En voi ehkä uskoa sitä, mutta pakko kai se on! Tänään mä olen blogannut neljä vuotta. Neljä vuotta jotka ovat menneet eteenpäin aivan hujauksessa, neljä vuotta joiden aikana meidän koko elämä on mullistunut usempaan otteeseen, ja jonka aikana blogi on elänyt vahvasti mukana. Kun luen nyt mun ensimmäistä postausta, joka on kirjoitettu 8.5.2011, mä näen edelleen ne samat elementit kuin vielä tänä päivänäkin kirjoittaessani. Ootteko muuten lukeneet, aika jäätävää settiä ihan oikeasti, apua! Mutta jokatapauksessa, siinäkin näkyy positiivinen, tuttavallinen höpötys ja mun oma persoona, joka ainakin omasta mielestäni paistaa läpi jokaisesta tekstistä.

Vaikka elämä on muuttunut, kirjoitustaito ainakin omasta mielestäni kehittynyt ja blogi kasvanut kymmenistä lukijoista kymmeniin tuhansiin lukijoihin, mun persoona on edelleen mukana, samanlaisena, kaikissa teksteissä. En osaa piilottaa sitä, enkä halua.

Neljä vuotta sitten olin toisella kolmanneksella raskaana, jännittynyt mutta onnellinen esikoisen odottaja. En tiennyt silloin tulevaisuudesta mitään, en osannut toivoa enkä odottaa edes mitään muuta kuin tulevaa vauvaa. Nautin senhetkisestä elämästä Oton kanssa umpirakastuneena, enkä osannut huolehtia huomisesta. Silloin mä olin vielä tosi nuori, 19-vuotias joka oli elänyt siihen asti aivan erilaista elämää. Aloin kirjoittamaan blogia ” kun alkanu oleen tota ylimäärästä aikaa ja tuli kauniit ilmatki nii tekee mieli taas ottaa kuvii.” (suora lainaus ensimmäisestä postauksestani).

Miettikää, noin kevyesti, vähättelevästi ja tietämättömästi mä kirjoitin bloggaamisesta, joka on kuitenkin muotoutunut yhdeksi suurimmista meidän elämään nykypäivänä vaikuttavista tekijöistä. Alusta asti suhtauduin kuitenkin blogiini kunnianhimoisesti, vaikka muille sitä vähättelinkin. Halusin kehittyä, halusin kirjoittaa usein ja tavoittaa samanhenkisiä ihmisiä, löytää itselleni ystäviä toisista bloggaavista äideistä. En kuitenkaan osannut ikimaailmassa kuvitella blogista itselleni sellaista tekijää joka se nykypäivänä on. Kuluneen vuoden aikana mun blogi on laittanut pyörät pyörimään, ja määritellyt sen puolen meidän arjesta joka mun tekemisistä muodostuu.

Ilman niitä ensimmäisiä noloja höpöhöpöpostauksia, keltaisia tärähtäneitä kuvia ja miljoonaa hymiötä lauseiden välissä, mulla ei olisi nyt kahta unelmatyöpaikkaa enkä oikeastaan edes tiedä mitä mä tekisin tai millainen olisin. Tottakai on ne rakkaat ihmiset jotka tunsin jo ennen blogia, ja he ovat pysyneet matkassa tähän päivään saakka, mutta sitten on myös ne kaikki upeat tyypit joihin olen tutustunut vain ja ainoastaan blogin kautta. Ja sitten on te lukijat, joita ilman mun blogi ei olisi mitään.

Musta tuntuu ihan hullulta, miten monta teitä siellä ruutujen takana on. Ei sitä ymmärrä kun kirjoittaa täällä kotona, höpöttelee vaan ja kertaa päivän kuulumisia tai avautuu isommistakin asioista. Se on aina taustalla, ja sen tiedostaa tavallaan, mutta ei sitä oikeasti ymmärrä. Google Analytics on vain numeroita, jotka kasvavat päivä päivältä mutta joita ei ajattele sen enempää. Silti se järkyttävän suuri ihmismassa joka on joskus mun juttujani lukenut, on olemassa, siellä jossain, ympäri Suomea, ympäri maailmaa.

