Palautuminen. En voi väittää etteikö kehon palautuminen olisi jännittänyt näin neljännellä kerralla ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Lähinnä siksi, että mulla on ollut aiempien raskauksien ja synnytysten jälkeen palautuminen kerta kerralta vaikeampaa. Toisaalta, en ole osannut sanoa mitään yksittäistä syytä mistä se on johtunut. Siihen oli voinut vaikuttaa raskausaika, synnytyksen kulku, vauvan koko ja miksei myös mun ikäkin.

Viimeksi ajattelin että haastavamman palautumisen syynä oli nimenomaan ikä, tai se, että olin jo synnyttänyt kolmesti aiemmin. Olin viimeksi jo neljä vuotta vanhempi kuin ekassa raskaudessa ja ajattelin, että pakkohan sen on jotenkin jo vaikuttaa. Viimeksi mulla oli paljon liitoskipuja lonkissa ja lantiolla vielä viikkoja synnytyksen jälkeen, tuntui, että kaikki lantion luut ja sisäelimet mahassa olivat väärillä paikoilla. Myös raskausarpia tuli kolmannessa raskaudessa eniten kaikista raskauksista, mutta silti tosi maltillisesti.

Lähdin siis tähän neljänteen raskauteen vähän pelonsekaisin fiiliksin palautumisen osalta. Kyllä siihen vaikutti sekin, kun olen kuullut puhuttavan, kuinka kohdun laskeumat ja muut vakavammat ongelmat tulevat yleensä vasta useamman synnytyksen jälkeen. Olisiko mahdollista käydä tuo ihan valtava mullistus keholle läpi vielä kerran ilman sen suurempia vahinkoja, kestäisikö mun kroppa sen vielä? Pelkäsin, että ponnistan synnytyksessä mun kohdun ulos kropasta samalla. Tosi rationaalinen pelko – I know. Mutta kaikkea sitä tulee mietittyä. 

Raskausaika sujui vaikean alun jälkeen kuin unelma, ja sekin osaltaan lisäsi vähän jännitystä. Voisiko vielä palautuminenkin sujua yhtä hyvin, kun raskausaikakin on sujunut? Toisaalta, pystyin liikkumaan ja kävelemään hyvin läpi koko raskauden, joten fyysisesti olin palautumista ajatellen parhaassa kunnossa ikinä. Aiemmissa raskauksissa mun piti levätä koko loppuraskaus, mikä tietysti heikensi fyysistä kuntoa. Harjoitin myös tälläkin kertaa lantionpohjan lihaksia aktiivisesti koko raskauden ajan, kuten olen tehnyt joka raskaudessa – sitä sentään pystyi tekemään vuodelevossakin, hah. 

Synnytys käynnistyi yllättäen kuukauden etuajassa ja tiedän, että se helpotti tätä palautumista tällä kertaa. Kun vauva oli kilon pienempi kuin viimeksi, mulla ei ole ollut yhtään kipuja lantion tai lonkkien alueella, vaan kaikki on palautunut paikoilleen täysin kivuttomasti. Paitsi no jälkisupistukset toki olivat kivuliaita, mutta liitoskipuja ei ole ollut lainkaan. Se on tehnyt palautumisesta paljon mukavampaa ja helpompaa, kun olen uskaltanut esimerkiksi lenkkeillä jo melko nopeasti synnytyksen jälkeen. Juoksemaan en tietty vielä ole alkanut, mutta jaksan jo useamman kilometrin reippaita kävelylenkkejä aivan helposti. 

En saanut synnytyksessä yhtään tikkejä tai repeämiä, joten niiden osalta en myöskään kärsinyt kivuista tai vaivoista. Olen ollut tosi onnekas siitä, että ainoastaan ekassa synnytyksessä sain kolme tikkiä (joista kaksi ylimääräisen väliseinän leikkaamisesta synnytyksen aikana johtuen ja yksi pieneen nirhaumaan), ja sen jälkeen en koskaan ole saanut tikkejä tai repeämiä. Se todella helpottaa toipumista, kun ei tarvitse kärsiä kivuista niiden osalta. Mulla on selkeästi joustava kudostyyppi, joka suojaa repeämiltä ja saan olla siitä tosi kiitollinen. 

