Vauvavuoden jälkeinen kuherruskuukausi

21.10.2018

Viime aikoina on ollut jotenkin tavallistakin rakastuneempi ja ihastuneempi olo, ja se on ihanaa. Huomaan, että ollaan tämän vuoden aikana lisääntyneen yhteisen ajan myötä Oton kanssa taas löydetty vielä enemmän toisistamme. Ollaan jotenkin lähennytty entisestään, vaikka en ajatellut, että se voisi olla edes mahdollistakaan, koska ainahan me nyt ollaan oltu läheisiä ja rakastuneita ja puhallettu yhteen hiileen. Vaikka me yritettiin vauvavuoden aikanakin ottaa sitä kahdenkeskistä aikaa aina kun sitä saatiin, on fakta se, että vauvavuonna parisuhde kuitenkin jäi enemmän taka-alalle vauva-arjen vallatessa suurimman osan ajasta. Ja se oli ihan okei. Oli aivan ihanaa oman aikansa olla yhdessä siellä vauvakuplassa ja unohtaa kaikki muu.

Kuva: @erinacarolinaphoto

Nyt on kuitenkin ihanaa taas antaa enemmänkin huomiota parisuhteelle, ja pysähtyä fiilistelemään sitä, miten parasta toisen kanssa on olla. Ei meidän tarvitse tehdä mitään ihmeellistä, ja tällä hetkellä arki on muutenkin tosi toiminnantäyteistä, eikä sitä yhteistä aikaa tunneissa ole välttämättä yhtään sen enempää kuin viime vuonnakaan. Fiilis on kuitenkin erilainen, koska nyt tietää, että kun lapset menee nukkumaan, ne on nukkumassa aamuun asti. Silloin voi kunnolla rentotua ja olla sen toisen kanssa ja keskittyä vain siihen hetkeen.

Kuva: @erinacarolinaphoto

Uskon oman osansa olevan myös hormoneilla. Kun imetyshormonit ovat väistyneet ja olen alkanut palautua imettävästä äidistä ihan vaan Iinaksi, olen huomannut, että ajatuksistakin on löytynyt enemmän tilaa sille kutkuttavalle rakastumisen ja ihastumisen tunteelle, ja niille perhosille vatsassa silloin kun Otto tulee töistä kotiin. Ei sitä edes huomannut silloin imetysaikana, enkä kokenut olevani mitenkään ”vähemmän” rakastunut, mutta näin jälkeenpäin huomaan eron. Huomaan sen, että hormonit sai mut keskittämään suurimman osan ajatuksista siihen pieneen vauvaan ja hänen tarpeisiinsa. Meidän rakkaus oli viime vuonna arjessa useammin sellaista toista ymmärtävää ja tsemppaavaa yhteistä vanhemmuus-rakkautta. Nyt se taas on enemmän  arjessakin intohimoa ja pilkettä silmäkulmassa, tsemppiä ja ymmärrystä unohtamatta.

Kuva: @erinacarolinaphoto

Vauvavuoden aikana me ei kovin usein treffeillä käyty, koska oltiin niin vauvakuplassa, tai jos käytiin niin mulla oli huono omatunto siitä, että olin pois vauvan luota. Tänä vuonna taas ollaan käyty jo useamman kerran, eikä mulla ole ollut kertaakaan huono omatunto. Ollaan vaan keskitytty toisiimme ja oltu siinä hetkessä läsnä, vain me kaksi. Onneksi pystyttiin molemmat ymmärtämään se, että se vauvavuosi on vain se vauvavuosi, ja siihen voi heittäytyä täysillä, ja se on ihan fine. Ei me silloin vauvakuplaan heittäytyessäkään unohdettu sanoa, että rakastetaan tai unohdettu läheisyyttä.

Kuva: @erinacarolinaphoto

Meidän parisuhde voi hyvin silloinkin, mutta tällä hetkellä mulla on ainakin ihan sellainen kuherruskuukausi-olo, vähän kuin oltaisiin vasta tavattu. On ihanaa suunnitella kaikkea yhteistä tekemistä, eikä tarvitse yhtään miettiä miten lapset pärjäävät, kun he itse oikein pyytävät päästä kyläilemään isovanhemmille tai että joku kummeista tulee meille yökylään hoitajaksi. Odotetaan ihan hulluna ensi kesän Ed Sheeran -keikkaa, ja jo ennen sitä me ajateltiin tehdä muutaman vuoden tauon jälkeen joku kahdenkeskinen viikonloppureissu johonkin.

