Ihanat erilaiset perheet: Viivi, Antti, Vilja, Varpu, Akseli & Minni

26.05.2019

Tämän vuoden aikana tulen esittelemään täällä blogissa 12 ihanaa, erilaista perhettä, jotka kaikki ovat lähteneet perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa siinä omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen. Tänään on vuorossa sarjan neljäs perhe. Ensimmäisen perheen tarinan voit lukea täältä, toisen perheen tarinan täältä ja kolmannen perheen tarinan täältä.

Ihanat erilaiset perheet: Antti 28, Viivi 29, Vilja 7, Varpu 7, Akseli 5 & Minni 3, sekä koira Iines ja kissa Vilma.

Juoksen hikikarpalot otsalla terassin portille, vaikka ihan turhaan edes jännitän. Siellä minne olen menossa, ei tarvitse stressata muutaman minuutin myöhästymistä tai mitään muutakaan. Pihalta Viivi jo huutaakin kuuluvalla äänellä “Moi!” ja kutsuu terassille istumaan. Aurinko paistaa täydeltä taivaalta ja pöydässä on iso kupillinen mansikoita. Pian Anttikin istahtaa meidän kanssa alas. Aika täydelliset puitteet haastattelulle.

Sitten on aika ottaa selvää, millaista on arki kuusihenkisessä uusperheessä, jossa on yksi lääkäri, yksi lääkäri- ja hammaslääkäriopiskelija, yksi diplomi-insinööriopiskelija, kaksi yrittäjää, yksi taekwon-don tuore maailmanmestari, neljä alle 8-vuotiasta lasta, kissa ja koira.

Toinen kerta toden sanoo

Viivi ja Antti tapasivat toisensa ensimmäistä yökerhossa Helsingin keskustassa vuonna 2010. Tuolloin 19-vuotissynttäreitään juhlimassa ollut Antti hymyili Viiville väkijoukon yli ja tuli juttelemaan.

– Tapailtiin kuukauden verran, mutta aika ja paikka olivat väärät, joten meidän suhde ei oikein lähtenyt käyntiin. Meni pari kuukautta ja huomasinkin olevani raskaana toiselle miehelle. Siitä meni ehkä puolitoista vuotta, niin me alettiin uudelleen tapailemaan Antin kanssa, Viivi muistelee.

Nuori yksinhuoltaja kohtasi ennakkoluuloja

Silloin kun Viivi sai ensimmäistä kertaa tietää olevansa raskaana, hänellä ei ollut opiskelupaikkaa, hän asui äidin luona, eikä hänellä ollut poikaystävää.

– Se oli aluksi tosi iso shokki ja olin miettinyt raskauden keskeytystä, kunnes selvisi lääkärissä, että odotan kaksosia. Silloin tein sen päätöksen, että tää on se mun tie, nyt olen vastuussa näistä lapsista ja suojelen heitä.

Vielä ensimmäisellä neuvolakäynnillä hoitaja yritti puhua Viiviä tekemään raskaudenkeskeytyksen.

Lopulta hän kuitenkin vain ohjasi Viivin neuvolapsykologin puheille.

– Pointtina oli, että mua valmennettiin kohti äitiyttä, koska olin riskiryhmää. Mä otin avun tosi kiitollisena vastaan.

Psykologi oli Viiville todella suuri tuki ja eräänlainen äitihahmo, joka tuki Viiviä kaikilla elämän osa-alueilla raskausaikana. He tekivät yhdessä paljon mielikuvaharjoituksia tulevasta.  Lisäksi tulevan nuoren yksinhuoltajan tukena oli sairaalan sosiaalityöntekijä, joka auttoi paljon käytännön asioissa, kela-asioissa ja opiskelemaan hakemisessa.

Viivi tosiaan haki raskausaikana myös lääketieteelliseen, mutta ei päässyt silloin sisään.

– Mulla oli ajatus, että se oli se viimeinen kerta kun haen, koska en enää yksinhuoltajana pysty ikinä hakemaan lääkikseen. Silloin se tuntui tosi lopulliselta.

Yhteiskunnan ja tukiverkoston apu ja tuki raskausaikana oli huojentavaa.

– Olin tosi kiitollinen siitä, että pystyin oikeasti tarjoamaan lapsille riittävän hyvän elintason yhteiskunnan tuella. Luottamus tulevaisuutta kohtaan kasvoi, kun musta pidettiin niin hyvää huolta ja oli ammatti-ihmisistä ja ystävistä ja perheestä koostuva tukiverkosto. Tiesin, että tulen pärjäämään yksin kaksosten kanssa.

Yksin kaksosten äidiksi

Viivi ja Antti pysyivät ystävinä silloinkin, kun Viivi odotti kaksosia.

– Olin raskaana aika pitkällä ja mulla oli jo iso maha, kun näin sattumalta Antin ja Antin äidin kaupassa. Antin äiti on kertonut mulle myöhemmin, että Antti oli sanonut hänelle, että hän ei muistanut miten kaunis Viivi on. Vaikka mä olin viimeisillään raskaana ja turvonnut!

Kaksoset syntyivät syyskuussa 2011, ja itsekin kaksosena Viiville kaksosten vanhemmuus tuntui jopa normaalimmalta ajatukselta, kuin se, että olisi saanut vain yhden vauvan.

– Kun tytöt syntyi, niin se oli tosi ihmeellistä. Mä olin sellaisessa rakkauskuplassa ja oli tosi vahva yhteisöllisyyden tunne kaksosten kanssa. Me oltiin kolmen kopla ja meillä meni tosi hyvin.

