Eilen tuli kuukausi täyteen näillä violeteilla hiuksilla. Se kuukausi on mennyt nopeasti, ja siis voin kertoa että ikinä en ole tuntenut mitään hiusväriä näin omakseni! Vaikka alkuun hiukset tuntuivat työläiltä, väri haalistui nopeasti ja en oikein tiennyt miten saisin sekoitettua sen täydellisen sävyn jolla koko tukassa on tasainen väri – tämä kaikki on ollut sen arvoista.

Viikon taiteilun jälkeen mä opin sekoittamaan jo suhteellisen hyvän värin – ID Hair Colorbomb Crazy violetia sekaisin pinkissä pullossa olevan violetin  (Hot Purple) kanssa (oikeesti mä en löytänyt googlettamalla sitä mitenkään sitä merkin nimeä, mutta niitä vaaleanpunaisia pikkupulloja mitä on ainakin Hairstoressa myynnissä). Ja olen siis nyt Oulussa ja mulla ei ole sitä purkkia mukana enkä voi tarkistaa. Toinen on siis kylmempää violettia ja toinen vähän luumumpaa. Näistä kahdesta yhdessä hoitoaineeseen sotkettuna tulee yleensä sellainen kombo josta tykkään. Välillä vähän kylmempi ja välillä aavistuksen lämpimämpi. Tämä on aika hauskaa kun hiusten väri vaihtelee kokoajan.

Pastellivioletti väri vaatii kyllä ylläpitoa, eli joka kerta kun pesen hiukset, mä sekoitan sävytteen hoitoaineeseen ja pidän päässä n. 5-10 minuuttia. Good news is että mä oon vähentänyt suihkussakäyntiä. Siinä missä ennen kävin jokaikinen päivä, nykyään käyn kyllä suihkussa edelleen päivittäin mutta pesen hiukset ainoastaan joka toinen tai joka kolmas päivä. Eivätkä hiukset enää rasvoitukaan samalla tavalla, tai vaadi päivittäistä pesua. Se on tosi jees! Helpottaa elämää.

Mun hiukset ovat jonkin verran tummemman violetit nyt kuin alussa, ihan vaan koska mulla kerran vähän humpsahti väriä hoitoaineen sekaan. Ja sen jälkeen tykästyin vaan tähän vielä vähän tummempaan, jotenkin se tuo enemmän ehkä väriä kasvoille ja on räväkämpi. Kai siihen jää koukkuun että on hätkähdyttävä tukka, varsinkin parin vuoden harmaavarpusena kulkemisen jälkeen. Ja harmaavarpusella tarkoitan siis sitä kuinka annoin pitkään oman juurikasvuni vaan kasvaa ja värin kellastua ja haalistua, enkä pitänyt siitä huolta.

Mä olen kyllä edelleen tosi tyytyväinen tähän tukkapäätökseen, eikä mulla ole aikeita milloinkaan lähitulevaisuudessa vaihtaa väriä. En osaa kuvitella mitään muuta väriä mistä voisin tykätä yhtä paljon, tai mikä tuntuisi yhtä hyvältä, yhtä ”omalta”. Onneksi en jänistänyt vaan toteutin yhden haaveeni! Ainiin, ja ei ole tukka oikeastaan vaikuttanut pukeutumiseenkaan mitenkään. Muuten kuin että mulla on itsevarmempi olo ja olen uskaltanut käyttää ja ostaa enemmän erilaisia vaatteita enkä vaan peitellä itseäni/tyytyä turvallisiin valintoihin. Tämä on ihanaa ja mulla on tosi hyvä fiilis!

Me lähdetään pian käymään mun mummulla, kun täällä Oulussa ollaan. Mukavaa pitkäperjantaita kaikille <3

PS: Muistakaas muuten että -10% alekoodi Salon Pepe Åhmanille on voimassa vielä 31.3. asti! Mainitsemalla varauksen yhteydessä IINAN BLOGI, saatte kaikista kampaamopalveluista Olaplexia lukuunottamatta -10% alennusta. Varauksen voi tehdä joko netissä tai puhelimitse, tsekatkaa lisää Pepe Åhmanin sivuilta.

