Huh, tuntuupa vaikealta saada tätä postausta alkuun, kun ensimmäistä kertaa kuuteen ja puoleen vuoteen takana on näin pitkä tauko. Kun viikko sitten lauantaina kirjoitin teille, että vietän aikaa perheeni ja läheisteni kanssa, ja pidän hetken taukoa, tilanne tuntui lohduttomalta. Oltiin saatu ennuste, että edellinen viikonloppu on viimeinen, joka saadaan yhdessä mummuni kanssa viettää. Vaan hänpä taisteli itsensä viikonlopun yli, ja alkuviikosta vielä piristyi niin että saatiin kokea hänen hymynsä, naurun pyrskähdyksensä ja lämmin puristus kädessä. Torstaina saatiin toinen puhelu, että nyt kannattaa tulla vauhdilla sairaalaan, sillä pian on liian myöhäistä. Pahimpaan valmistautuen ajettiin sinne, mutta niin vaan sekin päivä meni, ja tuli seuraava.
Nyt tilanne on se, että mennään päivä kerrallaan eteenpäin. Eikä voi tietää onko edessä vielä yhteisiä tunteja, päiviä vai ehkä jopa viikkoja. Epätietoisuus on kyllä raskasta, mutta minkäs teet. Ei voi tietää, niin ei voi tietää. Tärkeintä on se, että ollaan voitu olla täällä yhdessä läheisten kanssa, saamassa ja antamassa tukea. Ikuisuuksiin me ei tänne Ouluun voida käytännön syistä jäädä, mutta tämä aika on ollut korvaamattoman arvokasta. Joka ikinen päivä ollaan vietetty paljon aikaa sairaalassa, ja saatu kokea ne pienet hyvän pilkahdukset joita vielä alkuviikosta oli.
On tehnyt hyvää saada keskittyä ihan täysillä perheeseen juuri nyt, ja olla stressaamatta mistään muusta. Olen silti kaivannut tätä naputteluakin, ja oikeastaan tämä pieni tauko teki todella hyvää myös omien ajatusten kannalta blogin suhteen. En todellakaan ole lopettamassa (enkä ole ollut missään vaiheessa), sitä älkää pelätkö, mutta blogin suhteen on ollut paljon ristiriitaisia tunteita tänä syksynä. Nyt ne ajatukset ja tunteet ovat kirkkaammat, ja mulla on hyvä fiilis jatkaa eteenpäin. Voin avata näitä fiiliksiä enemmän ihan omassa postauksessaan.
Blogi palailee pikkuhiljaa takaisin arkeen, ja täällä on odotettavissa taas muutakin sisältöä, kuin niitä aiemmin valmiiksi tehtyjä ja ajastettuja kaupallisia yhteistöitä. Mun aivoissa pulppuaa ideoita, ja vaikka olen pitänyt muuten blogitaukoa, ideat olen listannut kyllä ylös. Olen pahoillani, että en ole tänä aikana vastannut myöskään teidän kommentteihin tai viesteihin, ja haluan kiittää kaikesta tuesta jota olen teiltä saanut. Se on tuntunut tosi tärkeältä, ja voimaannuttavalta, tietää että siellä ruutujen takana on ihan oikeita ihmisiä jotka myötäelävät myös silloin kun en ole parhaimmillani. Kiitos.
Sillä aikaa kun ollaan oltu täällä, on oranssin keltainen syksy vaihtunut aivan täyteen talveen. Harmi vaan että meidän talvirenkaat on kotona Helsingissä. Me lähdetään kotiin heti kun keli on sellainen että uskaltaa turvallisesti vielä kesärenkailla ajella tuon 600 kilometrin matkan, ellei tässä tilanteessa sitten tapahdu dramaattisia muutoksia, jolloin arvioidaan uudelleen. Nyt kuitenkin tiedän että ollaan tehty kaikkemme, oltu täällä niin paljon kuin ollaan pystytty, ja olen saanut sanoa vielä ne ihanat ja tärkeät asiat jotka halusinkin päästä sanomaan, jättää ihan kunnon hyvästit.
Nämä postauksen kuvat on muuten ainoat joita olen tänä aikana ottanut kameralla. Sekin on saanut levätä, tuo neljän paaperon yhteinen ”aaaai” oli vaan niin ihana, että oli pakko ikuistaa. Mä lähden nyt lasten kanssa ulos tekemään lumiukkoa, ja sen jälkeen suunnataan taas sairaalalle. Kiitos vielä teille kaikille ymmärryksestä ja tuesta.
Ihanaa sunnuntaita kaikille <3
