Mitä meidän kodin etsintä -projektille kuuluu?

29.05.2019

Mua oikeastaan hävettää melkein kirjoittaa tämä postaus, kun oltiin talvella niin varmoja siitä, että ollaan tehty nyt hyvä suunnitelma ja päätöksiä, ja tiedetään tasan mitä halutaan. Tai siis, missä halutaan asua ja miten. Tässä kuluneen puolen vuoden aikana, kun ollaan asuntoja etsitty, katseltu ja tutkittu, meidän mieli on muuttunut jatkuvasti.

Näiden kuukausien aikana me ollaan huomattu se, miten paljon menee aikaa liikkumiseen päivän aikana niinä päivinä, kun mulla on tapaamisia tai tilaisuuksia. Se katkaisee työpäivän ihan täysin, jos lähden käymään lounastapaamisessa keskustassa. Ollessani taaperon kanssa kotona, vähensin tapaamiset ja tilaisuudet ihan minimiin, jolloin se ei juurikaan häirinnyt enkä sitä huomannut. Mutta tällä hetkellä mulla menee aina vähintään 2-4 päivää viikosta tapaamisissa ja tilaisuuksissa, jolloin sillä niihin kuluvalla ajalla on  merkitystä.

Matkoihin menee 45min per suunta julkisilla, jolloin esim. 1h tapaaminen vie lähes kolme tuntia päivästä. Tai jos on kaksi tilaisuutta, joiden välissä on tunti. Silloin niihin meneekin jo yhteensä viisi tuntia. Ja toki, vaikka matkojen aikana voi hoitaa esim. puheluita ja sähköposteja, se vaikuttaa silti tosi paljon siihen, minkä koen kuitenkin olevan pääasia: kirjoittamiseen. Siihen tarvitaan aikaa ja erityisesti rauhaa.

Tietysti tämän voisi ratkaista hankkimalla esim. toimistotilan keskustasta ja tekemällä siitä itselle tukikohdan työpäiviin, silloin se 45min menisi vain aamuisin ja iltaisin matkoihin. Mutta tällä hetkellä koen, että haluan tehdä töitä pääosin juuri kotoa. Se on se mun juttu. Pystyn maksimoimaan ajankäytön niinä päivinä kun muita menoja ei ole, ja mulle sopii parhaiten kirjoittaminen oman kodin rauhassa. En myöskään halua maksaa erikseen toimistotilan vuokraa koko ajalta, jos käyttäisin sitä vain niinä päivinä kun hengaan keskustassa.

Ilmastoraporttikin herätteli ajattelemaan pidemmällä tähtäimellä. Halutaanko me jatkaa asumista kaukana, jolloin omaa autoa tulee väistämättä käytettyä julkisia, pyörää ja kävelyä enemmän? Halutaanko me ostaa iso talo tai paritalon puolikas? Vai haluttaisiinko me asua vähän lähempänä ja tiiviimmin tai edes samoissa neliöissä kuin nyt ja pienentää meidän hiilijalanjälkeä nykyisestä edes vähän? Tarvitaanko me iso ja valtava talo meidän ympärille, vai riittäisikö kompaktimman kodin ympärille inspiroiva ympäristö, harrastusmahdollisuudet ja läheiset, joista suurin osa asuisi siinä samassa ympäristössä?

Nyt asutaan kaukana lasten harrastuksista, jolloin heitä joutuu väistämättä vielä vuosien ajan viemään ja hakemaan useana iltana viikossa, varsinkin kun he kasvavat ja esim. viikottaisten treenikertojen määrä on jo nyt lisääntynyt kahdella ja kolmas vasta aloittelee harrastus-uraansa. Haluttaisiinko asua kaikkien harrastusten lähellä, jolloin he voisivat itsekin käydä niissä helposti? Tällöin ei tarvitsisi ollenkaan miettiä sitä puolta, kuinka monta iltaa viikossa pystyy tulevaisuudessa itse viettämään harrastusrumban parissa, vaan treenimäärän voisi valita puhtaasti lapsen oman kiinnostuksen pohjalta.

Halutaanko asua kaukana läheisistä, jolloin heitä on mahdotonta tavata niin usein kuin haluaisi? Vai haluttaisiinko asua lähempänä, jolloin voisi sopia esim. extempore-treffit samalle illalle milloin vaan. Silloin meillä olisi tukiverkkokin lähellä ja voitaisiin lähteä vaikka Oton kanssa muuten vaan leffaan joku ilta sen jälkeen, kun lapset on menneet nukkumaan, kun joku läheisistä voisi helposti vaikka tulla meille hengailemaan ja valvomaan lasten unta.

