Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Kalevan & Indieplacen kanssa.

Vaikka olen lähtenyt Oulusta jo kymmenen vuotta sitten takaisin synnyinkaupunkiini Helsinkiin, Oulu ja oululaisuus ovat iso osa minua edelleen. Viimeksi pari viikkoa sitten oululaisuus yhdisti. Päädyin pressitilaisuudessa Helsingin keskustassa istumaan sattumalta kahden oululaisen viereen, joiden kanssa en koskaan ennen ollut jutellut. Ja heti meillä riitti juttua. Avoimesti, kiertelemättä ja kursailematta. Oululaisuudesta ja sen kaikista puolista. Lyseosta, Norssista, Pohjankartanosta ja Madetojan musiikkilukiosta. Oululaisesta bilekulttuurista ja siitä, millaista oli olla oululainen teini. Oululaisesta elämänasenteesta ja ihmisistä.

Juureni ovat vahvasti Oulussa, vaikka olen syntynyt Helsingissä. Se johtuu eniten siitä, että 99% sukulaisistani asuu Oulussa tai Oulun lähellä ja näin on ollut aina. Jo lapsena puhuin Oulun murteella kesät ja joulut ja aina mummun kanssa puhelimessa. Mummola oli toinen kotini – asuin siellä aina silloin kun minulla oli lomaa, mutta äidillä ei. Koko lapsuuteni haaveilin siitä, että me voitaisiin muuttaa Ouluun lähemmäs mummua ja pappaa ja mun serkkuja, sekä mun tätiä, joka on mulle kuin sisko. Luovuin haaveesta, kun se ei ollut toteutunut siinä vaiheessa kun aloitin yläkoulun.

Kasiluokalla kaikki kuitenkin muuttui, kun äitini sai työtarjouksen Oulusta. Pitkän harkinnan ja plus- ja miinuslistojen jälkeen päätimme muuttaa. Ja niin me kasiluokan puolivälissä pakkasimme kimpsut ja kampsut muuttoautoon ja ajoimme Ouluun. Kuten tiedätte, se osoittautui maailman parhaaksi päätökseksi, kun äitini kolme kuukautta myöhemmin sai aivoinfarktin. Helsingissä minulla ei olisi ollut ketään huolehtimassa kun äiti makasi teho-osastolla. Oulussa oli.  Äidin sairastuminen kuitenkin vaikutti myös osaltaan siihen, että minun oli saatava itselleni uusi alku ja otettava etäisyyttä Ouluun 18-vuotiaana.

Vaikka muutin pois, vietin ja vietän edelleen paljon aikaa Oulussa. Haluan, että lapsillamme on Ouluun ja oululaisiin sukulaisiin yhtä vahva side kuin minulla. Puhun edelleen oulua aina kun joku oululainen soittaa, tai kun mennään Ouluun. Seuraan mitä Oulussa tapahtuu ja tunnen aina oloni Oulussa kotoisaksi. Se on mulle toinen koti ja turvapaikka, jossa on paljon rakkaita ihmisiä. Vuodet ovat auttaneet käsittelemään ne kipeät kokemukset, joiden vuoksi aikanaan tarvitsin etäisyyttä. Aikuisiällä olemme monesti jopa puhuneet Ouluun muutosta takaisin, vaikka nyt päädyimmekin käytännön syistä ostamaan ensiasuntomme Helsingistä.

En halua koskaan unohtaa oululaisia juuriani, sillä olen niistä syvästi kiitollinen ja uskon niiden vaikuttaneen vahvasti elämäni kulkuun. Uskon, että oululaisuus tuo paljon hyvää ihmisen elämään. Sellaista mutkattomuutta ja leppeää meininkiä. Haluan, että lapseni tuntevat kaikki minulle rakkaat ja tärkeät paikat Oulussa. Hupisaaret ja Ainolan puiston, Oulun torin, jossa käydään syömässä muikkuja tai riistalihapullia papan kanssa, Nallikarin, jossa voi kävellä vedessä loputtomiin ilman että veden pinta nousee polvia ylemmäs. Rotuaarin ja keskustan kadut ja Pikisaaren kauniit puutalot. Toivoniemen ja vesisuihkut. Haluan luoda heille yhtä rakkaita muistoja näissä tärkeissä paikoissa kuin itselläni on.