Jos sitä pysähtyy ajattelemaan, tulee samalla kiitollinen ja samalla hölmistynyt olo. Ne hetket kun se ajatus nousee pintaan liittyvät yleensä lukijan satunnaiseen tapaamiseen. Musta on ihan mielettömän hienoa tavata teitä, ja yleensä mulle jää siitä maailman paras fiilis. Näiden vuosien aikana olen saanut tavata ihan mahtavia tyyppejä, ja moni nimimerkki on saanut kasvot. Silti sitä hämmästyy joka ikinen kerta kun joku moikkaa spontaanisti, ja iskee kauhea jännitys ja epäusko siitä, että ihan oikeasti tämä mua kadulla vastaan kävellyt ihminen josta en tiedä mitään tietää kuka mä olen ja tykkää mun jutuista!

Kiitos, teille jokaiselle jotka tätäkin postausta nyt luette. Kiitos teille kaikille jotka kommentoitte, tykkäätte ja piristätte päivää. Kiitos teille jotka seuraatte instagramissa, ja kiitos teille kaikille jotka osallistuitte #oikeanainen-haasteeseen. Kiitos <3

Konkareiden rinnalla mun 4-vuotias blogi on vielä ihan lapsen kengissä, ja tiedän että kehitettävää riittää aina. Blogimaailma elää nopeasti eikä paikoilleen saa pysähtyä, vaan pitää kehittyä ja kasvaa, uudistua. Lifestyleblogi on siitä hyvä, että se elää elämän mukana. Se voi ja saa muuttua ja päivittyä siinä missä bloggaajan elämäkin muuttuu. Myös mun blogi on käynyt läpi erilaisia vaiheita (ks. kuva alla, apua!), isompia ja pienempiä muutoksia. Aion jatkossakin kirjoittaa kepeän höpöttäväiseen tyyliini, meidän arjesta, meidän juhlasta, hömppää ja asiaa, muotia, ruokaa ja kasvatusta.

Mun tärkein tavoite blogin suhteen nyt ja tulevaisuudessa on, että haluan kirjoittaa enemmän merkityksellisistä asioista sen kepeän hömpän lisäksi. Koska mulla on väylä tuoda ihmisten tietoisuuteen asioita, joihin mun mielestä on tärkeää kiinnittää huomiota, miksi ihmeessä en sitä tekisi? Oikea nainen oli alkua tälle, ja varmasti jatkossa aina jos koen että haluan jotain sanoa, sen myös sanon. Jos edes yksi ihminen saa mun blogin kautta pienen hippusen lisää itsevarmuutta, iloisen hymyn kasvoilleen tai tunteen että joku ymmärtää, se on sen arvoista.

Mä taputan tänään itseäni selkään, ja iloitsen hienosti sujuneista neljästä vuodesta. Onnea But I’m a human not a sandwich 4v! Toivottavasti hienoja vuosia on edessä paljon lisää. Blogiarki jatkuu, mutta yhden jo aiemmilta vuosilta tutun synttäriviikon perinteen mä aion toteuttaa tänäkin vuonna, nimittäin äitienpäivä videoina -postauksen.

Aivan mielettömän ihanaa viikonloppua kaikille, te olette parhaita <3

Ja hei, huikkaappa ihmeessä tähän postaukseen, kauanko olet lukenut blogiani! Mua kiinnostaa ihan älyttömästi kuulla jos siellä ruutujen takana on vielä tyyppejä, jotka ovat lukeneet mun blogia ihan ensimmäisestä postauksesta lähtien.

