On tullut kuukausittaisen juttusarjan toisen osan aika, ja nyt mä kerron teille mikä on tällä hetkellä parasta, mikä pahinta. Viime kuussa hehkutettiin Suitsia, Alexander Wangia, jouluvaloja ja pipokauden alkamista, itkettiin suklaan perään, naristiin flunssasta, sateesta ja juurikasvusta. Ajattelin ottaa tavaksi tähän alkuun kertoa jotain edelliseen listaukseen liittyen, ikäänkuin kertoa miten haaveillut tai hehkutetut asiat ovat toteutuneet, vai ovatko, ja mitä kuuluu harmituksille, ja sen jälkeen tehdä uuden listan.

Suits loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin, kun ahmittiin jaksot niin hirveällä tahdilla. Alexander Wangia mä en päässyt katsomaan, kun oli pakollinen meno heti aamusta, ja päädyin kuolaamaan malliston tuotteita kaikkien muiden kuin itseni päällä. Jouluvalot on saatu pikkukuuseen ja parvekkeelle, senkin edestä on kyllä ihasteltu muiden värikkäitä parvekkeita lasten kanssa. Pipo on pysynyt päässä tiuhaan kun on ollut kylmää, viininpunainen luottopipo ei petä! Flunssa on ohitse, suklaa ei juuri nyt himota, sateeseen on jo tottunut ja juurikasvu ei ole enää ongelma.

PARASTA:

Lasten jouluinto. Onko mitään ihanampaa kuin pikkuiset innoissaan joulusta? Mä olen saanut kaksi takuuvarmaa jouluhehkutuskaveria, ja se on ihan parasta. Päivittäin puhutaan joulupukista, luetaan joulusatuja, ja mietitään mitä jouluna tapahtuu. Kuvista muistellaan viime joulua. Ihanaa kun molemmat ymmärtävät tänä vuonna jo vähän joulun päälle!

Musiikki. Viime aikoina olen kuunnellut enemmän musiikkia kuin pitkään aikaan ja löytänyt vaikka mitä uusia biisejä ja artisteja! Musiikki on ihanaa, se antaa energiaa ja piristää niitä harmaita sadeaamuja. Myös treenaaminen on tuplasti kivempaa kun laittaa kyykkyjen kaveriksi jonkun tykin biisin! Yksi melkein puhkikulutetuista lemppareista on tosin tällä hetkellä ei-niin-treenibiisi, Echosmithin Cool Kids.

Hameet. Innostuin hameista kun ostin Tukholmasta sen River Islandin vaalean tekonahkahameen. Mulla on ollut pidempi hametauko tässä, vaikka joskus olin 99% hametyttö joka ei pitänyt ikinä farkkuja. Nyt taas hameet tuntuvat helpoilta ja raikkailta, vaikka vuodenaika ei niitä ajatellen ehkä se paras olekaan. Onneksi on paksut villasukkahousut ja saappaat keksitty!

Blogit. Mulla on ollut pieni tauko aktiivisessa blogien lukemisessa. Olen lukenut vaan joidenkin kavereiden blogeja, aina joskus kun olen ehtinyt, ja joitakin satunnaisesti jossain vastaan tulleita linkkejä on tullut klikattua. Viime aikoina olen kuitenkin iltapäivälehtien sensaatiohakuisten nettiuutisten selaamisen sijaan ottanut itselleni aikaa blogien parissa, koska blogit inspiroivat mua ja koska rakastan lukemista ja kauniita kuvia! Olen löytänyt uusia, ihania, mielenkiintoisia ja nauruhermoja kutkuttavia blogeja. Kiinnostaisiko teitä joskus kuulla mistä blogeista tykkään?

PAHINTA:

Lempparikahvi oli pikkukaupasta loppu! Onneksi tilanne korjaantuu illalla kunhan jaksan raahautua isoon kauppaan. Mutta aamukahvi hei, se on oikeesti aika tärkeä, että on just sitä omaa lempparia, mulle ainakin.

