Tänään olivat Helsingin kerhot kiinni JHL:n lakon vuoksi, ja meidänkään Tiara ei pääsyt tapaamaan kerhokavereita tuttuun aikaan. Lähdettiin sitten yhdessä ulos mun äidin ja molempien tyttöjen kanssa, käymään pienellä metsäretkellä lähimetsässä. Tuuli oli aivan hirvittävän kylmä, ja ilmassa melkein jo talven tuoksu, vaikka lehdetkin ovat vielä puissa. Onneksi metsässä ei tuullut ollenkaan, ja meillä oli aivan ihana retki kun oli reilusti vaatetta päällä kaikilla.

Se on niin huikeaa miten paljon nähtävää metsässä on lapsille. Tutkittiin erilaiset sienet, marjat ja kaikki mahdolliset kukat ja puunrungotkin läpi. Molemmat raahasivat käpyjä mukanaan, välillä keppejä, ja kävivät leikkimässä hepparatsastusta ”ihhahhaa”-huutojen siivittämänä puunrunkojen päällä. Oli ihanaa olla vaan rauhassa metsässä ja antaa molempien tehdä ihan mitä halusivat, eikä tarvinnut pelätä autoja, pyöriä tai mitään muutakaan. Se on kyllä onni että lähellä kotia on tuollainen ihana metsä jossa retkeillä.

Mä havahduin lenkillä siihen, että hitsi meidän molemmat tytöt ovat jo isoja, isompi kiipeilee kallioilla, puunrungoilla ja muilla kuin vanha tekijä, ja pienempikin käveli ihan vapaaehtoisesti ja reippaasti koko muutaman kilsan lenkin ajan, tai no välillä juoksikin. Me oltaisiin pärjätty koko metsäreissun ajan ilman rattaita, vasta kotimatka – 300 metriä metsästä kotiin, sai Zeldan haluamaan rattaiden kyytiin, ja silmätkin rupesivat jo vähän lupsumaan. Syötiin kotona lounas ja juotiin ihanat itsetehdyt kuumat kaakaot, ja Zelda kiskaisikin sitten useamman tunnin päiväunet.

Ensi kerralla taidetaan ottaa kaakaot termarissa retkelle mukaan, olisi ollut ihana pysähtyä mättäälle hetkeksi herkuttelemaan, vaan kun ei tajuttu etukäteen. Onneksi se maistui herkulta sitten kotonakin. Kotimatkan kylmä tuuli tuntui luissa ja ytimissä tyynen metsän jälkeen, mutta äsken kun kävin juoksemassa iltalenkin, ei tuuli ollut onneksi enää niin kova. Sen verran kylmä oli kuitenkin että sain otettua kunnon alkuspurtin lämmitelläkseni, ja juoksin minuutin nopeamman ajan samalle reitille kuin aina yleensäkin, keskivauhtina 5,55 minuuttia / kilometri.

Nyt on hyvä fiilis, ja taidan istua hetkeksi alas katsomaan rästiin jääneen Toisenlaiset äidit -jakson viimeviikolta, ja tehdä kaveriksi vähän iltapalaa. Huomenna mulla on tosi kiireinen iltapäivä ja ilta, mutta aamulla on tulossa uusi postaus! Oikein ihanaa tiistai-iltaa kaikille<3

En minäkään. Viime aikoina on ollut paljon esillä pienten synnytyssairaaloiden mahdollinen lakkauttaminen, koska päivystysasetuksia muutetaan synnytysten osalta. 1.1.2017 voimaan astuva päivystysasetus kuuluu näin: ”Asetuksen mukaan synnytyksiä hoitavassa sairaalassa tulee olla ympärivuorokautinen hätäsektiovalmius sekä saatavilla tulee olla nopeasti lastentautien erikoislääkäri tai lastentautien hoitoon hyvin perehtynyt lääkäri, jolla on mahdollisuus neuvotella hoidosta lastentautien erikoislääkärin kanssa. Tarvittaessa lastentautien erikoislääkärin on saavuttava nopeasti päivystysyksikköön.”