Mulla oli tämän synnytyksen jälkeen niin hyvä olo, että tuntui kuin olisin voinut lähteä vaikka heti kauppaan tai vaikka lenkille. Kun sitten viisi päivää myöhemmin lähdin ekalle lenkille, se tuntui niin ihanalta! Kuopus oli meidän eka kesävauva, eikä koskaan aiemmin olla voitu lähteä niin aikaisin ulkoilemaan kunnolla. Se oli niin virkistävää ja ihanaa. Kolmannen synnytyksen jälkeen taas mulla oli vielä kolmen viikonkin jälkeen pelkästään kauppareissulla sellainen olo, että lonkkaluut vaan lonksuu ja tuli niitä liitoskipuja. Joten se mun uskomus ei sitten lainkaan pitänyt paikkaansa, että ikä hankaloitti mun palautumista viimeksi, koska tämä neljäs palautuminen viisi vuotta myöhemmin on sujunut niin paljon mukavammin. 

Kerkesin saada raskauden aikana 11 raskauskiloa ja kuuden viikon kohdalla synnytyksen jälkeen käydessäni neuvolassa puntarilla niistä oli jäljellä neljä. Nyt en tiedä montako kiloa vielä on, eikä sillä ole mitään väliäkään. Sen tiedän, että mun imetysboobsit painaa ainakin kilon per hinkki silloin kun ovat täynnä maitoa, että jo pelkästään niiden osalta mulla varmasti pysyy pari raskauskiloa sinne asti, että imetys päättyy. Ja saa pysyäkin. Käyn vaa’alla todella harvoin (raskausaikana ja synnytyksen jälkeen toki pakko käydä neuvolassa), eikä meillä ole sellaista edes kotona, koska kiloja enemmän mulle merkitsee oma fiilis.

Olen keskittynyt lantionpohjan lihasten harjoituksiin ja coren kuntouttamiseen. Mitään valtavia treenejä en ole tehnyt, mutta olen yrittänyt pitää keskivartalon hyvin hallinnassa kävelyllä ja muutenkin. Viimeksi mulle jäi pieni erkauma vatsalihaksiin raskauden jälkeen ja jännityksellä seuraan, että jääkö se tälläkin kertaa. Mulla on neuvolalääkärin jälkitarkastus vasta parin viikon kuluttua, jossa toivottavasti tsekataan mahdollinen erkaumakin. Jos ei, niin sitten pitää suunnata vielä äitiysfyssarille varmuuden vuoksi.

Tässä ylläolevassa kuvassa ei ole editoitu värejä tai kontrasteja tms. vaan täysin raakaversio. 

Odotan jo todella kovasti, että pääsen jatkamaan mun rakasta juoksuharrastusta. Fyysisesti olo on sellainen, että voisin jo juosta, mutta en uskalla kyllä sitä aloittaa ennen kuin on lääkärin lupa, joten odottelen vielä. Uskon, että myös mun säännöllinen juoksuharrastus ennen raskautta vaikutti siihen, että olen ollut fyysisesti niin paljon paremmassa kunnossa kaikin puolin.

Ajattelin ennen neljättä raskautta, että fysiikan puolesta neljäs raskaus on kyllä ihan viimeinen, koska en uskaltaisi ottaa enempää riskejä kropan voinnin takia. Ja nyt taas kun tämä palautuminen meni näin hienosti, niin tuntuu, että ainakin oman voinnin puolesta uskaltaisin helposti olla raskaana ja synnyttää vielä. Mutta toki on ne muut elämän realiteetit mitä pitää myös huomioida kun lapsilukua miettii, hah.

Laitan IG Storyyn kysymysboxin, jossa saa kysyä vielä synnytyksestä ja palautumisesta, niin laittakaa ihmeessä siellä kysymyksiä jos tulee jotain mieleen! Ja laitan storyyn myös kuvia tästä palautumisen varrelta lisää. Nämä postauksen kuvat on otettu tällä viikolla.

Meidän kuopuksen kanssa imetystaivalta on takana nyt reilut yhdeksän viikkoa. Imetys lähti heti alusta asti sujumaan hänen kanssa ihan valtavan hienosti, vaikka sitä jännitin pienten viikkojen takia. Kun takana oli yksi aiempi kokemus ennenaikaisesta samoilla viikoilla syntyneestä vauvasta, tiesin mikä kaikki voi mennä imetyksessä pieleen jo heti kättelyssä. Vauva saattaa olla liian väsynyt jaksaakseen olla rinnalla, nopea painon lasku ja sen vuoksi lisämaidon antaminen voi saada hylkimään rintaa, vauva voi kellastua ja joutua valohoitoon, joka vähentää ihokontaktia ja vaikeuttaa maidon nousua, jatkuva sokeriseuranta ja äidin katkonaiset unet sairaalassa vain muutamia juttuja mainitakseni.

