Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Gladen kanssa.

Vuosi sitten kun oltiin vasta muutettu tänne, me testattiin Gladen tuoksukynttilöitä alkutalven kynttiläkamppiksessa. Silloin jo ihastuin kaneliseen omenan tuoksuun, ja poltettiin Gladen mausteisia omena-tuoksukynttilöitä ihan jouluun saakka. Mulle käy aina niin, että vaikka joulun jälkeen on ihan yhtä pimeää kuin ennen joulua, mä unohdan jo kynttilät ja ajattelen kevättä ja valoa. Niin kävi viime vuonnakin. Mutta syksyn tullen kynttilät on taas kaivettu koloistaan, ja nyt meidän kodissa tuoksuu taas mausteinen jouluomena.

Kynttilät on kauniita sisustuselementtejä, ja ne sopivat niin juhlavampiin kattauksiin kuin arkisisustukseenkin. Meillä on kynttilöitä vähän joka puolella kotia, mutta yleensä poltetaan niitä olkkarissa missä muutenkin oleskellaan eniten. Kynttilät on ihana sytyttää kun lapset on menneet nukkumaan (tällä hetkellä meidän pikkutuholainen on vähän turhan kiinnostunut aivan kaikesta, enkä uskalla kynttilöitä polttaa hänen ollessa hereillä). Ne luovat rauhallista tunnelmaa ja tuovat sellaista ihanaa pientä arjen luksusta siihen aikuisten aikaan. Niin pieni juttu, mutta ilahduttaa niin paljon.

Mä olen migreenin takia herkkä tuoksuille, ja siksi valitsen ja tuoksuttelen tosi tarkkaan ennen kuin uskallan ostaa kotiin mitään tuoksuvia tuotteita. Gladen tuoksukynttilöistä mulle ei ole tullut migreeniä kertaakaan, ja kamppisten myötä ollaan testattu kaikki tuoksut mitä heiltä löytyy. Se on toki yksilöllistä että miten eri tuoksuja kestää, mutta meille nämä sopivat tosi hyvin. Jotkut toiset tuoksukynttilät joita olen testannut, olen joutunut viemään pihalle ja lahjoittamaan halukkaille ottajille, kun ne ovat joko tuoksuneet sellaiselle että tiedän saavani migreenin, tai niin voimakkaasti että koko huone on tuoksunut pelkältä kynttilältä.

Gladen tuoksukynttilöissä tuoksut on ammattitaitoisesti kehiteltyjä, ja mun mielestä myös sopivan mietoja. Silloin kun kynttilät ovat vaan pöydällä vaikka keskellä päivää, ne eivät tuoksu kovin voimakkaasti, ainoastaan jos laittaa nenän niihin ihan kiinni. Ja sitten kun ne palavat, tuoksu tulee ihanasti ja miedosti esiin. Mulle tulee omenaisesta tuoksusta mieleen ihan viime talvi, tämä koti johon oltiin silloin vasta muutettu, ja meidän vaaleanpunainen vauvanodotus-kupla. Aika ihania ja rakkaita muistoja siis, vaikka on tämäkin aika toki ihanaa.

Glade on lisännyt valikoimiinsa uusia tyylikkäitä lasiastioissa olevia pikkutuoksukynttilöitä, joista tuli heti mun lemppareita. Pienet ja söpöt tuoksukynttilät sopivat kauniisti moneen eri paikkaan kotona, ja niistäkin löytyy meidän lempparituoksua. Parasta on että näitä kynttilöitä löytyy ihan meidän lähikaupastakin, ei tarvitse etsiä siis mistään kaukaa että saa ihania ja tunnelmallisia tuoksuja kotiin.

LUKIJAKILPAILU: Milloin sinä poltat kynttilöitä? Vastaa postauksen kommenttiboksissa, ja voita itsellesi 22€ arvoinen Glade-tuotepaketti! Muista jättää sähköpostiosoitteesi sille varattuun kenttään. Osallistumisaikaa on 26.11. asti. Kisaan voi muuten osallistua myös Instagramin puolella jos se on helpompaa juuri sinulle, ja tarkemmat säännöt näet TÄÄLTÄ.