Asetus kuulostaa hyvältä ja turvalliselta, mutta tuo mukanaan paljon ongelmia. Jo nyt, vielä 27:n synnytyssairaalan ollessa toiminnassa, joillakin alueilla synnytysmatkat ovat kohtuuttoman pitkiä, kymmenistä pahimmillaan satoihin kilometreihin. Vuoden 2017 alusta alkaen sairaaloita saattaa olla enää 20, ne sairaalat, joissa nykyisellään hoidetaan yli 1000 synnytystä vuodessa. Synnytysten keskityksestä yliopistosairaaloihin puhuessa vedotaan turvallisempaan synnytyksenhoitoon saatavilla olevan ympärivuorokautisen päivystyksen vuoksi.

Se on ihan totta, että synnytys on varmasti turvallisempaa sairaaloissa, joista se päivystys ja lastenlääkäri löytyy, mutta entäs jos sinne sairaalaan ei ehdi pitkän matkan takia? Entäs jos on niinkuin minä, ensisynnytys käynnistyy spontaanisti lähes viisi viikkoa etuajassa, vauvan ollessa perätilassa, ja on kestoltaan neljä tuntia, joista sairaalassa ehdimme olemaan kaksi. Mun matka synnärille kesti noin 20 minuuttia, entä jos se olisikin kestänyt tunnin, tai kaksi? Miten olisi käynyt Tiaran, jonka perätilasynnytyksessä olisikin lastenlääkärin, kahden kätilön ja erikoislääkärin sijaan ollut mukana taksikuski ja vauvan tuleva isä Otto? Zeldan synnytyksen kesto oli 1h30min.

Matkasynnytysten lisääntyminen mitätöi täysin suurten synnytyssairaaloiden päivystysvalmiuden hyödyt. 1/1000 vauvasta tarvitsee hoitoa välittömästi synnyttyään, ja mielestäni ehdottomasti parempi vaihtoehto on pienen sairaalan tällaisia tilanteita varten koulutettu, osaava henkilökunta, joka antaa alkuhoidon – vaikka ilman sitä lastenlääkäriä – ja lähettää vauvan sitten tarvitsemaansa hoitoon suureen sairaalaan, kuin se että vauva syntyy tienposkeen ilman minkäänlaista hoitoa, ja menehtyy. Matkasynnytyksissä vastasyntyneen riski kuolla on tutkimuksen (Hemminki E. ym. 2011) mukaan kuusinkertainen.

Matkasynnytyksessä ei myöskään ole mitään mahdollisuutta seurata vauvan sydänääniä, tai hoitaa hengenvaarallisia komplikaatioita, kuten äidin runsasta verenvuotoa. Matka synnytyssairaalaan, se 20 minuutin matka, oli mun synnytyksen kamalin ja epämukavin osa. Taksin penkillä oli aivan hirveää kiemurrella hankalassa asennossa synnytystuskissa, vailla mitään tietoa siitä kuinka pitkällä synnytys on, vailla minkäänlaista mahdollisuutta kivunlievitykseen. On epäinhimillistä laittaa synnyttäjät istumaan autoon tai makaamaan ambulanssiin pahimmillaan tunneiksi kivuliaassa avautumisvaiheessa, jolloin nimenomaan supistuskipua helpottava liikkuminen  ja muut lääkkeelliset ja lääkkeettömät kivunlievityskeinot olisivat tarpeen.

Jos synnytysosastoja suljetaan, vaarana on myös koko sairaaloiden lakkauttaminen, ja potilasmäärien kohtuuton kasvaminen suurissa sairaaloissa kaikilla osastoilla. Kuten aloitteessa todetaan, synnytysosasto on pienen sairaalan sydän, ja jos sitä ei enää ole, pelkona on koko sairaalan alasajo. Voidaanko me enää jatkossa luottaa saavamme laadukasta ja yksilöllistä hoitoa suurissa sairaaloissa, joissa jonotusajat ovat jo nyt ihan järjettömän pitkiä, ja tulisivat pitenemään entisestään potilasmäärien kasvaessa? Tämä ei vaikuta vain synnyttäjiin, vaan kaikkiin sairaanhoitoa mahdollisesti tarvitseviin. Lisäksi myös työttömyys lisääntyisi sairaalatoimintojen loppuessa.