Tai entä jos vaikkapa Otto saisi mielettömän mahdollisuuden lähteä ulkomaille vuoden työprojektiin? Jos meillä olisi iso talo kaukana keskustasta, sitä voisi olla vaikea saada vuokrattua vuodeksi tai myytyä pois nopealla aikataululla. Mutta jos meillä olisi fiksun kokoinen perhekoti lähellä keskustaa, sen voisi hyvinkin saada vuokrattua määräaikaisesti. Ulkomailla asuminen on yksi meidän suurista haaveista, joka voisi olla mahdollista toteuttaa, jos tehdään sen eteen kovasti töitä. Lapsillekin voisi olla aivan mieletön kokemus olla joskus vuosi kansainvälisessä koulussa ja tutustua uuteen kulttuuriin ja kieleen. Suuri seikkailu, josta voisi oppia aivan älyttömän paljon. Mutta sekin on vain jos – eihän sitä voi vielä tietää mitä vaikka seuraavan viiden vuoden aikana tapahtuu.

Sitten on vielä se toinen puoli, joka haluaa tarjota lapsille lapsuuden siellä samassa tutussa paikassa, jossa he ovat aina asuneet. Samassa koulussa, samojen kavereiden kanssa, jotka heillä aina on ollut. Toisaalta olen tajunnut sen, että vaikka me itse päätettäisiin asua aina samassa paikassa, muut voivat kuitenkin muuttaa. Vaikka me pysyttäisiin aina paikallaan, kaikki muu ympärillä voi kuitenkin muuttua ihan milloin vaan. Mehän päätetään vain siitä, mitä meidän perhe tekee. Ikinä ei voi elämässä tietää mitä tapahtuu, ei meidän eikä muiden.

En kuitenkaan koskaan haluaisi lapsille sellaista tunnetta, että he eivät juurru mihinkään ja heidät raahataan aina uuteen paikkaan kun he ehtivät tottua edelliseen. Haluan, että heillä on turvallinen olo ja he voivat rakentaa kestäviä ystävyyssuhteita ja muistoja. Haluan, että koti on heille tuttu ja rakas turvapaikka. Siksi mulle on todella tärkeää kuunnella heitä herkällä korvalla tässä asiassa.

Me ollaan Oton kanssa kaksi ääripäätä omien lapsuuksiemme kanssa: Toinen on asunut lapsuutensa rauhallisessa pikkukaupungissa lähellä pääkaupunkia ja toinen asunut keskustassa korttelin päässä metroasemasta. Toinen on asunut kyllä lapsuudessa ulkomailla, mutta sen jälkeen käynyt eskarin, peruskoulun ja lukion samassa paikassa, samojen ihmisten kanssa. Toinen taas on vaihtanut koulua alakoulun jälkeen eri yläkouluun kuvisluokalle, puolivälissä yläkoulua Helsingistä Ouluun ja vielä kesken lukion vaihtanut lukiota. Ja aina tutustunut uusiin ihmisiin ja saanut uusia ystäviä vanhojen lisäksi.

Kummallakin meillä on ollut onnellinen lapsuus ja meillä on molemmilla paljon ystäviä, myös niitä ystäviä, jotka on tuntenut ihan ikuisuuden. Se, että muuttaisi eri paikkaan ei siis ainakaan mun mielestä sulje pois kestävien ystävyyssuhteiden mahdollisuutta, enkä itse osaa nähdä myöskään koulun vaihtamista lähtökohtaisesti huonona asiana. Mulle se oli aina jännittävää ja hauskaa, vaikka oli se tietty myös aina vähän haikeaa. Me juteltiin aina äidin kanssa avoimesti siitä, kun vaihdettiin paikkaa ja äiti antoi aina mun osallistua päätöksentekoon tosi vahvasti.

En itsekään siis ikinä haluaisi, että lapset joutuvat käymään tällaisia isoja muutoksia läpi, elleivät itse missään nimessä sitä halua. Koskaan en pakottaisi lapsia siihen, mikäli he itse olisivat täysin sitä vastaan. Ennemmin pakottaisin itseni silloin asumaan siellä, missä lapsilla on paras olla ja valitsisin tehdä elämästä mahdollisimman hyvää siellä niillä resursseilla mitä on ja keksimään muunlaisia ratkaisuja.