Taisin mainita jo Indiedays Inspiration Daysta postatessani, että olin Kultajousen pisteellä esittelemässä ihania My iMenso-koruja ja upeita merkkikelloja? Olen siis mukana Indiedaysin ja Kultajousen kampanjassa, jonka kautta päädyin sinne ständille tutustumaan näihin ihanuuksiin. Ständillä mun tarkoitus oli opastaa bloggaajia suunnittelemaan omantyylisensä My iMenso-koru, ja valitsemaan koruun sopiva kello suuresta merkkikellojen valikoimasta.

Bloggaajakollegat suunnittelivat mitä hienoimpia koruja itselleen My iMenson medaljonkikokoelmasta. Ideana on siis valita koruun kolmesta eri väristä medaljonki,  kivellinen tai kivetön, iso tai pieni. Lisäksi riipukseen valitaan joko yksi tai kaksi erilaista riipuslaattaa, joita voi yhdistellä toistensa kanssa. Riipuslaattoja voi toki kerätä vaikka koko valikoiman ja vaihtaa vaikka jokaiseen asuun omanlaisensa. My iMenso -medaljonkeja oli saatavana hopeisena, keltakultaisena ja ruusukultaisena. Mä tykkäsin kovasti isoista ja näyttävistä riipuksista, joiden ilmettä sai vielä muutettua eripituisilla ja erivärisillä ketjuilla, mutta päädyin sitten kuitenkin suunnittelemaan itselleni rannekorun, jollaisia medaljongeista on myös mahdollista tehdä.

Valitsin omaan koruuni pienen hopeisen pienen medaljongin, valkoisen simpukankuoresta valmistetun laatan ja hopeisen koristelaatan. Pidin medaljongin sisältöineen yksinkertaisena, koska tykästyin simpukankuoresta valmistettuun helminauhaan, jollaisia on saatavilla sekä rannekoruihin että kaulakoruihin ketjujen lisäksi. Rannekoruun en laittaisi isoa medaljonkia, koska se olisi varmaan aika hankala käytössä 33mm halkaisijallaan, mutta tuo pieni ei haittaa menoa ollenkaan, vaan näyttää kauniilta ja persoonalliselta.

Mä olen oikeastaan vasta aikuisiällä opetellut käyttämään enemmän asusteita. Kellosta on tullut ihan ehdoton juttu, joka on aina kädessä kun jonnekin lähden. Pitkään meni että tsekkasin kellonajan silti aina puhelimesta, mutta n. vuoden verran kelloa pidettyäni mä olen vihdoin oppinut vilkaisemaan välillä sitäkin. Mulla on kaksi aika näyttävää kelloa jo entuudestaan, toinen hopeinen ja toinen ruusukultainen, joten valitsin itselleni keltakultaisen kellon Marc by Marc Jacobsin valikoimista.

Koska kaksi muuta kelloani ovat aika isoja, ja toinen vielä koristekivin viimeistelty, mä halusin jotain yksinkertaisempaa ja vähän pienempää. Marc by Marc Jacobsin Baker -kello oli juuri sellainen, yksinkertainen mutta kuitenkin näyttävä, joka mun kokoelmasta puuttui. Ständillä esilläolleista kelloista mä ihastuin myös DKNY:n siroon ruusukultaiseen kelloon, mutta sitä ei ollut ainakaan esillä keltakultaisena, ja siksi valitsin Bakerin. Se siro kello jäi kuitenkin mun mieleen kummittelemaan, ehkä vielä joku kerta ostan sen itselleni.

Bakerissa ei ole koristekiviä tai tehostevärejä, ainoastaan valkoinen kellotaulu ja oikealla puolella olevat M A R C -kirjaimet numeroita korvaavien viivojen tilalla. Tämä kello sopii kauniisti myös mun jo aiemmin Otolta lahjaksi saamiini Marc by Marc Jacobsin korvakoruihin ja kaulakoruun.

Käykää ihmeessä kurkkimassa Kultajousen instagram-tililtä lisää ihanuuksia, sieltä löytyy vaikka minkälaista koruinspiraatiota esimerkiksi kevään valmistujaisjuhlia ja kesän rippi- ja hääjuhlia ajatellen. Ja muistakaa ständillä vierailleet kanssabloggaajat ihmeessä osallistua kisaan, jos ihana merkkikello ja My iMenso-korukokonaisuus houkuttelevat.