Kätilöiden ja lääkäreiden työtahdin kiivastuessa olisi vaikeampaa turvata esimerkiksi riittävä imetysohjaus lapsivuodeosastolla, ja 24-48h kuluessa synnytyksestä tapahtuvat kotiutumiset lisääntyisivät. Äidit kotiutuisivat ennen maidonnousua, ja myös neuvoloiden taakka lisääntyisi, kun lapsivuodeosaston neuvonta ja vastasyntyneen seuranta siirtyisi neuvoloiden tehtäväksi. Meidän Tiara alkoi kellastua kolmantena päivänä synnytyksestä, ja arvot nousivat todella korkeaksi. Jos olisimme kotiutuneet jo 48h synnytyksestä, olisi se jäänyt meidän oman arvion varaan, että tarvitseeko hän valohoitoa.

Voimaan tulevan asetuksen perusteena on potilasturvallisuuden parantaminen, joka mielestäni jäisi asetuksen nykyisellään toteutuessa toteutumatta. Kuten tätä asetusta vastustavan kansanaloitteen kirjoittaneelle Sari Behmille, myös minulle tulee asetuksesta vaikutelma, että tavoitteena on ainoastaan kustannusten vähennys, ja lähtökohdat ovat hallinnolliset ja taloudelliset. Kustannustehokkuus on täysin kyseenalaista, jos asetusta ajattelee sen ensimmäisiä lauseita pidemmälle.

Vaikka teistä tuntuisi, että tämä ei kosketa aiheena teitä juuri nyt, pyydän että allekirjoitatte kansalaisaloitteen päivystysasetuksen muuttamiseksi. Me ei voida edes vielä tietää, kuinka montaa ihmistä tämän asetuksen läpimeno tulisi loppupeleissä koskettamaan! Allekirjoittaminen ei vie kuin hetken, ja se onnistuu omilla verkkopankkitunnuksilla, TÄSTÄ linkistä. Kiitos teille kaikille jo etukäteen <3

Tänään on ollut sellainen päivä, että miljoona asiaa on tuntunut kaatuvan niskaan, ja oli vaikeaa saada kiinni mistä aloittaisi.  Aamulla ensimmäisen kerran (vahingossa herättyäni) tosiaan luulin, etenkin ikkunasta jäätävää tihkusadetta hetken tuijotettuani, että tästä päivästä tulee ihan pannukakku.

Mutta niin ei sitten käynytkään.

Mä onneksi nukahdin vielä uudelleen, ja tihkusateen sijaan mua tuijotti ensimmäistä kertaa silmät avattuani maailman iloisin puolitoistavuotias, joka hymyili leveää hymyä ja sanoi mulle ”heeeeeei”. Otto oli nostanut Zeldan mun viereen, kun hän oli herännyt, ja me vietettiin Zeldan kanssa ihana puolituntinen vierekkäin makoillen, höpötellen ja pupupehmoleluilla leikkien. Zelda ei ole varmaan ikinä liikkumaan opittuaan pysynyt noin kauaa paikoillaan, ellei flunssaa lasketa, joten oli maailman ihaninta viettää hetki aikaa ihan kahdestaan.

Tiara heräsi sitten puoli tuntia myöhemmin, ja mä päätin että vaikka tehtävää on paljon, mä selviän. Keitin meille kaikille puuron, se ei ollut kyllä kovin hyvää koska meillä ei ollut mitään hyvää sen kanssa syötäväksi (yksi niistä niskaan kaatuvista asioista, juhlatarjoiluita varten tyhjennetyt kaapit ja niiden täyttäminen), mutta sain mä sen sentään syötyä. Aamupala on kyllä ehdoton juttu jos haluaa päivän alkavan mukavasti!

Leikittiin lasten kanssa legoilla, piirreltiin piirtotaululla, ja aamupäivällä sitten tytöt lähtivät ulos mummunsa kanssa leikkimään, postiin ja ostamaan lounastarpeet, ja mä sain keskittyä hetken aikaa tekemään töitä ihan rauhassa. Tartuin vaan kiinni jostain, ja aloin tekemään. Aikaa siinä tosiaan meni, mutta nyt olo on niin paljon helpottuneempi. En olekaan enää jäljessä, vaan enemmän aikataulussa kuin moneen viikkoon! Zeldan päiväuniaikaan sain treenattua, ja treenit sujuivat hyvin uusissa vaatteissa, jotka sain tänään.

