Meidän pienimmäinen kiitti tänään kauppareissusta, ihan tavallisesta muutaman kilsan lenkistä rattailla Lidliin ja takaisin. Hän nukkui reissusta puolet päiväunia, toisen puolen ihmetteli kaupassa, ihasteli kukkia kun käveltiin kotiinpäin ja hämmästeli siskonsa kanssa pieniä ötököitä. Hänellä oli kivaa, hän nautti reissusta ja koki sen mukavaksi yhteiseksi tekemiseksi. Niin myös me muut.

Mä nautin ihan suunnattoman paljon niistä tavallisista asioista, joita me yhdessä touhutaan.

Kiireetön kirjastoreissu koko perheen kesken lähikirjastoon on yksi parhaita juttuja mitä mä tiedän. Lapset tekevät palapelejä, lukevat valitsemiaan kirjoja, ja mä saan käydä etsimässä itselleni muutaman dekkarin tai chick litin iltalukemiseksi. Tutkitaan yhdessä lasten kanssa kirjahyllyjä, mikä näyttäisi kiinnostavalta, mikä olisi hyvä iltasatukirja ja mitä voisi lueskella vaikka ihan itsekseen. Onni on loistava lähikirjasto, josta löytyy sekä suomeksi että ruotsiksi paljon mielenkiintoista luettavaa. Tiedän, että nämä kirjastoreissut ovat lapsille ihan yhtä mieluisia kuin mullekin. Eilenkin kirjastossa viihdyttiin toista tuntia ihan huomaamatta, ja kotiin tullessa oli hyllyssä iso pino uutta luettavaa taas pariksi viikoksi eteenpäin.

Yhteinen viikkosiivous lauantai-iltapäivänä on ihan parasta. Robin raikaa, tytöt huiskivat omilla pölyhuiskillaan ja me Oton kanssa laitetaan hihat heilumaan, ja nopeasti koko koti kiiltää puhtautta. Tulee raikas olo, kaikki on järjestyksessä ja voi hyvillä mielin rauhoittua viettämään viikonloppua. Toisinaan (lue: usein) vastakerätyt kynäpurkit kaatuvat ja pölyhuiska lennättää lattialle jotain minkä keräämisessä kestää ikuisuus, mutta ei se haittaa. Siivous lasten kanssa on ehkä hitaampaa, mutta sitäkin paljon hauskempaa.

Ruuanlaitto  lasten kanssa on myös hauskaa. Kuopus haluaa aina kuoria valkosipulinkynnet, mutta heittää ne kynnet aina kuorien mukana roskikseen. Esikoinen repii salaatit ja kattaa pöydän. Hän on myös erityisen hyvä sekoittaja. Välillä keittiössäkin maito kaatuu ja innokas sekoittaja sekoittelee ainekset ympäri pöytää, mutta entä sitten? Ei se ole niin justiinsa.

Iltaulkoilu omalla pihalla ison hiekkalelukassillisen kanssa piristää ruohkaähkyn jälkeen. Lasten kanssa touhutessa itsekin innostuu tekemään vaikka mitä hiekkakakkuja, ja mä ainakin sanon edelleen melkein yhtä innostuneena kuin 20 vuotta sitten, ”Älä tule paha kakku tule hyvä kakku!” Toinen naperoista antaa kuorma-autolleen kyytiä karusellissa, ja toinen tekee hiekkajäätelöt koko perheelle. Ja ulkoa pääsee pois hyvällä mielellä kun muistaa kertoa että kotona odottaa vielä saunominen ennen yöunille käymistä.

Sunnuntaiaamuinen barbieleikki vierähtää nopeasti monen tunnin mittaiseksi, kun innostuu rakentamaan lasten kanssa barbeille ison kodin ja supermarketin notkuvine hyllyineen. Kiireetön leikki lasten kanssa on yksi niitä asioita, mistä nautin arjessa kaikkein eniten. Kun voi heittäytyä täysillä siihen leikin maailmaan, ja unohtaa hetkeksi ne kauppareissut, viikkosiivoukset ja tietokoneella odottavat velvollisuudet. Ehdottomasti yksi parhaita rentoutumiskeinoja.