Vastapainoksi mulla oli kaksi onnistunutta pitkää imetystä täysiaikaisten vauvojen kanssa taustalla, joiden tuoma kokemus antoi varmuutta ja tietoa siitä, miten oma kroppa toimii. Tiesin, että pystyn imettämään, tiesin että multa tulee maitoa (ja millaisella aikataululla se nousee) ja tiesin, että mun maito riittää hyvin täyttämään vauvan tarpeet, jos vauva vaan jaksaa olla rinnalla. Ja vauvahan jaksoi, ihan mielettömän hienosti heti synnytyssalista asti.

Tämän vuoden imetysviikon teemana on nostaa esiin imetys- ja perhemyönteisyyden vaatimia tekoja yhteiskunnan eri sektoreilla. Vaikka koen, että 10 vuoden äitiyteni aikana imetys on tullut paljon näkyvämmäksi ja tietoa ja tukea on enemmän ja paremmin saatavilla, ennenaikaisen ja pienipainoisen vauvan kohdalla ei silti ollut muuttunut mikään kymmenessä vuodessa. Vaikka sain synnytyksessä uskomattoman hyvää, lämmintä ja asiantuntevaa hoitoa Naistenklinikalla, lapsivuodeosastolla en kokenut tulevani täysin kuulluksi ennenaikaisen vauvan imetyksen osalta.

Mun omaan kokemukseen ja sanaan ei luotettu, vaan mua painostettiin esimerkiksi syöttöpunnitukseen keskellä yötä 1,5h sen jälkeen kun vauva oli syönyt rinnalla mahan täyteen, vaikka kerroin, että hänellä ei luultavasti ole nälkä silloin, koska oli juuri ollut tunnin rinnalla. Kun vauva sitten kesken unilta herätettynä syöttöpunnituksessa söi vain 5ml (todella yllättävää), tätä pidettiin perusteena lisämaidon antamiselle.

Kerroin etten halua pumpata, koska en heru sairaalan pumpulle. Mua painostettiin pumppaamaan silti. Vauvalle yritettiin tarjota pulloa, josta kieltäydyin. Jouduin antamaan toisen äidin pumppaamaa lisämaitoa vauvalle imetysapulaitteella ja sormisyötöllä, vaikka vauva söi riittävästi mun maitoa ja puklasi heti kaiken lisämaidon pois. Kahden vuorokauden ikäiselle piti pakkosyöttää 20ml lisämaitoa mun maidon päälle, vaikka hänellä oli jo maha täynnä. Imetykseen ja vauvan syömiseen puututtiin useita kertoja, vaikka vauva jaksoi olla hienosti rinnalla kuten meidän täysiaikaiset vauvat, ja kaikki imetyksen turvamerkit täyttyivät. Pidin vauvaa 24/7 ihokontaktissa ja maito nousi hienosti.

Ymmärrän, että ennenaikaisena syntyneen kanssa esimerkiksi sokereiden tarkempi seuranta on tarpeen, mutta kontrasti oli silti valtava. Siinä missä viikkoa myöhemmin 37+0 syntyneen vauvan kanssa on täysi rauha imetykselle ja pesimiselle, eikä kukaan kysele mitään tai tule häiritsemään jatkuvilla punnituksilla ja pistelyillä, viikkoa aiemmin syntyneen kanssa rauhaa ei ollut kolmea tuntia kauempaa, eikä usein edes sitä. Siinä on aika vaikea saavuttaa sellaista rentoa ja onnellista olotilaa jossa maito nousee, jos joutuu monta kertaa vahvojen hormonien kanssa vielä puolustelemaan omaa imetystä.

En ihmettele enää lainkaan, että esikoisen kanssa mun imetys ei onnistunut ollenkaan, kun ne olosuhteet olivat juuri nämä samat, mutta se mun oma kokemus ja tieto puuttui ja suostuin kaikkeen. Imetystä ja sen jatkuvaa tarkkailua, painostusta, tuloksetonta pumppausta, lisämaitoa, pulloa ja tuttia heti sairaalassa ja lopulta kaupan päälle vielä valohoito, jonka vuoksi esikoinen oli jatkuvasti ensipäivinä sinivalossa, eikä ihokontaktissa.