Kuva: @erinacarolinaphoto

Lisäksi odotan ihan sikana helmikuuta ja meidän hääpäivää, koska silloin tarkoituksena on juhlistaa viidettä hääpäivää yhdessä toistemme ja kaikkien rakkaiden ihmisten kanssa. Silloin meillä tulee täyteen viisi vuotta naimisissa ja kahdeksan vuotta yhdessä, ja sitä saa todellakin juhlia. Kun miettii meidänkin lähtökohtia parisuhteeseen ja avioliittoon, on mun mielestä aika hieno juttu, että tässä me seistään (melkein) kahdeksan vuotta myöhemmin rinta rinnan, yhä edelleen päivä päivältä enemmän toisiimme ihastuen ja rakastuen. Ei ole mitään asiaa mitä en voisi Otolle sanoa, eikä mitään asiaa mistä en tietäisi selviäväni yhdessä Oton kanssa.

Postauksen kuvat on ottanut ja editoinut ihana ja lahjakas @erinacarolinaphoto.

Me toimitaan rakkaudessa ja parisuhteessa aika samalla tavalla, ja se sopii meille hyvin. Yleensä meidän toiveet, halut ja tarpeet parisuhteessa on aika synkassa keskenään ja ymmärretään toisiamme ilman sanojakin. Kiitos Otto, että olet mun paras ystävä ja elämäni ensimmäinen ja viimeinen rakkaus <3

Oletteko te huomanneet samaa parisuhteessa, että vauvavuosi tai imetys olisi vaikuttanut siihen jotenkin? 


Puhuminen parisuhteessa

08.09.2018

Otto on mun paras ystävä, mun aviomies ja osa musta. Kun me ollaan erossa toisistamme, mulla on vähän samanlainen olo kuin joku raaja olisi mennyt hukkaan. Se johtuu siitä, että me ollaan totuttu puhumaan toisillemme niin paljon. Me ollaan käytännössä aina yhteydessä toisiimme, oltiin sitten samassa paikassa tai ei.

Tämä viikko on ollut eka viikko sitten kesäkuun alun, kun ollaan nähty toisiamme vain iltaisin, jos silloinkaan. Otto palasi töihin kesäloman ja isyysloman jälkeen, ja arki iski kunnolla päälle. Päivisinkään ei olla juuri ehditty laittamaan viestiä, kun molemmilla on ollut niin kiire tapaamisissa, palavereissa, tai lasten kanssa. Illalla on ollut lasten harrastukset, neljät kaverisynttärit ja mun työmenot. Myöhään illalla mun on ollut pakko tehdä töitä, koska päivällä en pysty. Otolla taas on ollut illalla koulua, joko läsnäoloa tai tehtäviä kotona.

Tiedostan, että tämä elämän vaihe juuri nyt on just sellainen, jossa puolisoiden on hyvin helppoa ajautua kauemmas toisistaan, jos ei parisuhteen ja puolison eteen näe vaivaa. Kun ei ehdi jutella niin paljon, eikä yhteistä aikaa ole tarpeeksi joka päivä, on vaarana, että ei huomioi toista tarpeeksi. On vaarana, että keskittyy vain omaan näkökulmaan ja uppoutuu omiin juttuihin. Erossa olo voi helposti ajaa erilleen. Siksi juuri nyt on entistäkin tärkeämpää pitää toisesta tiukasti kiinni, rutistaa oikein kunnolla heti kun nähdään, ja koittaa höpöttää kuten ennenkin vaikka ruuanlaiton lomassa, vaikka sitten lapset keskeyttäisivät sen 13 kertaa. Niitä hetkiä on otettava sieltä mistä voi.