Ihanaa päivää kaikille! <3

Mitä tykkäätte koruista ja kellosta? Millaisista kelloista te pidätte itsellänne?

Viime syksyn Indiedays blog awardseista viisastuneena mä päätin tällä kertaa jo aivan aluksi, että puen päälleni sellaiset vaatteet jossa mun ei tarvitse sekuntiakaan miettiä sitä miten mekko pysyy päällä, tai miten istuminen tai kävely tai kuvissa poseeraaminen onnistuu. En halunnut stressata, enkä myöskään ylipukeutua. Mä löysin mun tämänkertaisen gaalamekon oikeastaan ihan vahingossa, kun en sitä oikeastaan vielä edes etsinyt.

Oltiin shoppailemassa ihan casuaalisti, etsittiin lähinnä Otolle kenkiä ja paitoja, ja päätin tsekata nopeasti H&M:n naisten osaston. Törmäsin ihanan rentoon Coachella-mallistoon josta en ollut kuullut edes mitään, ja ihastuin mustaan kuvioituun hapsumekkoon aivan täysin. Kävin heti sovittamassa sitä, ja se istui hyvin. Ensimmäinen kerta kun gaala-asun löytyminen ei tuottanut järjetöntä stressiä eikä vienyt juurikaan aikaa. Toki hävettää vähän että olin missannut näin ihanan malliston kokonaan, olen tosi ajantasalla ja silleen.

Mulle gaala-asuissa on tärkeää se, että ne eivät ole kertakäyttöisiä. Pari kertaa olen lainannut asun PR-toimistoilta kun olen halunnut pukea ylleni jotain ekstrajuhlavaa jota olen tiennyt käyttäväni vain kerran. Ne jotka olen ostanut (ihan ekaa mekkoa lukuunottamatta) ovat kaikki päässeet myöhemmin käyttöön muissa tilaisuuksissa. Tämä festarimalliston mekko on sellainen jossa tulen varmasti viilettämään ensi kesänä useammankin hellepäivän, tosin korkkareiden sijaan yhdistettynä tennareihin ja tukka hulmuten. Hapsuja pitää kuitenkin ehkä vähän lyhentää, sillä lenkkarit jalassa mulla ei riitä kyllä pituus niihin ilman että kompastun, korkkaritkin riittivät vain nippanappa.

Rennon mekon yhdistin Zaran mustiin lempparikorkkareihin, pikaiseen ponnari-lettiviritelmään ja yhteen ensimmäisistä kaulakoruista joita suunnittelin meidän sovelluksella. Mun mielestä perhoset ja festarimekko sopivat aika kivasti yhteen, mitä te olette mieltä? Lisäksi ostin vielä glitteristä metallivärisiä ”tatuointeja” ja laitoin isoimman niistä olkapäähän. Mä oon nähnyt noita aika paljon nyt Pinterestissä selatessa ja innostuin kun löysin paketillisen. Oikeaa tatuointia mulla ei ole, enkä tiedä tuleeko koskaan olemaan, vaikka niistä tykkäänkin. Mutta mun mielestä tuollainen yhden illan koriste oli hauska ja sopi myös mun tyyliin.

Mekko H&M loves Coachella / Kengät Zara / Koru EYE jewelry / Laukku Michael Michael Kors

Mä tykkäsin tästä asusta ihan superisti, se on ehkä mun lemppari tähän mennessä! Mä suuntaan tänään toistamiseen viikon sisään Porvooseen, tällä kertaa mulla on siellä työjuttuja. Hauskaa että en ole käynyt siellä kuin kerran ihan pienenä, ja nyt sattumalta tulee käytyä näin usein. Mutta joo, aivan ihanaa päivää kaikille, toivottavasti se aurinkokin sieltä jossain vaiheessa pilkistäisi!