Treenin jälkeinen suihku raikasti olon, ja sitten lähdinkin talsimaan toiseen suihkuun, siihen jäätävään, kunnon vesisateeksi muuttuneeseen säähän, ja kohti kauppaa. Sain tehtyä Oton kanssa kunnon ruokaostokset koko viikoksi, ettei tarvitse ainakaan kauppakasseja raahata enää vesisateessa toista kertaa tälle viikolle. Kotimatka taitettiin bussilla, mikä olikin hauska juttu, sillä tänään autottoman päivän kunniaksi bussissa jaettiin karkkeja, ja meitä viihdytti hurjan viiden minuutin matkan ajan opas joka kertoi asuinalueestamme hauskoja knoppitietoja, ihan kuin oltaisiin oltu paremmallakin kiertoajelulla.

Kiertoajelun jälkeen tein kana-vuohenjuustopastaa joka maistui lapsille niin että pyysivät vielä lisääkin, ja ruuan jälkeen otettiin Tiaran synttärilahjaksi saama tyynyliina-tekstiilitussisetti esiin, ja koristeltiin vähän tyynyliinoja. Zelda ei oikein vielä händlännyt tekstiilitusseja, mutta ei se mitään, hän piirteli sitten puukynillä, ja me muut koristeltiin tyynyliinoja. Se oli yllättävän hauskaa puuhaa, vielä kun vaan saisi aikaiseksi silitettyä nuo tyynyliinat! Siinäpä puhdetta huomisellekin.

Ai mitäkö tehdä kun syysmasennus meinaa iskeä?

• Syö aamupala. Vaikka kaapissa ei olisi kuin näkkäriä tai puuroa ilman kavereita, syö. Päivä lähtee paremmin käyntiin kehnommallakin aamupalalla, kuin kokonaan ilman.
• Jos sinulla on lapsi, kutita sitä tai kerro sille hauska juttu. Lapsen hymy tai käkättävä nauru piristää pahimmankin aallonpohjahetken. Puolisokin käy hätätapauksessa, tai kissa tai koira. Jos ei ketään ole kotona, käytä whatsappia, tai keksi tyhmin hashtag mitä mieleesi tulee, ja katso mitä sillä löytyy instagramista.
• Liiku, ja käy suihkussa! Treenin jälkeen olo on aina euforinen, vaikka ensin ei välttämättä tekisi ollenkaan mieli tehdä neljääkymmentä dippipunnerrusta, kahteen kertaan, osana kahdeksan liikkeen sarjaa, tai lähteä lenkille vesisateeseen.
• Jos tehtävää on paljon, ja mitään ei huvittaisi tehdä, aloita edes jostain. Usein mulla tyssää siihen, kun mietin mistä aloittaisin, mikä olisi fiksuinta, miten priorisoisin nyt kaiken oikein. Se että aloittaa ihan mistä tahansa, edes sieltä jostain, saa hommat rullaamaan, ja ekan homman jälkeen saa tehtyä loputkin. Se että aloittaa tekemisen, on aina parempi kuin se että pähkäilee eikä saa mitään aikaiseksi, olkoonkin että hommat eivät menisi välttämättä tärkeysjärjestyksessä.
• Käy ulkona, vaikka siellä sataisi ja olisi kylmä tuuli. Ulkoilma piristää aina, jos ei itse ulkoilu, niin ainakin se että pääsee sitten takaisin sisälle lämpimään!
• Tee jotain, missä voit laittaa aivot narikkaan hetkeksi. Mulle se oli muumipeikon töhertämistä tyynyliinaan, siinä ei paljoa muuta mietitty kuin muumin pyllyn kaarta.
• Jos kaikki muut keinot on jo käytetty, ja vieläkin vähän masentaa, voit aina alkaa jouluhulluksi, niinkuin mä olen! Voitteko uskoa, että jouluun on enää kolme kuukautta ja kaksi päivää, tässähän alkaa olla jo kiire koriste-, lahja- ja menusuunnittelun kanssa! Ihanaa <3

Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille, ei masennuta viikon mukana alkaneesta syksyn harmaudesta, vaan ollaan yhtä makeita kuin kesälläkin!