Välillä on kivaa kun on viikonlopuksi paljon tekemistä, ja toisinaan on kiva viettää näitä viikonloppuja, kun ollaan vaan ihan oman perheen kesken eikä tehdä mitään ihmeellistä. Lapset eivät tarvitse aina sirkushuveja ja hoplopreissuja, vaikka kivoja nekin ovat. He nauttivat kaikkein eniten siitä että heidän jutuissaan on täysillä läsnä. Ja kun jaksaa olla täysillä läsnä, voi hyvillä mielin ja hyvin onnistuen varastaa itselleen sen rauhallisen hetken vaikka keskellä päivää, kun lapset viihtyvät mukavasti alkaneen leikin parissa itsekseenkin ihan hyvän tovin.

Rauhallinen viikonloppu huipentuu siihen, kun saa kirjaimellisesti käpertyä Oton kainaloon peiton alle katsomaan elokuvaa, niinkuin eilen. Onhan siellä paksun peiton alla kahdestaan vähän hikistä, etenkin saunan jälkeen, eikä mistään romantisoidusta kiiltokuvakäpertymisestä suihkunraikkaana-silti-meikit-naamassa-satiinilakanoissa ole tietoakaan. Mutta on tuon oman murusen ihanan tavallisessa kainalossa ihanaa hengailla. Ei ne olosuhteet vaan se seura. Raidalliset trikoolakanat tuntuvat luksukselta, kun niissä saa pötköttää juuri Oton kanssa.

Saan olla onnellinen siitä, että jaan mun arjen ja juhlan harvinaisen samanlaiset arvot kanssani omaavan miehen kanssa. Ollaan molemmat vähän kotihiiriä, tai koti-ihmisiä niinkuin pappikin meitä vihkiessään totesi. Tykätään välillä käydä jossain ja tottakai nähdä myös ystäviä ja sukulaisia, mutta suurimman osan ajasta me viihdytään lököhousuissa (ai että olen edelleen kateellinen Oton banaanisortseista, näytä ne jo instagramissa) kotona, ja se on ihan okei.

Tavallisen ihanat, joidenkin mielestä tavallisen tylsät asiat, on juuri niitä parhaita. Takana äärimmäisen rentouttava viikonloppu, jonka avulla jaksaa hyvin ensi viikon kiireisen työrupeaman isoine kuvauksineen ja muine huippuine juttuineen.

Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille ja toivottavasti teilläkin on takana rentouttava viikonloppu 🙂

Lasten suusta tulee yleensä ne kaikkein fiksuimmat jutut, eikä tämä ole edes sarkasmia. Lapset eivät suodata sanojaan, mieti ketä voisivat niillä miellyttää tai suunnittele minkä asioiden sanominen edistäisi heidän asemaansa parhaiten. He vain sanovat, mitä ikinä mieleen juolahtaa. ”On kivaa kun voi olla prinsessa” totesi tyttäreni, ja laittoi mut ajattelemaan.

Lasten rehellisyys on ihailtavaa, ja heidän asenteensa on mun mielestä vaan ihan loistava, sellainen josta meidän kaikkien pitäisi ottaaa mallia. Kuinka usein voi sanoa omasta puolestaan, että ei miettisi ollenkaan ennenkuin avaa suunsa? Aikuisena se on kuitenkin hyvä asia että miettii ennenkuin puhuu, koska aikuisena suusta voi tulla ulos myös sammakoita jotka eivät naurata ketään. Siinä missä lapset ovat viattomia ja vilpittömiä sanomisineen, aikuiset saattavat loukata toisiaan, ja aikuisilta myös odotetaan korrektia käytöstä. Aikuisten sanomisten ei myöskään odoteta olevan viattomia, mikäli ne ovat loukkaavia, koska aikuisten oletetaan osaavan ajatella ennenkuin he puhuvat.