Tätä aihetta on täällä aiemminkin sivuttu, mutta nyt kun aihe on jälleen tapetilla, mun teki mieli tarttua siihen. Itsellä kun on asiaan sanottavaa sekä ainoana lapsena, että kahden hyvin pienellä ikäerolla syntyneen lapsen vanhempana. Ihan näin ensialkuun täytyy sanoa, että lapsiluku on ihan tismalleen jokaisen vanhemman oma asia, oma päätös ja joskus myös toki sattumaakin, kaikki ei aina suju niinkuin on suunnitellut, ja joskus sujuu vaikka ei suunnittele. Se ei ole aihe johon perheen ulkopuolisilla saisi olla sananvaltaa, eikä tosiaankaan ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa lapsilukua joka olisi se absoluuttisesti paras. Kaikessa on puolensa.

Ainoana lapsena mulla on aiheeseen paljonkin sanottavaa. Se oli aivan ihanaa, kun mulla oli aina äidin jakamaton huomio, aina omat lelut ja omat jutut. Me tehtiin kaikkea kahdestaan äidin kanssa, uudet vaatteet sain aina minä enkä koskaan ”joutunut käyttämään” mitään toisten vanhaa. Oli vain minä ja äiti. Opin pienestä asti itsenäiseksi, mulla on hyvä mielikuvitus ja osasin aina viihdyttää itseäni. Äidillä oli helppoa, ei tarvinnut ratkoa sisarusten välisiä riitoja koskaan koska kenenpä kanssa mä yksin olisin tapellut: no en kenenkään. Olen aina ollut tosi omatoiminen, mukautuva ja kaikkien kanssa toimeentuleva tyyppi, joka ei turhista riitele tai pahoita mieltään.

Siitä huolimatta että olen ainoa lapsi, olen myös oppinut jakamaan. Olin jo pienestä asti päiväkodissa, ja siellä opin niitä samoja tärkeitä taitoja joita sisarusparvessakin opitaan. Mulla oli myös paljon melko samanikäisiä serkkuja, joiden kanssa opin vuorovaikutustaitoja, jakamista ja joskus se tuntui vähän siltä kuin olisi ollut sisaruksia, tai näin ainakin oletan, mistäpä minä sitä voin tietää kun ei niitä oikeasti ole. En koskaan kokenut itseäni yksinäiseksi lapsena, ja jos kaipasin leikkikaveria niin leikin joko äidin tai pihan muksujen kanssa. Isompana oli sitten koulukaverit ja muut. Varmasti sekin auttoi että äiti oli tosi aktiivinen, ei me kökitty kotona kahdestaan vaan käytiin kavereiden luona ja kutsuttiin heitä kylään.

Se milloin mä olisin kaivannut sisarusta, ja milloin sellaista tulen varmasti vielä kaipaamaan, on kun mun äiti sairastui mun ollessa 14-vuotias. Kun mun äiti sai aivoinfarktin ja meinasi kuolla, ja sairastui sen jälkeen masennukseen ja joutui lonkkien kuolioitumisen takia makaamaan lähes kaksi vuotta sängyssä, oli kaikki yksin mun vastuulla. Olin kuulemma ”liian vanha” jotta olisimme saaneet mitään apua kaupungilta. Äidin hoitaminen, kodin hoito, kaupassakäynti ja kaikki muu jäi mulle moneksi vuodeksi. En ole tästä katkera, en ollenkaan, opin silloin tärkeitä taitoja enkä olisi se kuka olen jos en olisi kokenut sitä. Mutta silloin mä olisin kaivannut sisarusta. En pelkästään käytännön asioiden vuoksi, vaan ehdottomasti myös henkiseksi tueksi. Jos olisi vain ollut joku toinen joka olisi 100% tiennyt miltä musta tuntui ja jonka kanssa olisin voinut jakaa sen kaiken, taakka olisi ollut puolet pienempi. Ehkä en silloin olisi palanut loppuun.

Nyt oman mummoni kärsiessä vakavasta muistisairaudesta mä olen niin onnellinen äitini puolesta, että hänellä on kolme sisarusta jakamassa sen huolen, eikä hänen tarvitse huolehtia yksin vanhemmistaan. Realistisesti ajatellen, kun mun äiti on joskus vanha, hänestä huolehtiminen on jälleen mun vastuulla. Hän saattaa tarvita apua joka ikinen päivä, ja silloin mä autan häntä yksin, joka ikinen päivä, niin pitkään kuin tarvitsee. Mä kannan sen vastuun ylpeänä sitten kun sen aika on, mutta en sano etteikö sisarus olisi siinä iso tuki ja turva. Joku jonka kanssa jutella, joku jonka kassa jakaa hoivavastuu. Onhan mulla aina Otto ja lapset ja ystävät ja serkut ja kaikki. Mutta sisarus on jotain korvaamattoman arvokasta. Kerran vanhemman sairastumisen ainoana lapsena kokeneena, mä en haluaisi oman lapseni joutuvan kokemaan sitä yksin, jos mulla olisi mahdollisuus valita.

