Tehtiin Oton kanssa perjantaina Instagramiin Reels-video, jossa 15 sekunnissa pikakelattiin meidän yhteinen tarina. Sen tekeminen Oton kanssa oli ihan hulvatonta. Sovitin mm. hääpukuani ekaa kertaa sitten hääpäivän ja puettiin Baby Born meidän keskimmäiseksi. Hauskuuden lisäksi se oli myös ihan hirveän tunteita herättävää. Vaikka Otolla alkoi kuulemma tulla se biisi jo korvista ulos n. miljoonan kuuntelukerran jälkeen niin muuten hän oli ihan täysillä messissä. “Kosi” mua, vaihtoi vaatteita kolme kertaa ja kuvasi pätkät niin monta kertaa kuin piti, että saatiin ne musan kanssa edes suunnilleen kohdilleen.

Ja olen siitä niin kiitollinen. Olen kiitollinen, että Otto lähtee aina täysillä mukaan kaikkeen mitä keksin tehdä. Hän ei pelkää heittäytyä tai tehdä jotain ihan uutta. Otto ei koskaan nolostele tai mieti mitä muut ajattelevat. Ja kun me tehdään jotain yhdessä, meillä on aina hauskaa. 

Vaikka ihastuttiin ja rakastuttiin toisiimme ja edelleen joka päivä mulla on ihastuksen lepatusta rinnassa ja perhosia mahanpohjassa kun ajattelen Ottoa, ollaan kasvettu ennen kaikkea toistemme parhaiksi ystäviksi. Vaikka romanttiseen rakkauteen kuuluu ehdottomasti intohimo ja halu toista kohtaan, ne eivät mun mielestä sulje kuitenkaan pois sitä, etteikö samalla voisi olla myös oman puolisonsa paras ystävä. 

Parhaan ystävän puolia pidetään aina. Parhaan ystävän kanssa on sellainen me vastaan maailma -mentaliteetti ja toisen puolesta ollaan valmiita tekemään mitä vaan. Parhaalle ystävälle ei nalkuteta, eikä hänestä puhuta koskaan selän takana pahaa toisille. Kaikesta halutaan kertoa ensimmäisenä parhaalle ystävälle ja hänelle voi sanoa kaiken suoraan. Parhaiden ystävien välillä ei ole salaisuuksia. Parhaat ystävät ovat tasavertaisia, eikä heidän tarvitse taistella omasta ajasta tai  ottaa erikseen aikaa ystävyyssuhteelle. Parhaat ystävät haluavat muutenkin viettää toistensa kanssa paljon aikaa ja se on luontevaa. Parhaan ystävän kanssa voi olla aina oma itsensä, juuri sellainen kuin on. Parhaan ystävän kanssa on ne omat inside-läpät ja hän ymmärtää pelkästä katseesta, mitä tarkoitat. 

Parisuhteita ei kuitenkaan ehkä yleisesti kuvailla usein yllämainitulla tavalla. Oikeastaan aika usein parisuhteista puhutaan BFF-suhteen vastakohtina. On yleisesti täysin hyväksyttyä, että puolisolle naureskellaan  tai puolisoiden toiminnasta valitetaan kavereiden kesken tai FB:n Naistenhuoneella. Puolisolle saa nalkuttaa – sehän on vain vitsikästä. Siitäkin vitsaillaan, miten puolisolta voi esimerkiksi salata omia ostoksia tai muita asioita, joista heille ei haluta kertoa. Tai siitä, miten hassun hauskaa on olla mustasukkainen. Sitä pidetään edelleen yleisesti ihan hyväksyttävänä (tai vähintäänkin tavallisena), että velvollisuudet ja oikeudet eivät jakaudu parisuhteessa tasan. Ja siitä puhutaan paljon, miten parisuhteelle täytyy ottaa oikein erikseen aikaa, ettei se jää arjessa kaiken muun jalkoihin, koska se vaara on aina olemassa.