Sammakoiden ja yltiörehellisyyden sijaan meidän kannattaisi kuitenkin ottaa mallia lasten rohkeudesta olla omia itsejään. He eivät osaa tai halua olla ketään muita, ja se on ihan mielettömän hienoa. He ovat tasan sellaisia kuin ovat, eivätkä häpeä ominaisuuksiaan. He eivät pelkää tekevänsä itseään naurunalaiseksi, jännitä sitä tykkääkö joku muu heidän asustaan tai stressaa sitä että sopivatko joukkoon mennessään uuteen paikkaan. He keskittyvät paljon jännittävämpiin asioihin, sellaisin joihin me aikuisetkin voisimme kiinnittää enemmän huomiota turhan jännityksen ja epävarmuuden sijaan.

He keskittyvät siihen kuinka kivaa on olla prinsessa ihan tavallisena keskiviikkopäivänä, juhlamekko päällä päiväkodissa, eivät siihen näyttävätkö hölmöltä jos pukeutuvat niinkuin haluavat. He keskittyvät siihen miten ihania ilmapalloja juhlissa on, eivät siihen kuka saa minkäkin värisen ja mikä on kaikista hienoin. He keskittyvät siihen miten ihanaa on laulaa bussissa aamulla hyvällä fiiliksellä, eivät siihen miten noloa olisi jos joku tekisi niin. Ja jos joku sattuu nauramaan heidän tekemisilleen, he nauravat mukana. Eivät panikoi siitä että joku nauroi heille, vaan ilahtuvat toisten ilosta ja vetävät showta entistä ehommin.

Lapset ovat ennakkoluulottomia. He näkevät jokaisen ihmisen saman arvoisena, yhtä kiinnostavana, yhtä tavallisena, mukaan lukien itsensä. En halua koskaan pilata sitä heiltä, enkä halua että kukaan koskaan onnistuu saamaan heidät tuntemaan itsensä eriarvoiseksi. Kaikelta ei voi suojella, mutta aina voi olla se joka muistuttaa toisen tärkeydestä ja ihanuudesta.

”Minusta voi tulla ihan mitä vaan” on ajatus, tunne, jota ei saisi koskaan kadottaa. Lapsena sen tuntee, joka päivä. Voi haaveilla ihan mistä tahansa ja uskoa unelmiinsa. Niin pitäisi tuntea vielä aikuisenakin, koska se on totta. Mä kadotin sen tunteen nuorempana, lakkasin uskomasta itseeni. Kun pikkuhiljaa ymmärsin että kaikki on vielä edessä, ja mä voin saavuttaa mitä mä haluan, mä aloin tehdä töitä mun unelmien eteen ja saavuttaa pikkuhiljaa niitä asioita joista haaveilin. Mua on kutsuttu naiiviksi, lapselliseksi unelmoijaksi. Ja silti mä elän mun unelmaa tällä hetkellä, lapsellisen intoni ja itseeni uskomisen ansiosta, enkä aio lopettaa haaveilua edes 100-vuotiaana. Mä en tule koskaan seisomaan meidän lasten unelmien tiellä, vaan mä aion tukea niiden saavuttamista kaikin keinoin.

Innostus, rehellisyys, avoimuus ja rohkeus ovat hyveitä, eivät paheita. Niitä ei saisi paheksua, iästä riippumatta. Niitä ei saisi väheksyä tai mollata, vaan niitä pitäisi vaalia ja arvostaa. Ja vaikka korkealentoisin unelma ei toteutuisikaan kovasta työstä huolimatta, on sen jahtaaminen antanut arvokasta kokemusta.

Ihanaa lauantai-iltaa kaikille, ja muistakaa että on kivaa kun voi olla ihan mitä vaan.