Saan olla kiitollinen siitä, että tällä kertaa taustalla oli kaksi onnistunutta imetystä ja kaikki se tieto. Ilman niitä olisin uskonut, että oma maitoni ei riitä. Olisin antanut pullosta lisämaitoa heti sairaalassa, ja oltaisiin luultavasti ajauduttu lopulta antamaan korviketta pullosta, kuten esikoisen kanssa kävi. Korvikkeen antamisessa ei ole mitään pahaa ja lapsi kasvoi mainiosti silläkin, mutta kun oma toiveeni oli nimenomaan imetys, se olisi ollut nyt itselleni iso suru jos se ei olisi onnistunut.

Tässä on mielestäni iso ristiriita imetysmyönteisyyden ja ennenaikaisena syntyneiden vauvojen hoidossa. Sairaalassa tulisi pohtia sitä, miten imetyksen voisi turvata ja siihen kannustaa (mikäli se on äidin toiveena) myös ennenaikaisena syntyneiden vauvojen hoidossa mahdollisimman hyvin, sillä tällä hetkellä olosuhteet ennenaikaisen vauvan imetykselle olivat osastolla ajoittain todella haastavat. Mielestäni se ei saa mennä enää vuonna 2021 niin, että äiti joutuu jatkuvasti puolustelemaan imetystä ja sen onnistuminen on äidin tiedon ja taidon varassa.

Se olisi nimenomaan henkilökunnan tehtävä ohjata ja kannustaa imetyksen onnistumiseen aina jos se on äidin toiveena, eikä hankaloittaa sitä toimimalla täysin esimerkiksi imetyksen tue ohjeiden vastaisesti. Sairaalassa on keinoja käytettävissä, kuten se imetysapulaite ja sormisyöttö – eikä pullon pitäisi olla eka jota tarjotaan. Vielä välineitäkin tärkeämpää on kuitenkin se, että äiti voisi kokea tulevansa kuulluksi ja ymmärretyksi ja saavansa tukea painostuksen ja kyttäämisen sijaan, tilanteessa kuin tilanteessa.

Esikoisen kanssa koetun sairaala-ajan vuoksi mulla on aina ollut toiveena mahdollisimman varhainen kotiutuminen synnytyksen jälkeen (koska ajatus sairaalassa olosta on ahdistanut niin paljon) ja täysiaikaisten vauvojen kanssa ollaankin onneksi päästy nopeasti kotiin. Mulle jäi esikoisen synnytyksen sairaala-ajasta ajasta tosi kurjat fiilikset ja olen tajunnut vasta nyt näin kymmenen vuoden jälkeen, että en koskaan saanut käsitellä niitä kenenkään kanssa. Ne kaikki tunteet nousivat pintaan nyt kun kuopus syntyi samoilla viikoilla ja jouduin kohtaamaan niitä samoja asioita uudelleen. Siksi mulle oli oikeasti todella vaikeaa olla sairaalassa, varsinkin kun Otto ei siellä koronan vuoksi saanut olla kuin sen yhden tunnin vuorokaudessa.

Onneksi lapsivuodeosastolla mulla oli kolmen päivän aikana myös useampi ihana kätilö, joilta sain kannustusta, luottamusta, empatiaa ja ymmärrystä ja jotka nimenomaan toimivat imetysohjeiden mukaan. Heille olen valtavan kiitollinen siitä, että he saivat mulle paremman olon ja uskalsin luottaa itseeni. Mutta yksikin ihminen, joka kylvää epäilyksen siemeniä äidin imetys-itseluottamukseen ja vaikeuttaa hommaa tarpeettomasti myös käytännössä, on liikaa. Ne ensimmäiset päivät ovat valtavan tärkeitä imetyksen onnistumiselle ja sitä pitäisi suojata kaikin keinoin, jos se perheen toiveena on.  Pitäisi huolehtia, että ihan jokaisella hoitohenkilökunnan jäsenellä on imetystietämys ajan tasalla.

Yhdeksän viikkoa imetystä on sujunut kuin unelma. Vauva kasvaa hienosti ja imetys on juuri sitä, mitä se parhaimmillaan voi olla: helppoa, ilmaista, hauskaa, ihanaa, rakastavaa, täynnä läheisyyttä ja ihania hetkiä. Olen maailman kiitollisin, että saan kokea tämän tälläkin kertaa. <3

Suosittelen jokaista, jolla imetys on toiveissa, tutustumaan Imetyksen tuen sivuihin. Sieltä löytyy tukea ja neuvoja melkeinpä jokaiseen tilanteeseen, mikä voi tulla vastaan! En olisi uskaltanut luottaa omaan kokemukseeni yhtä paljon ellen olisi tankannut itseeni kaikkea sitä tietoa, minkä sieltä löytää.