Mitä te olette mieltä, gaala-asu hot or not?

Tällä viikolla aurinko viimeinkin hellii taas ja sain ensimmäistä kertaa pukea keväisen trenssitakkini päälle eilen. Trenssin seuraksi valitsin vaaleanpunaista ja vaaleansinistä, aika hempeää meininkiä, mutta sopii mun mielestä kivasti kevääseen. Ettei olisi mennyt liian hempeäksi, asustin vaalean asun mustin asustein, ja laitoin jalkaan Red or Deadilta joskus viime keväänä saamani hauskat nilkkasukat, joissa on silmiä ja sarvia ja vaikka mitä. Pieni yksityiskohta, mutta mun omaan mielialaan sillä oli suuri vaikutus. Hihittelin päivän mittaan sukille aina kun satuin muistamaan ne.

Kuvattiin asu Oton kanssa kun tulin töistä kotiin ruokaostospussien kanssa ja voin kertoa että kulisseissa tapahtui, hahah! Mutta valo oli kerrankin ihana, ja jotenkin oli freesi olo vielä töistä tullessakin, vaikka kävin kaupassa ja kellokin oli jo lähemmäs kuusi. Uudet vaatteet toki piristivät myös sekä fiilistä, että asukuvia. Se että saa talven paksujen kamppeiden jälkeen vihdoin käyttää vähän kevyempiä päällysvaatteita on ihanan virkistävää, eikä enää tuntunut siltä että peilistä katsoo aina sama look vaikka kuinka valkkaisi vaatteita (sinne takin alle) puoli tuntia.

Takki H&M Conscious collection / Jakku Gina Tricot / Paita H&M / Farkut Gina Tricot Alex / Sukat Red or Dead* / Kengät Zara / Laukku Coach

Hiukset olivat kerrankin ojennuksessa käytyäni aamulla kokeilemassa paljon hehkutettua Olaplex-hoitoa KC Professional Studiolla. Mulle kokemus oli mielenkiintoinen ja ainakin mun silmiin hiukset näyttävät tässä postauksessa huomattavasti tavallista paremmalta, mihin toki vaikuttaa sekin että joku muu stailasi ne hoidon jälkeen kuin minä. Jonkun muun laittamina ne myös pysyivät kivan näköisinä tuulesta ja pitkästä päivästä huolimatta, vaikka en näyttänyt niille Late Lammas -kuvioitua Tangle teezeriäni kertaakaan päivän aikana. Kiinnostaisiko teitä lukea tuosta hoidosta enemmän?

Ihanaa tiistaita kaikille! Uusi työasu hot or not?

Te lukijat olette jo kauan sitten ehdottaneet, että mä antaisin Tiaran valita itselleni asun ja tekisin siitä postauksen. Jostain syystä en ole vielä aiemmin saanut tätä toteutettua vaikka idea on ihan äärettömän hauska. Ylen Puoli Seitsemän -ohjelma laittoi pääsiäisen ajaksi käyntiin #lapsistailaa -haasteen instagramissa ja blogikollegoideni innoittamana mäkin päätin viimein antaa stylistin vallan meidän kolmevuotiaalle. Se ilme hänen kasvoillaan kun kysyin eilen ”haluaisitko sä valita äidille tänään vaatteet?”, se oli jotain sanoin kuvailematonta! Hän innostui silminnähden ja ryntäsi samointein mun vaatekaapille.

Takki New Yorker* / Paita Sheinside* / Farkut Sheinside* / Kengät Zara / Laukku Michael Michael Kors /*saatu blogin kautta.

Oletin että ilmenisi valinnanvaikeuksia, hirveä kaaos tai vähintäänkin joutuisin laittamaan päälle yläasteella ostamani vaaleanpunaisen tyllimekon. Mitä vielä! Ensimmäisenä tyyppi tarrasi kiinni liukuvärjättyyn tekoturkkiin jonka olen saanut New Yorkerilta jo aikaa sitten, mutta en ole uskaltanut käyttämään ennen tätä. 3-vuotias ei turhia jännittele tai mieti onko turkki sopiva asuun vai ei, perusteluna valinnalle ”Se on äiti karvanen ja ihana, ja susta tulee magee mimmi!”