Toivon, että heillä tulee olemaan myös aikuisena vahva yhteys Ouluun, kuten minulla on. Se ei säily, jos sen eteen ei näe vaivaa. Mielestäni se on tosi surullista, jos uuden sukupolven myötä se yhteys katkeaa ja juuret haalistuvat. Olen kiitollinen siitä, että saamme edelleen viettää paljon aikaa Oulussa tätini luona lasten kanssa. Lapset saavat luoda uusia yhteyksiä ja juurtuvat Ouluun. Sitten he toivottavasti myös haluavat käydä siellä silloinkin kun minua joskus ei enää ole.

Koska haluan pysyä kartalla Oulun asioista, minulla on Kalevan digitilaus ja seuraan uutisia verkossa. Pohjoissuomalaisena monikanavaisena uutismediana Kaleva nostaa paljon esiin Oulun asioita ja ihmisiä ja lukemalla sitä, tiedän myös mistä äitini höpöttää harva se päivä minulle puhelimessa. Oulun ja Pohjois-Suomen asioiden lisäksi Kalevasta löytyvät kyllä kaikki ajankohtaiset aiheet koko Suomesta ja maailmalta. Kaleva ilmestyy seitsemänä päivänä viikossa painettuna lehtenä ja päivittyy jatkuvasti verkossa ja Kalevan omassa sovelluksessa. Kaleva tarjoaa ajankohtaisia uutisia, artikkeleita ja henkilöhaastatteluita. Minuakin on haastateltu Kalevaan!

Kaleva tekee ajankohtaisuutisten lisäksi myös paljon itseäni kiinnostavia juttuja perheistä, elämästä ja arjesta. Esimerkiksi Hyvä elämä -osion sisältä löytyy paljon mielenkiintoista luettavaa. Viimeksi selatessani osiota bongasin sieltä mm. kiinnostavan maksuttoman verkkokoulutuksen koululaisten vanhemmille. Tällä viikolla luin myös syväluotaavan artikkelin suomalaisista isistä, joka sisälsi runsaasti tilastofaktaa mm. isäksi tulemisen iästä, isyyden yleisyydestä, isyyvapaiden käytöstä ja monesta muusta. Uskon, että pohjoissuomalaiset juureni vaikuttavat myös siihen, millainen vanhempi olen ja millaisesta perheestä olen haaveillut koko elämäni ja siksi etenkin Kalevan perhejutut kolahtavat minuun melko vahvasti.

Digi-Kaleva on helppo, sillä sen avulla pysyy kartalla joka päivä, eikä tarvitse odotella, että paperilehti tulee myöhässä perille Helsinkiin (tai missä päin maailmaa nyt ikinä onkaan). Digistä näen jutut samaan aikaan kuin oululaisetkin. Jos säkin haluaisit testata Kaleva Digiä, se onnistuu nyt kätevästi yhden euron tutustumistilauksella! Uusi Kalevan lukija voi tutustua Kaleva Digiin 1
kuukauden 1 eurolla. Tilaus sisältää rajattoman lukuoikeuden Kalevan digitaaliseen sisältöön niin verkossa kuin Kalevan uutissovelluksessa. Tilaaja saa kaikki tuoreimmat uutiset heti luettavaksi, näköislehden ja livelähetykset sekä paljon muuta. Digiin sisältyy myös lukuoikeus kaikille perheenjäsenille. Kalevan sovellus on tosi näppärä ja se onkin mulla päivittäisessä käytössä.

Mikäli kaipaat laadukasta uutis- ja ajankohtaissisältöä luettavaksi, nyt kannattaa kokeilla eurolla! Kalevan lukeminen auttaa  pahimpaan Oulu-ikävään missäpäin Suomea tahansa.