Tiedostan ehdottomasti kuitenkin sen, että kaikki eivät voi saada enempää kuin yhden lapsen vaikka haluaisivatkin. Ja myös sen että kaikki eivät koe että jaksaisivat tai haluaisivat enempää kuin yhden lapsen. Ja se on musta ihan fine. Siinä on paljon hyviä puolia, ja tässähän mäkin olen, kaikesta ihan hyvin selvinneenä vaikka paljon olenkin käynyt läpi.

Meillä on kaksi lasta, joiden ikäero on yksi vuosi ja kuusi kuukautta. Siis jopa tätä keskiverto kahta vuottakin pienempi ikäero. Varsinainen kauhuikäero, sellainen että kaikki kysyivät meiltä ollaanko me ihan hulluja ja miten me aiotaan jaksaa. Ja kaikille olen vastannut, että hitto se eka vuosi oli rankka, mutta ai että nyt on helppoa, nyt on niiin helppoa. Kaikilla se ei mene niin. Ei voi yksiselitteisesti vastata kysymykseen ”Onko kahden lapsen kanssa helpompaa kuin yhden?” tai ”Meneekö kaksi lasta siinä missä yksikin?”. Ekana vuonna meillä kaksi ei tosiaankaan mennyt siinä missä yksi. Mutta nykyään taas luulen että menee, jopa helpommin kuin yksi.

Välillä on hiusten halkomista kun sisarukset eivät pääse yhteisymmärrykseen siitä katsotaanko Frozenia vai Inside Outia ja kun yksi ja sama poni pitäisi olla yhtäaikaa molemmilla. Välillä voi oikeasti joutua ratkaisemaan sen keskiverto 50 konfliktitilannetta päivässä, joista Heikki Soini kirjoittaa kolumnissaan ”Ainoissa lapsissa on tulevaisuus” ja jatkaa ” Useamman lapsen vanhemmat viettävät siis vähintään tunnin päivässä suoran huudon tai lohduttamisen parissa”. Mä sanon että ei ole totta. Ei voi kyllä vetää mutkaa noin paljon suoraksi. Kyllä olen joskus viettänyt varmasti päivästä kokonaisen tunnin näiden mainittujen asioiden parissa, mutta ihan yhtä useasti olen viettänyt kokonaisen päivän ratkomatta yhtäkään konfliktia.

Joo, lapset riitelevät, kinastelevat, ottavat kädestä ja parkuvat. Välillä he kuitenkin ovat suorastaan ällösöpöjä koko viikon, halivat ja pusivat ja leikkivät niin kauniisti ja laulavat stemmoja. Se on elämää. He rakastavat toisiaan ihan ällistyttävän paljon, ja heistä on toisilleen ihan äärettömän suuri turva ja tuki. Päiväkodin aloitus ja hoidossa oleminen ei ole ollut heille mikään big deal koska heillä on aina ollut toisensa. Eivät he ole meitä ikinä kaivanneet jos ovat saaneet olla yhdessä. Toistensa perään sen sijaan ovat kyselleet, jos toinen on ollut toisen vanhemman kanssa jossain.

Me tiedettiin että kahden lapsen kanssa etenkin se eka vuosi voi olla ihan pirun rankka, mutta oli se silti rankempi kuin osattiin olettaa, varsinkin kun esikoinen oli niin iisi tapaus vauvavuotenaan. Mutta ei me silti ikinä eron partaalla oltu. Kaikki lähtee itsestä ja omista voimavaroista. Ja jos parisuhde on hyvällä pohjalla, sitä osaa tukeutua toisiinsa vaikeuksien ja väsymyksen keskellä, eikä aja toisiaan kauemmas ainakaan pysyvästi.

En osaa sanoa tuleeko meillä joskus olemaan enemmän kuin kaksi lasta. Mutta juuri nyt ja aina tulevaisuudessakin tulen olemaan kiitollinen ja onnellinen siitä että meidän tytöillä on toisensa. He voivat aina turvautua toisiinsa, he voivat opetella tärkeitä taitoja yhdessä ja mikä parasta (tai pahinta) jos meille vanhemmille ikinä tapahtuu jotain, heillä on aina toisensa. Mä en haluaisi ajatella näin hirveitä juttuja, enkä tavallaan haluaisi ottaa sitä huomioon tulevaisuuden suunnitelussa tai lapsiluvun miettimisessä, koska toivon että meille ei ikinä käy mitään. Mutta oman ja Oton taustan tietäen, sellaista voi sattua ihan kenelle tahansa, u never know. Olen myös onnellinen siitä että meillä on juuri meidän ihanat kaksi tyttöä, enkä osaisi ikinä kuvitella elämää vain toisen kanssa heistä.

