Me käytiin eilen lasten kanssa sienestämässä Oton enon mökillä reilun tunnin ajomatkan päässä Helsingistä. Meidän piti toteuttaa tämä sieniretki jo viime vuonna, mutta silloin sopivaa ajankohtaa ei vaan löytynyt. Nyt onneksi saatiin järjestettyä ja voi vitsit että kannatti. Ensinnäkin: oli aivan ihanaa rentoutua koko päivä mökin rauhassa ja hiljaisuudessa, ja toiseksi: me saatiin ihan älyttömän hyvä satsi suppilovahveroita, melkein 20 litraa. Siitäpä kelpasi putsata ja perkata Oton kanssa ja laittaa valmiiksi. Lämpöä ei ollut kuin +2 astetta ja lapset poimivat hanskat kädessä jokainen omaan ämpäriin, niin ei onnistunut heti metsässä valmiiksi putsaaminen. Mutta oltiin kyllä tällä koko perheen porukalla huomattavasti tehokkaampia poimijoita kuin oltaisiin oltu vaikka Oton kanssa kahdestaan, eikä se haitannut niitä putsailla jälkikäteenkään. Nyt on pakkanen täynnä sieniä ja ensi viikon ruokiin on jääkaapissa vielä vaikka kuinka paljon.

Upeat sienirihmastot alkoivat jo heti mökin takapihalta ja niitä vaan löytyi lisää ja lisää koko ajan. Lapset poimivat ihan super innokkaasti ja eivät olisi malttaneet lähteä metsästä pois ollenkaan. Taivaalta satoi vuoroin vettä ja vuoroin räntää, mutta se ei menoa haitannut. Taapero kyllästyi jossain vaiheessa poimimaan sieniä ja alkoi poimimaan keppejä niiden sijaan, mutta isommat vaan löysivät toinen toistaan parempia sieniapajia. ”Täällä on hyvät apajat, tuu kattomaan” raikui koko ajan kummankin suusta.

Mulla tuli niin hyvä fiilis, kun muistelin samalla omaa lapsuuttani. Me käytiin äidin kanssa aina joka vuosi äidin työpaikan järjestämällä sieniretkellä. Meillä ei silloin ollut omaa autoa eikä niin helposti mahdollisuutta lähteä sienestämään, mutta se työpaikan sieniretki bussikuljetuksella oli jokasyksyinen perinne koko mun lapsuuden ajan. Mä olin usein ainoa lapsi retkellä, mutta se ei mua haitannut. Päin vastoin.

Lapset olivat niin innoissaan kun löysivät niin paljon sieniä ja mä uskon, että myös syövät erityisen mielellään itse poimimiaan sieniä. Meidän lapsista yksi on ihan sienifani, kuten minäkin jo lapsena, ja kaksi ei niin hirveästi niistä välitä. Mutta ehkä nämä itse poimitut suppikset tekevät poikkeuksen ja sienet maistuvat tällä kertaa tavallista paremmin heillekin. Me käytiin eilen illalla kaikki sienet Oton kanssa läpi ja osa käsiteltiin valmiiksi ja pakastettiin talven sieniruokia varten sopivina annoksina. Viime talvena saatiin Oton enon vaimolta sieniä pakkaseen ja käytettiin ne kaikki talven aikana niin tyytyväisinä. Onneksi sieniä on nyt vielä vähän enemmän, niin riittävät pidemmäksi aikaa.

Ajateltiin hyödyntää sieniä erilaisissa padoissa, pastoissa, kastikkeissa, risotoissa, pizzoissa, piirakoissa ja milloin missäkin. Joulun sienisalaatinkin voisin pyöräyttää näistä vallan mainiosti, mikäpä sen parempaa kuin itse poimituista sienistä tehty sienisalaatti. Oli ihanaa kun oli asiantuntevat sienestäjät mukana. Vaikka suppikset on helppo tunnistaa, niin silti on varmempi olo kun on ammattilaiset mukana. Mulla on nykyisin tosi surkea sienituntemus suppisten ja kantarellien ulkopuolella, kun niistä lapsuuden sieniretkistä on ”pieni” tovi vierähtänyt. Pitää joku syksy ottaa oikein asiaksi ja opetella tunnistamaan muitakin sieniä.

Sieniretken ja hetken mökissä lämmittelyn jälkeen lähdettiin vielä ulkogrillille paistamaan makkaraa ja vaahtokarkkeja ja herkuteltiin hotdogeilla ja perunasalaatilla. Lapset olivat innoissaan vaahtokarkeista ja ruoka maistui monen tunnin ulkoilun jälkeen. Me nautittiin kyllä koko perhe sienestyksestä ja mökkeilystä ihan valtavasti.

