Tehtiin Oton kanssa perjantaina Instagramiin Reels-video, jossa 15 sekunnissa pikakelattiin meidän yhteinen tarina. Sen tekeminen Oton kanssa oli ihan hulvatonta. Sovitin mm. hääpukuani ekaa kertaa sitten hääpäivän ja puettiin Baby Born meidän keskimmäiseksi. Hauskuuden lisäksi se oli myös ihan hirveän tunteita herättävää. Vaikka Otolla alkoi kuulemma tulla se biisi jo korvista ulos n. miljoonan kuuntelukerran jälkeen niin muuten hän oli ihan täysillä messissä. “Kosi” mua, vaihtoi vaatteita kolme kertaa ja kuvasi pätkät niin monta kertaa kuin piti, että saatiin ne musan kanssa edes suunnilleen kohdilleen.

Ja olen siitä niin kiitollinen. Olen kiitollinen, että Otto lähtee aina täysillä mukaan kaikkeen mitä keksin tehdä. Hän ei pelkää heittäytyä tai tehdä jotain ihan uutta. Otto ei koskaan nolostele tai mieti mitä muut ajattelevat. Ja kun me tehdään jotain yhdessä, meillä on aina hauskaa. 

Vaikka ihastuttiin ja rakastuttiin toisiimme ja edelleen joka päivä mulla on ihastuksen lepatusta rinnassa ja perhosia mahanpohjassa kun ajattelen Ottoa, ollaan kasvettu ennen kaikkea toistemme parhaiksi ystäviksi. Vaikka romanttiseen rakkauteen kuuluu ehdottomasti intohimo ja halu toista kohtaan, ne eivät mun mielestä sulje kuitenkaan pois sitä, etteikö samalla voisi olla myös oman puolisonsa paras ystävä. 

Parhaan ystävän puolia pidetään aina. Parhaan ystävän kanssa on sellainen me vastaan maailma -mentaliteetti ja toisen puolesta ollaan valmiita tekemään mitä vaan. Parhaalle ystävälle ei nalkuteta, eikä hänestä puhuta koskaan selän takana pahaa toisille. Kaikesta halutaan kertoa ensimmäisenä parhaalle ystävälle ja hänelle voi sanoa kaiken suoraan. Parhaiden ystävien välillä ei ole salaisuuksia. Parhaat ystävät ovat tasavertaisia, eikä heidän tarvitse taistella omasta ajasta tai  ottaa erikseen aikaa ystävyyssuhteelle. Parhaat ystävät haluavat muutenkin viettää toistensa kanssa paljon aikaa ja se on luontevaa. Parhaan ystävän kanssa voi olla aina oma itsensä, juuri sellainen kuin on. Parhaan ystävän kanssa on ne omat inside-läpät ja hän ymmärtää pelkästä katseesta, mitä tarkoitat. 

Parisuhteita ei kuitenkaan ehkä yleisesti kuvailla usein yllämainitulla tavalla. Oikeastaan aika usein parisuhteista puhutaan BFF-suhteen vastakohtina. On yleisesti täysin hyväksyttyä, että puolisolle naureskellaan  tai puolisoiden toiminnasta valitetaan kavereiden kesken tai FB:n Naistenhuoneella. Puolisolle saa nalkuttaa – sehän on vain vitsikästä. Siitäkin vitsaillaan, miten puolisolta voi esimerkiksi salata omia ostoksia tai muita asioita, joista heille ei haluta kertoa. Tai siitä, miten hassun hauskaa on olla mustasukkainen. Sitä pidetään edelleen yleisesti ihan hyväksyttävänä (tai vähintäänkin tavallisena), että velvollisuudet ja oikeudet eivät jakaudu parisuhteessa tasan. Ja siitä puhutaan paljon, miten parisuhteelle täytyy ottaa oikein erikseen aikaa, ettei se jää arjessa kaiken muun jalkoihin, koska se vaara on aina olemassa.

Mä väitän, että jos parisuhteeseen suhtauduttaisiin yleisesti enemmän niin kuin suhteeseen parhaan ystävän kanssa, olisi paljon vähemmän parisuhdeongelmia. Toki voin itse puhua vain omasta puolestani. Itse kaipaan noita luettelemiani asioita parisuhteelta ja olen onnekseni löytänyt itselleni puolison, joka kaipaa samoja asioita. Siksi meillä on helppo olla toistemme kanssa. Ehkä moni hakee parisuhteelta täysin erilaisia asioita kuin ystävyyssuhteelta, mistäpä minä sen tiedän. Mutta uskon silti, että jos parisuhteeseen suhtaudutaan lähtökohtaisesti samanlaisella ilolla ja kiitollisuudella kuin parhaaseen ystävään, suhteessa on hyvä olla. 