Kahden lapsen vanhemmuus on opettanut mulle myös sen että mustan ja valkoisen välillä on miljoona harmaan sävyä. Yhden lapsen vanhempana luulin tietäväni miten ollaan hyviä vanhempia ja miten kasvatetaan tyytyväisiä ja helppoja lapsia, ”jos vain muutkin tekis niinkuin mä niin kaikilla olisi helpompaa”. Mutta sitten syntyikin toinen lapsi, joka halusi kaiken aivan päinvastoin kuin esikoinen. Mikään mitä olin vanhemmuudesta oppinut esikoisen kanssa ei pätenyt kuopuksen kanssa, vaippamerkkiä, nukkumapaikkaa ja ravintoa myöten kaikki meni uusiksi. Yhä edelleen tänä päivänä meidän lapset ovat kuin yö ja päivä. Ja mä tiedän, että vaikka händlään nämä tyypit nykyään jo melko hyvin, en todellakaan voi mennä sanomaan toiselle että joku meidän perheen valinta olisi parempi kuin jonkun toisen.

Tästä tuli nyt vähän pitkä teksti, mutta niin oli tarkoituskin. Mulla on tähän niin paljon sanottavaa että voisin kirjoittaa kirjan. Mutta jos vaikka jätetään tämä nyt tähän ja annetaan puheenvuoro teille. Mitä mieltä te olette ikäeroista, sisaruksista ja ainoista lapsista? Mikä on teidän perheen valinta ja miksi?

Olen ehkä vähän hullu, mutta aion nyt jakaa teille muutamia noloja hetkiä mun elämän varrelta. Niitä on mahtunut mukaan aika tosi monta, enkä kaikkea edes muista, mutta osa on jäänyt niin hyvin mieleen että kerron teillekin.

1. Kun mulla oli ala-asteella kaksi minuuttia aikaa ehtiä bussiin ja juoksin koulun käytävällä vaikka ei saanut, törmäsin opettajaani ja kaaduin lattialle. Sain opettajalta nuhtelut, myöhästyin bussista ja itkin kotona varmaan kolme tuntia että en mene enää ikinä kouluun. Se tuntui niin maailmanlopulta silloin oikeasti, itkusta ei ollut tulla loppua. Mulla oli ikää ehkä 10 vuotta silloin, enkä koskaan ollut hävennyt mitään niin paljon. Näin jälkeenpäin tekisi vaan mieli silittää 10-vuotiaan Iinan päätä ja sanoa että voi kuule, eihän se nyt niin noloa ollut ja tulet kokemaan elämässäsi paljon nolompiakin tilanteita. En sitten tiedä lohduttaisiko se, hah!

2. Kaikki raskaanaolevat tietävät että silloin pissattaa, ihan kokoajan. Kun odotin esikoistamme ja olin jo aika pitkällä, mulle kävi yksi juttu jota häpesin ja samaan aikaan huvituin siitä ihan hulluna, mikä ei kyllä yhtään auttanut. Olin tulossa muistaakseni Kampista kotiin, ja jo metrossa mulla oli pissahätä. Jotenkin pääsin kuitenkin pitkän matkan meidän kodin rappuun asti, kun hississä sitten alkoi tuntua siltä että nyt ei tästä tule enää yhtään mitään. Sain juuri ja juuri kotioven auki, kun se tapahtui. Vauva potkaisi mua lujaa virtsarakkoon, ja mä pissasin housuun. Siinä meidän ovella, ovi oli vielä auki. Kukaan ei nähnyt tätä, mutta ai luoja musta tuntui että mä kuolen häpeästä. Samaan aikaan mua kuitenkin nauratti että eihän hitto vie aikuiselle ihmiselle voi käydä noin! Tästä on viisi vuotta aikaa eikä tätä varmaan saisi vieläkään kertoa ääneen koska se on niin noloa, mutta pointtini on että ihan sama, ei se ole noloa koska en voinut mitenkään estää sitä tilannetta, enkä mä nyt tahallaan sitä tehnyt.