Mä väitän, että jos parisuhteeseen suhtauduttaisiin yleisesti enemmän niin kuin suhteeseen parhaan ystävän kanssa, olisi paljon vähemmän parisuhdeongelmia. Toki voin itse puhua vain omasta puolestani. Itse kaipaan noita luettelemiani asioita parisuhteelta ja olen onnekseni löytänyt itselleni puolison, joka kaipaa samoja asioita. Siksi meillä on helppo olla toistemme kanssa. Ehkä moni hakee parisuhteelta täysin erilaisia asioita kuin ystävyyssuhteelta, mistäpä minä sen tiedän. Mutta uskon silti, että jos parisuhteeseen suhtaudutaan lähtökohtaisesti samanlaisella ilolla ja kiitollisuudella kuin parhaaseen ystävään, suhteessa on hyvä olla. 

Otto aina soittaa mulle vaikka olisi parin minuutin päästä kotona, jos näkee vaikka jotain siistiä/järkyttävää/hauskaa matkalla kotiin.  Koska hän vaan haluaa päästä kertomaan siitä heti. Ja joskus jos mulla on ollut joku pitkä työjuttu, jonka jälkeen käyn vielä nopeasti kaupassa ennen kuin menen kotiin myöhään illalla, ostan Otolle jonkun kivan pienen yllärin. Ihan vaan koska tiedän, että se tekee hänet iloiseksi. Ei sen tarvitse olla mitään ihmeellistä – mutta vaikka jätskiä tai joku tosi kummallisen näköinen pienpanimo-IPA. 

En usko, että kumpikaan meistä on koskaan haukkunut toista ystäville selän takana. Jos meillä on jotain sanottavaa toisen toiminnasta, sanotaan siitä suoraan toisillemme. Me odotetaan joka päivä innolla sitä, että saadaan olla kahdestaan illalla. Mutta kumpikaan ei ole ikinä mustasukkainen tai valita, jos toinen tekee jotain omaa tai näkee kavereita. Meillä on pilkettä silmäkulmassa. Höpötellään, vitsaillaan, vihjaillaan ja nauretaan, ihan joka päivä. Mutta jos mulla on paha mieli, saan aina näyttää sen. Ja Otto lohduttaa. Mulla ei koskaan ole sellainen olo, että mun pitäisi tehdä vaikutus Ottoon. Toki usein mielelläni sen teen – ja Otto kehuu aina vuolaasti jos kehuttavaa on. Tai ihan muuten vaan. Mulla ei koskaan ole sellainen olo, etten riittäisi omana itsenäni. Ja sama toisinpäin. 

Tärkeimmät sanat meidän suhteessa on “Mä rakastan sua”, “kiitos” ja “anteeksi”. Niillä pääsee todella pitkälle. Ja se, mikä tuo meille molemmille iloa ja onnea, on toisen tarpeiden huomioiminen ja toisen haaveiden mahdollistaminen. Omia haaveita ja unelmia ei tarvitse unohtaa parisuhteessa, päin vastoin. Mutta molemmat suhteen osapuolet voivat toimia toistensa parhaina sparraajina ja tsemppareina, unelmien mahdollistajina, jotka puskevat toisiaan  eteenpäin.

Multa toivottiin Instagramin puolella enemmän parisuhdepostauksia ja että jakaisin vinkkejä, miten saa arjessa enemmän parisuhdeaikaa. Mun mielestä se, että kaipaa enemmän yhteistä aikaa on jo hyvä lähtökohta. Ja sitten sitä ei saa kuin ottamalla ja keskustelemalla. Laittamalla parisuhteen ykköseksi, niiden omien juttujen yli. Tietenkin on joskus myös vaiheita, jolloin aikaa vaan lähtökohtaisesti on vähemmän, eikä sille voi mitään. Väliaikaisessa tilanteessa ei auta kuin ottaa mahdollisimman paljon iloa irti niistä pienistä yhteisistä hetkistä joita saa. Mutta jos yhteistä aikaa ei tunnu olevan ikinä tarpeeksi ja se häiritsee, silloin jotain täytyy muuttaa. 