Me ollaan tänä keväänä kyseenalaistettu aivan kaikki asumiseen liittyvät suunnitelmat ja se on tehnyt asunnon etsinnästä vaikeaa. Ei me oikeasti tiedetäkään mitä me halutaan.

Helpointahan olisi siis vaan olla päättämättä mitään ja jatkaa tässä nykyisessä asumista hamaan tulevaisuuteen. Samaan aikaan säntillistä säästäjää kuitenkin ärsyttää laittaa jäätävä summa rahaa jonkun muun taskuun joka kuukausi, kun sen voisi myös käyttää kokonaan omaan asuntoon ja omaisuuden kerryttämiseen. Silmissä vilisevät euron kuvat ja hirvittää se, miten iso summa rahaa niistä asumisoikeus-vastikkeista vuodessa tai kolmessa kertyy.

Tämä oli tosi helppoa silloin kun keskusta (tai asunnon ostaminen) ei edes ollut mikään realistinen vaihtoehto meille taloudellisesti, mutta nyt kun on vaihtoehtoja, on myös vaikeuksia päättää. Tämä on niin pirun iso päätös! En tiedä, halusin vaan kertoa tämän, kun joku varmasti jo ihmettelee, että miksi me ei olla jo ostettu kotia. Niin siksi, kun ei me osata päättää. Siksi me ollaan painettu jarrua. Eikä meillä ole hajuakaan miten tällaisen päätöksen saa tehtyä tai onko olemassa ratkaisua, joka ei ahdistaisi ollenkaan.

Miten voi tehdä tällaisen suuren päätöksen? Pitäisikö meidän tehdä joku + ja – -lista ja vaan rationaalisesti miettiä kumpi on parempi ratkaisu, vaikka se tuntuu mahdottomalta? Pitäisikö vaan tehdä joku päätös ja just go with the flow? Vai pitäisikö vaan rauhassa odotella, että miltä tuntuu vaikka vuoden päästä ja selkenevätkö ajatukset nykyisestä?  


Vartalon muutokset kolmen lapsen äitinä

28.05.2019

Siitä on jo yli kahdeksan vuotta kun mä tulin ensimmäisen kerran raskaaksi. Näiden vuosien aikana mun paino on vaihdellut parhaimmillaan (tai pahimmillaan) 25 kiloa, vaikka raskauskiloja sainkin enimmillään 17. Olen käynyt ison pään sisäisen matkan niiden kilojen kanssa ja tutustunut mun vartaloon raskauksien ja imetysaikojen jälkeen kolme kertaa uudelleen. Jokainen raskaus on muuttanut mun vartaloa omalla tavallaan, eikä niiden muutosten hyväksyminen ole aina ollut niin helppoa. Tällä hetkellä koen kuitenkin olevani oman vartaloni kanssa enemmän sinut kuin koskaan ennen.

Se ei johdu siitä, että olisin nyt milliäkään timmimpi kuin aiemmin. Päin vastoin. Tämä kolmas palautuminen on ollut hitaampi prosessi kuin aiemmat kaksi kertaa ja tällä kertaa mun vatsaan jäi myös pieni erkauma vatsalihaksiin.

Eka raskaus kahdeksan vuotta sitten muutti mun kroppaa enemmän kuin mikään muu siihen mennessä. Rakastin kasvavaa vatsaa, enkä kriiseillyt vartalosta, vaikka se paljon muuttuikin. Nautin siitä, kun ekaa kertaa elämässäni sain muotoja. Ensimmäisen raskauden jälkeen palauduin melko nopeasti eikä mulla ollut sen suurempia vaivoja, paitsi lantion nivelten kivut ekoina viikkoina. Pehmeät muodot hävisivät yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin, vain muutamat raskausarvet jäivät lantiolle.