3. Tämä sattui yläasteella, muistaakseni seiskaluokalla. Me keskusteltiin nimistä, ja mä sanoin että en tykkää yhdestä nimestä. Kaikki muutkin olivat sanoneet nimiä joista tykkäävät, ja nimiä joista eivät tykkää, mutta tämä yksi nimi jonka mä sanoin sattuikin olemaan yhden tytön koiran nimi. Ja siitähän riemu repesi. Mä olisin voinut vajota maan alle, kaikkien muiden mielestä mä olin ihan törkeä koska en tykännyt koiran nimestä, jonka en edes ollut tiennyt olevan kyseisen koiran nimi. Se sama olisi voinut käydä kenelle tahansa, mutta se kävi sitten vain mulle. Silloin posket punertuivat ja teki vaan mieli oikeasti juosta piiloon ja pysyä siellä. Miten pienistä jutuista tuleekin niin hirveän isoja tuossa iässä?

4. Opiskeluaikana mä matkustin joka päivä raitiovaunulla. Yhtenä päivänä sinne tuli tarkastajat, ja näytin ihan muina naisina korttiani koska olin ihan varma että siellä on aikaa. En tiedä mikä aivopieru se oli, mutta aika oli umpeutunut jo kaksi päivää aiemmin, enkä ollut vaan tajunnut. Sain sakot pummilla matkustamisesta, ja paljon pahoja katseita. Voitte uskoa että sen jälkeen olen ollut ekstrahuolellinen siitä että kortilla on aina aikaa tai arvoa. Opiskelijan kukkarossa silloin se 80€ sakko todella tuntui ja kyllä hävetti. Tuntui että kaikki katsoivat mua kuin B-luokan kansalaista koska sain tarkastajalta sakkolapun kouraani.

Nykyään noloja tilanteita on ehkä vähemmän kuin nuorempana, tai sitten mua ei vaan hävetä enää niin paljoa. En jää enää murehtimaan jos jotain vähän hassua tapahtuu. Mutta nyt tämän sanottuani ääneen lähiaikoina on varmasti luvassa jotain ihan supernoloa. Pitääkin kertoa siitä sitten täällä!

Ai miksi mä kerron teille mun elämän noloimpia hetkiä? Siksi, että kävin tuossa pari viikkoa takaperin yhdellä elämäni mielenkiintoisimmista illallisista ravintola Grönissä (illallisen tarjosi Kirjakauppaliitto). Mukana oli tuttuja bloggaajia, sekä tämän vuoden Kirjan ja Ruusun päivän kirjailija Ronja Salmi, 23, kuvittaja Jami Nurminen ja Kirjakauppaliiton puheenjohtaja Katriina Jaakkola. Kirjan ja Ruusun päivän (23. huhtikuuta) konsepti on varmasti monelle tuttu, silloin puolisot ostavat toisilleen toinen kirjan ja toinen ruusun.

Jokaisena Kirjan ja Ruusun päivänä valitaan yksi kirjailija, jonka kirjoittaman kirjan saa vain sinä päivänä, kaupan päälle vain ostaessaan kirjakaupasta minkä tahansa toisen vähintään 10€ maksavan kirjan. Nerokas taka-ajatus tässä on siis houkutella ihmisiä käymään kirjakaupassa, eikä vain selaamaan Buzzfeediä ja iltapäivälehtiä. Kirjaa ei tosiaan saa koskaan muulloin mistään, kuin tuona kyseisenä päivänä, sitä ei jaeta siis bloggaajille tai toimittajillekaan arvosteltavaksi etukäteen.

Tämän vuoden kirjailija, Ronja Salmi on 23-vuotiaana saavuttanut enemmän kuin moni kaksikymmentä vuotta vanhempana. Onks noloo? on paitsi Ylellä pyörinyt TV-sarja, myös Ronja Salmen kolmas teos, joka käsittelee ystävyyttä, heppoja, kiusaamista, ihastumista ja tietysti sitä paljon puhuttavaa noloutta. Ensimmäistä kertaa ikinä Kirjan ja Ruusun päivän kirjaksi on valittu lasten kirja aikuisten kirjan sijaan, mikä on musta aivan huikeaa ja vallankumouksellista. Kirja soveltuu parhaiten alakouluikäisille, mutta varmasti myös vanhemman kannattaa se selata läpi.