Jos jotain vuosi 2020 on mulle opettanut, niin sitä armollisuutta itseäni kohtaan, jota olen etsinyt itsestäni jo vuosia. Kauan sitten, ennen kuin musta tuli ensin hukassa oleva teini ja sitten kovaa vauhtia eteenpäin pyrkivä ja mielellään perheelleen omistautuva aikuinen, tein joka päivä paljon asioita, joista nautin. Makasin piirtämässä lattialla niin, että vasemman kyynärpääni iho näyttää edelleen 15 vuotta myöhemmin aivan norsun nahalta. Luin niin paljon kirjoja, että en nykyisin saa luettua edes viidessä vuodessa yhtä paljon kuin silloin puolessa vuodessa. Askartelin, maalasin tauluja ja haaveilin. Kirjoitin ajatusten virtaa ylös päiväkirjoihin ja fanfictioniin. Olin rennosti yksin.

Teininä rentouduin eri tavalla. Juhlin ja olin ulkona ystävien kanssa. Nukuin ihan hulluna. Katsoin paljon leffoja, ystävien kanssa. No, silloinkin vietin paljon sellaista aikaa, kun en hirveästi juuri kelaillut mitään, olin vaan.  Mutta silloin tavallaan unohdin ne asiat, joita tykkään ihan yksin tehdä. Silloin olin aina kavereiden kanssa.

Sitten tuli Otto, tuli blogi ja tuli vauva. Blogista tuli ensin rakas harrastus, ihana puuha, jota tehdä yksin sillon kun vauva nukkui ja Otto pelasi. Se oli mun oma juttu. Keskitin kaiken luovuuteni siihen. Mukaan tuli Instagram, Facebook ja YouTube, joihin sai myös purkaa luovuutta eri muodoissa. Ne olivat asioita, joita tein ihan yksin ja nautin niistä. En edes muistanut lukea, piirtää tai maalata, kun puuhailin niin mielellään blogini parissa aina kun oli luppoaikaa. Se oli ihana, joustava harrastus, kunnes siitä tuli mulle työ. Olen nauttinut ihan hirveästi työstäni ja olen käyttänyt siihen todella todella paljon aikaa ja resursseja.

Se raja, jolloin harrastus muuttui työksi on tosi häilyvä mun muistikuvissa. Meni todella pitkään tajuta, että blogi ja some eivät olleet niitä ”mun omia juttuja” enää. Ne eivät ole mulle enää rentoutuskeino tai oma harrastus, vaan ne ovat mun työ. Ne toki antavat edelleen mulle ihan valtavan paljon energiaa, iloa ja inspiraatiota, mutta ne ovat myös työ, josta tarvitsee taukoja ja rentoutumista. Se on toki positiivinen ”ongelma”, että rakkaasta harrastuksesta on saanut itselleen työn.

Työ voi olla samaan aikaan todella inspiroivaa ja todella kuluttavaa. Ja vaikka olenkin erittäin kiitollinen, että saan tehdä työkseni juuri sitä mitä rakastan, olen tänä vuonna vihdoin alkanut oikeasti tajuta, että tarvitsen sen rinnalle niitä muitakin oikeita omia juttuja. Niitä, joissa kukaan ei vaadi multa mitään, joita tehdessä voi vaan antaa ajatusten virrata tai olla ajattelematta mitään.

Ja arvatkaa mitä. Olen niin onnellinen, että olen viimeinkin tajunnut sen! Koska: tänä vuonna olen tehnyt niin paljon kivoja juttuja. Olen ottanut aikaa ihanille, rentouttaville asioille arjessa. Olen vaan nauttinut ja puuhaillut ja ollut läsnä hetkessä itselleni. Eikä se ole ollutkaan niin vaikeaa mitä luulin. Hetkiä siellä täällä. Joskus kokonaisia päiviä. Olen maalannut akryyliväreillä ja vesiväreillä, piirtänyt, tanssinut, lukenut kiinnostavia kirjoja. Olen askarrellut tupsuja tai koristeita ja käyttänyt tunteja vanhojen kenkien puhdistamiseen, jotka olivat mulle tärkeät. Olen omistautunut kasvomaalauksille ja viettänyt aikaa katsellen kauniita kuvia joulukoristeluista. Olen vaan ollut ja puuhastellut asioita ilman paineita siitä, että niiden puuhien pitäisi johtaa johonkin tärkeään tai suurempaan. Miten virkistävää!