Kaikelle ei aina ole aikaa – ei ainakaan meillä. Joitakin valintoja on tehtävä. Me ollaan valittu parisuhde ykköseksi heti yhteisen perheajan jälkeen. Itse koen välillä omantunnontuskia ystävänä, vaikka ystäviäni tapaankin, eikä meillä ole koiraa tai muita lemmikkejä, tai aikuisilla useita pitkiä viikottaisia treenikertoja vaativia harrastuksia, jotka toisivat oman lisämausteensa ajanhallintaan. Me harrastetaan lenkkeilyä ja kiipeilyä, omien aikataulujen mukaan. Sekin helpottaa, että lapset ovat jo isompia ja meillä on nykyisin mahtava tukiverkko ja joustava arki. Näistä lähtökohdista yhteistä aikaa on melko helppo ottaa. Mutta aina niin ei ole ollut.

Niissä tilanteissa kun meillä on ollut vähemmän yhteistä aikaa (esim. kahden alle 2-vuotiaan vanhempina, joista toinen teki 7-päiväistä työviikkoa), on huumori, pusut ja me-henki pelastanut aika paljon. Se fiilis, että tässä mä jaan mun arkea mun parhaan ystävän kanssa ja teen töitä meidän yhteisten tavoitteiden eteen, ja vaikka välillä on rankkaa, olen etuoikeutettu, kun saan tehdä ja kokea sen kaiken rakastamani ihmisen kanssa. 

Nykyään me pystytään pitämään kahdenkeskisiä lounastreffejä lähes joka viikko, ja aina välillä käydään ihan kunnon deiteillä vaikka yön ylikin. Se on ihan parasta! Mutta eniten meidän yhteistä aikaa on ne pienet hetket arjessa: Kun tehdään yhdessä ruokaa, jutellaan autossa matkalla jonnekin, lajitellaan yhdessä pyykkejä tai käydään saunassa pitkän päivän jälkeen.

Yhteistä aikaakin tärkeämpää on rakkaus ja avoimuus ja se, ettei kadota yhteyttä toisiinsa. Että silloinkin jos yhteistä aikaa ei ole tarpeeksi, yrittää muistaa antaa pusuja, kuunnella ja sanoa, että rakastaa ja arvostaa. Niin ainakin meillä. <3

Moikka, tänään äänessä Otto ja Iina (heh, sori oli pakko). Mutta joo kyllä, tänään tapahtuu jotain niinkin harvinaislaatuista, että sain houkuteltua vanhan mr. bloggaajan itsensä kirjoittamaan muutaman ajatuksen tänne mun blogiin, mitä hän ei enää nykyisin kovin usein tee. Kirjoitimme kumpikin vuorollamme samasta aiheesta pätkän tekstiä näyttämättä tekstejämme kesken kaiken toisillemme. Pääsette siis lukemaan molempien näkökulman. Ensimmäiseksi Oton teksti:

Minulla on pointti, jonka haluaisin tuoda esille, joten hypätäänpä hetkeksi muka-syvällisen keittiöpsykologian pariin.

Jokainen ihminen on jonkun muotoinen. Tässä tapauksessa en tarkoita fyysisesti, vaan ihmisenä. Omat tottumukset, mielenkiinnon kohteet, näkemykset ja periaatteet muiden asioiden ohessa päättävät sen muodon. Maailma muokkaa ihmistä ja ihminen puolestaan maailmaa ympärillään. Siellä sitten pyöritään kaikki yhdessä kuin ruotsalainen asuntoauto keskellä risteystä (muutenkin sekavan Redin edustalla tuossa viime viikolla) ja koitetaan löytää sopivaa koloa, mihin tunkea se oma muoto. Toivottavasti myös löydetään se, edes etäisesti sopiva.