Aamulla mä onnistuin nukkumaan kolmen herätyskellon yli, ja heräsin vasta kun naperot heräsivät omatoimisesti tuntia myöhemmin. Yleensä olen aina se joka herättää Otonkin ja keittelee pirteänä kahvia jo ennen ensimmäistäkään torkkua. Verhojen välistä ei pilkistänyt aurinkoa vaan vesisade piiskasi ikkunoita, ja pitkästä aikaa piti sytyttää kaikki valot päälle kun koko kämppä oli niin pimeä. Meidän olisi pitänyt tänään herätä aiemmin kuin yleensä, koska isomman neidin ryhmällä oli kirjastoretki ja meidän piti mennä vähän aiemmin päiväkodille.

Jotenkin kummasti me kuitenkin ehdittiin ajoissa, vaikka aikaa koko porukan aamutoimille ja kahden bussin päiväkotimatkalle ei jäänyt kuin reilu puoli tuntia. Aamupalaksi sai kelvata karjalanpiirakka ja hedelmät, puuron keittämisen sijaan. Suihkuun oli turha mennä, kun ulkona oli niin kammottava sää että siitä, tai laittautumisesta ylipäätään, ei olisi ollut mitään hyötyä. Niinpä iskin lenkkikamppeet niskaan, ja päätin juosta päiväkodilta lenkin kotiin. Esimakua lenkistä sain tosin jo menomatkalla, kun meinattiin myöhästyä bussista joka oli jo meidän pysäkillä kun me vasta astuttiin ovesta ulos. Pingoin tuhatta ja sataa seuraavalle pysäkille rattaiden kanssa ja me ehdittiin kuin ehdittiinkin.

Lapset pääsivät ajoissa päiväkotiin, ja mä tein ihanan, piristävän lenkin heti aamutuimaan, siinä kauheassa vesisateessa. Lenkkeillessä se ei tuntunut ollenkaan kauhealta, pitkästä aikaa pystyin keskittymään vain juoksuun ja korvissa pauhaavaan musiikkiin, ja sade tuntui raikkaalta ja virkistävältä. Mä niin nautin, ja sen jälkeen oli hyvä fiilis alkaa tekemään töitä. Harvemmin tälläiset vesisadelenkit tai lenkit ylipäätään onnistuvat päiväkoti- ja työaamuina, tämä oli oikeastaan ensimmäinen kerta. Mutta jatkossakin jos pidän etäpäiviä aion käyttää tällaiset mahdollisuudet hyväksi.

Iltapäivä huipentui Zalandon Topshop pressitilaisuuteen Klaus K:n kattoterassilla. Siellä lasitetulla terassilla Helsingin ytimessä, keskustan kattojen yllä, oli ihana katsella sitä samaista sadetta, ja nauttia Sannin herkästä musiikista intiimillä yksityiskeikalla. Ihan huikea tilaisuus! Kotiin tullessa mua odottivat iloiset mukulat isin kanssa, ylpeinä hienoista naamareista joita olivat ihan itse päiväkodissa askarrelleet. Ruokaa laittaessa mut yllätti esikoinen joka osasi ihan itse ilman apua kirjoittaa sanan ruokalista, kun hänelle oli jäänyt mieleen kun sitä joku viikko sitten yhdessä kirjain kirjaimelta harjoiteltiin. Miten tuo neiti voikin olla niin iso että kirjoittaa oman ja perheenjäsentensä nimien lisäksi ulkomuistista jo pitkiä sanoja? En ehkä kestä!

Ei se pommiin nukkuminen aina ole maailmanloppu, eikä ole sadekaan. Joskus yllättävät tilanteet voi kääntää mahdollisuudeksi, ja tehdä jotain arjesta poikkeavaa mikä ei muuten tulisi edes mieleen. Aamulenkki toimii joskus paremmin kuin iltalenkki, ja karjalanpiirakkakin on hyvää. Ja vaikka jokaisena onnistuneena tavallisena aamuna on hyvä fiilis, tuntee pommiin nukkumis -aamuna itsensä ihan supertyypiksi jos onnistuu järkyttävän tiukasta aikataulusta huolimatta selviytymään sittenkin ajoissa. Hyvä me!