Vaikka kaksoset heräilivät tosi paljon vauvavuonna, Viivi jaksoi arjessa. Kerran viikossa joku läheisistä tuli valvomaan yhden yön vauvojen kanssa, jotta Viivi sai nukkua. Se oli korvaamaton apu.

Ystävyys muuttui rakkaudeksi

Kaksosten vauvavuonna Viivin ja Antin ystävyys alkoikin syventyä pikkuhiljaa rakkaudeksi.

– Antti oli tosi kiinnostunut musta ja vauvoista ja piti meistä huolta. Me viestiteltiin koko ajan. Ensin ajattelin, että en halua Anttia rikkomaan meidän triombioosia ja synergiaa, mutta

aika nopeasti mä sitten rakastuin Anttiin.

Lasten myötä Viivin parinvalintakriteerit olivat muuttuneet ja hän alkoi nähdä Antin uusin silmin. Antin luotettavuus vetosi Viiviin, ja Viivi itsekin oli muuttunut nopeasti äitiyden myötä vastuuntuntoisemmaksi.

– Muut nuoret kasvavat pikkuhiljaa kohti aikuisuutta, mutta mä kasvoin suoraan äitiyteen. Lapset kasvoivat ja itse kasvoin samaa tahtia siinä rinnalla.

Viivin nuoruus oli rankka ja silloin kun Viivi ja Antti tapasivat ensimmäistä kertaa, Viivi oli vielä aika ahdistunut ja nuoruuden traumat painoivat taustalla. Lasten syntymä kuitenkin muutti kaiken.

– Siinä missä aiemmin olin ollut kiertoteillä, yhtäkkiä pääsinkin pääväylälle ja tiesin tasan mihin olin menossa. Kyse ei ollutkaan enää vain musta, vaan jostain paljon suuremmasta, hän kertoo.

Yhteinen vauva ilmoitti pian tulostaan

Kun Viivi ja Antti alkoivat seurustelemaan kesällä 2013, Akseli oli jo matkalla, mutta he eivät vielä tienneet sitä.

– Seuraavana päivänä siitä kun me alettiin seurustelemaan, Antti sanoi, että se vie mut alttarille. Ja vähän ajan kuluttua siitä me huomattiin, että olin raskaana. Se oli heti vakavaa, koska mulla oli lapsia enkä halunnut enää mitään pientä säätöä. Heti oli selvää, että mennään loppuun asti yhdessä. Oli kiva, että vasta sen jälkeen raskaus tuli ilmi.

Vielä kerran lääkiksen pääsykokeisiin

Antti opiskeli silloin itse lääkiksessä ja Antille oli heti alusta asti selvää, että hän tukee Viiviä hänen haaveessaan opiskella lääkäriksi. Akselin raskausaikana Viivi alkoikin jälleen lukea pääsykokeisiin Antin avustuksella, vaikka oli jo kerran luopunut haaveesta enää ikinä hakea sinne.

Antin ja Viivin näkemykset Akselin raskausajasta eroavat hieman toisistaan.

– Mä olin vähän semmonen perfektionisti vielä silloin, halusin kauheesti saada hyviä arvosanoja kaikesta. Tein liikaa hommia ja treenasin tosi paljon. Siinä oli aika paljon tiimityötä, että sain tehtyä kaiken, Antti kertoo.

Viivi taas koki, että elämä helpottui tosi paljon kun Antti astui kuvaan, kun oli ollut aina vaan yksin kaksosten kanssa. Se, että Antti tuli jakamaan sitä arkea kevensi taakkaa valtavan paljon ja mahdollisti sen, että Viivi pystyi taas hakemaan lääkikseen. Lääkiksen opiskelijana Antti pystyi auttamaan tosi paljon ja hän antoi Viiville aikaa lukea pääsykokeisiin.

– Oli se aikamoista härdelliä kun vain Antilla oli ajokortti ja meillä ei ollut omaa autoa ja piti heittää Antin äitiä työpaikalle ja lapsia päiväkotiin ja itsensä paikasta toiseen. Halvalla päästiin, mutta oli se aika rankkaa, kyllä siinä meni monta tuntia päivässä pelkästään jo ajamiseen, Viivi muistelee raskausaikaa.

Jälkeenpäin molemmat ovat kuitenkin onnellisia siitä, että jaksoivat tehdä kovasti töitä haaveidensa eteen silloinkin, kun se ei ollut ollenkaan helppoa.

– Kaikki se vaiva on tuonut meidät tähän pisteeseen ja ollaan oikeasti tehty niin paljon työtä. Nyt voi optimoida ja ottaa jo vähän rennommin ja alkaa nauttimaan sen työn hedelmistä.

Rankka raskaus päättyi kiireelliseen sektioon

Raskausajat eivät ole olleet Viiville kovin ihanaa aikaa, eikä Antillekaan ole ollut helppoa katsoa vierestä Viivin ikävää oloa.

– Voin aina pahoin raskausaikana ja olen älyttömän väsynyt. Käytössä on ehkä 10% siitä energiasta mikä normaalisti on. Henkilökohtaisesti se on mulle rankkaa aikaa olla raskaana. Mutta se loppuu onneksi heti, kun lapsi on ulkona.

Akselin synnytys vuonna 2013 kesti monta päivää ja päättyi kiireelliseen sektioon.

– Akselilla oli reikä keuhkoissa ja infektio päällä, Viivi muistelee.

Viivillä taas oli paha kohtutulehdus ja molemmat olivat letkuissa monta päivää. Akseli oli lastenosastolla tehovalvonnassa ja Viivi yksin synnyttäneiden osastolla ilman vauvaa pumppaamassa maitoa.

