Ja aion katella niin kauan kun mussa henki pihisee, Ottoa nimittäin! Parempi puolisko, Otsukkaliini, muru, kulta, rakas, avomies, kihlattu ja isi. Maailman ihanin mies! Multa toivottiin postausta meidän parisuhteesta, sellaisen oon jo aiemmin toteuttanutkin mutta ajattelin näin ystävänpäivän ja meidän viime viikolla olleen vuosipäivän kunniaksi tehdä tällaisen uudemman tilannekatsauksen.
”Huhtikuun lopussa sit muutettiin virallisesti yhteen tänne meidän unelmakämppään ja en vois olla onnellisempi. Tossa pojassa on kaikki mitä mä oon aina halunnu ja toivonu ja miljoona kertaa enemmän. Nykyään meidän suhde on tällast rauhallista arkielämää ja mä en tiiä kauan sen ns. kuherruskuukauden pitäis kestää mut must tuntuu et meil on se meneillään vielki koska mikään ei oo muuttunu yhtään tylsemmäks siitä ku alettiin seurustelemaan.”
Toi tekstinpätkä jonka oon viime heinäkuussa kirjoittanut, pitää vieläkin täydellisesti paikkansa, ainoastaan yksi asia on muuttunut. Enää en kyllä kutsuisi Ottoa pojaksi, jos ei se kesällä vielä ollut mies niin nyt se ainakin on! Tunnen kyllä itsenikin enemmän naiseksi nykyään kuin tytöksi joka vielä kesällä olin. Vanhemmaksi tulo ei oo mitenkään mun mielestä häivyttänyt meidän rooleja naisena ja miehenä, vaan päinvastoin korostanut niitä. Me ei olla muututtu pelkäksi äidiksi ja isäksi vaan ollaan pidetty kiinni siitä että ollaan säilytetty omat itsemme. Toisiamme kutsutaan edelleenkin kaikilla muilla nimityksillä kuin pelkät ”äiti ja isi”, tietysti joskus tulee niitäkin käytettyä lähinnä vitsillä. Mutta pointti oli se että ihanasta vauvasta huolimatta meillä on myös edelleen olemassa yks tämmönen ihana juttu nimeltä toimiva parisuhde!
Päivä päivältä mä rakastan tota tyyppiä enemmän ja enemmän, kliséistä mutta totta. Ikinä en olisi uskonut että minusta, universumin sitoutumiskammoisimmasta neidistä kuorituisi lopulta ihan kelpo kihlattu, ja maailman onnellisin sellainen. Tuntuu että tää meidän ensimmäinen yhteinen vuosi on mennyt ihan hujauksessa, eihän sitä edes ehtinyt huomata kun se oli jo ohi! Mutta uskoisin että tuo ajan nopea kuluminen johtui siitä että yhdessä ollaan sen vuoden aikana koettu elämämme suurimmat ja kauneimmat muutokset. Ennen en uskonut kun mulle sanottiin että vuosi on lyhyt aika, mutta nykyisin uskon. 365 päivää ja mun elämä on muuttunut ihan totaalisesti.
Vuosi sitten ystävänpäivänä mä olin seurustellut Oton kanssa viisi päivää, en vielä tiennyt silloin olevani raskaana, vaikka pieni epäilys alkoikin heräillä. Sain Otolta ihanan kaulakorun lahjaksi ja me pussailtiin koko päivä peiton alla piilossa pakkaselta. Tänä vuonna mä tein vaunulenkin pakkasessa ja tuiskussa Oton työpaikalle ja käytiin syömässä ihana lounas Oton safkiksella läheisessä Cafe Picnikissä. Meidän ihana pieni tuhiseva kaunokainen nukkui vaunuissa ja me saatiin hetki ihan kahdestaan. Juteltiin siinä hyvä tovi, arkisia ja vähemmän arkisia asioita. Ja voin kertoa että mä nään edelleen, vuodenkin jälkeen sen saman ihanan rakastavan katseen Oton silmistä, joka kerta kun mä katon niihin. Miten joku voikin olla noin ihana?
 |
| Mun vuosipäivälahja Otolle <3 |
 |
| Sisälsi mm. nämä<3 |
 |
| Tässä muutamia kortteja, multa Otolle ja Otolta mulle<3 Kaikissa omat ihanat sanat ja muistot<3 |
Vaikka ystävänpäivä onkin, niin ei tää teksti nyt ihan pelkäksi lässynlääksi saa mennä. Siksi ajattelinkin kertoa nyt (vihdoin) niitä asioita joita multa toivottiin tähän postaukseen, eli sitä millaisia seurustelukumppaneita me toisillemme ollaan.
swingstorm Feb 12, 2012 11:48 PM
”ihana postaus taas kerran :)) tykkään sun hiuksista enemmän tuommosina! en tiiä meneekö liian henkilökohtaseksi mutta voisitkohan tehdä semmosen parisuhdepostauksen, ei nyt mitään semmosta ”mikä toisessa ärsyttää eniten” mutta vaikka et kertoisit kumpi teistä on vaikka positiivisempi, spontaanimpi, kiivaampi, laiskempi jne 😀 tai no siis jooo ymmärsit varmaan pointtini :D”
Mikä toisessa ärsyttää eniten? No voin mä vastata siihenkin, koska uskoisin että suurinta osaa tää kiinnostaa varmaan kaikista eniten! Otossa ei kyllä oo mitään kovin ärsyttävää, ainoa asia jonka mä keksin on ehkä se että joskus Otto on niin pessimisti ja itse oon taas ihan yltiöpositiivinen ihminen ja optimisti. Esimerkkinä ”Otto, mulla on ihan sellanen lottovoittajafiilis! Tänään me saadaan 10 miljoonaa, ihan varmasti!” ”No niin varmaan, enpä usko… Ei se kumminkaan tuu meille!” Ei Otto ehkä oikeasti ole kovin pessimisti, vaan enemmänkin realisti ja hyvä niin, pitää mulla olla joku joka pitää mut poissa pilvilinnoista, mutta kumminkin lempeästi. Mä oon tämmönen haaveilija ja taivaanrannan maalari, en mä selviäis ilman Ottoa joka aina vetää mut takasin maan pinnalle.