Mikä on teidän pahin tai paras pommiaamukokemus?

Moikka ihanat! Musta tuntuu että en ole kirjoitellut kuulumisia kunnolla hetkeen kun on ollut niin paljon touhuttavaa että olen sitten kertonut vaan niistä erityisemmistä jutuista kuten synttäreistä ja muista. Niiden ohella ollaan kuitenkin eletty ihan sitä tavallista perus arkea vaan ja nyt mä ajattelin jakaa teille meidän kuulumisia muutaman räpsäisyn muodossa tämän alkuviikon ajalta. Pakko myöntää että viime yö meni niin surkeasti että mulla on takana unta ihan muutaman katkonaisen tunnin verran, ja siksi ei ajatus kulje juuri yhtään.

Yritän aloittaa lausetta ”Meille kuuluu…” ja päähän tulee vaan ”väsyttää. haluaisin syödä kakkua, onkohan meillä vielä kakkua.. aa pitäskö mennä nukkumaan, en jaksa. pakko jaksaa. ei kyllä mä nyt teen tän. mitä meille kuuluu?” Joten ehkä mä vaan näytän näitä kuvia!

Ihania haleja työpäivän jälkeen sohvalla. Herkullinen lounas Fabricissa Aleksanterinkadulla, ja yksi ensimmäisistä designeista joita itse suunnittelin töissä valmiina koruna.

Kaupasta iltaherkuksi mukaan tarttuneet uudet luomu-pillimehut menivät lapsille hyvin kaupaksi, en saanut edes maistiaista. Hississä hymyilytti pehmeä tukka joka ei sojottanut tuulesta huolimatta. Ja esikoista nyt naurattaa kaikki, ja lentää kyllä sellaista juttua että pistää muitakin naurattamaan, voi juku!

Ananaksia vaatteissa ja höpsöjä pieniä tyttöjä. Cosmo ja suklaalevy, jotka vielä odottavat avaamistaan. Taitavat aueta vasta huomenna, koska nyt tulee uni. Sormet ristissä että se uni ei katkeaisi niin monta kertaa kuin viime yönä!

Hyvää yötä kaikille, toivottavasti siellä nukutaan paremmin kuin täällä! 😀

Te lukijat olette jo kauan sitten ehdottaneet, että mä antaisin Tiaran valita itselleni asun ja tekisin siitä postauksen. Jostain syystä en ole vielä aiemmin saanut tätä toteutettua vaikka idea on ihan äärettömän hauska. Ylen Puoli Seitsemän -ohjelma laittoi pääsiäisen ajaksi käyntiin #lapsistailaa -haasteen instagramissa ja blogikollegoideni innoittamana mäkin päätin viimein antaa stylistin vallan meidän kolmevuotiaalle. Se ilme hänen kasvoillaan kun kysyin eilen ”haluaisitko sä valita äidille tänään vaatteet?”, se oli jotain sanoin kuvailematonta! Hän innostui silminnähden ja ryntäsi samointein mun vaatekaapille.

Takki New Yorker* / Paita Sheinside* / Farkut Sheinside* / Kengät Zara / Laukku Michael Michael Kors /*saatu blogin kautta.

Oletin että ilmenisi valinnanvaikeuksia, hirveä kaaos tai vähintäänkin joutuisin laittamaan päälle yläasteella ostamani vaaleanpunaisen tyllimekon. Mitä vielä! Ensimmäisenä tyyppi tarrasi kiinni liukuvärjättyyn tekoturkkiin jonka olen saanut New Yorkerilta jo aikaa sitten, mutta en ole uskaltanut käyttämään ennen tätä. 3-vuotias ei turhia jännittele tai mieti onko turkki sopiva asuun vai ei, perusteluna valinnalle ”Se on äiti karvanen ja ihana, ja susta tulee magee mimmi!”