– Semmosta se on, meni ihan hyvin mun mielestä. En pahalla muistele. Olipahan siinäkin kokemusta. Opinnoissa ollaan nähty kuolleita ihmisiä ja kuolleita sikiöitä. Jos lopputulos on se, että lapsi on hengissä ja äiti on hengissä ja terve, niin se on jo lottovoitto, jota osaa arvostaa, Antti summaa.

Heti valmis isäksi

Akselin syntyessä Antista tuli ensimmäistä kertaa biologinen isä 22-vuotiaana.

– Antti oli tosi valmis ja innokas oppimaan perhe-elämää ja isyyttä silloin kun hän hyppäsi mukaan. Hän kasvoi heti perheenisän saappaisiin, vaikka jonkin verran olikin kasvukipuja ja kaverit elivät ihan eri elämänvaihetta, Viivi kehuu.

Molempien varhaisaikuisuus jäi melko lyhyeksi vanhemmuuden myötä, mutta he eivät haikaile nuoruusvuosien perään, vaikka silloin muutoksissa oma käsittelynsä olikin.

– Se nuorena vanhemmaksi tuleminen on ollut semmonen asia, mikä varmasti nyt tällä hetkellä elämässä on iso etu. Tuntuu, että arvot on kohdillaan ja pystyy elämään täyttä elämää. Se on tehnyt mut paljon epäitsekkäämmäksi kun olen vanhempi ja osaan tehdä synergistisiä ratkaisuja, jotka huomioivat muutkin ihmiset ympärillä, Antti pohtii.

Aiemmin Viivi jopa häpesi sitä, että oli nuori äiti, mutta nykyisin hän näkee sen valtavana vahvuutena.

– Se on hieno asia, mutta se ei ollut ympäristön mielestä aiemmin hyvä asia. Oli sillon tosi kova hinta erottua joukosta, mutta nyt se on ihan mieletön voimavara. Vaatii rohkeutta tehdä sellaisia ratkaisuja, että hyppää mukaan perheen elämään tai pitää lapsen yksin. Siinä ei kuunnella muita, vaan se ratkaisu pitää tehdä ihan itse.

Koska Antti oli ollut mukana Viivin ja kaksosten elämässä lähes alusta asti, hän tiesi kyllä mihin oli ryhtynyt, eikä perhe-elämä tullut shokkina.

– Mutta tietty kyllä se arki yllätti vähän, varsinkin Akselin syntyessä, koska en ollut elänyt sitä vauvavuotta.

Viivi taas yllättyi siitä, miten antoisaa ja tasapainoista lapsiperheen elämä voi parhaimmillaan olla.

– Se oli ihan uusi juttu mulle miten se kaikki turva on oikeasti siinä omassa perheessä. Se on mulle ihmeellistä, Viivi kertoo.

Perheen kuopus Minni syntyi kesäkuussa 2016 ja otti oman paikkansa.

Yhteinen perhe-elämä ei tarkoita omista haaveista luopumista

Molemmille tuli hyvin nopeasti selväksi, että yhteinen perhe-elämä ei tarkoita sitä, että luovuttaisiin omista haaveista tai tavoitteista, kuten Antin ammattiurheilu-urasta.  Antille oli alusta asti selvää, että Viivin täytyy saada toteuttaa unelma lääkikseen hakemisesta.

– Antti oli yksi ainoita, joka puski mua tavoittelemaan mun unelmaa ja uskoi että pääsen lääkikseen. En ilman Anttia olisi lähtenyt hakemaan enää, enkä olisi päässyt. Antin mielestä se oli itsestäänselvyys, että haen, eikä ollut edes muita vaihtoehtoja, Viivi muistelee.

– Kun tekee ratkaisuja, niin pitää aina miettiä mitä katuisi vähiten. Se voi tuntua sillä hetkellä pahalta, mutta jälkeenpäin se palkitsee, Antti jatkaa.

Antti taas pelkäsi alkuun urheilu-uransa puolesta, mutta Viivi lupasi mahdollistaa sen, että Antti pääsee edelleen urheilemaan.

– Ei se kauaa ollut huolenaiheena, hyvin nopeasti huomasin, että rullaa hyvin ja kaikki arjessa on vain järjestelykysymyksiä. Meitä on kuitenkin kaksi jotka jakaa arjen yhdessä. Se on vaan palapeli joka pitää selvittää. Mitä aiemmin sen selvittää niin sen sujuvammin arkipäivät menee, Antti selventää.

Antti ja Viivi ovat vahvasti sitä mieltä, että perhe-elämän takia ei luovuta mistään omista toiveista ja tavoitteista vaan laitetaan ne vain toimimaan.

– Me ollaan toistemme sparraajia ja uskotaan toisiimme tosi vahvasti. Jos toisella on joku unelma, niin me molemmat lähdetään ajamaan sitä takaa ja ollaan toistemme trampoliineja. Mahdollistetaan se ja tehdään aikaa sille, että toinen pääsee tekemään sitä omaa juttua, Viivi kertoo.

Terve itsekkyys on hyvä asia

Molemmat vannovat perhe-elämässä terveen itsekkyyden nimeen.

– Aito epäitsekkyys suurimmalla osalla ihmisistä vaatii sen, että on itse saavuttanut jotain. Vasta sitten voi oikeasti antaa. Mä olen vahvasti sitä mieltä, että kyllä ihmisen täytyy päästä toteuttamaan itseään, jotta voi auttaa muita toteuttamaan itseään. Jos vain keskittyy muihin niin sitten kasvaa katkeraksi, Antti pohtii.