No mitäs tekoturkille löytyi kaveriksi? Ei tyllimekkoja, eikä vaaleanpunaista. Hän päätti haastaa mut laittamaan jalkaani farkut joissa en koskaan ole tuntenut oloani kotoisaksi, koska ne peittävät mun vartalon (omasta mielestäni) parhaan puolen eli jalat. Mom Jeansit. Millähän trendien aallonharjalla meidän Tiara oikein ratsastaa kun hän päätyi kaikista vaihtoehdoista juuri niihin, kysynpä vain. Kun itse yritin saada Mom jeanseja toimimaan asukuvissa viime kesänä, en vain saanut. En osannut olla rennosti, eivätkä ne tuntuneet näyttävän hyvältä minkään yläosan kanssa. Silti olen aina haikaillut niiden perään, koska kaikilla muilla ne näyttävät niin kivalta. Eilen mä en edes yrittänyt, asuhan oli lapseni stailaama herreguud ja mulla turkki päällä! Mutta yllättäen musta ne farkut näyttivätkin kivoilta, kun en yrittänyt.

Farkkujen ja tekoturkin kanssa tyttäreni stailasi minulle pitsisen olkaimettoman croptopin. Se oli kuulemma kaunis, ja ”siinä oli tissiliivit samassa, niin ei tarvinnut  laittaa liikaa vaatteita kerralla päälle”. Ja kuin pisteenä I:n päälle, kysyessäni mitkä kengät laitetaan, toivoen vastaukseksi Niken Air Force oneja, sainkin jalkaani mustat uudet korkkarit. Kieltämättä, näyttävät ne paremmalta mom jeansien kanssa kun tuovat nilkat esiin. ”Nää ihaaaanat uudet korkkarit äiti, nämä sä vielä tarvitset!”

Vaatteiden lisäksi tyttäreni sai myös laittaa hiukseni (sininen glitter-kukka-klipsu jonka hän löysi mun vanhojen barbien tavaroiden joukosta), päättää meikin (kirkkaan pinkit huulet ja rajaukset silmiin), sekä korut (ei koruja, niitä ei kuulemma tarvitse ettei tule liikaa). Laukun sentään sain, Michael Michael Korsin mustan crossbodyn, joka kieltämättä oli omastakin mielestäni hyvä valinta tähän stailiin.

Mun täytyy sanoa että nämä olivat vapautuneimmat asukuvaushetkeni ikinä. Ei paineita asusta, ei yritystä näyttää mahdollisimman tyylikkäältä. Vain tyttäreni valitsema asu, joka yllättävää kyllä, ei ollut edes niin paha, vaikkakin aika yliampuva. Hän keksi yhdistää ne kaksi vaatetta joita mä en itse ole saanut yhdistettyä koskaan minkään kanssa.

Mä taidan kyllä ottaa tämän tavaksi, ja antaa Tiaran stailata mut jatkossakin ainakin kerran kuussa. Ja kunhan tuo kuopus kiinnostuu joskus vaatteista myös, saa hänkin vuoronsa valita äidin vaatteet. Miten on isi-Otto, otatko haasteesta kiinni? Saako Tiara valita sullekin vaatteet? Kenties jotain muuta kuin mitä sulla yleensä on päällä? 😉 Ja osallistukaa ihmeessä kaikki muutkin jotka vain haluatte, parhaat kuvat pääsevät nimittäin mukaan huomisen Puoli Seitsemän -ohjelmaan! Tagatkaa vaan asukuva instassa hashtagilla #lapsistailaa ja olette mukana.

Mitäs pidätte asusta? Hot or not?

Mä olen ylpeä ja iloinen osallistuttuani haasteeseen, ja niin on Tiarakin! Ihanaa maanantaipäivää kaikille <3