Me ollaan molemmat ihan patalaiskoja, mutta eri tavalla ja eri aikaan. Silloin kun mulla iskee siivouskuume, Otto haluaisi tehdä vaan pikaisen pintapuolisen siivouksen ja toisin päin, sillon kun Ottoa huvittais niin mua ei huvita siivota. Onneksi tää vastakkainasettelu pätee vain ja ainoastaan tähän siivoukseen, muissa asioissa ollaan lähestulkoon aina samoilla linjoilla ja onneksi siivouskaan ei ole mikään kuolemanvakava asia mistä tulis mitään kamalia ongelmia. Ruuanlaitossa meillä menee melkein aina ajatukset yksiin, hyvin usein meillä tekee mieli samoja ruokia ja meillä aina osuu yleensä samalle päivälle se ”tänään en jaksa tehdä muuta kun pistää pakastepizzan uuniin” -fiilis. Ainoat eroavaisuudet ruuanlaitossa meillä on Sienet ja Maksa, arvatkaa kumpi tykkää kummasta? Mä rakastan sieniä, pienenäkin aina kävin äidin kanssa sienestämässä niinkun salkkari-Severi konsanaan, Otto taas ei voi sietää niitä. Mua taas kuvottaa ajatus sisäelinten syömisestä, mutta maksalaatikko on Oton herkkua.
Mä oon ehkä meistä se spontaanimpi, jos mietitään vaikka kavereiden näkemistä tai ravintolareissua, Otto yleensä suunnittelee pidempään ja tekee vasta sitten. Mutta yleensä Otto kyllä lähtee mukaan mun yhtäkkisiin päähänpistoihin ja sen seurauksena tuli esimerkiksi mun kanssa Ouluun mun äidille, silloin kun oltiin seurusteltu vasta kaksi viikkoa. Mutta osaa Ottokin olla spontaani, monesti se on ihan
itse soittanut töistä käyvänsä ruokakaupassa ja laittavansa mulle jotain hyvää ruokaa, ihan vaan siksi että sillä on semmonen fiilis. Aika spontaaneja taidetaan olla molemmat, jos me oltais kovin hitaita ja harkitsevia kaikessa niin en usko että me kaksi oltais tässä ja nyt, ihanan, lähes 5kk ikäisen tyttären vanhempina vuoden seurustelun jälkeen. Spontaanius on jees!
Kiivaita ei olla kumpikaan, vaan aika rauhallisia ja harkitsevia. Me ei pahemmin riidellä asioista, jos joku kaihertaa mielessä niin siitä yleensä mainitaan heti eikä jäädä turhautuneena mököttämään ja pällistelemään omassa päässä. Keskustelu on kaiken A ja O, ainakin mun mielestä parisuhteessa ja meillä toi kommunikaatio kyllä pelaa ihan loistavasti. Otto ei oo koskaan edes huutanut mulle, enkä mä sille. Meidän pahin ”riita” syntyi joulun alla ruokakaupassa, väsyneinä ja nälkäisinä, kun mä halusin jättikatkarapuja ja Otto ei. U get the point? Mä muistan ton episodin yhä, koska se on lähestulkoon ainoa asia josta ollaan koskaan tapeltu. Kumpikaan ei oo tossun alla ja riidattomuus ei johdu siitä ettei me uskallettaisi puhua asioista toisillemme, vaan siitä että me nimenomaan puhutaan.
 |
| Oton vuosipäivälahja mulle<3 Maailman ihanin! |
 |
| Muistoja, päivä joka muutti meidän elämän lopullisesti<3 Ja Tiaran ultrakuvat! |
Otto on hellä, rakastava, hauska, ihana, rakas, tärkeä, huolehtiva ja maailman ihanin kulta. Noiden yllämainittujen asioiden lisäksi eniten mä rakastan Otossa sitä kuinka hyvä isä se on Tiaralle. Kun Otto tulee töistä, se heti ensimmäisenä kaappaa neidin syliin ja höpöttelee ja kutittelee sitä ja viettää sen kanssa ihan omaa isitytär-aikaa. Jos ollaan tulossa kaupasta yhdessä kotiin Oton duunipäivän jälkeen, Otto kysyy jo hississä ”Saanks mä pliis nostaa neidin vaunuista?”. Jos Otolla on valittavana tuttipullon pesu tai vaipanvaihto, se mieluummin vaihtaa vaipan koska sillon se saa höpsöttää pikkuapinan kanssa rauhassa, toisin kuin pulloa pestessä vaikka se oliskin nopeampaa. Mulla itsellä ei ole koskaan ollut isää, mutta jos mulla ois ollut niin oisin toivonut että se ois ollut samanlainen isä kuin Otto on Tiaralle, rakastava, hellä ja ennenkaikkea läsnäoleva. Isä joka on kiinnostunut tyttärensä jutuista, niin isoista kuin pienistäkin. Isä joka haluaa viettää lapsensa kanssa mahdollisimman paljon aikaa.
Toivottavasti swingstorm tää postaus oli edes etäisesti sellainen kuin toivoit! Hyvää ystävänpäivää teille kaikille, ootte ihan parhaita! Ja Otto, mä rakastan sua maailman eniten <3