Samaa he opettavat myös omille lapsilleen jo pienestä asti kysymällä heiltä heidän toiveistaan ja haaveistaan ja mahdollistamalla niitä.

– Me pyritään toteuttamaan koko perheen unelmia ja lastenkin unelmat on aivan yhtä arvokkaita kuin aikuisten, Viivi kertoo.

– Tärkeää on myös ymmärtää, että mitään ei saa aikaiseksi jos ei ole valmis epäonnistumaan, eikä tuloksia aina saa heti. Esimerkiksi Viivi on uhrannut mun urheilulle tosi paljon aikaa arjessa ja nyt mä sitten voitin maailmanmestaruuden. Kun antaa toiselle rauhan kehittyä ja epäonnistua rauhassa, niin tuloksiakin saa, Antti jatkaa.

Viivi ja Antti eivät katso omia eivätkä toistensa epäonnistumisia negatiivisessa valossa, vaan ajattelevat, että kaikki epäonnistumiset ovat oikeasti voittoja.

– Ei ole mitään muita mahdollisuuksia kehittyä oikeasti elämässä. Me halutaan opettaa lapsille, että elämä on yhtä epäonnistumista ja välillä sitten onnistuu. Harjoitus tekee mestarin. Onnistumiset ovat vain kehityksen sivutuotteita.

Kun tekee sitä mitä rakastaa, jaksaa tehdä paljon

Lääkärin opinnot kestävät pitkään ja molemmilla on vieläpä kaksi tutkintoa, mutta Viivi ja Antti eivät ole kokeneet perhe-elämän, huippu-urheilun ja opintojen yhdistämistä raskaaksi.

– Kun tekee asioita mitä rakastaa, niin jaksaa tehdä hirveän paljon. Lääkärin ammatti on meille syvä kutsumus ja se motivoi meitä opinnoissa, että päästään joskus tekemään sitä työtä.

Tärkeää on myös osata keskittyä opinnoissa ja kaikessa muussakin niihin asioihin, joilla on oikeasti merkitystä.

– Työpanos ei ole suoraan verrannollinen siihen tulokseen, vaan on olemassa asioita jotka vievät sitä sun asiaa eteenpäin enemmän kuin toiset. Sitä kutsutaan 80/20-periaatteeksi, Antti kertoo.

Sillä tarkoitetaan sitä, että esimerkiksi opinnoissa on ne tietyt asiat, jotka tuottavat valtaosan tuloksesta. Keskittymällä niihin voi optimoida ajankäyttöä ja saada enemmän aikaiseksi.

– Mistä johtuu se, että vika päivä on niin tehokas? No siitä, että jättää kaiken turhan pois. Silloin saa hirveästi asioita aikaiseksi, kun luopuu omasta tarpeesta suorittaa kaikkea. Pitää ottaa etäisyyttä ja nähdä objektiivisesti ne tärkeimmät asiat, jotka vievät eniten eteenpäin, Antti selventää.

On helppo uskoa miestä, joka on saavuttanut elämässään alle 30-vuotiaana ihan mielettömän paljon.

Uusperhe tarkoittaa enemmän rakkautta

Antti, Viivi ja lapset muodostavat kuusihenkisen uusperheen, vaikka he eivät koskaan ajattelekaan perhettään juuri uusperheenä. Se, ettei kyseessä ole tavallinen ydinperhe näkyy arjessa siten, että heillä on tavallista laajempi tukiverkko.

– Kaksosten isä näkee heitä säännöllisesti, heillä on kaksi isää. Ja koko iso suku on voimakkaasti elämässä läsnä isän puolelta. Kaksosten isän puoliso on myös aivan ihana ihminen, joka on turvallinen aikuinen heille, Viivi kertoo onnellisena.

Uusperhe tarkoittaa heille vain sitä, että on enemmän rakkaita ihmisiä ympärillä.

– Meidän perhe on vahvasti “me Rintaset”. Tää on meidän yksikkö ja kaikki sukulaiset on siinä ympärillä. Biologisilla siteillä ei ole mitään merkitystä, samalla tavalla kissa ja koirakin on meidän perheenjäseniä. Ihan sama kuka on kenenkin biologinen isä tai äiti, Viivi jatkaa.

Haasteet ovat elämän suola

Arki on yksi suuri palapeli, mutta Antti ja Viivi nauttivat sen kasaamisesta. He ottavat haasteet vastaan mahdollisuuksina kehittyä niin perhe-arjessa kuin huippu-urheilussakin.

– Arki on täynnä pieniä haasteita. Jos ei olisi niitä haasteita, niin ei me kasvettaisi eikä kehityttäisi. Haaste on mahdollisuus ja tärkeintä on ongelmanratkaisu. Kun eteen tulee ongelma, me ratkaistaan se. Se jos pipot tai sukat on aina aamuisin hukassa, on oikeasti pieni haaste, jonka voi ratkaista, Antti lataa.

– Haasteet on turhia, jos niiden antaa olla turhia. Aina kun on joku asia joka mieltä painaa, niin mä ajattelen, että tässä on nyt mahdollisuus kehittää jotain osa-aluetta mun tai meidän elämässä. Jos vaan kiroaa eikä keksi ratkaisua, niin sehän on silloin ihan turha haaste, hän jatkaa.

Haasteiden ratkaiseminen yhdessä voi olla myös innostavaa.

– Oli se haaste mikä vaan, joku perhelogistinen asia tai joku kilpailuasia tai muu, niin ensiksi se voi tuntua pahalta että on joku haaste, mutta sitten kun alkaa miettimään, nii voi jopa vähän innostua siitä, että tässä on nyt mahdollisuus kehittyä tässä asiassa, Viivi komppaa.