Ehdottomasti nopein palautuminen mulla on kuitenkin ollut tokasta raskaudesta. Silloin tuli vähiten kiloja ja mulla oli synnytyksen jälkeen niin hyvä olo, että unohdin koko ajan olevani vasta synnyttänyt. Muistan kun juoksin täysillä vaunujen kanssa bussiin 10 päivää synnytyksestä ja vasta bussissa tajusin, että ei hitto, mähän olen vasta synnyttänyt, tuleeko mulle nyt joku kohdun laskeuma juoksemisen takia. Mutta ei onneksi tullut. Sain muutaman arven lisää, mutta muuten toinen raskaus ei muuttanut vartaloa mitenkään. Tokan raskauden jälkeen mun paino alkoi imetyksen myötä tippumaan nopealla tahdilla alaspäin ja olin silloin tosi hoikka, jopa useamman kilon hoikempi kuin ennen raskauksia. En kokenut sitä vartaloa omakseni, vaan painon jatkuva putoaminen ja siihen liittyvät kommentit ahdistivat.

Kolmannen raskauden aikana mun oli kuitenkin lopulta vaikea suhtautua ennätysnopeasti muuttuvaan kroppaan. Matka siitä, kun paino oli ihan liian alhaalla siihen, että mua kutsuttiin mm. buldogiksi mun pyöristyneiden poskien vuoksi ei ollut se helpoin tie. Se tuntui välillä tosi pahalta. Raskauskiloja ei tullut sen enempää kuin aiemminkaan, mutta se fyysinen muutos oli silti suuri.

Olen aiemminkin kertonut siitä, miten pahalta vartalon arvostelu raskausaikana tuntui ja miten hukkasin oman tyylini silloin. Ne samat fiilikset jatkuivat pitkään myös synnytyksen jälkeen. Kolmannella kerralla palautuminen myös oli ihan oikeastikin aiempaa hitaampaa. En tiedä vaikuttiko siihen ikä vai se, että kroppa venyi jo kolmannen kerran, mutta vaivoja ja esim. liitoskipuja oli paljon enemmän ja ne kestivät useamman viikon. Paino ei myöskään lähtenyt putoamaan erityisen nopeasti.

Jo silloin jälkitarkastuksessa vuonna 2017 yritin myös kysellä neuvolalääkäriltä, että tuntuuko vatsalihaksissa erkaumaa, mutta hän ei osannut siihen sanoa juuta eikä jaata. Aloitin treenaamisen tosi varovasti raskauden jälkeen 2017 syksyllä, enkä tehnyt mitään liikkeitä, jotka olisivat osuneet mahdolliseen erkaumaan. Vauvavuoden aikana vältin kaikkia niitä liikkeitä, jotka on kielletty, mikäli erkauman mahdollisuutta ei ole voitu poissulkea. Yritin kyllä kokeilla erkaumaa vatsastani itsekin, mutta en tietty ole mikään ekspertti, niin se mun tunnustelu oli vain sellaista mutu-tuntumaa.

Koska treenasin aktiivisesti lantionpohjalihaksia, mulla ei ole ollut esim. virtsankarkailuongelmia tai muita. Ainoa oire mun erkaumasta on olleet alaselkäkivut vuoden synnytyksen jälkeen ja esim. juostessa ja pömpöttävä vatsa heti navan alapuolelta. Sille ei ole tapahtunut mitään, vaikka mitä olen yrittänyt. Kivut selästä ovat onneksi helpottaneet ajan myötä.

Kävin jopa vatsalihasten erkauman kuntouttamiseen synnyttäneille naisille tarkoitetun kurssin, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta mun erkaumaan. Se johtuu siitä, että mun vatsalihasten erkauma on venynyttä lihaskalvoa ja mun synnytyksestä oli aikaa jo pari vuotta. Vahvistuksen erkaumalle sain vasta tänä keväänä, kun asiantunteva lääkäri kokeili ja sormet upposivat syvälle mun mahaan navan kohdalta.

Jos erkauma ei ole ekan vuoden aikana kuntoutunut, se ei siitä enää itsekseen kuulemma kuntoudu (T. lääkäri, jolta kysyin). Se ei ole pelkkää rasvaa jonka voisi vain polttaa vaan se on venynyttä lihaskalvoa ja iho-rasvakudosta. Ihan samalla tavalla kuin laihduttaessa tai raskauden jälkeen nahka voi jäädä roikkumaan, eikä se ylimääräinen nahka häviä itsekseen, ei myöskään häviä mun erkauma. Muihin raskauden tai synnytyksen jälkeisiin vaivoihin fysioterapia tai liikunta voi tuoda helpotusta vielä vuosienkin jälkeen, mutta se mun erkauma ei siitä mihinkään katoa. Ainoa keino korjata se on abdominoplastia eli vatsanpeitteiden korjausleikkaus. Mutta sitä mulla ei ole suunnitelmissa.