No mitäs tekoturkille löytyi kaveriksi? Ei tyllimekkoja, eikä vaaleanpunaista. Hän päätti haastaa mut laittamaan jalkaani farkut joissa en koskaan ole tuntenut oloani kotoisaksi, koska ne peittävät mun vartalon (omasta mielestäni) parhaan puolen eli jalat. Mom Jeansit. Millähän trendien aallonharjalla meidän Tiara oikein ratsastaa kun hän päätyi kaikista vaihtoehdoista juuri niihin, kysynpä vain. Kun itse yritin saada Mom jeanseja toimimaan asukuvissa viime kesänä, en vain saanut. En osannut olla rennosti, eivätkä ne tuntuneet näyttävän hyvältä minkään yläosan kanssa. Silti olen aina haikaillut niiden perään, koska kaikilla muilla ne näyttävät niin kivalta. Eilen mä en edes yrittänyt, asuhan oli lapseni stailaama herreguud ja mulla turkki päällä! Mutta yllättäen musta ne farkut näyttivätkin kivoilta, kun en yrittänyt.

Farkkujen ja tekoturkin kanssa tyttäreni stailasi minulle pitsisen olkaimettoman croptopin. Se oli kuulemma kaunis, ja ”siinä oli tissiliivit samassa, niin ei tarvinnut  laittaa liikaa vaatteita kerralla päälle”. Ja kuin pisteenä I:n päälle, kysyessäni mitkä kengät laitetaan, toivoen vastaukseksi Niken Air Force oneja, sainkin jalkaani mustat uudet korkkarit. Kieltämättä, näyttävät ne paremmalta mom jeansien kanssa kun tuovat nilkat esiin. ”Nää ihaaaanat uudet korkkarit äiti, nämä sä vielä tarvitset!”

Vaatteiden lisäksi tyttäreni sai myös laittaa hiukseni (sininen glitter-kukka-klipsu jonka hän löysi mun vanhojen barbien tavaroiden joukosta), päättää meikin (kirkkaan pinkit huulet ja rajaukset silmiin), sekä korut (ei koruja, niitä ei kuulemma tarvitse ettei tule liikaa). Laukun sentään sain, Michael Michael Korsin mustan crossbodyn, joka kieltämättä oli omastakin mielestäni hyvä valinta tähän stailiin.

Mun täytyy sanoa että nämä olivat vapautuneimmat asukuvaushetkeni ikinä. Ei paineita asusta, ei yritystä näyttää mahdollisimman tyylikkäältä. Vain tyttäreni valitsema asu, joka yllättävää kyllä, ei ollut edes niin paha, vaikkakin aika yliampuva. Hän keksi yhdistää ne kaksi vaatetta joita mä en itse ole saanut yhdistettyä koskaan minkään kanssa.

Mä taidan kyllä ottaa tämän tavaksi, ja antaa Tiaran stailata mut jatkossakin ainakin kerran kuussa. Ja kunhan tuo kuopus kiinnostuu joskus vaatteista myös, saa hänkin vuoronsa valita äidin vaatteet. Miten on isi-Otto, otatko haasteesta kiinni? Saako Tiara valita sullekin vaatteet? Kenties jotain muuta kuin mitä sulla yleensä on päällä? 😉 Ja osallistukaa ihmeessä kaikki muutkin jotka vain haluatte, parhaat kuvat pääsevät nimittäin mukaan huomisen Puoli Seitsemän -ohjelmaan! Tagatkaa vaan asukuva instassa hashtagilla #lapsistailaa ja olette mukana.

Mitäs pidätte asusta? Hot or not?

Mä olen ylpeä ja iloinen osallistuttuani haasteeseen, ja niin on Tiarakin! Ihanaa maanantaipäivää kaikille <3