Itse suurena lukutoukkana aion ehdottomasti käydä kirjaostoksilla silloin, koska ostan kirjoja muutenkin paljon ja pakkohan mun on päästä lukemaan tämäkin teos. Mä olen pienestä asti lukenut paljon, ja jatkanut samaa lukuperinnettä myös lasten kanssa. Rakastan kivijalkakirjakauppojen tunnelmaa, ja uuden kirjan tuoksua. Tämä kirja on varmasti myös hyvä säilyttää kaapissa, sillä ennenkuin mä huomaankaan on mun omista lapsista tullut niitä varhaisteinejä joista vanhemmat on noloja, pojat on noloja, itse on ainakin tosi nolo ja kaikki muukin on ihan noloa. Kahden vuoden päästä mun esikoiseni astelee jo koulun penkille, herregud!

Molemmat sekä Ronja että Jami ovat aivan huikean inspiroivia tyyppejä, ja nauraa rätkätettiin illallisella vähän väliä. Saatiin myös aikaiseksi erittäin mielenkiintoinen keskustelu noloudesta ja kaikesta muusta. En voi muuta sanoa kuin että tunnen itseni onnekkaaksi kun pääsen tapaamaan näin huikeita ihmisiä.

Mitä noloa teille on sattunut? Oletteko tykänneet aiemmista Kirjan ja Ruusun päivän kirjoista? Aiotteko juhlistaa päivää kirjaostoksilla?

Olen saanut ihmetellä uutta violettia tukkaa jo tovin. Se tuntuu niin omalta, että entiseen puolipitkään blondiin ei taida olla paluuta ainakaan ihan äkkiä. Siksi koin tarpeelliseksi hieman uudistaa blogin ulkoasua vastaamaan tämänhetkistä lookiani paremmin. Mä kaipasin väriä, ja kerrankin sain tehtyä ihan itse sellaisen bannerin kuin halusin. Me napattiin nämä kuvat eilen juuri ennen tyttöjen tanssituntia kun sopivan iloinen ja värikäs tausta löytyi ihan vahingossa. Mulle uusi banneri on ihana piristävä uusi alku ja raikkauden tuulahdus.

Toivottavasti tykkäätte muutoksesta! Banneri on myös pikkuisen aiempaa pienempi korkeudeltaan jotta teidän ei tarvitse scrollailla niin paljoa ennenkuin pääsette lukemaan uusia juttuja. Väriä ja kuviota siitä toki löytyy, mutta en mä tiedä, mä kaipasin jotain ihan muuta kuin harmaata ja sieviä kukkia mitä vanhassa oli. Tämä tuntuu sopivalta just nyt, just niin multa.

Päivitin myös blogin kuvausta, sillä ”bloggaavan miehen vaimo” ei ollut kauhean ajankohtainen enää. Kuvaus tulee luultavasti muuttumaan, kunhan löydän jostain aikaa miettiä kunnolla kuvausta niin että kuulostaa fiksulta. Mä en ole koskaan ollut sitä lyhyestä virsi kaunis -tyyppiä, vaan enemmänkin sellainen rönsyilevä kirjoittaja. Siksi on hankala tiivistää kaikkea mitä haluan yhteen pieneen boksiin. Blogi on ottanut askeleen kohti kevättä, ja niin mäkin.

Kuvissa näkyvä Zaran pilottitakki on mun kevään lemppari, se on just eikä melkein. Halusin vihreän pilotin, mutta monet olivat liian räikeiltä väriltään mun uutta hiusväriä ajatellen. Tämä näyttää valosta riippuen rusehtavalta ja khakin vihertävältä ja sävy on sopivan kylmä eikä riitele hiusten kanssa, niinkuin monet muut vihreät sävyt. Tykkään erityisesti musta-kultaisista yksityiskohdista ja siitä että takki on sopivan kokoinen. Vähän reilu muttei liian.

Valkoiset farkut mulla on ollut jalassa viimeksi 15-vuotiaana, vaikka ne muodissa ovat olleetkin uudempaan otteeseen jo pitkään. Nämä polvesta auki olevat löysin takin kanssa Zarasta, ja mä tykkään näistä tosi paljon. Tosin yleensä tummia alaosia käyttävänä mulla on pientä totuttelua siihen että jalat näyttävät ainakin kilometrin lyhyemmiltä kuin yleensä, hah! Kengät löytyi myös sieltä samaisesta Zarasta, tällaiset aika klassiset matalat nilkkurit. Oli kerrankin hyvä reissu Zaraan, ja siis nämä mun uudet lempparilöydöt tein kymmenessä minuutissa. Kuten joku muukin tarkkasilmäinen kommentoi, olen hylännyt mun punaisen Rebecca Minkoffin laukun. Se on niin ihana laukku mä ikävöin sen käyttöä! Mutta hitsi, paloautonpunainen on kyllä sävy joka ei sitten tämän tukan kanssa mätsää yhtään.