En osaa sanoa mikä oli se yksi asia, joka käynnisti tämän lumipalloefektin ja sai mut ottamaan niitä pieniä hetkiä itselleni melkein joka päivä. Ehkä se oli pitkästä aikaa kiinnostavaan kirjaan uppoutuminen, tai maalaaminen yksin akryyliväreillä pitkän tauon jälkeen. Mutta olen vaan niin iloinen, että olen saanut nämä asiat takaisin! Uskon, että vaikutusta on ollut myös ympäristöllä. Tässä kodissa on niin paljon helpompaa rentoutua ja hengittää ja ottaa itselleen tilaa. Täällä on tilaa luovuudelle ja oma rauha. Kun ikkunoista näkyy lähinnä tuulessa huojuvia puita, mun on jotenkin tosi paljon helpompaa rauhoittua, kuin hektisen tien varrella olevassa rivarissa.

Olen puhunut armollisuudesta monesti ja se on ollut tavoitteena mulla kauan, mutta ehkä vasta nyt olen alkanut sisäistää sen aidosti, enkä vaan tavoitellut sitä. Pelkän puheen sijaan ymmärtänyt mitä se juuri mulle merkitsee. Ja se jos mikä on korvaamattoman arvokasta. Tuntuu kuin uusi maailma olisi auennut, jossa mikä tahansa luova puuha on mulle mahdollista. Hitto vie, olen jopa miettinyt alkaisinko neulomaan ensimmäistä kertaa sitten kasiluokan. Ei sitä kuulkaa tiedä mistä kaikesta ehdin vielä innostua!

Minä olen niitä tyyppejä. Niitä, jotka hilloavat ikivanhoja kenkiä tai vaatteita, joihin liittyy rakkaita muistoja. Vaikka ei olisi varmuutta, tuleeko niitä enää koskaan käyttämään. Olen säilönyt kaapissa esimerkiksi kolmea paria Converse All Starseja yläkoulusta asti. Ostin ensimmäiset valkoiset Converset kutosen ja seiskan välisenä kesänä ollessani 12-vuotias. Minulla on ne siis edelleen tallessa. Käytin niitä todella ahkerasti koko yläkoulun ajan ja vielä lukiossakin, enkä koskaan pessyt. Silloin oli coolimpaa, että kengät olivat nähneet elämää (vaikkakin minun kengät olivat nähneet ulkonäöstään päätellen hieman liikaa).

Ostin toiset conssit 14-vuotiaana silloin, kun äiti oli vasta saanut aivoinfarktin. Valkoiset, joissa oli mustia pilkkuja ja pitsikuviota. Rakastin niitä, ne oli niiiiiiiiin hienot. Ostin ne Oulun Spirit Storesta ja ne olivat sellaiset vähän paremmat conssit, joita en pitänyt joka päivä, toisin kuin niitä harmaantuneita entisiä valkoisia. Mulla on nekin edelleen tallessa.

Lukiossa ostin komannet conssit, mustat batmankuvioiset, käytettynä yhdeltä kaverilta, joka oli ostanut ne Lontoosta aikoinaan. Olin ihastellut niitä hänen jalassaan jo pitkään ja olin niin iloinen, kun hän halusi myydä ne minulle. Ne olivat aivan priimakuntoiset edelleen ja tietty mustat pysyvät muutenkin valkoisia helpommin puhtaana. Niitä en koskaan ottanut arkikäyttöön, ne olivat vain todella harvoihin tilaisuuksiin. Nekin ovat minulla edelleen tallessa.

Kerron tässä vaiheessa, että minullahan oli tavoitteena kerätä 100 paria kenkiä ennen kun täytin 18 (keksin tämän joskus 10-vuotiaana), eikä silloin ollut niinkään puhetta vielä siitä, onko ihan ok tai ekologista omistaa 100 paria kenkiä. Tai jos oli, se ei kantautunut mun korviini. Ajattelin sen samanlaisena harrastuksena kuin vaikka postimerkkien tai keräilyhahmojen keräämisen. Minä vain keräsin kenkiä. Kolmet Converset olivat siis yksi pieni kärpäsen kakka kenkäkokoelmassani, joka oli massiivinen. Minulla ei ole enää ollut vuosikausiin sataa paria kenkiä, vaan olen lahjoittanut niitä eteenpäin, mutta nämä kolmet Converset olen säästänyt aina.