…onneksi vielä monta kuukautta edessä! Meidän bebbe täytti jo kaksi kuukautta ja kyllähän se aika on taas rientänyt siihen malliin, että ei meinaa pää pysyä mukana. Tuntuu, että viimeisen parin viikon aikana ollaan alettu löytää jonkinlaista rytmiä jo päiviin ja muutenkin tähän on ns. tottunut. Edelleen silti joka ikinen päivä on sellainen fiilis, että OMG meillä on tällainen ihana pieni pallero täällä, kuinka onnekkaita me ollaan! Mutta arjesta vauvan kanssa on tullut taas ihan sellainen normijuttu, eikä tunnu enää esim. jännittävältä lähteä vauvan kanssa jonnekin kauemmas kuin lähikauppaan tai muutenkaan, vaan se on ihan perus. Ja mitäpä sitä turhia jännittämään muutenkaan, rennolla asenteella pääsee pitkälle.

En tiedä johtuuko kokemuksen tuomasta varmuudesta vai onko meidän vauva vaan sellainen tyyppi, mutta jotenkin tuntuu, että häntä on tosi helppo lukea ja ymmärtää. Hänellä on tosi selkeät merkit kaikesta jo ennen itkua (nälästä, väsystä, märästä vaipasta yms) ja kun ne merkit vaan itse huomioi, niin päivät on pääosin todella helppoja. Ei juurikaan tule sellaisia tilanteita, että ei tietäisi mitä tehdä tai miten hänet saisi tyytyväiseksi, vaan hän on lähestulkoon aina tyytyväinen. Toki tässä vaikuttaa suuresti myös se, että ei ole ollut onneksi masuvaivoja, refluksia, allergioita tai muitakaan vaivoja, vaan meillä on hyvinvoiva ja perusterve vauva. Siinä on todellakin aihetta kiitollisuuteen.

Hän on kertakaikkisen ihana tyyppi ja näin parin kuukauden jälkeen hänen persoonaansa on saanut tutustua jo paljon enemmän. Se on vaan niin siistiä, kun joka päivä me saadaan oppia lisää hänestä. Ja miten järisyttävän suloinen ja hurmaava pieni hän onkaan!

Mitään tiettyä kellontarkkaa rytmiä meillä ei vielä ole (eikä luultavasti tulekaan), mutta esimerkiksi iltaisin tehdään asiat samassa järjestyksessä, jotta vauva jossain vaiheessa ymmärtää sitten yön ja päivän eron. Ainakin toistaiseksi se tuntuu hyvin toimivan, sillä yöt meillä nukutaan hyvin ja päivisin seurustellaan ja ollaan hereillä päiväunien välissä.

Me ollaan ihmisinä melko meneviä ja spontaaneja, ja kun lapsia on vauvan lisäksi kolme muutakin, ei koko elämää voi järjestää pelkästään vauvan rytmissä. Siksi itse pidän joustavaa rytmiä meille helpompana arjessa. Mutta ne tietyt samanlaisina toistuvat rutiinit ovat niitä, jotka tuovat vauvalle turvaa ja kertovat siitä, mitä vuorokaudenaikaa milloinkin eletään. Siksi yritän tuoda niitä luontevasti osaksi meidän päiviä. Erityisesti hyvien yöunien kannalta koen tietyt rutiinit tärkeäksi.

Käytiin tällä viikolla neuvolassa ja mini on kasvanut ihan hurjasti. Ja mitä olen meidän kuukausiryhmää seurannut, niin hienosti on ottanut ikätoverit kiinni ennenaikaisuudesta huolimatta niin kasvussa kuin kaikessa muussakin. Hän kovasti juttelee ja hymyilee kaikille perheenjäsenille ja selkeästi näkee jo paljon kauemmas ja tarkemmin kun vielä muutama viikko sitten. Ihanaa kun hän on päivä päivältä enemmän mukana kaikessa mitä me perheenä puuhaillaan. Sitä meillä varsinkin isommat on odottaneetkin, että vauveli on enemmän ja enemmän mukana leikeissä ja reagoi heidän höpötyksiin. Voi sitä onnellista hymyä isosiskojen kasvoilla kun pikkusisko hymyilee, jokeltaa tai puristaa sormesta.

Kyllä me ollaan kaikki niin kiitollisia, että ollaan saatu tämä pieni ihminen osaksi meidän perhettä. Hän on niin mainio ja hauska pikkutyyppi, että sydän pakahtuu joka kerta kun häneen katsoo. Kiitos ihana rakas, että saadaan olla sun perhe <3