– Me sanotaan se haaste yhdessä ääneen ja pallotellaan. Haasteet yhdistää meitä kun keksitään yhdessä ratkaisuja ja mä koen, että haasteet on elämän suola ylipäätään. Ilman haasteita ei olisi kehitystä ja elämä olisi tosi tylsää ilman kehitystä, Antti jatkaa.

Palapelin palaset laitetaan paikoilleen

Moni voisi ajatella, että huippu-urheilun, lääkärin työn, opiskelun ja oman yrityksen pyörittämisen sovittaminen vanhemmuuden kanssa on hankalaa, mutta Viivi ja Antti eivät ajattele niin.

– Antti on välillä jopa viikon pois arvokisoissa ulkomailla. Sillon mä otan puhelimen käteen ja soittelen läheiset läpi ja järjestän tulevan viikon siten, että pystyn käydä koulussa ja tehdä työni ja lapset on iloisia ja tyytyväisiä oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Mä olen valmis tekemään sen työn, jotta voidaan elää meidän elämää normaalisti myös silloin, kun Antti on poissa, Viivi kertoo.

Treenit on helppo sovittaa arkeen, sillä niissä aikataulut joustavat sitä enemmän mitä enemmän niitä on.

– Kaksi kolmasosaa ajasta harjoittelu tapahtuu omalla ajalla ja itsenäisesti ja voin tehdä suurimman osan työstä silloin, kun itse haluan. Urheilu on joustavaa kun tekee siitä joustavaa. Kaikelle on aika ja paikka kun vaan katsoo kalenterista, Antti kertoo.

Kisakaudella treeniä on Antilla n. 6 tuntia viikossa, kesällä peruskuntokaudella suunnilleen 14 tuntia viikossa. Antti tekee kisakaudella vähemmän lääkärin töitä ja kisakauden ulkopuolella taas keskittyy niihin enemmän.  Työmäärät vaihtelevat n. 30-80h viikossa. Joskus hän tekee töitä vain pari päivää ja joskus 7 päivää viikossa.

Yrittäjänä joustavuus on mahdollista myös työelämässä, kun päättää itse mitä työkeikkoja ottaa vastaan. Jonkun toisen määrittelemät työtunnit eivät välttämättä mahdollistaisi huippu-urheilua yhtä hyvin.

Työaika ja parisuhdeaika kulkevat käsi kädessä

Viivi ja Antti ottavat toisilleen pieniä hetkiä joka päivä ja lisäksi Viivi kulkee usein mukana kisamatkoilla silloin, kun ne ovat vain parin päivän reissuja.

– Me keksitään fiksuja ratkaisuja miten saadaan yhteistä aikaa. Mennään yhdessä lounaalle tai kahvilaan tekemään töitä. Ei ajatella niin traditionaalisesti kaikesta. Loman ja työn voi hyvin yhdistää, kuten myös parisuhdeajan ja työn. Se on mun mielestä parasta, kun tehdään yhdessä yhteisen yrityksen eteen asioita, Antti kertoo.

– Yhteinen yritys meille ihana juttu, josta käydään joka päivä yhdessä bisnesneuvotteluita. Nyt rempataan yhtä meidän sijoituskämppää yhdessä ja se on aivan ihanaa, tosi hauska projekti, Viivi komppaa.

Yhteiset projektit ovat molempien mielestä kivointa mahdollista yhteistä tekemistä.

– Me ei tarvita kynttiläillallisia, koska se perus yhdessäolo on niin ihanaa ja se hyvä arki riittää meille, Viivi jatkaa.

Kisareissuilla usein toinen päivä kuluu täysin kisoissa, mutta toisena päivänä on aikaa tutkia matkakohdetta yhdessä ja rentoutua viettäen parisuhdeaikaa.

Toisen vikoja ei osoitella sormella

Antilla ja Viivillä on parisuhteeseen yhtä mutkaton suhtautumistapa kuin kaikkeen muuhunkin. Ristiriitatilanteissa molemmat etsivät vikoja ensin itsestään.

– Toista ei voi muuttaa, ainut tapa muuttaa toista on muuttaa itsensä ja omalla esimerkillä näyttää mitä toivoo. Toista ei myöskään kritisoida eikä meillä koskaan nalkuteta, se on tosi epäkunnioittavaa toisen olemusta kohtaan. Me ollaan aikuisia ihmisiä ja toimitaan kummatkin varmasti parhaamme mukaan, Viivi kertoo.

– Tiedetään, että molemmat yrittää joka päivä parhaansa meidän perheen eteen ja jos se ei riittäisi toiselle, niin se olisi tosi loukkaavaa, Antti jatkaa.

Yhtä tärkeää kuin ottaa toisilleen aikaa on myös muistaa mihin on toisessa alunperin ihastunut.

– Erilaisuus on se asia, joka alunperin on viehättänyt toisessa, niin tuntuisi tyhmältä haluta tehdä toisesta samanlainen kuin itse on. Kyllä se on heräämisen paikka, jos jossain vaiheessa ei siedäkään enää niitä asioita, mihin on alunperin ihastunut toisessa ihmisessä, Antti pohtii.

Pikkuviat on mitä on, pikkuvikoja. Parisuhteessa ja elämässä vaaditaan suhteellisuudentajua.