Otto aina soittaa mulle vaikka olisi parin minuutin päästä kotona, jos näkee vaikka jotain siistiä/järkyttävää/hauskaa matkalla kotiin.  Koska hän vaan haluaa päästä kertomaan siitä heti. Ja joskus jos mulla on ollut joku pitkä työjuttu, jonka jälkeen käyn vielä nopeasti kaupassa ennen kuin menen kotiin myöhään illalla, ostan Otolle jonkun kivan pienen yllärin. Ihan vaan koska tiedän, että se tekee hänet iloiseksi. Ei sen tarvitse olla mitään ihmeellistä – mutta vaikka jätskiä tai joku tosi kummallisen näköinen pienpanimo-IPA. 

En usko, että kumpikaan meistä on koskaan haukkunut toista ystäville selän takana. Jos meillä on jotain sanottavaa toisen toiminnasta, sanotaan siitä suoraan toisillemme. Me odotetaan joka päivä innolla sitä, että saadaan olla kahdestaan illalla. Mutta kumpikaan ei ole ikinä mustasukkainen tai valita, jos toinen tekee jotain omaa tai näkee kavereita. Meillä on pilkettä silmäkulmassa. Höpötellään, vitsaillaan, vihjaillaan ja nauretaan, ihan joka päivä. Mutta jos mulla on paha mieli, saan aina näyttää sen. Ja Otto lohduttaa. Mulla ei koskaan ole sellainen olo, että mun pitäisi tehdä vaikutus Ottoon. Toki usein mielelläni sen teen – ja Otto kehuu aina vuolaasti jos kehuttavaa on. Tai ihan muuten vaan. Mulla ei koskaan ole sellainen olo, etten riittäisi omana itsenäni. Ja sama toisinpäin. 

Tärkeimmät sanat meidän suhteessa on “Mä rakastan sua”, “kiitos” ja “anteeksi”. Niillä pääsee todella pitkälle. Ja se, mikä tuo meille molemmille iloa ja onnea, on toisen tarpeiden huomioiminen ja toisen haaveiden mahdollistaminen. Omia haaveita ja unelmia ei tarvitse unohtaa parisuhteessa, päin vastoin. Mutta molemmat suhteen osapuolet voivat toimia toistensa parhaina sparraajina ja tsemppareina, unelmien mahdollistajina, jotka puskevat toisiaan  eteenpäin.

Multa toivottiin Instagramin puolella enemmän parisuhdepostauksia ja että jakaisin vinkkejä, miten saa arjessa enemmän parisuhdeaikaa. Mun mielestä se, että kaipaa enemmän yhteistä aikaa on jo hyvä lähtökohta. Ja sitten sitä ei saa kuin ottamalla ja keskustelemalla. Laittamalla parisuhteen ykköseksi, niiden omien juttujen yli. Tietenkin on joskus myös vaiheita, jolloin aikaa vaan lähtökohtaisesti on vähemmän, eikä sille voi mitään. Väliaikaisessa tilanteessa ei auta kuin ottaa mahdollisimman paljon iloa irti niistä pienistä yhteisistä hetkistä joita saa. Mutta jos yhteistä aikaa ei tunnu olevan ikinä tarpeeksi ja se häiritsee, silloin jotain täytyy muuttaa. 

Kaikelle ei aina ole aikaa – ei ainakaan meillä. Joitakin valintoja on tehtävä. Me ollaan valittu parisuhde ykköseksi heti yhteisen perheajan jälkeen. Itse koen välillä omantunnontuskia ystävänä, vaikka ystäviäni tapaankin, eikä meillä ole koiraa tai muita lemmikkejä, tai aikuisilla useita pitkiä viikottaisia treenikertoja vaativia harrastuksia, jotka toisivat oman lisämausteensa ajanhallintaan. Me harrastetaan lenkkeilyä ja kiipeilyä, omien aikataulujen mukaan. Sekin helpottaa, että lapset ovat jo isompia ja meillä on nykyisin mahtava tukiverkko ja joustava arki. Näistä lähtökohdista yhteistä aikaa on melko helppo ottaa. Mutta aina niin ei ole ollut.