Ihanaa ja tunnelmallista iltaa kaikille <3

Eilen me hyvästeltiin mun mummu haudan lepoon, ja nyt musta tuntuu siltä että pystyn viimein kirjoittamaan ne asiat mitä halusin sanoa, tai ainakin voin yrittää. Alle kaksi viikkoa sitten tuntui, että maailma pysähtyi, ja sieltä katosi järjetön määrä iloa, valoa, lämpöä ja rakkautta, kun mun rakas mummu menehtyi. Vaikka pitkään oltiin jo valmistauduttu siihen mitä tulossa oli, se tuntui silti niin syvällä, ja tuntuu edelleen. Hän oli mulle niin rakas, ja niin tärkeä, vaikka nämä sanat tuntuvatkin latteilta kun niitä tähän yritän asetella. Kyllä te tiedätte, kun joku ihminen on ihan mielettömän tärkeä, ei sitä riitä mikään sana kuvaamaan tarpeeksi hyvin.

Vietin ensimmäisen kerran yksin aikaa mummulassa kolmevuotiaana, kun menin sinne yksin kesäloman viettoon, äitini tehdessä vielä pari viikkoa töitä ennen oman kesälomansa alkua. Näin mä sain pidemmän kesäloman pois päiväkodista, ja viettää aikaa rakkailla sukulaisilla Oulussa. Siitä kesästä lähtien vietin joka kesä aikaa mummulassa sekä ilman äitiä, että äidin kanssa. Toki oltiin siellä aina kaikki muutkin lomat, mutta aina kesäisin sain pitkän loman mummun ja papan luona, ja pisimmillään taisin olla siellä kuusi viikkoa ilman äitiä ekaluokan jälkeisenä kesänä, kun äiti ei halunnut että joudun olemaan niin paljon yksin kotona äidin ollessa töissä, kun olin vielä niin pieni. Mummun kanssa hoidettiin kasvimaata, ja talvella opettelin mummulan pihalla hiihtämään.

Mulla oli todella läheinen suhde isovanhempiini jo ihan pienestä asti, kun mummula oli mun kesäkoti, ja rakas paikka. Mummu jaksoi aina touhuta mun kanssa, leipoa ja kokata, tehdä puutarhahommia, opettaa mua ompelemaan ompelukoneella, pelata pasianssia, leikkiä barbeilla ja piirtää.

Me käytiin piknikeillä, kirjastossa, taidenäyttelyissä ja pelattiin jalkapalloa. Mun opittua lukemaan, mummu raahasi mun kanssa kassikaupalla muotiaiheisia kirjoja joka kesä kirjastosta heille, ja yhdessä luettiin Christian Diorin New Lookista, Elsa Shiaparellista ja Yves Saint Laurentista. Hän muisti kehua jokaista mun seitsenvuotiaan innolla piirtämää ”muotikuvaa”, vaikka niistä varmasti puolet näytti ihan samalta.

Teini-iässä mummu oli mulle vielä läheisempi kuin aiemmin. Kun mun äiti sairastui, mummu oli mun tukena, ja sain aina soittaa mummulle kun tuntui siltä. Sinä päivänä kun äiti joutui sairaalaan, mä yritin olla reipas ja rohkea, vaikka pelkäsin jokaisella solullani. Siinä vaiheessa kun vihdoin näin mun mummun, mä uskalsin itkeä ja päästää ne kaikki tunteet ja pelot ulos. Hän tuli meille kotiinkin auttamaan, ekoina päivinä ja viikkoina, kun äiti pääsi kotiin sairaalasta. Turvauduin mummuun kun mua pelotti, ja hän jaksoi aina tsempata ja lohduttaa, ja auttaa.

Vähän ennen täysi-ikäistymistäni kun etsin itseäni ja mulla oli kaikkein pahin biletys- ja teinivaihe päällä, mummu ei koskaan tuominnut mua. Hän ei ikinä valittanut mulle mistään tai kommentoinut ulkonäköä ikävästi, tai millään muullakaan tavalla osoittanut sitä, jos ajatteli jotain negatiivista. Me juteltiin ihan muista jutuista, ja keskityttiin olennaiseen: eli kahvin juontiin, pullan leipomiseen & kortin pelaamiseen.