Tästä on ehdottomasti tehtävä jokasyksyinen perinne, niin hitsin hyvä fiilis tuli siitä, kun kerättiin 20 litraa upeita sieniä. Se oli kivaa, rentouttavaa, hauskaa ja hyödyllistä. Eilinen päivä oli sellainen hauska syksyn ja talven hybridi, kun kerättiin sieniä ja samaan aikaan satoi räntää ja lunta, kellotkin käännettiin jo talviaikaan. Tämä syksy on taas hujahtanut hillitöntä vauhtia ja tämän viikon jälkeen alkaa jo joulun odotus meidän perheessä.  Mutta vielä tämä viikko mennään syksyn ja halloweenin tunnelmissa, ennen kuin mekin ripustetaan tunnelmavalot ulos ja paistetaan ekat tortut tai piparit.

Ihanaa uutta viikkoa kaikille! 

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä SoFine ja Indieplace kanssa.

Me ollaan vietetty koko perhe nyt sellaista semi-lihatonta lokakuuta, eli ei olla ostettu kotiin lihaa koko lokakuussa. Jos muualla on ollut tarjolla lihaa niin ollaan syöty tai oltu syömättä mahdollisuuksien mukaan. On ollut ilo huomata, että tämä on oikeastaan sujunut aika helposti ja huomaamatta. Tämä ei ole tuntunut oikeastaan muutokselta edes, koska ollaan niin pitkään oltu matkalla tätä kohti muutenkin. Tämä oikeastaan sujui meillä vähän niinkuin kaikki muutkin isot jutut, huomaamatta ja keskustelematta. Mehän ei siis mitenkään jalosti päätetty pitää lihatonta lokakuuta, mutta kun lokakuuta oli viikko takana, huomattiin ettei oltu ostettu lihaa viikkoon. Silloin ajateltiin, että miksi ei siis jatkettaisi samaan malliin loppukuutakin teeman kunniaksi ja kokeiltaisi miltä se tuntuu.

Nyt kokeilu on loppusuoralla ja voin siis sanoa, että ei se ole tuntunut yhtään miltään. Ihan normilta. Tässä vaiheessa kun kasvisruokien lisäämistä ruokavalioon on takana jo useampi vuosi, erilaisia reseptejä ja tuotteita on takataskussa jo ihan hyvä repertuaari. Ei ole enää sellaista fiilistä, että pitäisi aina syödä samaa tylsää kasvisruokaa, vaan on ihan valtavasti vaihtoehtoja ja variaatioita.

Me ollaan aina lähestytty kasvisruokailua alusta asti nimenomaan lisäämisen, ei vähentämisen kannalta. Ei olla ajateltu, että nyt kyllä vähennetään lihansyöntiä pakolla, vaan ollaan ajateltu, että nyt lisätään herkullisia kasvisruokia ruokavalioon. Kuulostaa todella yksinkertaiselta ja sitä se onkin. Se on myös vaikuttanut tosi paljon kaikkien perheenjäsenten asenteeseen kasvisruokia kohtaan. Kun tavoitteena on ollut keksiä lisää hyvänmakuisia lempiruokia, eikä poistaa väkisin hyvänmakuisia lempiruokia, kaikki ovat olleet ihan messissä hyvällä fiiliksellä. Meidän vanhemmille lapsille ideologia kasvisruokailun lisäämisen taustalla tuntuu olevan tosi tärkeä, jopa tärkeämpi kuin meille vanhemmille ja he puhuvat siitä mielellään. Ollaan otettu heidän mutkattomasta suhtautumisesta mallia.

Mulle on todella tuttu se fiilis, että ei keksi mitään helppoa kasvisruokaa. Mullakin oli joskus se fiilis, silloin kun vasta tuntui siltä, että ”pitäisi vähentää lihansyöntiä”, vaikka en oikeasti halunnut. Silloin tuntui, että kaikki ne arjen helpot lempparit on liharuokia – makaronilaatikko, tortillat, jauhelihakastike, kanawokki ja lihapullat. Vasta kun muutin mun asennetta ja aloin etsiä kiinnostavia reseptejä ja lisätä niitä pikkuhiljaa avoimin mielin, aloin löytää toisenlaisia arkiruokalemppareita.

Multa monesti kysytään, että miten olen saanut meidän lapset syömään niin ”outoja” ruokia. Siihen olen käyttänyt vain yhtä keinoa: kannustan maistamaan, en koskaan pakota maistamaan enkä syömään. Muuten kiitos avoimuudesta ruokia kohtaan kuuluu ihan vaan meidän lapsille. Meillä kenenkään ei koskaan ole pakko edes maistaa jos tuntuu siltä, että ei kertakaikkiaan halua tai pysty. Rohkaistaan silti siihen hyvin vahvasti ja kehutaan maistamisesta aina. Jos ruoka (maistettu tai ei) ei ole omaan makuun, sitä ei tarvitse syödä, vaan sitten saa syödä jotain muuta. Niin ei käy usein, mutta silloin joskus kun käy, siitä ei tehdä mitään numeroa vaan keksitään yhdessä sitten jotain muuta syötävää.