Toistaiseksi erkauma ei aiheuta mulle fysiologisia ongelmia, eikä se joka päivä jossain vaiheessa päivää esiin enemmän tuleva pieni pömppö mua häiritse. En ole myöskään vielä varma, onko meidän lapsiluku täynnä ja tuntuisi turhalta käydä läpi suuri toimenpide, jonka tulokset sitten häviäisivät kuin tuhka tuuleen mahdollisen tulevaisuuden raskauden myötä. Mutta jos mua joskus tulevaisuudessa häiritsee, tulee selän kanssa ongelmia tai erkauma pahenee, on hyvä tietää, että sellainenkin vaihtoehto on olemassa.

Merkittävän suuri erkauma voi hoitamattomana aiheuttaa pahoja selkävaivoja ja johtaa myöhemmin jopa selkäleikkaukseen. Selän kuormitus on erilainen kun vatsalihakset eivät hoida omaa osuuttaan ja selkäranka kuluu silloin niiltä osin, mihin paine kohdistuu. Silloin abdominoplastia on ainakin lääkärin mukaan lievempi (ja ennaltaehkäisevä) keino kuin selkäleikkaus ja sen voi saada myös julkisella puolella, jos erkauma aiheuttaa vakavaa haittaa. Mun maltillinen 3cm erkauma ei kuitenkaan välttämättä aiheuta mitään ongelmia ikinä, eikä siis kuulu julkisen puolen hoidon piiriin.  

Tällä hetkellä mä olen vaan iloinen, että erkauma varmistui, koska nyt mä osaan olla armollisempi itselleni ja omalle vartalolleni. En olisi mitenkään voinut välttää erkaumaa, enkä voi sille mitään itse, että se siinä nyt on. Kyse ei ole siitä, että olisin muuten huonossa kunnossa tai en olisi pitänyt itsestäni huolta. Sen kyllä sanon, että olisi aivan älyttömän tärkeää, että neuvolalääkärit oppisivat tunnistamaan erkauman ja kokeilemaan sitä, koska ehkä munkin erkauma olisi voinut kuntoutua paremmin, jos olisin voinut tehdä jotain toisin jo heti synnytyksen jälkeen.

Se ei saa jäädä vain synnyttäjien vastuulle, että selvittää tietoa erkaumasta ja palutumisesta, koska kaikilla on siihen erilaiset voimavarat ja mahdollisuudet. Ainakin Helsingissä on tänä keväänä aloitettu kaikille tuoreille synnyttäjille pääsy ilmaiseksi äitiysfysioterapiaan, mikä varmasti edistää palautumista ja on tosi hyödyllinen ja hieno juttu! Varmasti ehkäisee myös niitä tulevaisuuden selkävaivoja. Tämä käytäntö saisi ehdottomasti muuttua koko Suomen laajuiseksi.

Erkauman lisäksi pysyviä muutoksia mun vartalossa kolmen raskauden jälkeen ovat oikeastaan vain ne raskausarvet ja navan ympäriltä tosi ohueksi venynyt iho. Haalistuneita arpia on lantiolla paljon ja mahassa joitakin vähän isompia, mutta ei kovin montaa. Lantio ei levinnyt pysyvästi, tissit eivät kasvaneet pysyvästi tai kadonneet ja painoa on n. 5kg enemmän kuin ennen mun ihan ensimmäistä raskautta. Tämä kroppa tuntuu mun omalta edelleen.

Tällä hetkellä mä olen tosi sinut mun vartalon kanssa ennen kaikkea siksi, että se toimii normaalisti ja se tuntuu hyvältä. Missään ei ole kremppaa, pystyn juoksemaan ja joogaamaan. Niska- ja hartiaseudun kivut on hellittäneet tänä keväänä täysin muutosten myötä ja olen vaan niin kiitollinen siitä, että voin hyvin ja jaksan. Oma fiilis on mulle ehdottomasti hyvinvoinnin tärkein mittari. Toivottavasti mä saan nauttia terveestä ja toimivasta kropasta mahdollisimman pitkään. Ainakin aion pitää siitä hyvää huolta!

Miten teillä on sujunut palautuminen raskauden/raskauksien jälkeen? Oletteko kärsineet erkaumasta tai saaneet jostain apua sen kuntouttamiseen? Onko palautuminen ollut erilaista eri raskauksissa? Miltä kropan muutokset ovat tuntuneet?