Sarjattomuus. Suits on katsottu, HIMYM, Gossip Girl, O.C, Breaking Bad, Game of Thrones, Shameless ja American Horror Story on katsottu. Orange is the new black ei kiinnosta, yritettiin ja se ei vaan ollut yhtään meidän makuun. The Blacklist ei myöskään iskenyt, ja vaikka kuinka ollaan yritetty miettiä, tällä hetkellä ei vaan ole mitään sarjaa mitä jaksaisi katsoa. Kevättä odotellessa että lempparit jatkuvat!

Kalpeus. Mä tykkäisin olla ruskettunut, tai edes päivettynyt. Talvella itseruskettavalla läträäminen vaan tuntuu niin hankalalta kun pitää tunkea sata kiloa vaatetta päälle eikä jaksaisi millään odotella että se kuivuu. Muutenkin toisaalta tuntuu höpsöltä olla ruskettunut keskellä marraskuuta. Sellainen kevyt, terve väri tämän vitivalkoisen tilalle olisi kuitenkin jees. Ehkä joku kevyt asteittain päivettävä kosteusvoide toimisi. Niistä mulla on tosin kahdenlaisia kokemuksia ”ei tätä edes huomaa” ja ”hei täähän on tummempi ja oranssimpi kuin oikea itseruskettava!”

Kaikenkaikkiaan tällä hetkellä voisi kuvailla olevan aika hyvä fiilis, kun suurimmat ongelmat ovat kahvin loppuminen, sarjattomuus ja kalpeus, ei siis valittamista! Ihanaa loppupäivää kaikille, palaan illalla aika kuvientäyteisen postauksen kanssa, vastapainoksi tälle!

Viikko sitten torstaina mä olin pirteänä bunkkerin Crossfit-Centralissa,  Jätkäsaaressa kahdeksan jälkeen aamulla,  ja odotin kauhun sekaisella innolla alkavaa Reebokin tarjoamaa crossfit-tuntia. Minä, kotijumppailija kahden lapsen äiti siellä mm. maratonjuoksijan ja muutenvain kovien treenaajien seassa, pelkäsin nolaavani itseni totaalisesti. Tunnin vetäjä Ben vaikutti rautaiselta ammattilaiselta, ja aika nopeasti kävi selväksi että kyseessä ei ole mikään kotiäidin taukojumppa.

Aloitimme tunnin reippaalla lämmittelyllä, mihin kuului mm. juoksua, askelkyykkyjä, karhukävelyä, burpee-liikkeitä ja muuta. Lämmittely sujui aika hyvin, ja ilmeisesti mun kotitreeni on jotain tehnyt, koska en edes juurikaan hengästynyt ja pysyin hyvin muiden tahdissa. Lämmittelyn jälkeen luvassa oli kilpailupainotteista treenaamista. Muodostimme ensin neljän hengen joukkueita, ja sitten pareja.

Joukkueen voima on kyllä ihmeellinen, sain puristettua itsestäni sellaista voimaa että yksin ei tosiaankaan lähtisi, ja samaa sanoi muukin joukkue omista suorituksistaan! Työnsin mm. koko kropallani kelkkaa johon oli lastattu 40kg levypainot ja sain sen oikeasti liikkeelle, mitä en ikinä olisi uskonut! Lisäksi kannoin toisessa kisassa pariani Emiliaa reppuselässä samalla melkein juosten, vaikka en ole koskaan ennen pitänyt ketään aikuista repparissa. Pelkäsin niin hulluna että kaadun mutta ei, hyvin sujui sekin!

Yksi meidän kilpailusarjoista sisälsi mm. 200m soutua, 2X20m reppuselkäkantoa , 2X5 burpee-liikettä, kertaa kaksi. Se oli ehkä rankin näistä kilpailuista. Mun mielestä kilpailuasetelma oli myös kiva, silloin kun kyseessä on kilpailu, tulee tehtyä paljon kovempia suorituksia kuin  täysin ilman paineita. Kilpailut olivat kuitenkin leikkimielisiä ja rennolla otteella, ei siellä kukaan hampaita kiristellyt jos voitto ei osunut kohdalle, haha! Leikkimielinen kilpailu on juuri sopiva kannustin mulle. Oli myös hauskaa että treenejä tehtiin joukkueissa, koska silloin tuli väkisinkin tutustua muihin ja heitettyä läppää, eikä vaan puurrettua yksin hiljaa.