Rohkaisen maistamaan myös uudelleen sellaisia ruokia, joista ei joskus ole tykännyt. Meidän lapsetkin tietävät, että jotkut ruuat vaativat useamman maistelukerran ennen kuin makuhermot tottuu. Esimerkiksi yksi meidän lapsista on inhonnut tomaattia pienestä asti, mutta säännöllisesti kysyin aina, että saanko laittaa yhden puolitetun kirsikkatomaatin hänen annokseensa mukaan, että hän voi maistaa. Aina hän vastasi joo ja useiden maistelukertojen jälkeen hän totesi, että tomaatti on ihan hyvää. Nykyisin hän ottaa sitä ihan yhtä paljon kuin muutkin. Olen myös aina kokeillut paljon uusia ruokia eli lapset ovat tottuneet siihen, että meillä on joka viikko uudenlaisia ruokia maisteltavana, eikä pelkkiä vanhoja suosikkeja.

Tässä postauksessa on kaksi meidän uusinta nopeaa arkiruokahittiä, jotka molemmat valmistuvat helposti myös sinä tiistai-iltana, kun tehdään Oton kanssa läpsystä vaihto ja kuskaan esikoista harrastuksiin sekä olen yksin lasten kanssa illan Oton ollessa koulussa. Kummatkin reseptit ovat täysin vegaanisia.

Aasialaistyylinen rouskuva tofusalaatti (4 aikuiselle tai 2 aikuiselle ja 4 lapselle)

2pkt SoFine Luomu Tofu A’la minute Thai -kuutioita tai Teriyaki-kuutioita (K-ryhmän kaupoista) 

1 ps Pakaste-edamamepapuja

2 Porkkanaa

1/4 Punakaali

100g Cashew-pähkinää

1/2 Ruukku korianteria

2 Kevätsipulia varsineen

Chili

Kuumenna 2rkl öljyä wokkipannussa. Lisää SoFine Luomu Tofu ála minute -kuutiot pannulle ja wokkaa 2 minuuttia. Lisää sekaan pakastetut edamame-pavut. Keitä edamame-pavut pakkauksen ohjeen mukaan. Pilko porkkanat ohuiksi tikuiksi ja punakaali ohuiksi suikaleiksi. Pilko kevätsipulit ja chilit pieneksi silpuksi sekä korianterit sopivan kokoisiksi. Yhdistä kaikki ainekset ja viimeistele cashew-pähkinöillä. Vinkki! Mikäli sinulla on pari minuuttia enemmän aikaa, pähkinät kannattaa paahtaa pannulla hunajan ja merisuolan kanssa ennen tarjoilua. Jos haluat salaatista ruokaisamman, lisää riisiä tai nuudelia.

SoSea-wrapit sweet chili-majoneesilla (6:lle henkilölle)

2pkt SoFine SoSea Sticks  tai SoFish Sticks -puikkoja

6kpl tortilloja

4dl Basmati-riisiä 

3rkl Sweet Chili -kastiketta

1dl Vegaanista maustamatonta majoneesia

1 Ruukku salaattia

1/2 Kurkkua

1 Punasipuli

Kiehauta vesi ja lisää suola. Keitä riisit pakkauksen ohjeen mukaan. Kuumenna 2 rkl öljyä paistinpannulla. Paista SoSea Sticks-puikkoja pannulla muutaman minuutin ajan säännöllisesti käännellen. Lämmitä tortillat mikrossa. Sekoita sweet chili -kastike ja majoneesi keskenään. Leikkaa kurkku pieniksi kuutioiksi ja punasipuli ohuiksi renkaiksi, sekä revi salaatit. Voitele tortillat sweet-chili-majoneesilla ja kasaa kaikkia aineksia päälle sopivasti. 

SoFinen tofut ovat tosi helppoja, varsinkin näissä resepteissä käyttämäni SoFine Luomu Tofu ála minute -kuutiot, jotka ovat valmiiksi marinoituja ja esivalmistettuja sekä nuo pakastehyllystä löytyvät SoFine SoSea ja SoFish Sticks-puikot, koska nekin käyttäytyvät aivan kuin normi kalapuikot. Paistetaan vaan pannulla. Ne ovat yhtä iisejä kuin kaikki muutkin ”vain lämmitettävät” kasviproteiinit, tosin noita Tofu ála minute -kuutioita voi käyttää kylmänäkin, eli ovat oikein ekstra-helppoja. Voi syödä vaikka suoraan paketista. Tofun puolesta puhuu myös edullinen hinta: esimerkiksi nuo hetivalmiit Tofu ála minute -kuutiot maksavat alle kaksi euroa paketti ja riittävät hyvin.

Maustamatonta tofua on tärkeää käsitellä oikein, jotta se maistuu hyvältä ja koostumus on miellyttävä. Tofu on itsessään aika mautonta, siksi se onkin mahtava alusta mille tahansa maulle. Tofun onnistuneessa valmistuksessa tärkeintä on sen kuivaus, paistaminen rapeaksi sekä maustaminen. Tofu paistetaan öljyssä pannulla ja pannun on oltava paistaessa todella kuuma, sekä tofun pinnan kuiva, jotta tofusta tulee rapeaa. Näin välttyy siltä kumimaiselta ja mauttomalta kokemukselta, joka monilla tofusta on. 