Niissä tilanteissa kun meillä on ollut vähemmän yhteistä aikaa (esim. kahden alle 2-vuotiaan vanhempina, joista toinen teki 7-päiväistä työviikkoa), on huumori, pusut ja me-henki pelastanut aika paljon. Se fiilis, että tässä mä jaan mun arkea mun parhaan ystävän kanssa ja teen töitä meidän yhteisten tavoitteiden eteen, ja vaikka välillä on rankkaa, olen etuoikeutettu, kun saan tehdä ja kokea sen kaiken rakastamani ihmisen kanssa. 

Nykyään me pystytään pitämään kahdenkeskisiä lounastreffejä lähes joka viikko, ja aina välillä käydään ihan kunnon deiteillä vaikka yön ylikin. Se on ihan parasta! Mutta eniten meidän yhteistä aikaa on ne pienet hetket arjessa: Kun tehdään yhdessä ruokaa, jutellaan autossa matkalla jonnekin, lajitellaan yhdessä pyykkejä tai käydään saunassa pitkän päivän jälkeen.

Yhteistä aikaakin tärkeämpää on rakkaus ja avoimuus ja se, ettei kadota yhteyttä toisiinsa. Että silloinkin jos yhteistä aikaa ei ole tarpeeksi, yrittää muistaa antaa pusuja, kuunnella ja sanoa, että rakastaa ja arvostaa. Niin ainakin meillä. <3

Otto on mun paras ystävä, mun aviomies ja osa musta. Kun me ollaan erossa toisistamme, mulla on vähän samanlainen olo kuin joku raaja olisi mennyt hukkaan. Se johtuu siitä, että me ollaan totuttu puhumaan toisillemme niin paljon. Me ollaan käytännössä aina yhteydessä toisiimme, oltiin sitten samassa paikassa tai ei.

Tämä viikko on ollut eka viikko sitten kesäkuun alun, kun ollaan nähty toisiamme vain iltaisin, jos silloinkaan. Otto palasi töihin kesäloman ja isyysloman jälkeen, ja arki iski kunnolla päälle. Päivisinkään ei olla juuri ehditty laittamaan viestiä, kun molemmilla on ollut niin kiire tapaamisissa, palavereissa, tai lasten kanssa. Illalla on ollut lasten harrastukset, neljät kaverisynttärit ja mun työmenot. Myöhään illalla mun on ollut pakko tehdä töitä, koska päivällä en pysty. Otolla taas on ollut illalla koulua, joko läsnäoloa tai tehtäviä kotona.

Tiedostan, että tämä elämän vaihe juuri nyt on just sellainen, jossa puolisoiden on hyvin helppoa ajautua kauemmas toisistaan, jos ei parisuhteen ja puolison eteen näe vaivaa. Kun ei ehdi jutella niin paljon, eikä yhteistä aikaa ole tarpeeksi joka päivä, on vaarana, että ei huomioi toista tarpeeksi. On vaarana, että keskittyy vain omaan näkökulmaan ja uppoutuu omiin juttuihin. Erossa olo voi helposti ajaa erilleen. Siksi juuri nyt on entistäkin tärkeämpää pitää toisesta tiukasti kiinni, rutistaa oikein kunnolla heti kun nähdään, ja koittaa höpöttää kuten ennenkin vaikka ruuanlaiton lomassa, vaikka sitten lapset keskeyttäisivät sen 13 kertaa. Niitä hetkiä on otettava sieltä mistä voi.

Vaikka mä istahdan koneelle heti kun lapset ovat menneet nukkumaan, ja istun siinä useamman tunnin, me otetaan se kahdenkeskinen hetki joka päivä. Vaikka sitten viimeisenä illalla, väsyneenä mutta onnellisena. Ollaan yhdessä, jutellaan päivän tapahtumista, ajatuksista ja uutisista. Halitaan, syödään yhdessä iltapalaa ja rentoudutaan. Pidetään yhtä. Jos kummatkin vain tekisivät omia juttujaan, eivätkä jakaisi omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan toisen kanssa, mikä edes olisi yhdessäolon tarkoitus? Me ainakin ollaan yhdessä siksi, että halutaan jakaa kaikki yhdessä.