No, anyway, olen siis säästänyt näitä kolmea kenkäparia sieltä 12-vuotiaasta eteenpäin. Muistan, kuinka silloin kun olin 12 ja minulla oli uunituoreet valkoiset conssit, meidän yksi ihana (silloin ehkä kolmikymppinen) naapuri kaivoi varastosta omat valkoiset conversensa, jotka hän oli ostanut teini-iässä. Musta se oli niin coolia, että hänellä oli tallella ne vielä ja ajattelin, että minäkin haluan säilyttää omani aikuiseks asti! Ja niin olen myös tehnyt. Hauskaa, miten naapurilla oli tällainen kauaskantoinen vaikutus mun elämään. Se minua kyllä naurattaa, että en oikeasti ole koskaan pessyt niitä, vaan olen vaan säilönyt aivan älyttömän likaisia harmaantuneita kenkiä asunnosta toiseen, 16 vuoden ajan.

Sain viime viikonloppuna varmaan jonkun akuutin mielenhäiriön varastoa siivotessa, kun mulle yhtäkkiä tuli mieleen, että hitsi, minähän voisin juuri nyt tänään päättää kokeilla puhdistaa näitä likaisia kenkiä. Ja niin sitten tein. Otin avuksi Vanishin, sappisaippuan ja valkaisujauheen. Pilkulliset conssit lähtivät yhdellä liotuksella ja pesulla, valkoiset liotin ja pesin kolme kertaa pesukoneessa eri pesuainecoktaileilla. Ja arvatkaa mitä, sain ne niin puhtaaksi, että kehtaan jopa käyttää! En olisi ikinä uskonut. Tuntui jotenkin todella oudolta katsoa niitä converseja nyt puhtaampana kuin ovat koskaan olleet sitten kesän 2004. Kelpaa! Kannatti säilöä.

ENNEN

JÄLKEEN

Olen viime aikoina himoinnut Conversen kenkiä taas pitkän tauon jälkeen, mutta en kyllä mitenkään olisi kehdannut ostaa uusia tietäen, että minulla on jo kolmet ehjät kaapissa. No nyt ne ovat puhtaat, tai ainakin puhtaammat, ja nyt voin käyttää niitä! Niin mahtavaa. Meidän esikoinen myös testaili mun consseja ja oli sitä mieltä, että hän ottaa keväällä jotkut niistä käyttöön kun olivat jo nytkin lähes sopivat. Tuntuu jotenkin ihanalta, että tämä menee juuri niinkuin aina villeimmissä haaveissa toivoin. Että minulla on joskus omia lapsia, jotka haluavat käyttää ja ajattelevat cooleina jotkut minun vanhat vaatteet tai asusteet, joita olen säästänyt omilta teinivuosilta! Vitsit, että voikin olla kiitollinen siitä, että haaveet toteutuu. Ja samalla myös kyllä tuntuu ihan hullulta, että ollaan siinä vaiheessa vanhemmuutta, että minun asusteiden ja vaatteiden lainaaminen alkaa olla ajankohtaista meidän lapsille. Vastahan he olivat kaikki vauvoja!

Heippa lokakuu ja tervetuloa marraskuu! Tällä viikolla vietettiin halloweenia ja pyhäinpäivää. Mun mielestä molemmat juhlat toivat kaivattua ekstraa sateiseen ja pimeään viikkoon. Ja halloweenin vietto siivittää ihanasti kohti joulun odotusta. Lokakuu on aina se viimeinen pitkä kuukausi kun vaan odotan sitä, että vihdoin saan odottaa joulua. Halloweeniin hetkeksi keskittyminen saa ajan kulumaan ja piristää sopivasti ja tästä päivästä eteenpäin saankin jo jouluttaa rauhassa.