SoFine on valmistanut muuten tofua jo vuodesta 1963, joten heille on kertynyt aika hyvä tietämys siitä, miten tofusta saa herkullista. Kannattaa käydä kurkkaamassa vinkkejä ja reseptejä tofun valmistukseen SoFinen sivuilta, sekä tutustumassa tuotteisiin!

Mitkä on teidän parhaat tofu-reseptit? Entäs parhaat niksit maustamattoman tofun käsittelyyn? 

Viime aikoina on uutisoitu laajasti siitä, että vanhemmat uupuvat yrittäessään sulloa itseään täydellisen vanhemman rooliin. YLE uutisoi äidistä, jonka piti ottaa sairauslomaa omasta perheestään toipuakseen uupumuksesta. HS kirjoitti ”tuplaperfektionismista”, eli siitä, että merkittävin vanhempien uupumusta lisäävä tekijä on Jyväskylän Yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan vanhempien kokemus ulkoapäin tulevista suorituspaineista, mutta riski uupumiseen kasvaa jos vanhemmalla itsellään on lisäksi taipumus asettaa kovia vaatimuksia itselleen.

Mä tunnistan tämän. Etenkin nuorena äitinä, joka oli kaikkien suurennuslasin alla, otin aivan jäätävän kovia paineita. Tai no, toisen lapsen kohdalla otin. Esikoisen nuorena äitinä en ollut lukenut muuta kuin neuvolan oppaat ja pari vau-kirjan ohutta opasta, jotka tuli vauvan kirjapaketissa kaupan päälle. Koin tietäväni aivan riittävästi ja olevani riittävän hyvä, siis ehkä ensimmäisten viikkojen ajan. Ajattelin pystyväni ja kykeneväni aivan hyvin. Mulla ei ollut minkäänlaisia tavoitteita olla täydellinen. Ajattelin, että kun vaan huolehdin vauvan perustarpeista, pidän paljon sylissä, annan rakkautta ja vien ulkoilemaan, se riittää. Tein kaiken kuten musta hyvältä tuntui tai miten olin lähipiirin naisilta oppinut ja ajattelin, että se on tarpeeksi.

En ottanut stressiä suosituksista, mutta käytin toki ihan perus järkeä. Meidän esikoinen kasvoi alusta asti korvikkeella, oli paljon mun äidillä hoidossa, nukahti itsekseen omaan sänkyyn kahden viikon ikäisestä ja aloitti soseiden maistelun sen ajan suositusten mukaan ”liian aikaisin”. En kokannut hänelle juuri mitään ruokia itse. Kuvitelkaa, kävin myös kaupassa ilman vauvaa puolentoista tunnin ajan hänen ollessaan viikon vanha. Ennenaikaisuuden vuoksi meillä oli paljon ostettavia tarvikkeita rintapumpusta minivaatteisiin, joten oli vaan mentävä. Vauva oli isänsä kanssa sen aikaa. En keittänyt tutteja tai tuttipulloja kuin varmaan kerran kuussa ja meidän vauva katsoi joskus hetken sitterissä teletappeja, jos mun piti saada ruoka tehtyä tai pyykit laitettua.

Hän oli myös paljon sylissä, me luettiin ihan sikana kirjoja ja loruteltiin, hän nukkui joka päivä ainakin kahdet pitkät päikkärit ulkona ja kävi kylvyssä aina ennen iltasatua, joka me luettiin tunnollisesti joka ilta. Hän makoili paljon lattialla viltin päällä ja sai tutkia ja liikkua kotona. Otin häntä rohkeasti mukaan eri paikkoihin ja vauvaharrastuksiin ja nautin siitä. Nämä asiat tein, koska koin ne merkityksellisiksi ilman, että olisin ajatellut, että mun on pakko tehdä niin.

En osannut tuoreena äitinä ja tuoreena bloggaajana edes pelätä muiden äitien arvostelua, eihän mulla ollut sellaisesta kokemusta. Kukaan ei varoittanut etukäteen. Hyvin nopeasti esikoisen kanssa kuitenkin opin, että mähän tein kaiken aivan väärin. Ihme, että lapseni oli edes hengissä. Kuvia katsottiin ja kirjoituksia luettiin suurennuslasin kanssa ja aina oltiin valmiina etsimään rivien välistä jotain, millä kokematonta, hölmöä nuorta white trash -äitiä voisi vähän näpäyttää (sanat lainattu kommentoijilta). Olin tietämättäni asettanut itseni valtavien ulkopuolisten paineiden kohteeksi. Opin, että koska en imettänyt, olin huono äiti ja koska lapseni nukkui omassa sängyssä, meidän kiintymyssuhde kärsi. Suolistokin oli jo mennyt pilalle kun maisteltiin lusikankärjellinen luumusosetta liian aikaisin.

Toisena vauvavuonna päätin tehdä kaiken täydellisesti, ettei kenelläkään olisi mitään sanottavaa. Täysimettää ainakin puoli vuotta, pitää ihokontaktissa ensimmäiset viikot, nukkua perhepedissä, kokata ruuat itse ja lisäksi huolehtia esikoisesta, suunnitella häitä ja kirjoittaa blogia sivutyönä.