Me ollaan aina puhuttu paljon, eikä tässä maailmassa ole mitään asiaa josta en haluaisi tai voisi puhua Oton kanssa. Päinvastoin: kun jotain on mielessä tai jotain tapahtuu, isoa tai pientä, ensimmäinen jonka kanssa haluan sen jakaa on aina Otto. Me puhutaan ihan kaikesta, eikä koskaan tarvitse ajatella, että toinen pitäisi toista jotenkin tyhmänä tai nauraisi jollekin asialle pahan tahtoisesti. Vaikka en aina ole kartalla kaikesta mistä Otto puhuu, eikä hän kaikesta mistä mä puhun , mä yritän aina kuunnella ja osallistua. Ja Otto myös.

Viikko sitten eräs instaseuraajani kysyi osuvasti: Miten käy intohimon, kun yhteistä aikaa on molempien töiden ja Oton koulun vuoksi niin vähän tällä hetkellä? Ja se olikin hyvä kysymys. Jos ei sen eteen näkisi vaivaa, niin huonostihan siinä varmaan kävisi. Ensin toista vain ikävöisi, sitten alkaisi pikkuhiljaa kasvattaa kuilua toistensa välille ja vähintään toinen katkeroituisi yhteisen ajan puutteesta. Jossain vaiheessa kumppaneiden välissä olisi möykky, jota ei ehkä saisikaan purettua juustoillalla ja höpöttelyllä. Ehkä se vaatisi jotain paljon enemmän. En koskaan halua että meille käy niin, enkä aio antaa sen koskaan tapahtua.

Me ollaan oltu yhdessä seitsemän ja puoli vuotta, ja joka ikinen päivä mä rakastun uudelleen ja uudelleen, enemmän ja enemmän. Ja joka ikinen päivä mä valitsen tahtoa olla yhdessä. Avioliitto, parisuhde ja rakkaus ei hoida itse itseään. Joka päivä mä valitsen laittaa Oton itseni edelle, ja Otto valitsee laittaa mut itsensä edelle. Ja näin kummankin pyrkimyksenä on rakastaa ja tehdä toinen onnelliseksi joka päivä. Toimii.

Kuten olen joskus kirjoittanut, me ollaan monessa asiassa erilaisia ihmisiä, mutta toisaalta meissä on myös vähintään yhtä paljon samaa. Me jaetaan yhteiset arvot ja haaveet, ja meidän käsitys meille hyvästä elämästä on samanlainen. Siksi meidän on helppoa puhaltaa yhteen hiileen ja tehdä töitä meidän yhteisten unelmien eteen. Me tiedetään molemmat, että tämä hektinen elämänvaihe on väliaikaista, ja täysin sen arvoista, että päästään sinne missä joskus halutaan olla. Tiedetään myös molemmat, että ei olla yhtään ”sitten kun” -ihmisiä. Vaikka väliaikaisuuden tiedostaminen auttaa jaksamaan ja kestämään myös yhteisen ajan vähyyttä, kumpikin tiedostaa, että se elämä on tässä ja nyt, eikä jossain sitten kun. Meillä on juuri nyt kaikki valta ja mahdollisuus ottaa kaikki se hyvä niistä hetkistä, mitä yhdessä saadaan, oli ne sitten pieniä tai isompia.

Eli vastauksena alkuperäiseen kysymykseen, miten käy intohimon, kun yhteistä aikaa on niin vähän? Hyvin sen käy. Yhdessä me pystytään mihin vaan, eikä ole aikomuksia lakata rakastamasta tai tahtomasta ikinä.

Me käytiin perjantaina muutaman tunnin treffeillä Oton kanssa, ja lapset olivat sen aikaa täällä mun tädin luona. Mentiin ensin herkuttelemaan Kauppuri 5:n hampurilaisilla. Istuttiin rennosti ja nautittiin Kesäburgereista. Juteltiin niitä näitä ja heitettiin läppää. Se, että on keskellä päivää aikaa vaan hengailla, syödä ja jutella täysin keskeytyksettä kahdestaan on vaan ihan parasta. Toki se onnistuu joskus kotonakin lasten ollessa kotona, jos vaikka lapset ovat jo syöneet ja pienimmäinen päiväunilla, mutta silloin siinä on aina se pieni riski, että hän herää tai lapsille tulee joku ”ongelma” kesken ruuan. Vaikka nautitaan siitä kahdenkeskisestä ajasta arjessakin aina kun sitä järjestyy (vaikka muutama minuuttikin), on niin luksusta päästä aina joskus treffeille ihan kunnolla.