Muodot tekevät tekee parisuhteista erityisen mielenkiintoisia. Mitä tehdään sitten, kun kaksi eri muotoista ihmistä päättää lyöttäytyä yhteen? Koitetaanko sitä omaa muotoa muokata, että toinen mahtuu sinne, vai tungetaanko väkisin samaan koloon ja toivotaan, ettei purskahdeta ulos? Vai poistutaanko kenties niistä omista koloista, ja lähdetään uudestaan maailmalle etsimään koloa, johon molemmat mahtuvat?

Vastaustahan minulla ei tähän ole, enkä ole edes täysin varma siitä oliko tämä jokseenkin seksuaalisesti latautunut selitykseni koloista ja muodoista paras keinoni tuoda tämä asia esille. Se mitä yritän sanoa on, että maailmassa on parisuhteita yhtä paljon kuin Tubeconissa on valvojaksi lähteneitä vanhempia kyseenalaistamassa omaa olemustaan. Siksi on tärkeää, että pyritään löytämään ne omat tavat ja käytännöt, jotka toimivat juuri siinä omassa parisuhteessa.

Näin me teimme vaimoni kanssa. Kun me tapasimme, me emme edes tienneet minkä muotoisia olimme. Vähän tapaamisemme jälkeen Iina toki oli pyöreä, mutta se nyt on asia erikseen. Monta iltaa meni siihen, kun puoliksi vitsillä kerroimme toisillemme jotain menneisyyden järkyttäviä juttuja ja sitten pysähdymme jälkeenpäin miettimään, että mitäs helvettiä, kun toisen reaktio olikin että ”ai kauhea, ootsä kunnossa”, eikä se alkanutkaan nauramaan.

Varsinkin meidän suhteen alkuaikoina, kun en ollut kovin tottunut puhumaan tunteistani, oli Iinalla tapana joskus tarkoituksella ärsyttää minua siihen pisteeseen asti, että en vain pystynyt enää pitämään suutani kiinni. Kahden viikon ”ei mul oo mikään” kääntyi silmänräpäyksessä viiden minuutin itkuksi käsittelemättömistä menneisyyden ongelmista, joista en ollut koskaan uskaltanut puhua kenellekään. Aika radikaali ratkaisu ehkä, mutta meillä se toimi.

En nyt tosin lähtisi heti kokeilemaan tätä ratkaisua näin yleisenä neuvona. Meilläkin Iina olisi välillä voinut ajoittaa nämä hetket paremmin. Kerran tämmöinen episodi esimerkiksi syntyi matkalla kauppaan, mikä ei ollut ehkä paras mahdollinen ajankohta. Mutta se nyt oli pitkällä tähtäimellä sivuseikka. Jälkeenpäin meillä molemmilla oli parempi olo ja elämä jatkui taas.

Välillä elämä vaan on aikamoista ruusuilla tanssimista. Enkä nyt tarkoita helppoa ja mukavaa. Ne, jotka blogiani Akkavaltaa joskus lukivat, saattavat muistaa avautumiseni suomalaisista sanonnoista. Esimerkiksi juuri tästä ruusuilla tanssimisesta. En vain saa päähäni, kuinka ruusujen piikkien päällä tanssimisessa on kenenkään mielestä mitään kivaa. Tarkoitan sitä, että meilläkin on ollut omat haasteemme, niin yksin kuin yhdessäkin. Iinan vuodelepo toisen raskauden aikana, molempien yhtäaikaiset isovanhempien poismenot kuopuksen vauvavuonna, yhteisen kahdenkeskisen ajan puute niin suhteemme alussa kuin välillä nykyäänkin, sekä omat henkiset pullonkaulamme ja stressin aiheemme.