Samaan aikaan me oltiin pahasti ilman tukiverkkoa, Otto teki meidän häihin säästämisen vuoksi 7-päiväisiä työviikkoja puolet kuusta ja meidän keskimmäinen nukkui päivin ja öin vain lyhyissä pätkissä. Vaikka yritin tehdä kaiken täydellisesti vaikeissa olosuhteissa, arvostelua sateli silti joka suunnasta. Toivuin liian nopeasti synnytyksestä (anoreksiako?), liian pieni ikäero, kuopuksella oli liian usein korvatulehdus (2 kertaa vuoden sisään) ja se oli tietenkin mun vika, täysimetyksen pilasin aloittamalla maistelut jo viiden kuukauden iässä ja perhepetikin oli hengenvaarallinen, halusinko tappaa oman lapseni?

Tutkimuksen mukaan uupumus ulkopuolisten paineiden vuoksi uhkaa nimenomaan nuoria äitejä, joten ei ole ihme, että mäkin olin väsynyt toisen vauvavuoden jälkeen. Vaikka lähipiiri tuki mua aina ja vaikka positiivisia ja tsemppaavia ja ihania kommentteja tuli miljoona kertaa ikäviä enemmän, ne ikävät sanat jäivät silti aina kummittelemaan takaraivoon. Tuntui pahalta, että yritin niin hirveästi tehdä kaiken oikein ja silti tein kaiken väärin niin monen mielestä. Vauvavuoden jälkeen olin todella väsynyt ja kun vihdoin sain nukkua, Otto palasi normaaleihin työviikkoihin ja häät olivat ohi, nukuinkin 10 tunnin yöunia joka yö ja päivisinkin olin väsynyt. Sitä kesti jonkin aikaa. Olin varma, että en enää koskaan halua lisää lapsia, vaikka aina olin haaveillut kolmesta tai neljästä lapsesta.

Aikaa kului, ikää tuli ja itsetunto alkoi kohentua. Huomasin, että meidän lapsethan on ihan pirun siistejä tyyppejä. He voivat hyvin ja olin aina saanut virallisilta tahoilta pelkkää positiivista palautetta heistä ja vielä siitä huolimatta, että toimin kummankin kanssa aivan eri tavalla vauvavuonna.

Haave kolmannesta vauvasta alkoi pikkuhiljaa tulla takaisin ja päätin jo etukäeen, että tällä kertaa en välitä muiden sanoista. Tiesin, että hyvä siitä tulee. Kolmannen raskauden ja lapsen myötä löysin uudelleen sen itsevarmuuden pienen vauvan äitinä. Uskalsin tehdä juuri sellaiset ratkaisut, jotka musta tuntuivat hyvältä, enkä välittänyt ulkopuolisista paineista. Vaikka kolmantena vauvavuonna mua haukuttiin anorektikon sijaan läskiksi, olin liian onnellinen ja olin huono ystävä kun olin liian kiinni vauvassa, en välittänyt.

Vielä tänäkin päivänä näpäytettävää etsitään jatkuvasti. Onko meidän lapsi jättänyt liian aikaisin päiväunet pois, kun hän ehkä kerran kuussa tai kahdessa nukahtaa spontaanisti nokosille? Onko meidän lapsilla liian kalliita harrastuksia? Onko heillä liikaa tai liian vähän vaatetta säähän nähden? Näytänkö huonoa esimerkkiä, kun mulla ei ole gore-tex-kenkiä?

Kolme lasta on tuonut itselleni armollisuutta vanhempana. On hirveän helpottavaa ja palkitsevaa kun vanhin lapsi on jo niin iso, että hänestä voin peilata omaa vanhemmuuttani niin monella eri tavalla. Voin tarkastella sitä, miten olen toiminut missäkin vaiheessa ja miten se on vaikuttanut. Voin konkreettisesti nähdä millaisia lapsia tässä perheessä kasvaa ja tiedän, että saan olla ylpeä. Näen myös sen, että (tutkimustenkin mukaan) omilla teoillani ja valinnoillani on loppupeleissä aika vähän merkitystä, kunhan perustarpeista, läsnäolosta ja rakkaudesta on huolehdittu. Kolmen lapsen kanssa olen oppinut olemaan armollinen itseäni kohtaan ja rohkeasti oma itseni äitinä. Näen myös sen, että vaikka joskus en olisi jaksanut tai pystynyt, vaikka joskus en olisi ollut kaikessa täydellinen, heistä on tullut hyviä siitä huolimatta. Se riittää, että teen aina kulloisenkin parhaani.

