Kiitos hurjasti kaikille onnitteluista <3 Eilen oli aivan ihana päivä, kertakaikkiaan yksi parhaita päiviä tänä vuonna, kiitos Oton! Otto oli järjestänyt meille ihanan kahdenkeskisen shoppailu- ja ravintolaillan mun synttäreiden kunniaksi, me taidettiin kyllä olla niin sen tarpeessa.  Oli niin rentouttavaa olla vaan kahdelleen, ja jutella kaikkea mahdollista koko illan. Mihinkään ei ollut kiire, enemmänkin meinasi tulla jo sellainen olo että mitä me tehdään tällä kaikella vapaa-ajalla!

Ensiksi mentiin Cafe Esplanadiin kahville ja välipalalle, ja mietittiin että mihin suunnataan seuraavaksi. Vietettiin sen jälkeen pari tuntia kierrellen Aleksanterinkadun, Forumin ja Kampin kauppoja, ja yllättäen kerrankin kun oli aikaa rauhassa katsella kaikkea, musta tuntui etten löydä mitään! Ehkä se onkin siitä kiinni, että kun on aikaa ja liikaa vaihtoehtoja, ei osaa tehdä päätöksiä, kiireessä lasten kanssa tulee vaan yleensä napattua jotain mukaan ja tyydyttyä siihen. Ja mikä siinä onkin että ne lastenvaateosastot houkuttelevat aina, etenkin silloin kun pitäisi ostaa jotain itselleen.

Löysin mä sitten kuitenkin kaksi kivaa toppia ja yhden mekon, mahdollisesti huomisillan synttärijuhliani varten. Käytiin myös ostamassa Tiaralle synttärilahjat, joista toinen on hänen erittäin pitkään ja hartaasti toivomansa Risto Räppääjä ja Liukas Lennart -dvd. Shoppailurupeaman jälkeen tehtiin pieni kävelylenkki Punavuoressa ja Kaartinkaupungissa. Mulle ne ovat tuttua seutua kun asuin ennen siinä ihan lähellä, Vuorimiehenkadulla, mutta meidän Vantaalais-Ruotsalais-Granilaiselle kaksilahkeiselle ne eivät ole ihan niin tuttuja. Mä aion hitaasti ja varmasti ihastuttaa Oton keskustan kivijalkaputiikkeihin ja elävään meininkiin, ehkä me vielä joku kaunis päivä asutaan taas siellä päin.

Kävelyllä tuli hirveä nälkä, ja sitten kello olikin jo sopivasti sen verran että oli aika mennä syömään. Otto oli valinnut ravintolaksi uuden Pastorin Erottajalla, ja odotukset olivat korkealla. Aika paljon on tullut luettua viime aikoina  uudesta ravintolasta, jonka yksi omistajista on mm. Mikko Leppilampi. Paikka oli todella kauniisti ja tyylikkäästi sisustettu, tunnelma oli lämmin ja henkilökunta todella ystävällistä. Perulais-aasialainen makumaailma vei kielen ehdottomasti mennessään, ihanan freesiä ja erilaista!

Tilasimme alkuun aperitiivit jotka olivat ihan superherkulliset, ja sitten maistelimme erilaisia pieniä ruokia, kuten Tostadaa, missä oli mm. siikaa ja quacamolea ja Empanadaa missä oli kanaaa ja chorizoa herkullisen kuoren sisällä. Sain Oton syömään raakaa siikaa, tätä voi kutsua jo saavutukseksi ravintolan osalta! Pääruuaksi otimme Anticuchosta, eli kanavarrasta ja paistettua tortillaa ihanilla kastikkeilla. Ravintola oli tosi viihtyisä, ja ruuat tulivat nopeasti, mutta eivät liian nopeasti. Mä tykkään rivakasta palvelusta, mutta jos ruuat tulevat viidessä minuutissa pöytään, on aina vähän sellainen olo että mitäs finduksen pakastepusseja tässä nyt mulle tarjoillaan.

Pastorissa oli tosi kova melu, mitä ei osattu odottaa. Se ei onneksi haitannut meitä, kyllä me voidaan puhua kovemmallakin äänellä ja rupateltiinkin koko aterian läpi ihan tyytyväisenä, mutta puheensorina oli siis todella yhtä kovaa kuin perus lihatiskillä perjantai-iltana. En kyllä ihmettele  melua, Pastorissa oli hurjasti ihmisiä, saman superherkullisen ruuan perässä kuin mekin. Me tullaan varmasti käymään siellä vielä monta kertaa, mutta ehkä napataan ensi kerralla iso ystäväporukka mukaan!