Takki ZARA / Paita H&M / Housut ZARA /Korvakorut H&M / Kengät ZARA / Laukku Marc by Marc Jacobs / Kello Marc by Marc Jacobs* / *saatu blogin kautta.

Sen sijaan käytössä on vanha kunnon Marc by Marc Jacobs jonka sain viime äitienpäivänä Otolta. Saapa nähdä sopiiko tämän vuoden tuleva äitienpäivälaukku sitten paremmin uuteen tukkaan. Marc by Marc Jacobsin Double Percy on kyllä ihanan tilava verrattuna Mini Loveen, se on kivaa. Ja kyllä, myönnän että on ihan loskaiset kengät! En ehtinyt putsata niitä ennen näiden kuvien ottoa koska sopiva tilanne tuli ihan yllätyksenä, joten niillä mentiin. Vaan mitäpä sen on väliä, siellä loskapisaroiden alla on ihanat kengät <3

Vaikka tämä viikko on ollut harmaa niin mun fiilis on ihan super värikäs ja keväinen ja pirteä ja ihana! Ja arvatkaa mitä, vaikka meidän esikoinen tuli tänään kipeäksi ja vieläpä sairastui päiväkodissa ollessaan mahatautiin, mä en aio lannistua. Nyt toivotaan vaan että ei tartu koko muulle perheelle, vaikka varmaan tarttuu. Mutta mä en jaksa edes sitä pelätä, kaiken muun hyvän lisäksi vanhemmuus on auttanut mun emetofobiaan. Olen tajunnut sen että vaikka kuinka pelkään niin en voi välttyä, joten parempi vaan hyväksyä se. Jotenkin olen onnistunut järkeistämään tämän itselleni ja siedättämään itseni pois siitä pelosta, ainakin osittain. Ja eihän nyt kukaan voi pelätä omaa raukkaa murupientä joka on kipeänä, mä ainakin haluan vaan että hänellä on parempi olla ja ottaisin mieluummin sen taudin itselleni.

Uusi ulkoasu ja asu ja takki ja tukka ja kaikki hot or not? 😀

Mahtavaa torstaita kaikille!

Olen mukana Indiedaysin ja Monsterin kesätyökampanjassa, ja mä aion nyt vinkata teille mun mielestä parhaat kikkakolmoset työhakemuksen kirjoittamiseen. Nythän on meneillään tietenkin kaikkein paras kesätyönhakuaika, ja Monsterin Kesäduunit 2016 -osio on pullollaan kesätyöilmoituksia – tällä hetkellä niitä on yli 900, ja itse työpaikkoja vielä moninkertainen määrä. Sivuilta voi selata ilmoituksia koko Suomesta, sekä lukea työnantajien esittelyitä. Kaikki avoimet kesätyöpaikat on koottu yhdelle sivulle, jotta selaaminen on mahdollisimman helppoa.

Kesätyön hakeminen voi tuntua joskus kuin rakettitieteeltä, ainakin musta se tuntui nuorempana tosi hankalalta. Silloin netti oli pullollaan samanlaisia CV-malleja ja jotenkin sitä omassa päässä kuvitteli että kirjoittamalla olevansa sosiaalinen ja oma-aloitteinen voisi napata sen duunin, jota 350 muuta hakee tismalleen samoilla sanoilla. Onneksi ikä ja kokemus on tuonut varmuutta, ja myös opettanut mua miettimään mitä mä oikeasti osaan, latteuksien luettelemisen sijaan. Avainasemassa on se, mitä mä oikeasti pystyn tarjoamaan ja missä olen erityisen hyvä. yös itse rekrytoinnissa mukana oleminen on saanut mut miettimään asiaa työnantajan kannalta. Tässä on mun viisi vinkkiä hyvään ja erottuvaan kesätyöhakemukseen:

1.Mene suoraan asiaan äläkä jaarittele.

Kerro kuka olet ja miksi haet juuri kyseistä työpaikkaa. Rekrytoijat lukevat hakemuksia toisensa perään, ja saattavat lukea hakemuksesta vain ensimmäiset lauseet, elleivät ne sitten herätä mielenkiintoa samantien.