Nyt kun kuopuskin on jo isompi, on helpompi lähteä treffeille. Viime aikoina ollaan päästy ainakin meidän mittapuulla melko usein deiteille, jopa useamman kerran saman kuukauden aikana. Meinasin ensin sanoa, että jopa kerran kuussa, mutta kun aloin tarkemmin miettimään, niin vastahan me juhlittiin Oton synttäreitä lasten mentyä nukkumaan tätinsä kanssa, ja viikkoa ennen sitä käytiin pienellä ajelulla kahdestaan, kun lapset olivat isoisänsä luona. Ei se ollut kuin lyhyt ajelu lähialueilla, mutta meille ne olivat treffit. Aina kun saa kahdenkeskistä rauhallista aikaa, ne on treffit meille. Ei treffien tarvitse olla mitenkään älyttömän ihmeelliset meidän mielestä, riittää kun pystyy keskittymään toiseen rauhassa ja juttelemaan.

Kauppuri vitosesta me jatkettiin pienellä kävelyllä ja jutustelulla, ja päätettiin sen jälkeen lähteä käymään kahdestaan mun mummun haudalla. Ei oltu käyty täällä Oulussa mun mummun haudalla hautajaisten jälkeen, vaikka Helsingissä olenkin aina muualle haudattujen muistomerkille vienyt mummullekin kynttilän. Haudalla käyminen ei ehkä ole se perinteinen treffipuuha, mutta se oli mulle tärkeää. Ja oli ihan hyvä, että käytiin siellä ensin kahdestaan, ennen kuin mennnään sinne lasten kanssa vielä ennen reissun loppua.

Haudalla käyminen nosti tunteet pintaan, mutta muuten treffit olivat iloa ja naurua täynnä. Juuri siksi mä rakastan Ottoa, että me voidaan mennä meidän treffeillä vaikka mun mummun haudalle. Ei ehkä se perinteisin treffi-tekeminen, mutta meille juuri oikea, juuri sillä hetkellä. Meille se voi olla ihan yhtä tärkeää parisuhdeaikaa, kuin vaikka yhteinen hotelliyö, tai se illallinen. Meidän ei tarvitse mahduttaa meidän treffejä mihinkään unelmatreffien muottiin, vaan voidaan tehdä juuri niin kuin meistä tuntuu hyvältä. Ja se on tärkeintä.

Sama pätee meidän avioliitossa muutenkin. Ei tarvitse ikinä ajatella sitä, mitä ”pitäisi tehdä” tai millaisia ”pitäisi olla”. Me ollaan vaan Iina ja Otto, ja tehdään kaikki meidän parisuhteen pohjalta, ei kenenkään muun. Meidän on ollut tavallaan alusta asti helppoa olla miellyttämättä ketään muita kuin toisiamme, koska meidän suhde alkoi niin epätavallisesti, ja aluksi juuri kukaan ei muutenkaan uskonut meihin. Siksi me ollaan opittu vaan tekemään toisemme onnelliseksi, ja olemaan välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat meistä tai meidän avioliitosta. Toimii!

Me ei ihan varmastikaan olla ainoita, jotka on tehnyt jotain ei-niin-perutreffijuttuja treffeillään. Joten ihan mielenkiinnosta: Mitkä on just sun epätavallisimmat treffit ja kenen kanssa? Jakakaa ihmeessä teidän kokemuksia!

Mä rakastan Ottoa siksi, että jos mä pyydän sitä laittamaan mun puhelimen lataukseen, se ei koskaan kysy multa missä mun puhelin on, vaan etsii sen itse. Koska se tietää, että mä en tiedä, ikinä. Mä rakastan Ottoa, koska se laittaa aina illalla kahvinkeittimen valmiiksi, että mä saan aamulla kuumaa kahvia heti herättyäni. Mä rakastan Ottoa, koska se auttaa mua aina kun tarvitsen apua, oli kyse pienestä tai isosta asiasta. Mä rakastan Ottoa, koska se kuskaa meitä joka paikkaan, eikä koskaan valita, vaikka ei sitä aina varmasti kiinnostaisi lähteä mukaan johonkin mun hömpötykseen. Mä rakastan Ottoa, koska se tuntee mut niin täydellisesti ja osaa lukea mua kuin avointa kirjaa.

