinnassa.

Kuten oon jo aiemminkin täällä kertonu, haaveilen isosta perheestä ja oon aina haaveillu. Mä haluaisin ainakin kolme lasta, mieluummin ehkä neljä. Tietenkin mieli saattaa muuttua vielä tottakai sitten kun se lapsiperheen arki on oikeasti totta, mut tällä hetkellä tuntuu tältä. Tietenkin tärkein haave on tällä hetkellä se et loppuraskaus ja synnytys sujuu ongelmitta ja että vauva on terve.

Mä haaveilen pitkästä, terveestä ja onnellisesta elämästä Oton kanssa ja siihen kuuluu olennaisena osana haave avioliitosta. Toivon romanttista kosintaa ja unelmahäitä, sitten joskus. Näillä jutuilla ei oo mikään kiire vaan mennään omaan tahtiin. Naimisiin mennään sitten kun tuntuu hyvältä (ja sitten kun Helsingin Tuomiokirkossa on sopiva päivä vapaana, sillä missään muualla en suostu menemään naimisiin :DD.) Oma koira ois myös kiva sitten jonain päivänä, Chihuahua niinkuin äidin ja mun koira Mörkökin on. Mutta vasta sitten kun lapsi/lapset on isompia ja koirallekin on oikeasti aikaa ja mahdollisuuksia antaa sen ansaitsemaa huomiota.

Rakastan matkustaa ja haaveilen ihan yhtälailla niin suurkaupunkien sykkeestä kuin ihanista valkoisista hiekkarannoistakin. Lontoossa olen jo käynyt ja ihastuin kaupunkiin ensisilmäyksellä, voisin vaikka asua siellä. Oishan se mielenkiintoinen kokemus muuttaa vaikka vuodeksi ulkomaille, eikä se niin mahdotonta ole nykypäivänä jos löytyy vaan töitä ja sopiva asunto. Lapsellekin olisi varmasti ihan mielettömän mahtavaa päästä näkemään vähän erilaista kulttuuria ja tutustua erilaisiin lapsiin ja koulumaailmaan. Lapselle myös tarttuisi helposti vieras kieli josta olisi sitten hyötyä myöhemmin elämässä.

Lontoossa on myös aivan mielettömiä opiskelumahdollisuuksia Suomeen verrattuna ja siellä olis ihan eri tason työmahdollisuuksia muodin ja hiustenkin parissa. Tää ulkomaille muutto on ehkä se mun kaikkein epärealistisin unelma, mut kukaan ei oo kieltäny haaveilemasta ja melkeinpä mikä vaan on mahdollista jos tarpeeksi kovasti yrittää ja haluaa.

Kollaasien kuvat / Canva

Ulkonäkö on aina ollu mulle tärkeetä ja mulla on myös monia ulkonäköön liittyviä haaveita. Suurin haave on tällä hetkellä se että synnytyksen jälkeen palautuisin vielä takaisin omiin vanhoihin mittoihini. Mä oon valmis tekemään kovastikin töitä jotta saan mun vanhan kropan takaisin mut oishan se tietty aina kivempi jos sen vyötärön sais takasin suht vähällä vaivalla. Sitten kun oon päässy takas mun omiin mittoihin mä haluaisin alkaa kehittää mun lihaskuntoa ja unelmoinkin täydellisen atleettisista käsivarsista ja pyykkilautavatsasta.

Mun ikuinen unelma on tuuheat pitkät hiukset. Mun oma tukka on aina ollut suhteellisen hento joten oon tätä hiustilannetta pyrkinyt pidennyksillä paikkailemaan. Ois kyl ihan mahtavaa jos joku joskus keksis jonkun ihmeaineen jolla hiukset sais kasvamaan super pitkiksi ja paksuiksi, mut tää taitaa olla jo vähän liikaa toivottu :D.

Pienin ja toteuttamiskelpoisin unelma on ihanat, koristeelliset rakennekynnet. En tiiä mikä siinä on et se on nii hirveen vaikeeta kävellä sinne kynsistudioon ja laitattaa ne muutaman kympin kynnet, ikinä en oo vaan saanu aikaseksi vaik oon siitä vuosia haaveillu. Hiuksiin oon kyllä laittanut useitakin satasia kerralla ja varmaan tuhansiakin euroja jos kaikki yhteen laskisin mut jotenki aina tuntuu et koskaan ei oo oikee hetki ja rahatilanne ottaa niitä kynsiä, joku muu on aina tärkeempää.Mut mä oon päättäny et otan viel tän vuoden puolella kynnet, ei se niin iso asia oo.

Tästä tuli kyl ihan mielettömän pitkä teksti, oon hämmentyny jos joku jaksoi lukea loppuun :D! Mut tästä tuliki lähinnä tämmönen mun oma unelmien kartoitus, innostuin kun aloin oikeesti kerrankin miettimään et mitä mä elämältä toivon ja haluan. Mut jos jaksoitte lukea loppuun nii kertokaa ihmeessä mitä ootte mieltä mun haaveista ja jakakaa mielellään omiannekin, ois kiva tietää mistä mun lukijat haaveilevat!Hauskaa lauantai-iltaa kaikille♥