Parisuhteet vaativat työtä, eikä se aina ole helppoa. Joskus joudutaan siinä yhteisessä kolossa antamaan periksi, muuttamaan sitä omaa muotoa ja tekemään kompromisseja. Joskus taas otetaan yhteen, kun oma muoto ei vaan taivu enempää. Tämähän ei ole ainoastaan normaalia, vaan jopa vaadittua. Itse en ole ainakaan koskaan törmännyt pariin, joka ei olisi koskaan tehnyt kompromissia missään asiassa, tai pariin, joka ei olisi koskaan keskustellut normaalia korkeammalla tunnelatauksella.

Ihmiset kehittyvät ja parisuhteet kehittyvät. Jos on onni matkassa ja töitä on tehty tarpeeksi, saattaa sitä joku aamu havahtua siihen, että hei, ”nyt on hyvä kolo”, ja myös siihen, että nyt on hyvä kolo. Sehän se tavoite on.

Joskus ihmisille käy niin, että he toteavat ettei tämä nyt istu yhtään, vaikka kaikkensa on tehty. Ja jos loppujen lopuksi on sanottu ja tehty kaikki mitä voi, on enemmän kuin sallittua todeta, että tämä ei nyt vaan toimi. Jos on kurkkuaan myöten täynnä ja kyllästyminen iskee. Se on fine, ja se on jopa tilastollisesti todennäköisempää kuin se yhdessä hautaan asti kulkeminen. Minullakin on takana useampi eroon päätynyt parisuhde kuin sellainen, jossa vielä olen, yllättävää sinänsä.

Meillä kaikki se, mitä ollaan koettu niin yhdessä kuin erikseen, ja kaikki se mitä ollaan yhdessä tehty, on tuonut meitä lähemmäs toisiamme. Olemme sopeutuneet toistemme puutteiden ympärille. Autamme toisiamme ja pidämme yhdessä huolen siitä, että ylläpidämme toistemme standardeja. Silloinkin kun meidän häiden aikaan hädin tuskin ehdimme juttelemaan, kun kaikkien muiden arjen touhujen ohessa vietin vielä viikonloputkin töissä hääbudjetin kasvattamiseksi, pidimme huolen siitä, että menimme edes yhdessä nukkumaan, ja heräsimme yhdessä joka aamu. Ja nyt edelleen olemme onnellisia siitä, mitä meillä tällä hetkellä on.

Meidän muodot ovat muuttuneet miljoona kertaa tässä matkan aikana, ja tulevat varmasti tulevaisuudessakin muuttumaan. En kuitenkaan epäröi sekuntiakaan, ettemmekö yhdessä tulisi mahtumaan meille jo hyväksi todettuun koloon. 

TL;DR: Yhteen ottaminen on normaalia, kompromissit ovat vaadittuja ja joskus sitä vaan erotaan. 

– Otto

Kun me alettiin seurustelemaan Oton kanssa, ei tunnettu edes toisiamme kunnolla. Se ei ollut meille mikään este seurustelun onnistumiselle, mutta se oli ehdottomasti sellainen asia, joka olisi voinut muodostua suureksi kompastuskiveksi. Onneksi tutustuessamme saatiin huomata, että sen ensihuuman ja pintakerroksen alla molemmilla oli jotain sellaista, mitä toinen pystyi rakastamaan täydestä sydämestään.

Se on vaatinut paljon puhumista, se on selvä. Alkuun se olin minä, joka sitä puhumista vaadin. Muustakin kuin 2010-luvun alun tyhmistä meemeistä, wowista ja meistä. Se olin minä, joka kyselin ja kaivelin. Halusin tietää kaiken Otosta, Oton historiasta, Oton virheistä ja vaikeimmista kokemuksista. Oli ehkä hyväkin, ettei me tunnettu niin hyvin.

Jos olisin tiennyt Otosta enemmän, olisin pelännyt, että Otto menee rikki mun kysymyksistä. En olisi halunnut nostaa kaikkia niitä tunteita pintaan tieten tahtoen, joita tietämättäni nostin. Ne olisivat jääneet käsittelemättä, kytemään jonnekin sinne syvälle. Ehkä vaivaamaan meitä myöhemmin. Vanhat totutut käytösmallit, pelot joita oli jäänyt aiemmista kokemuksista, oletukset toisen ajatuksista jotain asiaa kohtaan.