Otto kirjoitti postauksen myös liittyen eiliseen ravintolakäyntiin, sillä me nähtiin siellä jotain sellaista, mikä herätti huolta ja ajatuksia meissä molemmissa. Käykää lukemassa!

On mulla vaan niin komea mies eikö ookin <333

Eilinen oli kokonaisuutena aivan ihana, tälläsiä useamminkin, please! Kiitos rakkaalle Otolle maailman ihanimmasta syntymäpäivästä ja illallisesta, mulle jäi niin hyvä fiilis tästä kaikesta. Nyt täytyy rientää siivoamaan ja leipomaan, sillä huomenna on Tiaran synttärit, sekä tyttöjen nukkumaanmenon jälkeen vielä mun omat synttärijuhlat kaveriporukalla. Mä olen kirjoittanut yhden postauksen valmiiksi, jonka julkaisen huomisaamuna teille luettavaksi! Muuten blogi hiljenee varmasti sunnuntai-iltaan saakka, ennenkuin pääsen kirjoittamaan Tiaran juhlista.

Oikein ihanaa ja aurinkoista viikonloppua kaikille <3

Tänään mä täytän 23 vuotta, mitä ihmettä?! 23 vuotta on aina ollut mulle sellainen ”aikuinen” ikä, johtuen ehkä siitä, että mun etenkin pikkutyttönä kovasti ihailemani täti sai esikoisensa 23-vuotiaana. Mä aina lapsena ajattelin että sitten 23-vuotiaana mäkin olen aikuinen, ja perustan perheen ja asun omassa hienossa kodissa. Aika hauskaa sinällään, että mä olen elänyt haaveilemaani elämää jo reilut kolme vuotta tähän maagiseen mittapaaluun päästyä. Silti en tunne oloani välttämättä aikuiseksi, en vielä.

Mä kannan vastuun lapsista, perheestä, avioliitosta ja kodista kuin aikuinen, olen oppinut huolehtimaan aikuisten asioista, kuten kaupassakäynnistä, asuntosäästämisestä ja laskuista. Menen ajoissa nukkumaan, juon joka aamu kahvin mustana entisen maitoläträyksen sijaan, ja omaan terveelliset elämäntavat. Olen kiinnostunut ajankohtaisista aiheista, seuraan uutisia joka päivä, enkä lue enää demiä.

Kyllä silti sanoisin että pinnan alla kuohuu vielä, ja pieni teini mun sisällä edelleen asustaa. Ikiteini, kenties. Mistäs sitä koskaan tietää vaikka olisin vähän teini vielä viisikymppisenäkin, ja joisin viinin sijaan synttäreilläni edelleen passionmojitoa. En voi sietää viiniä, ja mun mielestä Robin on aika ihana. Tykkään hullutella vaatteilla aina välillä, ja unohdan joskus päämääräni klassisesta, toimivasta vaatekaapista, kun superihanat glitter-metalli-leopardikuosiasusteet vievät mut mennessään.

Ehkä mun ei tarvitsekaan ikinä aikuistua tämän enempää, kukapa mua kieltäisi leikittelemästä erilaisilla tyyleillä, tai käskisi juomaan vuosikertaviiniä jos ei huvita. Aikuisuus ei ole ikä, eikä absoluuttinen totuus kenenkään olemuksesta. Ehkä jokainen voi ja saa olla tasan senverran aikuinen kuin itse haluaa. Juuri tänään on hyvä olla, 23-vuotiaana, ja lähteä iloisin ja odottavin mielin keskustaan Oton kanssa kahdestaan katsomaan mitä synttäriyllätyksiä se oikein on (kuulemma) mulle keksinyt! Tänään tuli myös kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun Otto kosi mua, ja mentiin kihloihin, aww! Ihanaa torstaipäivää kaikille <3

Lähdin tänään iltapäivällä yksin kohti keskustaa, ja Zalandon bloggaajatapahtumaa. Metroasemalle käveltyäni huomasin, että mulla on enää 15% akkua jäljellä, ja kaiken lisäksi mun lompakko oli unohtunut kotiin! Laukussa oli kolikoita 60 senttiä, ei mikään järin suuri saalis. Jotenkin oli niin ahdistava fiilis, että entä jos vaikka sattuu jotain, ja mulla ei ole puhelimessa akkua soittaa, eikä rahaa tehdä yhtään mitään. Entä jos olisin vaikka joutunut onnettomuuteen, puhelimen akku tyhjänä ja ilman lompakkoa. Kukaan ei olisi tiennyt edes kuka olen! Ilman lompakkoa piti tietenkin myös jännittää että riittääkö puhelimen akku myös paluumatkan mobiilimetrolippuun. Onneksi riitti, puhelin sammui vasta meidän taloa edeltävän risteyksen kohdalla.