Viimeinen kilpailu sujui kaikkein parhaiten, sillä meidän ryhmä jopa voitti sen! Mun pitkistä honkkelijaloista oli kerrankin hyötyä, kun kilpailun ekoissa osissa, karhukävelyssä ja askelkyykyissä, sain pienen etumatkan muihin pitkien jalkojeni ansiosta. Siitä olikin sitten hyvä lähteä juoksemaan vielä kuusi kerrosta kierreportaita alas ja ylös! Me tultiin tosiaan ekana sitten perille, ja kaaduttiin kaikki lattialle makaamaan. Ihan mielettömän tehokkaat 50 minuuttia treeniä!

Olo oli treenin jälkeen tosi hyvä, eikä itseasiassa silloin vielä edes tuntunut kovin paljoa siltä että on tullut puristettua rankka treeni. Mutta seuraavana päivinä tuntui, paikoissa joita en edes tiennyt olevan, hah! Crossfit oli ihanan vaihtelevaa, nopeatempoista ja oikeasti tehokasta, sellainen laji jota todella voisin kuvitella harrastavani. Parasta oli sellainen no bullshit -meininki, rankkaa ja rasittavaa treeniä, sellaista jota tehdessä oikeasti tuntui ja tiesi että se vaikuttaa. Myös meidän ohjaajat olivat huippuja, juuri sellaisia kuin pitääkin, löysäilyä ei suvaittu.

Kaikki kuvat: Havu Media

Tunnin ja treenivaatteet siis tarjosi Reebok, Crossfitin maailmanlaajuinen yhteistyökumppani. Ne olivat tosi hyvät, mukavan tuntuiset ja sopivan napakat. Tunnin jälkeen nautittiin vielä Sis. Deli+Cafen raikas ja terveellinen aamiainen tuorepuuroineen, raakakekseineen ja hummusleipineen. Smoothiet olivat myös taivaallisia. Kiitos vielä Reebokille, Crossfit-centralille ja loistaville treenikavereille, saitte mut koukutettua! Pitää googletella mistä löytyisi crossfit-mesta vähän lähempää kotia, vaikka ihastuinkin Bunkkeriin paikkana tosi paljon, ja ohjaajakin oli loistava. Sinne on vaan vähän turhan pitkä matka.

Kun jokainen vuosi täysi-ikäistymisen jälkeen on sisältänyt jonkin elämän merkkipaalun odotusta, tuntuu hassulta kun ei yhtäkkiä olekaan mitään sellaista suurensuurta asiaa jota odottaa. Täysi-ikäistymisen jälkeen odotin vain että pääsen muuttamaan Helsinkiin. Seuraavana vuonna odotettiinkin vauvaa, sitä seuraavana myös. Viime vuosi odotettiin edelleen ensin vauvaa, ja loppuvuosi ja tämä kevät odotettiin ja suunniteltiin häitä. Häiden jälkeen seurannut tyhjä olo on jatkunut jossain määrin tähän päivään asti, tosin se on vaihtunut kuumeiseksi mietinnäksi tyhjän olon sijaan. Mitä uutta, merkittävää ja järisyttävää voisin nyt odottaa ja valmistella?

Tunnistan tämän tunteen itsessäni, siksi en ole kertaakaan ollut aikeissa oikeasti tehdä mitään hätiköityä, ottaa lemmikkiä, tai hakea työpaikkaa ulkomailta. Olen kyllä haaveillut, suunnitellut ja kartoittanut kaikenlaisia vaihtoehtoja, vaihtanut haavetta lennosta ja katsellut perheasuntoja Euroopan metropoleista. Mutta en kertaakaan tosissani. Olen kaivannut sitä yhtä the juttua, johon voisin paneutua ja jota voisin odottaa ja suunnitella. Sitä yhtä juttua, joka toteutuessaan on tajunnanräjäyttävää ja niin täynnä rakkautta. Miksi?