On ihan hirveän surullista, että mun piti käydä niin monen vuoden ajatustyö läpi, että opin vihdoin arvostamaan itseäni ja luottamaan taitoihini äitinä uudelleen. On vielä surullisempaa, että monella kestää vielä kauemmin, tai ehkä he eivät opi sitä koskaan? Kestämätön ajatus. Jos luottamus omiin kykyihin vanhempana viedään pois jo ensimmäisen lapsen syntyessä (tai jopa ennen sitä), lisää ei ehkä koskaan tule. Mulla ei ole tähän mitään ratkaisua. Haluan vain sanoa, että jos sä luet tätä siellä ruudun takana ja olet joskus miettinyt, että riitätkö ja oletko hyvä vanhempi, niin OLET. Sä todellakin olet. Sä riität ja sä teet tarpeeksi.

Me vietiin tänään meidän taapero ensimmäistä kertaa elokuviin syysloman kunniaksi. Ollaan jo jonkin aikaa mietitty, että olisi ihana käydä yhdessä koko perhe, mutta ei ole tullut vastaan sellaista leffaa, joka olisi kiinnostanut myös taaperoa JA ollut myös sallittu kaikenikäisille. Nyt kuitenkin leffateattereissa meni Late Lammas Farmageddon, jonka tiesin kiinnostavan myös meidän kuopusta, niin uskaltauduttiin vihdoinkin koko porukalla leffaan. Leffan kesto oli n. 1,5h ja se oli just sopiva.

Ostettiin leffaherkuksi popcorneja ja taaperon innostus leffaan pääsemisestä oli käsinkosketeltavaa. Häntä ei kuulemma jännittänyt ollenkaan, mutta se oli vähän jännittävää kun valot menivät pois ja tuli tosi pimeää. Mua vähän jännitti etukäteen, että miten hän jaksaa istuskella paikoillaan niin kauan, mutta huoleni osoittautui varsin turhaksi. Taapero istui aivan hipihiljaa paikoillaan ja välillä kuiskasi Otolle, että ”isi ei saa ottaa enempää popcornia mun popcornitötsästä kun mä tarvitsen niitä”. 20 minuuttia leffan alun jälkeen hän halusi Oton syliin istumaan ja n. 30 sekkaa siinä istuskeltuaan hänellä alkoivat silmät lupsumaan.

Taapero siis nukahti siihen isänsä turvalliseen syliin. Siinä hän nukkui hyvät n. 40 minuutin päiväunet ja sitten heräsi tyytyväisenä, hörppäsi pillimehua ja jatkoi leffan katselua. Ei tuntunut häiritsevän että missasi 40 minuuttia siitä välistä ja leffan jälkeen hän oli oikein tyytyväinen kun oli päässyt leffaan. Meidän 2,5v ei yleensä edes nuku kotona enää päiväunia (paitsi joskus autossa), mutta ilmeisesti isin syli oli niin mukava, että siinä tuli uni ihan väistämättä kun yritti keskittyä elokuvaan. Hän nukkui hyvin sikeästi kovista äänistä huolimatta, eikä edes hätkähtänyt kertaakaan.

Mutta siis leffa oli tosi hauska ja meillä isommatkin tykkäsivät ja jaksoivat katsoa. Vaikka koko leffassa ei puhuta sanaakaan, niin se on silti hauska ja siinä on sellaisia läppiä, jotka uppoavat aikuisillekin. Siinä ei ollut mitään pelottavia kohtia ainakaan meidän lasten mielestä, mutta se oli sopivan vauhdikas, ettei alkanut tylsistyttää. Leffassa oli ihana onnellinen loppu, josta jäi hyvä mieli. Tämän kokemuksen perusteella uskalletaan hyvin jatkossakin lähteä koko perheellä leffaan, jos vain tulee sallittuja leffoja. Yleensä kaikki on K-7 ja niihin pääsyä pitää odottaa vielä taaperon osalta melko pitkään.

Me ollaan vietetty tätä muutaman päivän syyslomaa mun tädin luona Oulussa. Ollaan otettu rennosti, käyty kirppiskierroksella, vietetty aikaa mun papalla, ajeltu Haaparannalle Max Hamburgareen, käyty pari kertaa mun äidin luona kylässä ja pidetty saunailta pitkän kaavan mukaan mun tädin kanssa. Ihana ja rento reissu, joka teki hyvää tähän väliin. Pian jo kotimatka kutsuu ja sitten jatkuukin arki jouluun asti, kun syksyn lomat on lomailtu. Ihanaa ladata vähän akkuja täällä, sillä pian edessä on marras- ja joulukuu, vuoden työntäyteisimmät ja pimeimmät kuukaudet.

Lapset toivoivat kovasti, että saisivat leikkiä lumessa täällä syysloman aikana, mutta ainakaan vielä ei lunta ole säätiedotteista huolimatta näkynyt. Tänä yönä pitäisi kuitenkin ilmeisesti sataa, katsotaan onko maa aamulla valkoisena. Se olisi aika ihana ylläri vielä loman lopuksi!

Minkä ikäisen te olette vieneet ekan kerran leffaan? Mitä leffoja ootte käyneet viime aikoina katsomassa lasten kanssa?

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Veripalvelun ja Indieplacen kanssa.