Otto tietää usein millä fiiliksellä mä oon ennen kun ees itse tiedän sitä. Ja ei, tää ei oo nyt mikään ”mulla on ne mielipiteet ja Otolla ne faktat” -juttu jos ootte Temppareita katellut. Vaan jos mä vaikka stressaan jotain, ja yritän väittää itselleni että en muka stressaa, niin Otto kyllä näkee mun läpi. Ja sitten me puhutaan, ja sitten mä en oikeesti stressaa enää. Ja jos mielipiteistä ja faktoista puhutaan, niin niistä me keskustellaan tosi usein.

Sitäkin mä rakastan, että Oton kanssa voi oikeesti keskustella ihan mistä vaan. Otto ei oo tyyppinä sellainen, joka perustaisi ajatuksensa mielipiteille tai stereotypioille, vaan faktoille. Se ei jää jumittamaan ennakkokäsityksiin, vaan on valmis muuttamaan ajatuksiaan paremman tiedon perusteella. Sitä mä arvostan, enkä voisi kuvitella olevani minkään muunlaisen ihmisen kanssa yhdessä. Viisi vuotta sitten oltiin molemmat vielä jääräpäisempiä, mutta onneksi ollaan molemmat opittu, että se oma mielipide ei aina ole se oikea.

Me luetaan molemmat tosi paljon, ja keskustellaan siitä mitä me luetaan. Joskus luetaan samoja juttuja, mutta yleensä aivan eri asioita. Se on tosi piristävää, kun sitten molemmat voi kertoa toisilleen ihan erilaisia asioita. Mun maailmankuva on avartunut ihan uskomattoman paljon sinä aikana kun me ollaan seurusteltu. Toki siihen vaikuttaa paljon se, että ikää on tullut tässä samalla seitsemän vuotta lisää, ja lapsia kolme. Mutta väitän, että suuri osa on myös sillä, että me ollaan aina juteltu niin paljon, ja myöskin tultu tähän parisuhteeseen ja vanhemmuuteen aivan erilaisista lähtökohdista. Meillä on ollut paljon erilaisia näkemyksiä ja keskusteltavaa. Niiden näkemysten pohjalta me ollaan luotu meidän parisuhde ja vanhemmuus sellaiseksi kuin se nyt on, yhdessä. Me ollaan yhdistetty meidän kokemukset ja arvot, ja luotu ne omat tavat toimia, jotka sopii just meille.

Mä rakastan Ottoa, koska se puhuu niin kauniisti meidän lapsille ja mulle, ja tekee aina parhaansa sekä isänä, että puolisona. Siihen voi aina luottaa, jos se jotain lupaa niin se myös pitää sen. Mua ei oo ensimmäisten viikkojen jälkeen jännittänyt koskaan kertoa Otolle mitään. Silloin kyllä jännitti, kun ekan kerran kerroin olevani raskaana, mutta se olikin ensimmäisten viikkojen aikana. Sen jälkeen ihan sama mistä asiasta on ollut kyse, mä oon tiennyt että voin sanoa sen ihan milloin vaan.

Eniten mä rakastan Ottoa siksi, että se on aina uskonut meihin kahteen. Se ei koskaan ole kuitannut mitään sillä, että ”tää nyt vaan on tällasta tää pikkulapsiaika ja ehditään me olla yhdessä sitten myöhemmin”.  Me ollaan aina pyritty aktiivisesti viettämään aikaa toistemme kanssa ja huomioimaan toisiamme, oli tilanne siinä ympärillä mikä hyvänsä. Otto ei koskaan ole antanut meidän unohtaa toisiamme, ei väsyneenä vastasyntyneen vanhempina, ei ruuhkavuosien keskellä, eikä tänä maanantaina kun aloitettiin yhdessä työpäivä seitsemältä aamulla, ja mun työpäivä loppuu tänään illalla klo 23 siihen että en jaksa enää naputella. Enkä ole mäkään. Tänäänkin me otetaan iltapalaa, katsotaan jakso Brooklyn 99:a, halitaan ja nauretaan yhdessä huonoille vitseille. Sitten me pestään yhdessä hampaat, kiivetään yhdessä portaat ylös yläkertaan, ja sanotaan toisillemme, että rakastetaan.