Miksi on niin kova tarve niille merkkipaaluille? Eihän elämän jokainen vuosi voi olla täynnä häiden tai vauvan tasoista tunneräjähdystä. Ehkä kyse on vain siitä, että kun jo niin monta vuotta on menty sillä meiningillä että joka vuosi on tosiaan tapahtunut jotain suurta ja merkittävää, tuntuu oudolta että tämä on tässä ja nyt, ja ne isot asiat eivät kuulu elämän jokaiseen vuoteen.

En kaipaa muutosta, mä rakastan meidän arkea ja elämää tällaisena kuin se on. Kaipaan sitä tunnetta, sitä mieletöntä tunnetta jonka niillä elämän tärkeimmillä hetkillä tuntee. Eihän mitään voi verrata siihen kun oman lapsen saa ensikertaa syliin, tai kun sanoo alttarilla elämänsä rakkaudelle tahdon. Vaikka arkielämäkin on rakkauden ja onnentäyteistä, ne hetket ovat vaan niin omaa luokkaansa. Mulla on niitä hetkiä ikävä.

Mutta elämää ei rakenneta niiden elämän hienoimpien päivien varaan, vaan se elämä rakennetaan arjen varaan. Näitä tunteita läpikäydessäni olen pysähtynyt miettimään sitä miten onnekas olen. Jo 23-vuotiaana olen löytänyt elämäni miehen, saanut kaksi ihanaa rakasta tytärtä ja löytänyt oman jutun, bloggaamisen. Vaikka joskus haaveilen siitä, että tämä kaikki ihana olisi vielä edessä, saisin tavata Oton uudelleen ja saisin kokea lasten syntymän uudelleen, mä olen kuitenkin ennenkaikkea maailman onnellisin siitä, että olen saanut kokea tämän kaiken jo ja saan elää unelmaani tälläkin hetkellä.

Vaikka juuri nyt näköpiirissä ei ole suuria elämänmullistuksia, vaan sitä tasaista ja turvallista arkea, se ei tarkoita ettenkö vielä joskus saisi kokea niitä maailman suurimpia tunteita jonkin asian vuoksi elämäni aikana. Mä olen kuitenkin vasta 23-vuotias, mulla on koko elämä edessä, ja voin saavuttaa elämäni aikana haaveita, joista en ole ehtinyt edes haaveilemaan vielä. Mikään ei myöskään estä haaveilemasta mua vaikka jokapäivä, ja uskokaa pois kyllä haaveilenkin ihan kiitettävään tahtiin.

Haaveilen koirasta, autosta ja omistusasunnosta. Haaveilen erilaisista koulutuksista, jotka kaikki kyllä keskittyvät markkinointiin jossain määrin. Haaveilen omasta pienestä toimistosta Helsingin keskustassa, työharjoittelusta Lontoossa ja shoppailumatkasta New Yorkiin. Haaveilen täydellisestä kunto-ohjelmasta ja ruokavaliosta. Haaveilen siitä täydellisestä laukusta, jota olen kuolannut jo vuoden, ja haaveilen vihkivalojen uusimisesta Hawaijilla viisikymppisenä, lastenlasten kirmatessa morsiusneitoina ja sulhaspoikina vierellä. Haaveilen kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta, ja se on ihanaa ja piristävää. Mutta osaan myös arvostaa sitä arkea mikä meillä on, ja nautin siitä ihan täysillä.