Lompakko jäi tietokoneen viereen kun maksoin päivällä laskuja, en tajua miten unohdin sen! En ole unohtanut lompakkoa kotiin varmaan ikinä, en ainakaan niin että olisin ehtinyt pidemmälle kuin alaovelle asti. Onneksi mitään ei sattunut ja pääsin turvallisesti kotiin lompakon luokse. Kävin äsken lenkillä, vain avain ja puhelin mukanani. Lenkillä sitä lompakkoa ei tule kaivattua, ihan hyvin varustautunut olo on puhelimen ja avainten kanssa, mutta keskustaan ei kyllä ole kiva mennä ilman lompakkoa. Toivottavasti ei käy näin enää ikinä!

Takki Sheinside* / Huivi New Yorker* / Toppi H&M / Farkut Dr. Denim / Kengät Sheinside* / Käsikoru Glitter* / Laukku Coach / * = saatu blogin kautta

Keksin unohduksesta kuitenkin myös hyviä puolia. Ainakaan ei tarvinnut nimittäin pelätä että joku varastaa mun lompakon iltapäivän ruuhkametrossa. Ei tullut myöskään ostettua turhaa take-away -kahvia matkalle mukaan niinkuin yleensä. Tietenkin parasta on se, että sentään lompakko ei ollut hukassa, vaan turvassa kotona, missä sen oli ihan hyvä olla. Selvisin reissusta kunnialla ilman, ja opin taas muistamaan että tarkistan tavarat ainakin seitsemän kertaa ennenkuin astun ovesta ulos.

Tapahtumassa sensijaan oli tosi mukavaa, tutustuttiin syksyn Zalandon juhlauutuuksiin, ja Zalandon uusimman merkin eli Topshopin vaatteisiin. Siellä oli kyllä vaikka mitä ihanaa, erityisesti mun sydämen vei pieni Moschinon leopardikuvioinen bilelaukku. Ei sillä että kauheasti kävisin bileissä, mutta ai että se olisi sopinut lauantaiksi kivasti kun lähden juhlimaan omia synttäreitäni! En malta odottaa torstaita kun mulla on oikea synttäripäivä, enkä kyllä lauantaitakaan kun juhlitaan meidän kolmevuotiasta, ja illalla sitten vielä mua kavereiden kesken.

Huomenna meillä on kerrankin täysin ohjelmaton päivä, tai no siis ei ole mitään pakollisia menoja, töitä mulla kyllä riittää, mutta voitaisiin lähteä mun äidin ja lasten kanssa ulos kaikki yhdessä ja nauttia rauhassa. Ihanaa huomista keskiviikkoa, ja hyvää yötä kaikille<3

Sanokaa etten ole ainut joka unohtelee lompakoita kotiin ja lähtee melkein tyhjällä akulla liikenteeseen? Ja vielä yhtäaikaa!

En yleensä harrasta näitä englanninkielisiä otsikoita, mutta nyt oli vain niin osuva sanonta että oli pakko, eihän toi toimi suomeksi sitten yhtään! Muhun otettiin muutama viikko sitten Jerone.fi -nettikaupasta yhteyttä, ja kysyttiin haluaisinko yllättää meidän  Oton uusilla vaatteilla. Ja halusinhan mä! Lainasin Ottoa Akkavallasta hetkeksi tänne mun blogin puolelle, että sain stailata hänet kuviin. Jokainen Akkavaltaa lukeva tietää että tämä postaus ei olisi istunut Oton tyyliin, vaikka vaatteet mielestäni hänelle sopivatkin paremmin kuin hyvin!

Otto on viimeaikoina ollut ehkä vähän avoimempi erilaisille vaatteille, kun vielä meidän tutustuessa jolloin hän noudatti tiukkaa pillit-nahkatakki-bändipaita-mustatconverset -linjaa. Me tutustuttiin talvella 30 asteen pakkasten vallitessa, ja tämä kuului tyyliin ehdottomasti myös silloin.

Nykyään Otto saattaa katsella itsekin jo jotain vähän erikoisempia vaatteita, tai asusteita, ja yhä useammin lämpeää myös mun ideoille. Parkamallista talvitakkia olen haaveillut hänelle nyt sen reilut kolme vuotta, ja nyt mä sen vihdoin sain! Jeronen takkivalikoimassa oli monta muutakin kivaa vaihtoehtoa, mutta Platoon Deeluxe -takki kolahti ja kovaa, meille molemmille. Otto kuulemma odottaa jo innolla talvea, että pääsee käyttämään uutta takkiaan! Sori Otto, mä en odota talvea yhtä innolla, vaikka takista tykkäänkin.

