Tämä oli se tulos, jonka tutkijat saivat laajasta FINterveys2017 -väestötutkimuksesta. Tutkimuksen mukaan pikkulasten vanhemmat olivat tyytyväisempiä perhe-elämäänsä sekä saavutuksiinsa elämässä kuin muut 18–50-vuotiaat aikuiset. Pikkulasten vanhempien ja muiden samanikäisten aikuisten tyytyväisyydessä omaan taloudelliseen tilanteeseen ei ollut eroa. Pikkulasten vanhempien elintavat olivat terveyden kannalta hieman suotuisammat kuin muiden samanikäisten. Pikkulasten vanhemmat joivat harvemmin yli kuusi alkoholiannosta kerralla ja istuivat vähemmän ruudun ääressä vapaa-ajalla kuin muut samanikäiset aikuiset. Toki he myös kokivat hieman muita samanikäisiä harvemmin nukkuvansa riittävästi ja kärsivät psyykkisistä oireista saman verran tai aavistuksen vähemmän kuin muut samanikäiset, mutta lopputulema oli se, että lapsiperheillä yleisesti ottaen on ihan kivaa ja asiat hyvin. Samaistuin. (lähde: FINTerveys2017-tutkimus)

Nämä tutkimustulokset olisivat saattaneet mennä mulla aivan ohi ilman mun ihanan aktiivista seuraajaa, joka YLE:n uutisen aiheesta linkkasi mulle Instagramissa. Hän halusi kertoa uutisesta minulle, koska minä olen alusta asti puhunut meidän onnesta lapsiperheenä ja siitä, miten ihanaa mun mielestä on elää lapsiperheessä. Kaikkien näiden vuosien ajan olen mielipiteeni kanssa kuulunut julkisessa keskustelussa selkeään vähemmistöön.

Uutinen olisi saattanut mennä mulla ohi, koska se ei mitenkään hurjan laajasti noussut yleiseen keskusteluun. Törmäsin siihen yhdessä IG-Storyssa sen jälkeen kun olin itse lukenut sen ja siihen se jäi. Siitä ei tullut kohua, eikä suurta blogipostausten vyöryä kuten esimerkiksi taannoin siitä, että lapsiperheiden vanhempien yövalvomiset eivät jakaudu tasaisesti tai siitä, että äidit uupuvat täydellisyyden tavoittelusta. Niihin keskusteluihin osallistuin itsekin heti blogipostauksilla, mutta tämän postauksen tekemistä epäröin monta päivää. Eihän lapsiperheiden onnellisuudesta mitään shokkiotsikoita saa revittyä, vaan tämä on just sellainen tylsä aihe, jonka moni jättää huomiotta. Kun jaoin uutisen mun storyssa, lähes kukaan ei reagoinut millään tavalla, vaikka yleensä reaktioita ja keskustelua syntyy reippaasti paljon vähäpätöisemmistäkin aiheista.

Ja tässä on ehkä myös se syy, miksi keskustelu perhe-elämästä on mediassa niin vääristynyttä. On paljon helpompaa (ja esimerkiksi medioille kannattavampaa) tarttua niihin aiheisiin, jotka synnyttävät kiihkeää keskustelua ja keräävät paljon klikkejä ja jakoja. Shokeeraaviin ja negatiivisiin paljastuksiin, jotka saavat äänekkäimmät kertomaan lisää shokeeraavia ja negatiivisia asioita, jotka keräävät lisää klikkejä ja jakoja. Myös tutkimuksen yhteenvedossa todetaan, että mediasta välittyy hyvin raskas kuva pikkulapsiperheiden arjesta, vaikka tutkimuksen perusteella valtaosa lapsiperheistä voi oikein hyvin.

Mun mielestä se on aivan älyttömän surullista, miten monta kertaa esimerkiksi meidän elämää on epäilty kulissiksi. Aivan kuin ei olisi mahdollista olla onnellinen ja elää tasapainoista elämää hyvinvoivassa parisuhteessa, jos on pienten lasten vanhempi. Tämä tutkimus osoittaa, että aika moni muukin elää tätä ihan samanlaista kulissia mukavaa lapsiperheen arkea ja nauttii siitä.

Muutama vuosi sitten pyysin ihmisiä kertomaan positiivisia ja ihania asioita perheistään median antaman negatiivisen kuvan vastapainoksi (en siis väittämään, että mitään negatiivista ei ole, vaan ainoastaan kertomaan vaihteeksi myös jotain kivaa). Mulle jopa suututtiin siitä. Että miksi ei saisi puhua siitä, miten rankkaa on ja eikö mun mielestä ole hyvä, että niistä huonoistakin asioista puhutaan. Siitä huolimatta, että olin tekstissä selkeästi kirjoittanut, että mielestäni on tosi hyvä, että negatiivisista asioista puhutaan ja ihmiset saavat sitä kautta vertaistukea ja tekevät vaikeudet näkyvämmiksi. Halusin vaan vastapainoksi kiinnittää välillä huomiota myös niihin hyviin asioihin. Kommenttiboksissa ne hyvät ja ihanat asiat jäivät täysin näiden vihaisten kommenttien varjoon. Mä hämmennyin siitä, koska en osannut olettaa, että niin kävisi.