Huhhuh, nyt on synttäriviikonloppu takana! Tiara sai kuin saikin ihanat juhlat, vaikka synttäripäivän aamuna meinasi iskeä epätoivo kun niin moni kutsuttu vieras oli kipeänä. Onneksi suurin osa kuitenkin pääsi paikalle ja neiti oli onnesta soikeana aina kun ovikello soi. Se on tämä alkusyksy vaan niin hankalaa aikaa juhlien järjestämiselle, kun juuri on aloitettu koulut, kerhot ja päiväkodit ja jokatoisella on flunssaa tai muuta. Flunssaa on meilläkin, kun tällä viikolla on vielä kiusannut flunssan jäljiltä nuha ja yskä molempia tyttöjä, ja mun äitikin on sairaana. Onneksi ei ole ollut kuumetta kuitenkaan niin pystyttiin pitämään juhlat.

Me oltiin kerrankin ihan hyvin aikataulussa ja tarjottavatkin olivat jo valmiina kun vieraita alkoi saapumaan. Tehtiin Tiaralle valkosuklaamustikkatäytekakku, jonka hän sai ihan itse kostuttaa laimennetulla sitruunamehulla, ja koristella mansikoilla ja mustikoilla. Se taisikin olla yksi viikonlopun suosikkijuttuja kun pääsi itse osallistumaan juhlatarjoiluiden valmistamiseen. Täytteeksi laitoin maitorahka-kermavaahtoa, jossa oli seassa raastettua valkosuklaata ja mustikoita.

Lisäksi meillä oli Oton leipomaa omenapiirakkaa ja vaniljakastiketta, popcorneja, mozzarella-basilika-tomaatticoctailtikkuja, omenaviipaleita pikkuisille, karjalanpiirakoita ja munavoita, ja sitten Cloettalta viime viikolla maisteltavaksi saatuja uutuuskarkkeja ja suklaita. Suolainen Cloetta Sprinkle vohveli-suklaa ja Cloetta Sprinkle Mint & Crispy Rain -suklaa tekivät kauppansa, ja Instagramissa jo aiemmin kuolaamani vohvelisuklaa oli todellakin juuri niin hyvää kuin villeimmissä unelmissani kuvittelin.

Juhlissa Zelda vähän ujosteli vieraita, ja oli aika paljon kiinni Tiarassa ja meissä vanhemmissa. Tiara sen sijaan juoksi aina into piukassa avaamaan ovea kun kello soi, ja halaili kaikkia. Muistan kyllä että Tiarakin ujosteli enemmän juuri samassa iässä kuin Zelda on nyt. Mutta mä oon tosi iloinen että Tiaralla oli kivat juhlat, ja ihanaa että hän nautti niistä kovasti! Neiti nukahti iltapalan jälkeen samantien, kuten siskonsakin. Tiaralla oli vaan viimeyönä tosi kova yskä ja nukkumisesta ei meinannut tulla mitään enää puolen yön jälkeen, mutta täytyy toivoa että tämä yö sujuisi vähän paremmin.

Tiara oli superiloinen meiltä ja vierailta saamistaan lahjoista, ja tämä päivä onkin sitten kulutettu kasaamalla uusia Lego Friends -paketteja. Aika hauskaa päästä rakentamaan pikkulegoilla, kun niin monta vuotta on koottu pelkkiä duplotorneja. Ihan supersuosikiksi nousi myös mustavalkoinen pomppukoira, joka sai nimekseen Hauska. Sillä Tipa on pomppinut siitä asti kun sen sai, käsittämätöntä miten paljon energiaa riittää pienellä tytöllä! Ollaan keretty myös katsomaan jo Risto Räppääjä ja Liukas Lennart, ihan hauska leffa sekin.

Oli kyllä ihanaa juhlia tällä viikolla, mutta ihana palata myös arkeen. Rankan loppuviikon jäljiltä väsymys on melkoinen, mutta eiköhän se tästä taas hyvien yöunien jälkeen. Seuraavat juhlat meillä onkin vasta huhtikuussa kun Zelda täyttää vuosia, nyt on hyvä fiilis, ja otetaan juhlavalmisteluiden suhteen rennosti sinne asti että on aika kokata joulupöydän herkkuja. Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille!