Kävin viime viikolla elämäni ensimmäisen kerran luovuttamassa verta. Mun äiti kävi aina säännöllisesti luovuttamassa verta ennen vakavaa sairastumistaan. Sain siitä hyvän esimerkin jo lapsuudessa ja mullekin oli aina selvää, että haluan tehdä oman osani ja käydä luovuttamassa. Ennen meidän kuopuksen syntymää en kuitenkaan koskaan ollut vielä ollut soveltuva luovuttajaksi, sillä en koskaan ollut painanut yli 50 kiloa ilman, että olisin ollut raskaana tai imettänyt. Veren luovuttamisen alaraja on 50 kiloa ja siitä ollaan tarkkoja. Nytkin mut punnittiin, kun sanoin, että kesällä paino on ollut pari kiloa yli rajan, kun viimeksi kävin vaa’alla. Onneksi paino oli edelleen saman verran ja sovelluin sen puolesta luovuttajaksi.

Mun äiti on saanut omassa lonkkaleikkauksessaan ilmenneiden komplikaatioiden vuoksi todella suuren verensiirron, joka pelasti hänen henkensä. Ilman sitä hän ei olisi selvinnyt mitenkään. Mulla on siis hyvin omakohtaista kokemusta siitä, miten korvaamattoman tärkeää on, että ihmiset käyvät luovuttamassa verta.

Meidän alkuperäisenä ideana oli Oton kanssa mennä hieman erilaisille treffeille: ensin luovuttamaan yhdessä verta ja sitten sen jälkeen kahdestaan syömään, mutta se ei valitettavasti onnistunut, koska sairastettiin kummatkin ristiin flunssat niin, että ei tullut sopivaa slottia jolloin oltaisiin molemmat oltu riittävän pitkään terveenä ennen luovuttamista (kaksi viikkoa). Otto tuli kuitenkin mun mukaan Veripalveluun sekä henkiseksi tueksi että katsomaan, miten se luovuttaminen käytännössä oikein tapahtuu. Ensi kerralla kun luovutan, saa Ottokin tulla yhtäaikaa luovuttamaan ja pidetään oikeasti ne meidän erilaiset treffit.

Verenluovutushan soveltuu oikein hyvin treffeille: siellä on aikaa istuskella ja jutella ihan rauhassa kaverin kanssa ja luovutuksen jälkeen saa vielä ilmaiset tarjottavatkin: kahvia, teetä, mehua, leipiä, protskupatukoita ja kaikkea muuta hyvää. En ole mikään Tinder-ekspertti, mutta tässähän olisi ainakin erilainen treffi-idea ekoille treffeille, vai mitä! Mä haastan kaikki kokeilemaan erilaisia treffejä yhdessä puolison tai kaverin kanssa!

Verensiirtoja tarvitaan esimerkiksi syöpähoitoihin, onnettomuuden uhreille, keskosten hoitoon, suunniteltuihin leikkauksiin, anemian hoitoon ja synnytyksiin. Verta ei voi korvata lääkkeillä tai synteettisesti, vaan ainoa keino antaa verta toiselle ihmiselle on ottaa sitä luovuttajalta. Suomen verihuolto on riippuvainen vapaaehtoisista luovuttajista ja verivalmistetta saa Suomessa vuosittain jopa 50 000 ihmistä.

Yhdestä luovutuskerrasta verta saadaan jopa kolmelle potilaalle. Vapaaehtoisia luovuttajia tarvitaan joka päivä, koska veri ei säily kauaa. Verihiutaleet ”vanhenevat” 5 päivän jälkeen, punasoluja voidaan hyödyntää vähän pidempään, noin 5 viikkoa. Verta kerätään vain juuri sen verran kuin tarvitaan ja luovutetun veren määrää säädellään esimerkiksi kutsuilla. Jokainen luovuttaja voi antaa halutessaan luvan yhteystietojen säilyttämiseen kutsuja varten. Verta saa luovuttaa maksimissaan neljä kertaa vuodessa, mutta nuorille naisille suositellaan kahta luovutuskertaa vuodessa.

Verta luovuttamaan voi vain saapua, eli ei tarvitse varata aikaa etukäteen tai ilmoittaa kenellekään. Halutessaan ajan kuitenkin voi varata netistä. Helsingissä luovutuspisteet ovat Sanomatalossa ja Kivihaassa, Espoossa Isossa Omenassa. Kaikki verenluovutuspisteet näkee Veripalvelun nettisivuilta. Verenluovutustilaisuuksia on tosi paljon esimerkiksi Itiksessä ja Sellossa ja niistä tiedotetaan Veripalvelun somekanavissa ja nettisivuilla. Vaikka ei treffeille lähtisikään, niin verenluovutukseen voi hyvin mennä vaikka ystävän tai sisaruksen kanssa yhdessä, jos yksin tuntuu liian jännittävältä.