– Kun ammatissa näkee tosi paljon kuolemaa niin se suhteellistaa, että ne pikkuasiat on oikeesti ihan mitättömiä. Elämä on rajallista, nyt nautitaan. Se että mä saan täyttää tänä vuonna 30 vuotta tuntuu tosi hienolta, koska niin monelta jää koko elämä kesken, Viivi lisää.

Vanhemmuus toi mukanaan kuolemanpelon

Viiville tuli vanhemmuuden myötä aluksi valtava kuoleman pelko. Samaistun siihen, että lasten myötä ajankulun tiedostaa helpommin ja oma kuolema pelottaa, koska haluaa kokea kaiken mahdollisen omien lasten kanssa.

– On tärkeää nähdä se elämän rajallisuus. Elämä on lahja ja vanhemmuus on lahja ja se, että me saadaan kokea tää kaikki niin siitä pitää olla tosi kiitollinen, eikä kuolemaa kannata pelätä, Viivi pohtii.

Elämän rajallisuuden tiedostaminen on ehdottomasti hyvä asia. Se antaa mahdollisuuden tarkastella niitä omia valintoja ja miettiä tarkkaan mitä elämältä haluaa ja millaisen perinnön haluaa jättää.

– Kun hyväksyy elämän rajallisuuden ja ymmärtää sen, niin voi aina miettiä, että jos vaikka kuolee huomenna, niin onko jotain asioita, jotka haluaisi tehdä toisin, jotta tietäisi kuolinvuoteella tehneensä parhaansa. Muhammad Ali sanoi, että haluaa kuolla muistojen kanssa, ei unelmien. Vaikka nyt kuolisi ja jäisi asioita tekemättä niin siihen ei voi vaikuttaa, mutta se että on tehnyt niitä nii paljon kun on pystynyt, on ainoa millä on merkitystä, Antti lataa.

Viisaita sanoja, jotka antavat paljon ajateltavaa.

Perhearki on tärkeintä

Vaikka Rintasten arkeen kuuluu paljon työntekoa ja treeniä, pääosassa on kuitenkin vanhemmuus ja arki neljän lapsen kanssa.

– Parasta arjessa on lasten väliset suhteet ja meidän suhde lapsiin, se meidän perhedynamiikka. Meillä on niin ihana porukka kasassa ja kaikki on tosi hauskoja persoonia. Hyvä huumori paras asia meidän perheessä ja se, että meillä on niin hyvä parisuhde, Viivi kertoo.

Antti nauttii erityisesti siitä, että voi olla esimerkkinä lapsille ja auttaa heitä toteuttamaan heidän unelmiaan.

– Vanhemmuudessa kivaa on se, että voi olla se kuka tarjoaa ja mahdollistaa. Se tuo tosi suuren merkityksen elämään, että ei tee itsensä takia vaan asioita, vaan voi tehdä niitä myös muita varten, hän pohtii.

– Ihaninta on olla aitiopaikalla seuraamassa meidän neljän upean persoonan kasvua ja kehitystä. Se on myös tosi suuri vastuu, jonka on ymmärtänyt vasta myöhemmin. Kannan sen vastuun suurella ilolla ja kunnialla, Viivi jatkaa.

Neljän lapsen kanssa arjessa on joskus tullut koettua myös riittämättömyyden tunteita, mutta lasten kasvaessa se on vähentynyt koko ajan.

– Lasten ollessa pienempiä se riittämättömyys oli rankkaa, että onko tarpeeksi jokaisen kanssa, antaako joka päivä jokaiselle tarpeeksi läsnäoloa ja huomiota. Oli kauhea ajatus, että jääkö jonkun jutut kesken, että haluaisi sanoa jotain, mutta ei pysty, koska toisella on joku tilanne päällä, Viivi muistelee.

Rintaset viettävät paljon yhteistä perheaikaa arjessa, mutta sen ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa mitään sen ihmeellisempää. Tavallinen yhdessäolo riittää.

– Lasten kanssa on hauskaa olla kotona ja käydä Hoplopissa. Tykätään me reissatakin ja joka kesä lähdetään matkalle yhdessä Antin vanhempien ja Antin siskon perheen kanssa. Ne on tosi kivoja reissuja, Viivi kertoo.

– Arjessa me ihan vaan ollaan yhdessä ja syödään yhdessä. Ei mitään sen ihmeempää. Ollaan spontaaneja. Lasten kanssa voi tehdä yhdessä ihan niitä normaaleja asioita ja suurimman osan ajasta se lasten kanssa oleminen on ruokailua, kaupassakäyntiä ja siivousta. Ei aina tarvitse keksiä mitään spesiaalia, Antti jatkaa.

Yhdessä kohti unelmia

Tulevaisuudelta Antti ja Viivi toivovat ilmiselvän terveyden lisäksi sitä, että puhalletaan yhteen hiileen perheenä ja toteutetaan kaikkien omia ja yhteisiä haaveita.

– Toivon, että lapset oppisivat sellaista elämän vaurautta. Olisi hienoa, että kaikilla olisi paljon asioita, jotka ovat heille merkityksellisiä ja antavat paljon. Lapsilla se voisi olla urheilu tai joku muu harrastus tai mahdollisuus tehdä jotain asiaa, mikä sitten lopulta onkin todella merkittävä heidän loppuelämän suhteen. Mä toivoisin, että kaikki löytäisivät sen oman intohimon ja olisi rohkeutta tehdä töitä sen eteen ja sijoittaa itseensä paljon, Antti pohtii.

Kummatkin toivovat, että lapset oppivat tekemään kovasti töitä unelmiensa eteen.