Tänään meidän esikoinen täyttää kolme vuotta. Miten se voi olla edes mahdollista? Kolme vuotta on kulunut ihan silmänräpäyksessä, ennenkuin huomasinkaan. Kolmessa vuodessa on tapahtunut niin paljon! Kun Tiara syntyi, me oltiin seurusteltu Oton kanssa vasta vähän alle kahdeksan kuukautta, tunnettu yhdeksän. Me ajauduttiin heti seurustelun alusta asti uudenlaiseen elämänvaiheeseen, joka alkoi kunnolla sitten Tiaran synnyttyä. Vaikka olin aina ollut kiinnostunut vauvoista, raskaudesta ja äitiydestä, ei mikään tietenkään voi valmistaa siihen millaista se äitiys sitten oikeasti on.

Mä olen onnekas, että sain opetella äitiyttä Otto rinnallani, ihan yhtä pihalla, ihan yhtä rakastuneena uuteen pikkutyyppiin kuin minäkin. Kaikkein onnekkaimpia olimme siinä, että saimme tyttäreksemme, ihanaksi esikoistyttäreksemme, juuri Tiaran. Tiaran kanssa äitiyden opettelu oli ihan parasta; hauskaa, helppoa ja palkitsevaa. Ja sitä se on edelleen. Äitiys on opettelua vielä kolmen vuoden ja kahden lapsenkin jälkeen, päivästä toiseen. Vaikka itsevarmuus on kasvanut, terävimmät särmät ja herkkänahkaisuus hioutuneet pois ja rutiinit tulleet tutuksi, pätee äitiydessä juuri se, että aina kun johonkin tottuu, se pian taas muuttuu.

Meidän kolmevuotias on oivaltava ja fiksu tyttö, jolle jokainen päivä on seikkailu, niinkuin varmaan päivät yleensäkin ovat kaikille kolmevuotiaille. Uuden opettelu on siisteintä ikinä, puhetta tulee niin paljon ettei aina saa sanotuksi väliin mitään, joka päivä pitää laskea ainakin kolme kertaa sataan asti ja kysymyksiä riittää laidasta laitaan. Välillä ollaan jännän äärellä kun Oton kanssa mietitään että mitenköhän mihinkin kysymykseen nyt parhaiten vastaisi.

Vaikeimpia ovat kysymykset, jotka koskevat ikäviä asioita, kuten rakkaan Mörkö-koiran poismenoa. Parasta taas on vastata kysymyksiin, joihin voi vastata hauskasti tai vähän hupsusti. ”Äiti kuka tämä legoukkeli on” *pitelee käsissä Tuhkimon prinssiä* ”Se on Tuhkimon poikaystävä” ”Selvä, poikaystävä menee nyt tänne nukkumaan näin kato äiti”.

Kolmevuotias osaa kertoa jo tunteistaan, ja kertoa miten päivä on sujunut ja mikä fiilis on. Hänen kanssaan voi käydä pitkiä, analyyttisia keskusteluita aiheesta kuin aiheesta, ja hän innostuu lähes mistä ideasta tahansa, paitsi siivoamisesta. Ihanaa kolmevuotiaan äitinä olemisessa on juuri se, että lapsi kertoo itse, miltä tuntuu. Ei tarvitse arvuutella että miltähän lapsesta nyt tuntuu, vaan kysyttäessä lapsi osaa kertoa, usein kysymättäkin. Vaikka koen itsevarmuuteni äitinä kasvaneen, on mulle todella tärkeää kuulla lapselta itseltään, että kaikki on hyvin, ja tietenkin myös se jos kaikki ei olisi joskus hyvin, silloin on helpompi luottaa siihen että itse toimii oikein.

Nykyään kun suunnilleen sujuvaa puhetta on takana esikoisella reilut puolitoista vuotta, ja hänellä on täysin oma persoonansa, tuntuu uskomattomalta ajatella, että kolme vuotta sitten me ei tunnettu meidän pientä tytärtä vielä ollenkaan. Hän oli vaan pieni masutyyppi, ”Pyllis” niinkuin me häntä huvittavasti kutsuttiin odotusaikana. Ei sitä voinut silloin tietää, millaiseen mainioon tyyppiin me saataisiin tutustua ja kenen vanhempia olla.

Mä en voi tietää lukeeko Tiara tätä kirjoitusta joskus, mutta ainakin toivon niin. Siksi mä haluan kirjoittaa tähän vielä, että maailman eniten onnea meidän rakkaalle 3-vuotiaalle Tiaralle 20.09.2014! Olet äidin ja isin paras tyttö, ja toivottavasti sinulla on ihana synttäripäivä!