Kun verta menee luovuttamaan, mukana täytyy olla ajokortti tai passi henkilöllisyyden todistamiseen. Omaa veriryhmää ei tarvitse tietää etukäteen, vaan se selviää ensimmäisen luovutuksen jälkeen. Hemoglobiini tutkitaan aina ja sen täytyy olla yli 125. Tällä varmistutaan siitä, että verenluovutus on turvallista myös luovuttajalle. Luovutuksen jälkeen saa aina myös vegaaneillekin sopivan rautakuurin mukaan, jotta rauta-arvot palautuvat luovutuksen jälkeen ja kaikki luovuttajat ovat vakuutettuja Veripalvelun toimesta.

Kannattaa testata ennen ensimmäistä kertaa sovinkoluovuttajaksi.fi-sivuilla, että onko itse soveltuva veren luovuttajaksi. Kysely on tosi helppo kyllä/ei-muotoinen kysely, jolla voi varmistaa ettei tule turhaa käyntiä. Jos on epävarma omasta soveltuvuudesta, voi myös soittaa auttavaan puhelimeen 0800 0 5801, jossa sairaanhoitajat vastaavat kaikkiin kysymyksiin. Sinne voi soittaa todella matalalla kynnyksellä. Luovutuksen yhteydessä otettavista verinäytteistä tutkitaan luovuttajan hemoglobiini ja veriryhmä sekä tärkeimmät veren välityksellä tarttuvat infektiot (HIV, hepatiitit A, B ja C sekä syfilis).

Mulle veren luovuttaminen oli todella positiivinen kokemus. Mut otti Sanomatalon Veripalvelussa vastaan tosi iloinen ja ystävällinen sairaanhoitaja ja koko käynnin oli sellainen olo, että mun luovutusta arvostetaan todella paljon. Ekaksi vastasin lyhyeen kyselyyn, jonka perusteella vielä varmistuttiin siitä, että varmasti sovin luovuttajaksi. Lisäksi testattiin mun paino. Sen jälkeen istuskelin hetken rauhassa ja join pari lasia herkullista Tropical-mehua.

Sitten oli aika mennä luovuttamaan. Kaikki tapahtui todella hygieenisesti kertakäyttöisillä välineillä. Veren luovuttaminen ei sattunut tai tuntunut miltään. Multa otettiin 410ml verta siinä kun istuskelin mukavassa tuolissa ja hengailin. Varsinainen veren luovutus kesti alle 10 minuuttia. Sitten istuskelin vielä kymmenisen minuuttia siinä juomassa hoitajan tuomaa Vichyä, minkä jälkeen nousin ylös ja menin kahvio-tilaan syömään ruisleipää ja juomaan lisää mehua. Lisäksi sain mukaani sen aiemmin mainitun vatsaystävällisen rautakuurin, joka kestää 20 vuorokautta.

Olin paikalla yhteensä n. tunnin verran, mutta käynti olisi voinut olla nopeampikin. Meillä meni aikaa siihen, kun halusin istuskella varmuuden vuoksi ihan ekstra kauan joka vaiheessa, koska olin ensimmäistä kertaa luovuttamassa, enkä tiennyt miten mun kroppa reagoisi. Mulle ei tullut missään vaiheessa huono olo eikä huimannut tai mitään. Sitten lähdettiin kotiin ja loppuillan otin ohjeiden mukaan rennosti ja join paljon vettä. Samana iltana mulle iski pari tuntia ennen normaalia nukkumaanmenoaikaa kova väsymys, mutta se saattoi johtua myös ihan vaan työviikon stressistä. Muuten ei tuntunut mitään ”oireita”, eikä väsymystäkään enää ole ollut sen jälkeen. Rautaa olen syönyt kuuliaisesti yhden tabletin päivässä.

Vain 5% suomalaisista ylipäätään luovuttaa verta. Me viisi prosenttia pelastetaan 100% verta tarvitsevista suomalaisista. Ja kyllä, nyt olen ylpeä kun voin sanoa ”me”, kun vihdoinkin kävin itse luovuttamassa heti kun se oli mahdollista, enkä jahkaillut. Suurin osa ihmisistä haluaa auttaa ja tehdä hyvää, mutta joskus esteenä on esimerkiksi raha tai voimavarat. Veren luovutus on tosi helppo ja vaivaton tapa auttaa ja täysin ilmainen keino, jolla on todella merkittävä konkreettinen vaikutus. Verta voi luovuttaa kuka tahansa luovuttajaksi soveltuva henkilö elämäntilanteesta riippumatta. En tiedä kuulostaako oudolta tässä yhteydessä, kun kyseessä on kuitenkin terveyteen liittyvä toimenpide, mutta mulle kokemus oli oikeasti mukava ja kiva ja positiivinen.

Mä kannustan kaikkia tutustumaan aiheeseen lisää Veripalvelun sivuilla ja testaamaan soveltuuko veren luovuttajaksi sovinkoluovuttajaksi.fi -sivulla. Mä uskon että Suomessa on paljon enemmän kuin vain viisi prosenttia soveltuvia luovuttajia ja haastan kaikki menemään luovuttamaan verta yksin tai yhdessä. Loka-marraskuu on yleensä vuoden hiljaisinta verenluovutus-aikaa ja siksi juuri nyt olisi tärkeää mennä luovuttamaan.