2. Kerro mitä hyvää ja erityislaatuista juuri sinä voisit tarjota jos sinut palkattaisiin.

Älä luettele taitojasi, vaan kerro miten sinun taitosi ja aiempi kokemuksesi konkreettisesti hyödyttäisi jonkin tietyn juuri hakemaasi työhön liittyvän asian hoitamisessa. Konkreettiset esimerkit ovat paras tapa osoittaa kykysi ja tarpeellisuutesi.

3. Yksilöi.

Älä kopioi yhtä hakemusta ja lähetä sitä kaikkiin työpaikkoihin sellaisenaan, se huomataan välittömästi ja se on sama kuin ei hakisi mihinkään. Jokainen rekrytoija haluaa palkata sen tyypin, joka ihan oikeasti haluaa juuri siihen paikkaan johon on hakenut.

4. Jos sinulla on työn kannalta relevantteja harrastuksia, kerro niistä.

Blogista kannattaa ehdottomasti mainita jos hakee töihin missä kirjoitus- ja valokuvaustaidosta on hyötyä, kuten mihin tahansa markkinointihommiin. Partioharrastus on varmasti plussa jos haet vaikkapa kesäleiriohjaajaksi. Vaatekauppaan hakiessa on varmasti hyötyä, jos olet ajantasalla trendeistä ja seuraat kaikkia vakavastiotettavia alan julkaisuja.

5. Ole jo hakemuksessa rohkeasti oma itsesi.

Mahdolliseen haastatteluun on huomattavasti helpompaa mennä jos voi seisoa 100% jokaisen sanansa takana, ja luottaa itseensä täysin. Älä pelkää näyttää omaa persoonaasi ja luonnettasi, ne ovat luultavasti juuri ne ratkaisevat tekijät. Äläkä ikinä myöskään aliarvioi itseäsi, sillä osaat varmasti paljon enemmän kuin kuvitteletkaan, tai ainakin opit nopeasti!

+ Kerro kaikille mahdollisille tyypeille etsiväsi kesätöitä. Kun mahdollisimman moni tietää sinun etsivän työpaikkaa, on suurempi mahdollisuus että vastaan tulee sopiva kesätyöpaikkamahdollisuus. Muista myös hyvä oikeinkirjoitus, CV ja ytimekäs hakemusteksti, kukaan ei jaksa lukea kahdeksan sivun presentaatiota, yksi A4 on riittävä.

Kampanjan tiimoilta mä sain valita omat kesätyöilmoitussuosikkini. Tässä tulevat mun top 5 työpaikkailmoitukset Monsterin Kesätyö 2016 -sivuilta:

1. Tarjoilijaksi tai plokkariksi Hernesaareen

Hernesaari on paikkana ihan mieletön, ja siellä järjestetään mahtavia bileitä kesällä. Siellä pääsee varmasti tapaamaan paljon makeita tyyppejä upeissa puitteissa.

2. Copywriter Lidliin

”Kesätyöntekijänä pääset osaksi tehokasta, luovaa ja hullunkurista tiimiä markkinointiosastolle, joka vastaa Suomen puhutuimman brändin markkinoinnin suunnittelusta sekä toteutuksesta.​” Tämä pätkä ilmoituksesta sai mut tietysti markkinoinnissa itsekin työskentelevänä kiinnostumaan samantien!

3. Matkamyyjäksi Finnlinesille

Vähän erilainen työ kesäksi, matkojen esittely ja myynti, matkustajien ohjaus ja lähtöselvitysten tekeminen on varmasti kivaa puuhaa, ja varmasti tosi hyvää kokemusta jos haaveilee ammatista matkailualalla muutenkin.

4. Kokiksi/Tarjoilijaksi Hanko Sushille

Tässä työpaikkailmoituksessa mun huomion kiinnitti se, että aiempaa kokin kokemusta ei tarvita. Hanko Sushi kouluttaa jokaisen työntekijän tehtäviinsä. Eli tässä saisi työpaikan lisäksi myös koulutuksen, aika todellinen win-win jos multa kysytään.

5. Myyntineuvottelijaksi Fuengirolaan

Viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä, puhelinmyyntiä Fuengirolassa. Kukapa ei haluaisi kesäksi takuuvarman auringon alle?

Joko te olette hakeneet kesätöitä? Mitkä on teidän parhaat vinkit työnhakuun? Jakakaa ihmeessä, toivottavasti tästä olisi apua mahdollisimman monelle (kesä)työnhakijalle!