Kuvat: Oton sisko Edit: minä

Vaikka se täysillä yhdessäolo jää joskus siihen puoleen tuntiin myöhään illalla, me ollaan aina yhdessä. Me ollaan aina ME. Meidän parisuhde ei rakennu unelmatreffeistä fine dining -ravintoloissa, tai kahdenkeskisistä luksuslomista. Se yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tunne syntyy ymmärtävästä katseesta, kun lapsi toteaa ravintolassa kovaan ääneen jotain huvittavaa. Se syntyy siitä tsemppiviestistä, minkä toinen laittaa aamulla, kun olet juuri saanut lapsen puettua ja laitettua rattaisiin ja lapsi ilmoittaa, että ”kakka”. Se syntyy siitä, että saat jakaa jokaisen tunteen toisen kanssa. Ne maailman suurimmat ilot, lapsen uudet taidot, omat haaveet ja saavutukset, niin suuret kuin pienetkin. Se syntyy siitä, että laittaa aina perheen kaiken muun edelle, ja siitä että molemmat tuntevat toisensa yhtä tärkeäksi osaksi perhettä ja parisuhdetta. Ja se syntyy siitä, kun voi sanoa toiselle, että ei jaksa enää, ja toinen ottaa kiinni ja jatkaa siitä mihin toinen on jäänyt. Me rakastetaan molemmat niin lujaa ja täysillä, että en ole koskaan epäillyt sitä sekuntiakaan.

Kiitos Otto kun oot just sä, ja kiitos kun elät tätä hullua elämää just mun kanssa. Mä lähetin viime viikolla yhtenä todella hektisenä päivänä Otolle edellä olevan viestin, ja sain takaisin ”kunhan vaan saan elää sitä sun kanssa.”. Meidän elämä on hullua, koska se on hullun siistiä, hullun täynnä rakkautta, onnea, iloa ja meitä. En vaihtaisi sitä mihinkään muuhun <3

Olen saanut paljon viestejä ja kysymyksiä siitä, miten me onnistutaan ylläpitämään onnellista parisuhdetta samalla kun eletään touhuisaa arkea kolmen lapsen (joista yksi vauva) kanssa. Mielestäni aihe on tosi mielenkiintoinen, niinpä päätin nyt tarttua siihen. Parisuhde on lasten lisäksi tärkein asia mun elämässä, ja pyrin pitämään siitä hyvää huolta, tapahtui elämässä mitä hyvänsä. Onneksi olen löytänyt itselleni kumppanin joka on samoilla linjoilla, ja jolle mun onnellisuus on yhtä tärkeää kuin hänen onnellisuutensa minulle.

Me ollaan oltu kuusi ja puoli vuotta yhdessä, josta kuusi vuotta ja viisi kuukautta ollaan valmistauduttu vanhemmuuteen tai oltu vanhempia. Siksi ollaan ehkä alusta asti suhtauduttu yhdessäolemiseen ja yhteiseen aikaan eri tavalla kuin monet perinteisemmällä tavalla parisuhteensa aloittavat. Ollaan etsitty ne yhteiset seikkailut arjesta, eikä olla aloitettu suhdetta totuttelemalla toisiimme pienissä määrin viikonloppuisin tai matkustelemalla yhdessä. Me muutettiin melkein heti yhteen ja alettiin elää sitä arkea missä toinen pesee hampaita samalla kun toinen istuu pöntöllä.

Alusta asti meidän onni on rakentuntut siitä arjesta: siitä kun tehdään yhdessä ruokaa, tai jutellaan samalla kun ollaan matkalla kauppaan. Meidän onnea ei ole luotu viikonloppureissulla Lontooseen tai treffeillä Fine Dining -ravintolassa, vaikka niistäkin ollaan suhteen aikana päästy nauttimaan. Ne ovat olleet sitä ekstraa, eivät syy miksi ollaan yhdessä. Toimivan parisuhteen perusedellytys on meillä se että toisen kanssa on kivaa ja toisen kanssa haluaa olla yhdessä, oli kyseessä sitten vessan pesu tai lento Berliiniin.

Meidän parisuhdeaikaa on alusta asti ollut ne illan viimeiset tunnit kun lapset ovat jo menneet nukkumaan, ja niin on tälläkin hetkellä. Viime viikkoina Nova on alkanut nukahtamaan iltaisin aikaisemmin, ja lisääntyneet yhteiset iltatunnit ovat suorastaan luksusta – me voidaan taas istua sohvalla vaikka sylikkäin ja pitää muutaman tunnin sarjamaratoneja ilman keskeytyksiä. Kummatkin tehdään kyllä omiakin juttuja välillä, Otto pelaa kavereiden kanssa ja mä katson omia hömppäsarjoja. Pääosassa iltaisin on kuitenkin se yhteinen aika, sillä me molemmat ollaan enemmän yhdessä olijoita kuin vierekkäin yksin olijoita tai oman ajan fiilistelijöitä.