Jotain julkisessa keskustelussa on muuttunut muutamassa vuodessa, tai sitten mä osaan nykyään ilmaista itseäni paremmin (epäilen), sillä pari viikkoa sitten kun pyysin ihmisiä kertomaan, miksi he rakastavat omaa perhettään, kukaan ei suuttunut. Sen sijaan keräsin valtavan määrän aivan ihania vastauksia ihmisiltä. Niistä vastauksista tuli hyvä mieli ja sellainen olo, että teidän perheissä on älyttömän paljon rakkautta ja ihania asioita. Mulle ei tullut niistä sellainen olo, että kukaan näistä ihmisistä ei olisi koskaan ollut ihan pirun väsynyt valvottuaan yön vauvan kanssa, tai kironnut joskus koko perheeseen iskenyttä oksennustautia tai riidellyt väsyneenä puolison kanssa. Mulle tuli vaan sellainen olo, että niistä ihan tavallisista lapsiperhearjen jutuista huolimatta (tai juuri niiden vuoksi) monet näkevät ihan hirveästi ihanaa ja hyvää ja rakastettavaa siinä omassa perheessä ja arjessa.

Musta tuntuu, että lähes aina kun puhutaan lapsiperheiden onnesta tai hyvinvoivasta pienten lasten vanhempien parisuhteesta, pitää laittaa hirveästi disclaimereita, että tiedostaa kyllä, että kaikilla ei ole asiat näin hyvin ja muistuttaa, että meilläkin on oksutauteja ja meilläkin joskus valvotaan tai kinastellaan tai syödään eineksiä. Muuten joku tulee samantien huomauttamaan. Sen sijaan jos joku lapseton kertoo omasta onnesta tai parisuhteesta, mitään disclaimereita ei tarvita (tai en ainakaan huomaa niitä samalla tavalla). Silloin kaikki tuntuvat ymmärtävän, että tollakin Riitta-Maijalla on varmasti joskus flunssa tai PMS, mutta se on niistä huolimatta onnellinen. Niiden vaikeuksien olemassaoloa ei tarvitse erikseen korostaa. Miksi lapsiperheiden kohdalla pitää muistaa muistuttaa, että meilläkin kärsitään joskus?

 

Tämä tutkimuksen yhteenveto oli ihanaa luettavaa ja mulle tuli siitä hyvä mieli. Pikkulasten vanhemmista valtaosa, eli n. 8/10, on tyytyväisiä saavutuksiinsa elämässä. Perhe-elämäänsä tyytyväisiä pikkulasten vanhemmista on lähes 9/10. Muilla samanikäisillä aikuisilla vastaavat osuudet ovat pienempiä. Voi kun näistä hyvistä asioista puhuttaisiin vieläkin enemmän. (lähde: FINTerveys2017-tutkimus)

Edelleen olen sitä mieltä, että on aivan mahtavaa, että raskaista tai negatiivisista asioista keskustellaan avoimesti. Niistä saa ja pitää puhua. Olisi silti hienoa, että niistä ihanistakin asioista puhuttaisiin mediassa yhtä innokkaasti. Olisi mahtavaa, että media ja julkinen keskustelu heijastelisi nykyistä paremmin tämän tutkimuksen tuloksia ja lapsiperheiden todellista tilaa, jotta kenellekään perhe-elämästä mahdollisesti haaveilevalle ei syntyisi vääristynyttä kuvaa. Kaikki erilaiset äänet pitäisi saada kuuluviin. Tällä hetkellä median antama kuva perhe-elämästä on 9/10 väsymystä ja masennusta, vaikka tutkimuksen mukaan vanhemmista 12% on masentuneita (aavistuksen vähemmän kuin samanikäiset lapsettomat aikuiset) ja 1/3 kokee saavansa liian vähän unta. (lähde: FINTerveys2017-tutkimus)

Samalla kun toivon muutosta mediassa ja asenteissa, toivon myös, että lapsiperheiden hyvinvointi lisääntyisi entisestään ja yhä harvempi joutuisi kärsimään mielenterveyden ongelmista tai jäisi väsymyksen kanssa yksin, oli lapsia tai ei. Avoimella keskustelulla on tässä varmasti oma tärkeä roolinsa.

Itse aion jatkaa samalla tiellä, jolla olen jatkanut jo pian yhdeksän vuotta. Kerron avoimesti niin meidän kuin muidenkin lapsiperheiden erilaisia tarinoita, iloineen ja suruineen, mutta positiivisen kautta. Jaan (entistäkin hanakammin) positiivisia ja ei-shokeeraavia artikkeleita silloin kun sellaisiin törmään. Puhun lapsiperheiden erilaisuuden huomioimisen puolesta ja peräänkuulutan sitä, että lapset saavat olla näkyvä ja arvokas osa yhteiskuntaa, ihan kuten kaikki muutkin.