– Halutaan, että lapset oppivat itse kalastamaan, eikä vaan anneta heille kalaa. Toivotaan, että lapset oppivat myös pikkuhiljaa tekemään asioita, jotka tuovat heille pidempiaikaista iloa ja löytävät ne sellaiset omat henkiset valuutat, joita on hyvä olla mahdollisimman paljon. Silloin heillä on mahdollisuus tehdä myös elämässä paljon.

Käytännönläheisiä koko perheen unelmia ovat toinen koira tulevaisuudessa, sekä muutto isompaan taloon, jossa kaikille lapsille olisi omat huoneet.

Viivin ja Antin terveiset muille vanhemmille tai vanhemmiksi haluaville:

Älkää luopuko omista unelmista, pitää olla itsekäs myös perheessä ja parisuhteessa. Älä unohda itseäsi yhtään väheksymättä sitä, miten tärkeää on myös panostaa omien lasten haaveisiin. Omasta onnesta ja hyvinvoinnista vastuun ottaminen on tärkeää. Pystyy antamaan enemmän muille kun antaa myös itselleen. Vanhempien parisuhde on lasten koti. Avun pyytäminen ja vastaanottaminen on rohkeutta. Erityisesti yksinhuoltajille: kaikki järjestyy aina.

Kiitän Viiviä ja Anttia älyttömän paljon siitä, että halusivat jakaa oman tarinansa ja mä sain kertoa sen. Koska tällä kertaa kyseessä oli meille läheinen ystäväperhe, kirjoittaminen oli itselleni ehkä vielä tavallistakin tunteikkaampi ja jännittävämpi prosessi. Suoraan sanoen olin aivan jännityksestä kankeana, kun linkkasin tekstin heille etukäteen luettavaksi. Mutta kuten tavallista, vastaanotto oli lämmin, kannustava, kiitollinen, iloinen ja ihana. Me ollaan aivan älyttömän onnekkaita koko perhe, kun saadaan kutsua Rintasia meidän ystäviksi ja viettää heidän kanssa aikaa. He ovat meille ihan valtava inspiraation lähde ja elävä esimerkki siitä, että kovalla työllä, oikealla asenteella ja periksiantamattomuudella voi saavuttaa mahtavia asioita. Ja jos joku vielä miettii, että voiko tehdä asiaa x sen jälkeen kun on saanut lapsia, niin kyllä V O I. Ihan mitä vaan. Kiitos Antti, Viivi ja lapset, kun saadaan olla mukana teidän perheen elämässä ja seurata teidän menestystarinaa näin kutkuttavan läheltä. Te olette aivan ihania! 


Haluan esittää kiitoksen päiväkotien henkilökunnalle

01.03.2019

Vähän samaan tapaan kuin lapsiperheistä muutenkin luodaan jatkuvasti negatiivista kuvaa mediassa, tällä hetkellä päiväkoteja koskien mediassa korostuvat kaikki huonot puolet ja hirveät yksittäistapaukset. Viime päivinä on tullut oikein tavallistakin enemmän ikäviä uutisia eri päiväkodeista, jotka ovat tietysti kaikki tosi surullisia ja ikäviä juttuja. Se ei kuitenkaan ole koko totuus varhaiskasvatuksesta.

Milloin olette viimeksi lukeneet positiivisen ja ylistävän kirjoituksen varhaiskasvatuksen tilasta? Niinpä. On ihan totta, että varhaiskasvatuksessa voi olla ongelmia, suuria ja pienempiä. Henkilökuntapula vaivaa varsinkin näin pahimpaan flunssa- ja vatsatautiaikaan, ryhmäkoot voivat olla liian suuria ja joissakin paikoissa varhaiskasvatuksen työntekijät eivät varmasti pysty tekemään työtään aina niin hyvin kuin itse toivoisivat. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki päiväkodit olisivat mätiä omenoita ja kukaan varhaiskasvattaja ei välittäisi hoitolapsistaan.

Oma neljän vuoden kokemukseni meidän lasten varhaiskasvatuksesta kahdessa eri paikassa on täysin erilainen kuin se median luoma kuva. Mun kokemus on, että silloinkin kun sijaista ei aina saa poissaolijan tilalle, jokainen opettaja ja hoitaja tekee parhaansa. Kaikki puhaltavat yhteen hiileen ja joustoa otetaan sieltä mistä voi. Pienille löytyy syliä aina tarvittaessa ja lapsia kuunnellaan. Lapsia kohdellaan ihan yhtä tärkeinä tyyppeinä kuin aikuisiakin, eikä ikinä ole ollut mitään ”lasten päiväsäilytys” -meininkiä. Ne aktiviteetit järjestetään mitä pystytään, ja jos joskus viikottainen metsäretki peruuntuu henkilökuntavajeen vuoksi, voi järjestää hauskan eväspiknikin vaikka jumppasalissa.

Silloinkin kun mulle kertomassa lapseni päivästä on vieras ihminen, joka on ekaa päivää juuri siinä päiväkodissa sijaistamassa, hän tulee rohkeasti esittäytymään ja kertoo lapseni päivästä sen mitä tietää. Ja jos joskus sijaisen ja muiden henkilökemiat eivät ole kohdanneet, se ei koskaan ole välittynyt minulle asti.

Koskaan en ole ollut näiden neljän vuoden aikana tilanteessa, että kukaan ei olisi osannut kertoa mitä lapseni on päivän aikana tehnyt. Koskaan ei ole ollut tilannetta, että henkilökunta ei olisi tiennyt, missä lapseni on kun tulen häntä hakemaan. Koskaan ei ole ollut tilannetta, että mulle ei olisi osattu kertoa, onko lapseni syönyt tai nukkunut päiväunia. Yleensä kertomusta päivän kulusta höystää vielä jokin hoitajan tai opettajan merkille laittama hetki, jossa lapseni on toiminut erityisen mukavasti tai josta hän on tykännyt erityisen paljon. Meidän koko perheellä on ihan alusta asti ollut sellainen tunne, että lapsista välitetään niin päiväkodissa kuin eskarissakin aidosti.