Meidän suhteen liima on aina ollut, niin yhden, kahden kuin kolmenkin lapsen kanssa, se että kummatkin ajatellaan aina ensimmäisenä yhteistä hyvää ja perheen etua. Ihan sama mistä asiasta on kyse, oma etu ei ole ekana mielessä, vaan se oma puoliso ja lapset. Ja kaikki ne asiat mitkä tehdään vain itseämme varten, punnitaan koko perheen tai puolison kannalta ensin. Se ei tarkoita että me ei voitaisi tehdä koskaan omia asioita, tai että oltaisiin Oton kanssa ihmisenä ihan samanlaisia, tai että meillä olisi vain yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Oikeastaan me ollaan monessakin asiassa tosi erilaisia: mä olen aamuvirkku, Otto iltakukkuja, mä olen spontaani ja Otto suunnitelmallinen. Me jaetaan kuitenkin täysin samat arvot perheessä ja parisuhteessa, ja siksi me toimitaan yhteen.

Mua joskus mietityttää se, miksi nykymaailma on niin minäkeskeinen. Joka paikka tulvii vinkkejä kuinka tehdä itsestään onnellisempi ja kuinka parantaa omaa elämänlaatua ja jopa ”omaa viihtyvyyttä parisuhteessa”. Mulle sellainen lähestymistapa elämään ei toimi. Tulen onnelliseksi kun teen Oton ja lapset onnelliseksi. Ja Otto tulee onnelliseksi kun tekee minut ja lapset onnelliseksi. Lähtökohta parisuhteen tilan parantamiseen ei voi olla mielestäni se, kuinka itse tulisi onnellisemmaksi, vaan se mikä tekisi molemmat osapuolet onnelliseksi. Se ei tietenkään toimi silloin jos vain toinen ajattelee yhteistä hyvää ja toinen vain itseään – tällöin on vaarana että toisen osapuolen toiveet ja tarpeet unohtuvat ja hän ei voi olla onnellinen.

Joskus mekin ollaan väsyneitä tai kiukutellaan toisillemme, ja aina ihan turhasta. Se on mielestäni aivan ymmärrettävää, kuka tahansa väsyy joskus ja helpoin kohde purkaa kiukku ja väsymys on se toinen aikuinen siinä vierellä. Parempi se on puolisolle kiukutella kuin lapsille. Mutta oikeita riitoja meillä ei ole koskaan, koska me keskustellaan. Me puhutaan toisillemme kaikesta, ja aina, meillä ei ole salaisuuksia eikä peiteltyjä tunteita. Jos joku ei toimi, siitä puhutaan, jos joku mietityttää, siitä puhutaan heti eikä huomenna. Me ei mennä harmistuneena nukkumaan tai stressata yksin.

Kolmannen lapsen kanssa sen tiesi hyvin etukäteen että yhteinen parisuhdeaika vähenee aluksi hieman, ja siihen osasi hyvin siis varautua. Me puhuttiin siitäkin paljon etukäteen, ja ihan jo synnäriltä asti ollaan kuitenkin otettu sitä aikaa toisillemme aina kun vain mahdollista. Jutella voi ihan hyvin vaikka vaippaa vaihtaessa, kunhan juttelee. Mulle ei ole niin väliä missä mä olen Oton kanssa, kunhan saan olla hänen kanssaan.

Jos joskus tämä keskusteluyhteys meiltä katoaisi, sitten mä huolestuisin. En kuitenkaan näe mikä voisi sellaiseen johtaa – koska ei ole asiaa mitä ei voitaisi käydä yhdessä läpi tai mitä haluaisin Otolta peitellä. Sama toisin päin. Meillä on ollut samat periaatteet läpi kaikkien vuosien, ja uskon että näitä periaatteita noudattamalla me voidaan juhlia yhdessä 60-vuotiasta avioliittoa ihan niinkuin mun mummu ja pappa pian voivat.

Kuvat on ottanut meidän maailman ihanin esikoinen<3

Ihanaa iltaa kaikille <3