Perjantaina pidettiin pienet halloweenjuhlat kotona perheen kesken. Oton sisko tuli meille juhlavieraaksi ja lapset saivat innoissaan maalata tätinsä kasvoille kissakasvomaalauksen. Siitä tuli tosi hieno! Itse maalasin itseni tiikeriksi ja löytyi täältä myös leopardi, merirosvo ja peura. Oli niin hauskaa testailla erilaisia kasvomaalauksia. Mä niin nautin kun saan tehdä käsillä, oli se sitten kasvomaalaus tai kankaalle maalaus.

Kuunneltiin halloweendiskossa kaikkia hurjia lauluja, kuten Thrilleriä ja muita Spotifyn Halloween-listan hittejä, tanssittiin ja syötiin karkkia. Siinä missä mä innoissaan maalasin kasvomaalauksia koko viikon, en  jaksanut hirveästi panostaa hirmuisiin herkkuihin, kuten moni muu. Instassa vilisi monilla toinen toistaan mahtavamman näköisiä kauhuherkkuja, jollaisia itsekin harkitsin tekeväni, mutta en vaan sitten jaksanut. Onneksi lapsia se ei tuntunut haittaavan, he olivat oikein tyytyväisiä pizzaperjantaihin!

Lauantaina eli pyhäinpäivänä otettiin tosi rennosti. Siivottiin pyjamahousut jalassa ulkovarastoa, katsottiin leffaa ja käytiin viemässä Hietaniemen hautausmaan muualle haudattujen muistomerkille kynttilät läheisille pimeän tultua. Onneksi varauduttiin siihen, että moni muukin on varmaan liikkeellä ja mentiin maskit päällä. Siellä olikin aika paljon porukkaa, mutta onneksi oltiin ulkona ja pystyttiin kuitenkin pitämään myös turvavälit, eikä oltu paikalla kuin muutama minuutti. Sytytettiin kynttilät etukäteen siellä missä oli väljää ja nopeasti vaan vietiin ne muistomerkin portaille yksi kerrallaan lasten odottaessa toisen vanhemman kanssa kauempana. Näky oli jälleen kerran upea. Juuri siksi käydään aina pyhäinpäivänä Hietaniemen hautausmaan muistomerkillä, koska se on vaan niin kaunis ja mahtipontinen pimeällä. Lapsetkin ihastelivat näkyä.

Kaiverrettiin lauantaina myös kurpitsa hienoksi lyhdyksi ja tehtiin sisuksista amerikkalaista kurpitsapiirakkaa. Siitä tuli ihanan mausteista ja hyvää, eikä yhtään liian makeaa. Kauhuherkkuja en tehnyt mutta sentään kurpitsapiirakan elämäni ensimmäistä kertaa. Pitää tehdä toisenkin kerran. Onneksi sitä on vielä vähän jäljellä jääkaapissa!

Se oli sellainen halloween. Piristi oikeasti ihanasti kaiken pimeyden, sateen ja koronan keskellä. Mutta nyt vihdoinkin on marraskuu ja mä saan alkaa odottaa joulua! Otin jo hieman varaslähtöä laittamalla tunnelmavalot olkkariin jo aiemmin ja yhden jouluvideonkin olen jo tehnyt instaan, (puhumattakaan siitä, mitä kaikkea olen tehnyt jo blogijoulukalenteria varten), mutta tästä tämä kuulkaa lähtee. Nyt alan odottamaan joulua. Huomenna avautuu jouluradio fm-taajuuksilla, joten säädetään tietenkin se autossa päälle. Tänään jo kuuntelinkin joululauluja Spotifysta kun siivosin kuopuksen vaatekaappia. Tästä tämä lähtee ja en voisi olla enemmän innoissaan!

Ihanaa marraskuuta ja alkavaa uutta viikkoa kaikille! 

*Postauksessa näkyy myös ilmaiseksi pr-näytteenä saatuja tuotteita Björn Borgilta ja Vamskolta. Tuotteet merkitty erikseen. 