Mun mummu tuli äidiksi samassa iässä kuin minäkin, parikymppisenä nuorena tyttönä, ja se yhdisti meitä. Mummu oli yksi ensimmäisiä ihmisiä joille kerroin Otosta, ja raskaudesta. Hän onnitteli ja iloitsi, ja alkoi heti neulomaan meidän esikoisvauvalle villapukua. Kertaakaan hän ei epäillyt pärjättäisiinkö me, hän tiesi että kyllä me pärjätään. Tai jos epäilikin, hän ei epäillyt mulle. Mua hän vaan kannusti ja tsemppasi, ja oli iloinen meidän puolesta. Siitä tulee helmikuussa seitsemän vuotta, kun hänelle kerroin.

Vaikka hän tuli äidiksi saman ikäisenä kuin minä, ja sai yhteensä neljä lasta, hän teki silti pitkän uran töissä. Mun mummu oli aikansa edelläkävijöitä, kunnon bisnesnainen nimittäin. Hänen ja mun papan avioliitosta olenkin saanut loistavan tasa-arvoisen avioliiton mallin, sillä mun pappa on huolehtinut arjesta ihan siinä missä mummukin. Mummu osasi yhdistää pikkulapsiarjen ja työnteon, ja hurjasta työtahdista huolimatta hän oli myös lämmin ja rakastava äiti. Eläköidyttyään mummu keskittyi auttamaan toisia, tekemään järjestö-, yhdistys- ja vapaaehtoistyötä, ja sen lisäksi olemaan mummu meille kaikille lapsenlapsille, ja lapsenlapsenlapsille. Hänestä olen saanut upean mallin siihen miten työ ja perhe yhdistetään, ja miten kannetaan oma kortensa kekoon ja huolehditaan toisista parhaansa mukaan.

Onneksi meidän lapset ehtivät tavata hänet, ja isommat oppia myös kunnolla tuntemaan. He saivat kastella hänen kanssa kukkia, katsoa valokuvia, syödä tiikerikakkua, kiivetä syliin ja pelata dominoa.

Vaikka mummua ei enää ole, kaikki mitä hän on tehnyt ja sanonut, ja mihin koskettanut, elää meidän mukana, ja on läsnä meidän elämässä joka päivä edelleen. Hän on vaikuttanut mun elämään pienestä asti, ja hänen elämänohjeensa ja rakkautensa säilyvät aina mun sydämessä. Hän oli ihan mielettömän ihana puoliso, äiti, mummu ja isomummu, ja hän jätti jälkeensä suuren ja rakastavan perheen, jossa toisista pidetään huolta ja rakastetaan.

Lepää rauhassa maailman rakkain mummu <3

Tultiin eilen Ouluun lasten kanssa, ja tämä päivä on ollut tohinaa täynnä. Meidän minityyppi on ihan viittä vaille lähdössä kävelemään ilman tukea, ja me täällä jännätäänkin että ottaako hän ekat askeleet ilman tukea vielä tämän reissun aikana. Hän on suhannut täällä taloa ympäri kävelykärryn kanssa, kun täällä pääsee kivasti pyörimään isoa ympyrää niin ettei kärry välttämättä stoppaa mihinkään. Usein hän päästää irti kärrystä ja seisoskelee ilman tukea pitkänkin aikaa. Heti kun tultiin tänne, hän oli aivan kuin kotonaan. Ilmeisesti vielä sen verran tuoreessa muistissa edellinen reissu että ei arvannut edes jännittää yhtään.

Meidän pikku tuholainen on kyllä juuri sellaisessa tuhoavaisessa iässä että ihan jatkuvasti saa seurata perässä kuin haukka, hän nimittäin paiskaa täysillä lattiaan kaiken mitä käsiinsä vain saa. Hän niin kovasti tykkää heittää, ja vaikka kuinka koittaa sanoa EI, niin ei se oikein mene kaaliin tuolle yhdeksän kuukauden ikäiselle hassulle. Hän ei vielä näe eroa pehmeän pallon ja kaukosäätimen välillä, kaikkea on ihan yhtä kiva paiskoa. Mutta onneksi täällä on monta silmäparia jotka seuraavat hänen touhujaan, ainakaan vielä ei ole mennyt mitään rikki.