Jos lapselleni on sattunut hoitopäivän aikana jokin pieni vahinko, haaveri tai konflikti, siitä on kerrottu heti ensimmäisenä. Näitä tilanteita on neljän vuoden aikana ollut maksimissaan yhden käden sormilla laskettava määrä kahdella eri lapsella yhteensä. Ei siis mitenkään hurjan usein. Aina on osattu hyvin kertoa mitä on tapahtunut ja miksi ja miten tilanne on selvinnyt. Ja kaikki on ollut hyvin.

Varhaiskasvatuskeskusteluissa meidän lapsista on aina osattu kertoa hurjan paljon asioita. Henkilökunta on laittanut merkille monia sellaisia pieniä kivoja juttuja, joita omista lapsista on ihana kuulla. Hauskoja hetkiä, joita heillä on ollut tai jotain mitä he ovat sanoneet, mikä on jäänyt mieleen. Sitä on ollut ihana kuunnella. On ollut mahtavaa huomata, että varhaiskasvatuksen henkilökunta tuntee ja tietää heidät ihan samalla tavalla kuin mekin.

Nyt kun kuopus on aloittamassa päivähoitoa ja ollaan oltu itse päiväkodin arjessa mukana useampana päivänä, olen saanut ihaillen seurata vierestä, miten hienosti kaikki toimii. Joku kyyninen sanoisi tähänkin, että ei se päiväkodin arki ole samanlaista silloin kun vanhemmat eivät ole paikalla. Mutta mä uskon, että on. Mä uskon, että näen meidän lapsista, miten kovasti he ovat hoitopaikoistaan tykänneet, silloinkin kun äiti tai isi ei ole paikalla. Näen, miten he luottavat aikuisiin ja tukeutuvat heihin. Olen nähnyt miten he pikkuisena ovat kiivenneet heidän syliin meidän lähtiessä ja hakeneet heistä turvaa. Olen kuunnellut, miten he ovat innostuneesti kertoneet päivistään. Olen saanut nähdä, miten hienosti lapset saavat toteuttaa itseään, ja miten varhaiskasvatussuunnitelmaa toteutetaan käytännössä.

Mä haluan ainakin esittää suuren kiitoksen sekä meidän päiväkodin henkilökunnalle että esikoisen vanhan eskarin, tulevan keskimmäisen eskarin henkilökunnalle. Kiitos, että olette hoitaneet ja kasvattaneet meidän lapsia niin hienosti nämä vuodet. Kiitos syleistä, silityksistä ja hoivasta. Kiitos vaihdetuista kuulumisista ja tarjotuista elämyksistä. Kiitos hyvistä pöytätavoista ja uusista kaverisuhteista, joiden syntymisessä olette olleet apuna.

Kiitos siitä, että lapset osaavat käyttää saksia ja tietävät kaikki lastenlaulut ruotsiksi, joita minä en tiennyt. Kiitos tunnekasvatuksesta ja piparinleipomispäivistä isovanhempien kanssa. Kiitos iloisesti pulppuavista keskusteluista mielenkiintoisista aiheista lasten kanssa ja elämyksistä joita olette tarjonneet. Kiitos, että eskarin uimakoulun myötä meidän lapset ovat innostaneet koko perheen uimaan. Kiitos, kun olette se turvallinen paikka päivästä  ja vuodesta toiseen, jonne voin viedä lapset tietäen, että heillä on yhtä hyvä olla kuin kotona tai isovanhemmilla. Kiitos, että pidätte huolta meidän elämän kaikkein tärkeimmistä asioista.

Mä toivon, että tämä teksti tavoittaa mahdollisimman monet vanhemmat, jotka tällä hetkellä miettivät uskaltavatko laittaa lastaan päiväkotiin ollenkaan. Mä toivon, että tämä tavoittaa mahdollisimman monta päiväkodin työntekijää, joka ei ole saanut tarpeeksi arvostusta työstään. Mä toivon myös, että tämä teksti tavoittaa mahdollisimman monta päivähoitoon tyytyväistä vanhempaa, joka haluaisi jakaa kiitokset päiväkodin henkilökunnalle.

Nyt haluan haastaa jokaisen päivähoitoon tyytyväisen vanhemman jakamaan omat kiitokset joko tähän kommenttiboksiin, tai sitten somessa hashtagilla #kiitospäiväkodille. Someakin tärkeämpää on sanoa kiitos ihan kasvotusten. Siksi mä aion, jälleen kerran, maanantaina päiväkodille mennessäni sanoa ääneen henkilökunnalle, miten kiitollinen olen heidän hyvästä työstä. Monesti olen jo sanonut, mutta sitä ei koskaan voi sanoa liikaa.

PS: Tähän postaukseen en julkaise kauhutarina-kommentteja, niille on omat fooruminsa ja oikea paikka ottaa yhteyttä varhaiskasvatuksen ongelmiin liittyen on oma päiväkoti tai oman kunnan varhaiskasvatuksesta vastaava taho. Tämän postauksen tarkoitus on tuoda esiin niitä ihania työntekijöitä ja paikkoja, joita ihan varmasti tästä maasta löytyy hurjasti! 

Ihanaa viikonloppua kaikille!