Arkiasuja tulee usein kuvattua puhelimella, koska se on niin mukavan helppoa. Viimeksi tykkäsitte arkiasukollaasista puhelinkuvilla ja siksi ajattelin tehdä sellaisen tälläkin kertaa. Näin lokakuussa huomaan, että ihan ehdottomasti pääosassa on ollut mukavuus ja lämpö. Olen valikoinut päälleni mahdollisimman rentoja ja helppoja asuja, joissa on hyvä olla. Lokakuussa sää on ollut todella vaihtelevaa! Välillä hengitys on höyrynnyt ja autossa on pitänyt laittaa penkinlämmitin päälle, välillä nahkatakissakin on ollut hiki. Onneksi ollaan saatu sateen ja kylmän lisäksi myös paljon aurinkoa ja kauniita värejä.

1. Kamelin värinen villakangastakki, siniset pillifarkut ja mustat platform-nilkkurit (*saatu Vamskolta)

Valitsin tämän asun päälleni kaupungille erääseen tapahtumaan viime viikolla. Ihanan klassinen asu, jossa oli helppo olla. Nämä mustat Maia-nilkkurit ovat olleet todella kovassa käytössä koko syksyn ja rakastan niitä! Niin hyvät jalassa ja sopivat asuun kuin asuun.

2. Vaaleanpunainen jättihuppari (*saatu Björn Borgilta) ja persikkasukat

Tämä on mun ihan lemppari kotiasu! Hengailen isossa ja mukavassa jättihupparissa ja rennoissa sukissa. Tämä toimii niin leggingssien kuin sukkahousujenkin kanssa, koska on niin pitkä, että menee mekosta.

3. Ruutukuvioinen puhvihihapaita ja mustat pillifarkut maihareilla

Mulla oli tämä asu päällä kun vietettiin mun synttäreitä ja se on ollut monesti päällä niiden jälkeenkin. Mustat pillifarkut ja maiharit on kyllä lyömätön kombo! Tähän asuun yhdistyy hyvin niin nahkatakki, villakangastakki kuin trenssikin.

4. Beige trenssitakki (2015 ostettu), Musta huppari (*saatu Björn Borgilta), mustat sporttileggarit, jotka ostin New Yorkista ja mustat platform nilkkurit (*saatu Vamskolta) sekä Guccin laukku

Tämän asun puin päälleni erääseen pressitilaisuuteen. Ihanan rento ja mukava asu, jossa oli hyvä olla. Onneksi laitoin näin mukavat vaatteet, sillä tarjolla oli valtavan runsas aamiainen, jonka jälkeen ei olisi ollut mukava hengailla kireissä farkuissa, heh! Hupparit ja trenssit sopivat mun mielestä ihanasti yhteen ja olen käyttänyt paljon tätä yhdistelmää.

5. Harmaa Filippa K. villaneule, musta nahkatakki ja mustat pillifarkut Dr. Martensin maihareilla

Klassikko syksyisin! Tämä neule on ollut käytössä vuodesta 2o17, tämä takki 2018 asti ja mustat pillifarkutkin useamman vuoden. Tämä yhdistelmä toimii mun mielestä aina ja on ihanan lämmin ja rento. Kevyemmät takit menee kylmänäkin päivänä kun yhdistää ne tähän muhkeaan ja superlämpimään villaneuleeseen.

6. Nahkatakki, musta neule, käärmekuvioinen hame ja mustat platform-nilkkurit (*saatu Vamskolta)

Lämpimämmän päivän lemppariasu! Rakastan tuota käärmekuvioista hametta vaan niin paljon. Tämän malliset hameet tuntuvat sopivan mulle (ainakin omasta mielestäni). Ne korostavat pitkiä jalkoja ja ovat mukavia päällä. Tämän asun voisin laittaa kyllä koska tahansa päälle ja lokakuussa se olikin mun päällä varmaan ainakin viisi kertaa.

Sellaisia asuja on eksynyt päälle lokakuussa! Joulukuussa aion tehdä kaikkien vuoden 2020 asujen kollaasin, koska niitä on niin hauska tehdä. Pääseepähän samalla kurkkaamaan, kuinka tyylini on kehittynyt vuoden aikana. Ainakin hiustyyli on pysynyt jo vuoden samanlaisena, siinä ei ole hirveästi ollut muutoksia.

Ihanaa viikon jatkoa kaikille!