Ja sitten jos ja kun lähden niitä haaveita toteuttamaan, teen sen perheen ehdoilla, vaihtoehtoja tarkkaan punniten ja suunnitellen. Mä olen varma, että ensi vuodesta tulee ihan huikea. Vaikka vielä en tiedäkään mikä se the huikea juttu on, vai onko se monien mielettömien asioiden summa, mä tiedän, että ensi vuosi tulee olemaan maailman siistein. En suostu katkaisemaan elämäni parhaiden vuosien putkea!

Tunnistatteko näitä tunteita? Onko muilla ikävä elämän huippuhetkiä?

Ihana maanantai, ilman maanantaifiiliksiä! Takana hyvin nukuttu yö, herätys vasta puoli ysiltä eikä menoa minnekään, ihan parasta! Kuvailtiin tyttöjen kanssa tänään vähän joulukorttikuvia, ja olen saanut blogin tulevaa joulukalenteriakin suunniteltua jo jonkinverran. Ajattelin nyt kysyä kuitenkin vielä teiltä, että olisiko teillä joitakin toiveita joulukalenteripostausten suhteen? Paljon joulukalenterista on jo kyselty, ja aikalailla viimevuoden tyyliin ajattelin sen vetää läpi, toki uusilla aiheilla, mutta jos teillä on jotain erityisiä toiveita niin nyt saa kakistaa ulos!

Blogin FB-sivuilta voi käydä kurkkimassa meidän kolmevuotiasta tonttua, niitä meidän oikeita joulukorttikuvia tulee näkymään varmaankin joulukalenterikuvassa, jollaisen väsäsin viimevuonnakin, että kalenteripostauksilla on jokin hauska yhtenäinen look. Nuorempi neiti ei ollut ollenkaan kuvaustuulella, etenkään tonttukamppeissa, mutta taisin mä yhden tai kaksi kuvaa saada jossa kumpikaan ei heilu ja molemmilla on normaalit ilmeet, hahhah! Oli söpöä kun Tipa isosiskona otti heti tilanteen haltuun ja päätti että hän haluaa sellaisen kuvan jossa hän antaa pikkusiskolle pusun, ihana!

Mulla on ollut jotenkin tosi tosi hyvä fiilis nyt viimeiset pari päivää, tuntuu että olen niin paljon enemmän oma pirteä itseni taas, kun on saanut nukuttua hyvin. Hyvät yöunet on kyllä niin tärkeät, ei sitä voi kiistää ollenkaan. Vieläkin tytöillä on yskää vähäsen, mutta ainakin toistaiseksi jo selvästi helpottamaan päin. Nyt vaan pidetään peukut pystyssä että saataisiin nauttia tämä joulu ilman sairastelua, viime joulun Zeldan korvatulehdus ja korkea kuume ovat vähän turhan tuoreessa muistissa, terve joulu houkuttelee huomattavasti enemmän.

Joulukalenteriarvonnan voittajat on nyt arvottu, toivottavasti te voittajat huomaatte voittaneenne mahdollisimman pian, että saadaan kalenterit ajoissa perille! Joulu on jo lähempänä kuin sitä huomaakaan, kun ekaa luukkua pääsee availemaan ensi maanantaina. Eli voittajiksi arpoutuivat Johanna, Katarooma ja Emmye, paljon onnea! Teille lähtee toiveidenne mukaiset Lego-joulukalenterit heti kun osoitteet on selvillä, eli niitä saa laittaa tulemaan osoitteeseen couturecouture(at)windowslive.com

Huomenna meillä on toiminnantäyteinen päivä tiedossa, mutta tosi kivoja juttuja onneksi edessä. Aamusta suunnataan heti keskustaan ja nähdään vähän kavereita, sekä piipahdetaan parissa kivassa pressissä! Mä sain tänään crossfit-kuvatkin, joten ainakin siitä kokemuksessa on tulossa juttua tällä viikolla. Ajattelin kertoa teille myös enemmän testikamerastani, kun niin monelta tuli kysymyksiä siihen liittyen! Pitää päästä testailemaan vielä asetusten säätämistäkin tosin ennen kirjoittamista, niin tietää mihin kamera ihan parhaimmillaan pystyy. Lisäksi on tiedossa asuja, ja kuulumisia toki ihan muutenvainkin. Mä oon ihan virtaa täynnä, tekisi mieli suunnitella ja kirjoittaa joulukalenterijuttuja valmiiksi koko yö, vaikka ei kyllä kannattaisi kun aamulla pitää herätä suht aikaisin.

Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille! <3

Joulun aika on mulle nyt virallisesti alkanut, kun eilen vietettiin joulukauden avajaisia Helsingin keskustassa! Toki olen jo vähän koristellut aiemminkin, leiponut torttuja ja pipareita ja nautiskellut joulufiiliksestä, malttamaton kun olen, mutta nyt sen näkee jo jokapuolella kävellessäkin, että pian on joulu, tasan kuukauden päästä. Mulle joulukadun avajaiset ovat ihana perinne, josta nautin lapsuudessa ajoittain, ja josta olen pitänyt kiinni joka vuosi siitä asti kun Tiara on ollut vuoden vanha.

Lasten innostus oli käsinkosketeltavaa, kun suunnattiin ennen varsinaista kulkuetta Stockalle joulupukkia moikkaamaan. Tontut jututtivat jo jonossa meidän tyttöjä, ja varsinainen pukki oli meidän palleroille vielä aika jännittävä. Tiara ei meinannut saada sanaa suustaan, mutta sai sitten pienellä äänellä kuiskattua että ne sellaiset Littlest Petshopit olisivat tosi kivoja joululahjoja. Pukki lupasi laittaa toiveen muistiin. Nuorempi ei meinannut haluta edes pukin kanssa samaan kuvaan kun oli niin jännittävää, mutta onneksi sai pitää äitiä kädestä kiinni.

Varsinainen joulukadun avaus on aina vähän sekava, kun tuhannet ihmiset pakkautuvat yhden kadun varteen. Vaikka kuinka menet siihen ajoissa seisomaan, ihan tien reunaan, että lapset saavat hyvän paikan josta kulkueen näkevät, löytyy aina niitä aikuisia ihmisiä joiden mielestä heidän näköalansa on se kaikkein tärkein, ja polvenkorkuisilla ei ole mitään tarvetta nähdä toivomaansa joulupukkia.

Mun mielestä se on vähän surullista, että aikuiset kehtaavat tunkea viime tipassa tai kulkueen jo alettua suoraan lasten eteen, ja vielä tuhahtaa loukkaantuneena kun nätisti pyytää siirtymään hieman sivummalle että lapsetkin näkisivät jotain. Itse olin kyykyssä lasten tasolla, että en ollut kenenkään tiellä, ja tosiaan oltiin seisty siinä jo puoli tuntia ennenkuin kulkue alkoi, että saataisiin hyvä spotti.

Kävin nappaamassa muutaman kuvan ennen kulkueen alkua, ja vartin kestäneen, hitaasti edenneen kulkueen aikana otin kolme nopeaa kuvaa seisten, mutta muuten pysyttelin pois tieltä kokoajan, vaikka sillä ei ehkä väliä ollutkaan kun niin moni muu seisoi lasten edessä kuitenkin. Onneksi meidän lapset eivät harmistuneet tästä ja näkivät pukinkin edes vilaukselta. Tuntuu ikävältä valittaa mistään jouluun edes etäisesti jouluun liittyvästä, mutta se on vaan niin noloa että aikuiset ihmiset voivat olla niin omaan napaan tuijottelevia ja ajattelemattomia. Missä on heidän joulumielensä?

No, tärkeintä on että lapset saivat kuitenkin kivan kokemuksen eivätkä kiinnittäneet tähän liiaksi huomiota. Toivottavasti muillekin lapsille jäi tapahtumasta mukava muisto kaikesta huolimatta. Vielä on kuukausi edessä pukin malttamatonta odottelua, ja joulupukista onkin puhuttu lakkaamatta eilisen jälkeen!

Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille <3

Olitteko katsomassa joulukadun avajaisia Helsingissä tai jossain muualla?