Samana päivänä kun Otto sai tämän takin, me löydettiin Zarasta myös Tiaralle aivan ihana parkatakki. Tiaran takki ei tule mihinkään kerhokäyttöön, vaan talven citytakiksi ja kylmempien syyspäivien takiksi. Otto ja Tiara mätsäävät nyt kyllä niin hyvin, että pakko etsiä Zeldalle ja mullekin vielä jostain yhtä makeat takit. Viedään samanlaiset tuulipuvut ihan nextille levelille!

Takin lisäksi Otto sai myös uudet Converset, ihan törkeän siistillä leopardikuosilla. Mä oon niihin ihan rakastunut, herralla on kuulemma vähän totuttelua, vaikka niistä tykkääkin. En mä Ottoa leopardikuosiseen pukuun pukisi, mutta kengissä ne tuovat juuri sopivasti asennetta, ja huumoria asuun kuin asuun. Toivottavasti Otto tottuu kenkiinsä ja saan ihastella niitä joka päivä!

Yhteistyössä Jerone.fi

Mitäs tykkäätte Otosta mun stailaamana? Vieläkö tykkäätte parkatakeista monta vuotta jatkuneen suosion jälkeen? Tykkäättekö stailata omia miehiänne, ja mikä tärkeintä, tykkäävätkö he siitä että heitä stailataan? 😀

Mun 12:sta viikon ohjelmasta on nyt takana neljä täyttä viikkoa, ja tämä viidennen viikon maanantai. Lupasin päivitellä ennen-jälkeen-kuvia neljän viikon välein, joten tänään on ensimmäisen välietapin aika. Takana on niin monta lenkkiä, että olen seonnut laskuissa, ja liikesarjojen toistoja jo varmaan satoja, ellei tuhansia. Mulle on kertynyt omat suosikkireitit, ihan paras juoksusoittolista täynnä kunnon mättömusiikkia, ja rutiinit siihen, milloin ja missä treenaan.

Viime viikon flunssa vähän verotti voimia, ja olinkin kokonaan liikkumatta pisimmän aikani sitten ohjelman aloituksen, viisi päivää. Kolmannen päivän kohdalla jo tuntui että olisi niiiiiin kiva päästä vaan lenkille eikä lahnata sohvalla, mutta onneksi lepäsin kunnolla. Kun sitten vihdoin aloitin treenaamisen kevyellä lenkillä, se ei tuntunut yhtään sen pahemmalta kuin normaalistikaan. Pelkäsin että olisi vaikea päästä takaisin kiinni rytmiin, mutta hyvin tämä on sujunut, ja circuit-treenitkin tuntuneet samalta kuin ennen taukoa, hirveältä mutta ihanalta siis.

Mä en ottanut mitään mittoja itsestäni aloittaessani treenauksen, enkä aio ottaa jatkossakaan. Mulle merkkaa eniten oma hyvä fiilis ja se että peilikuvassa huomaa kehityksen. Mä oon lisännyt huomattavasti päivittäisen syömäni ruoan määrää, ja juon nykyään paljon enemmän vettä. Olen myös huomannut että mulla on paljon vähemmän niskajumitusta ja päänsärkyjä, koska mun ryhti on parantunut huomattavasti! Olen kiinnittänyt erityishuomiota siihen että pidän selän suorana tehdessäni liikkeitä, ja juostessa tietenkin myös. En edes tajunnut ennen tätä, miten surkea ryhti mulla ennen oli!

Ohjelma muuttuu nyt astetta rankemmaksi, kun viides viikko on alkanut. Toistoja on tullut lisää, liikkeet ovat haastavampia, ja lenkit pidempiä. Ihanaa päästä taas testaamaan itseään, sillä edellisten ohjelmien toistot menivät jo suhteellisen helposti, ilman että piti purra hammasta. Lihaksia ei todella ole näkyvissä vielä, mutta kiinteytystä ehkä jo jonkin verran. Vaatteissa on mukavampi olla kun farkkujen tai juoksuhousujen vyötärönauha ei purista, ja iltaisin ei ole turvonnut ja ällöttävä olo. Seuraavaksi pitää lisätä painoja harjoituksiin, joissa painoja käytetään, ja jatkaa vain ahkeraa treenaamista.

Oikeesti, miettikää, noissa ennen-kuvissa mä oikeasti seisoin mun parhaassa ryhdissä jonka sain aikaan. Järkkyä! Mua hävettää miten kumarassa oon kulkenut jo varmaan vuosia. Ihmekään että on ”vähän” särkenyt päätä kun niska ja selkä ovat olleet niin huonossa asennossa. Ehkä treenaaminen tuo helpotuksen mua raskauksien jälkeen sitkeästi aina ajoittain piinanneisiin migreeneihinkin, who knows?

Ihanaa maanantai-iltaa kaikille <3