Koska en tiennyt mistään mitään, en osannut myöskään varoa tai käsitellä silkkihansikkain. Kysyin historiasta, lapsuudesta, koulusta, kavereista, eksistä, perheestä. Joskus Otto sanoi, ettei halua puhua, pitkäänkin, vaikka ilmeet ja eleet kertoivat muuta. Silloin oikein tarkoituksella ärsytin sen kaiken ulos. Näin, että toisella on tunteita, joiden on pakko päästä ulos. Kysyin ja kysyin. Ja lopulta sain vastauksia. Otto sanoi joitakin asioita ääneen ensimmäistä kertaa elämässä. Samoin minä.

Samalla kun pyysin toista kertomaan, kerroin itsekin. Koska kysyin vaikeita kysymyksiä, sain samanlaisia takaisin. Kerroin ensimmäistä kertaa jollekin muulle asioista, joita olin kokenut ja jotka vaikuttivat muhun enemmän, kuin halusin myöntää. Meidän keskustelut eivät ensimmäisinä kuukausina aina olleet mitään söpöä small talkia. Me puhuttiin siitä, miltä tuntuu kertoa pikkusiskolle, että äiti on kuollut ja siitä, miltä tuntuuu kun oma vanhempi makaa sängyssä masentuneena vuosia. Puhuttiin kiusaamisesta, henkisestä väkivallasta  ja meidän elämän hirveimmistä hetkistä. Usein meidän keskustelut lähtivät läpänheitosta ja jostain huvittavista muistoista, mutta ajautuivat vaan yhtäkkiä niihin vakavampiin asioihin kuin huomaamatta.

Puhuminen. Se on meidän tärkein vahvuus, jolla me pidetään huolta itsestämme ja toisistamme. Meidän perheessä ei ole asioita eikä tunteita, joita ei voisi sanoa ääneen. Se tapa on jäänyt alusta asti. Nykyisin Ottoa ei juuri tarvitse houkutella tai ärsyttää puhumaan. Me kummatkin kaadetaan kaikki ulos heti kun on jotain kaadettavaa. Ja uskon, että siinä piilee syy siihen, miksi me ei voida kuvitella eroavamme, vaikka tilastollisesti se on todennäköistä tutkimustenkin mukaan. Etenkin, kun olemme pariutuneet niin nuorena.

Kaadettiin ulos kaikki loput, mitä tästä aiheesta tuli mieleen meidän uusimmassa podcast-jaksossa. Yhdessä-podissa me jatketaan siitä, mihin jutut kotona jäävät. Tehdään sitä, mitä parhaiten yhdessä osataan. Puhutaan, mutta vaan mikit päällä. Kolmas jakso käsittelee pitkässä parisuhteessa elämistä. Sitä, mikä toisessa ärsyttää ja mikä toisessa yllättää. Tuleeko vilkuiltua muita? Voiko toiseen kyllästyä? Miten se vaikuttaa parisuhteeseen, että suhde on alkanut tosi nopeasti ilman, että tuntee edes toisiaan kunnolla? Mistä meillä oikein riittää puhuttavaa vielä 8 vuoden jälkeen toisillemme ja mikä pitää suhteen mielenkiintoisena? Puhutaan parisuhteen erilaisista vaiheista ja siitä, miten ne ovat menneet meillä. 

Uusimman Yhdessä -podcastin 3. jakson ”Voiko toiseen kyllästyä pitkässä parisuhteessa?” voi kuunnella Spotifyssa TÄSTÄ ja Soundcloudissa TÄSTÄ. Podcastin kaikki kolme ensimmäistä jaksoa tulevat kuunneltavaksi myös Apple Podcast -sovellukseen tällä viikolla, kunhan Apple saa käsiteltyä hakemuksen (missä voi ilmeisesti kestää jopa kolme vuorokautta toisin kuin luultiin).