Vaikka mä istahdan koneelle heti kun lapset ovat menneet nukkumaan, ja istun siinä useamman tunnin, me otetaan se kahdenkeskinen hetki joka päivä. Vaikka sitten viimeisenä illalla, väsyneenä mutta onnellisena. Ollaan yhdessä, jutellaan päivän tapahtumista, ajatuksista ja uutisista. Halitaan, syödään yhdessä iltapalaa ja rentoudutaan. Pidetään yhtä. Jos kummatkin vain tekisivät omia juttujaan, eivätkä jakaisi omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan toisen kanssa, mikä edes olisi yhdessäolon tarkoitus? Me ainakin ollaan yhdessä siksi, että halutaan jakaa kaikki yhdessä.

Me ollaan aina puhuttu paljon, eikä tässä maailmassa ole mitään asiaa josta en haluaisi tai voisi puhua Oton kanssa. Päinvastoin: kun jotain on mielessä tai jotain tapahtuu, isoa tai pientä, ensimmäinen jonka kanssa haluan sen jakaa on aina Otto. Me puhutaan ihan kaikesta, eikä koskaan tarvitse ajatella, että toinen pitäisi toista jotenkin tyhmänä tai nauraisi jollekin asialle pahan tahtoisesti. Vaikka en aina ole kartalla kaikesta mistä Otto puhuu, eikä hän kaikesta mistä mä puhun , mä yritän aina kuunnella ja osallistua. Ja Otto myös.

Viikko sitten eräs instaseuraajani kysyi osuvasti: Miten käy intohimon, kun yhteistä aikaa on molempien töiden ja Oton koulun vuoksi niin vähän tällä hetkellä? Ja se olikin hyvä kysymys. Jos ei sen eteen näkisi vaivaa, niin huonostihan siinä varmaan kävisi. Ensin toista vain ikävöisi, sitten alkaisi pikkuhiljaa kasvattaa kuilua toistensa välille ja vähintään toinen katkeroituisi yhteisen ajan puutteesta. Jossain vaiheessa kumppaneiden välissä olisi möykky, jota ei ehkä saisikaan purettua juustoillalla ja höpöttelyllä. Ehkä se vaatisi jotain paljon enemmän. En koskaan halua että meille käy niin, enkä aio antaa sen koskaan tapahtua.

Me ollaan oltu yhdessä seitsemän ja puoli vuotta, ja joka ikinen päivä mä rakastun uudelleen ja uudelleen, enemmän ja enemmän. Ja joka ikinen päivä mä valitsen tahtoa olla yhdessä. Avioliitto, parisuhde ja rakkaus ei hoida itse itseään. Joka päivä mä valitsen laittaa Oton itseni edelle, ja Otto valitsee laittaa mut itsensä edelle. Ja näin kummankin pyrkimyksenä on rakastaa ja tehdä toinen onnelliseksi joka päivä. Toimii.

Kuten olen joskus kirjoittanut, me ollaan monessa asiassa erilaisia ihmisiä, mutta toisaalta meissä on myös vähintään yhtä paljon samaa. Me jaetaan yhteiset arvot ja haaveet, ja meidän käsitys meille hyvästä elämästä on samanlainen. Siksi meidän on helppoa puhaltaa yhteen hiileen ja tehdä töitä meidän yhteisten unelmien eteen. Me tiedetään molemmat, että tämä hektinen elämänvaihe on väliaikaista, ja täysin sen arvoista, että päästään sinne missä joskus halutaan olla. Tiedetään myös molemmat, että ei olla yhtään ”sitten kun” -ihmisiä. Vaikka väliaikaisuuden tiedostaminen auttaa jaksamaan ja kestämään myös yhteisen ajan vähyyttä, kumpikin tiedostaa, että se elämä on tässä ja nyt, eikä jossain sitten kun. Meillä on juuri nyt kaikki valta ja mahdollisuus ottaa kaikki se hyvä niistä hetkistä, mitä yhdessä saadaan, oli ne sitten pieniä tai isompia.

Eli vastauksena alkuperäiseen kysymykseen, miten käy intohimon, kun yhteistä aikaa on niin vähän? Hyvin sen käy. Yhdessä me pystytään mihin vaan, eikä ole aikomuksia lakata rakastamasta tai tahtomasta ikinä.