Täällä on ihanasti lunta ja lapset ovatkin ulkoilleet kauniissa talvi-ilmassa monta tuntia. Heti tuli paljon jouluisampi fiilis kun täällä on lunta ja niin kaunista. Ihasteltiin koko ajomatka eilen upeita lumen peittämiä puita ja maisemia, oli niin rauhallista ja nättiä. Ja nyt on talvirenkaatkin alla. Matka meni jälleen mukavasti lasten kanssa, heistä on tullut onneksi kaikista kolmesta ihan konkareita jo matkustelussa, eikä tarvitse enää juuri jännittää että kuinka matka tulee sujumaan. Kuopus nukkui kahdet normi päikkärit ja muuten oli hereillä ja leikki ja höpsötti isosiskojensa kanssa.

Mulla oli yksi työtapaaminen tänään aamupäivällä, ja muuten ollaan lähinnä hoidettu asioita, leivottu mun tätien kanssa, siivottu ja tehty tarvittavia ostoksia. Huomenna on tärkeä päivä meille kaikille, ja mua itkettää jo valmiiksi. Ihanaa kuitenkin olla täällä läheisten luona kaikki yhdessä. Se merkitsee paljon. Me vetäydytään nyt viettämään hautajaisia ja hiljentymään rakkaiden ihmisten kanssa, mutta blogi päivittyy kyllä viikonloppuna.

Mä toivotan rakkaudentäyteistä viikonloppua kaikille <3

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Lemon Juice & Glycerinen kanssa.

Lasten kanssa askarteleminen on ehkä mun oma henkilökohtainen suosikkini kaikesta, mitä yhdessä lasten kanssa voi tehdä. Tykkään kyllä askarrella ihan yksinkin, ja varsinkin näin joulun alla askartelu on erityisen lähellä mun sydäntä. En ole aina välttämättä se kaikkein taitavin askartelija, mutta nautin askartelusta ja siitä tulee hyvä fiilis.

Jouluihmisenä mulla on täällä jo joulun valmistelut täydessä vauhdissa, ja yksi tän joulun DIY-projekteja mulla on meille PERHEJOULUKALENTERI. Viime vuonna tein pariskuntajoulukalenterin – ja tehdään varmaan se(kin) tänä vuonna, mutta perhejoulukalenteri on samalla idealla, koko perhettä ilahduttava ja jouluun valmisteleva kalenteri. Perhejoulukalenterin ideat tulevat myöhemmin tänne blogin puolellekin, mutta tähän hätään kerron siis että perhejoulukalenteri sisältää jokaiselle päivälle jonkun kivan yhdessä tehtävän asian, jotka joko ovat jouluisia tai ainakin jollain tavalla liittyvät jouluun.

Siinä liimaillessa, leikkaillessa ja muutenkin käsillä tehdessä kädet joutuvat välillä koville. Puhumattakaan siitä, että askartelun lisäksi mä olen viimeiset kaksi kuukautta vaihtanut jokaisen vaipan meidän taloudessa, sillä Otolla on edelleen se jännetuppitulehdus peukalossa. Onneksi hänen käsi pääsee pian töihin lepäämään, hah. Mun kädet sen sijaan kaipaavat kipeästi hoivaa ja huolenpitoa, ihan joka päivä, sillä ne ovat kovassa käytössä. Mä rakastan tehdä käsillä, ja sen lisäksi kolmen lapsen kanssa kädet ihan oikeasti eivät lepää hetkeäkään, ennen kuin lapset ovat nukkumassa, jos silloinkaan. Usein ne vielä lasten nukkumaanmenoa naputtelevat näppäimistöä.

Käsillä tunnetaan, koetaan ja tehdään ihan uskomattoman paljon. Käsiin ja tuntemiseen liittyy paljon muistoja: se miltä tuntuu vastasyntyneen pehmeä iho kun sitä koskettaa ensimmäistä kertaa, pehmeä ja vähän kutittava villasukka jonka mummu on neulonut, kiiltävä ja kova vihkisormus ensimmäistä kertaa sormessa. Niin monet asiat joita me koetaan liittyvät käsiin, mutta harvoin sitä edes tulee ajatelleeksi arjessa, kuinka iso merkitys niillä on. Siksi niistä on tärkeää pitää hyvää huolta.

Olen esitellyt ennenkin blogissa käsien iholle tarkoitettuja hoitotuotteita, ja kertonut siitä kuinka kärsin halkeilevan kuivista käsistä talvisin. Mä saan blogin kautta paljon kosmetiikkaa testiin, ja vain murto-osa siitä päätyy tänne blogiin asti näkyville. On paljon sellaisiakin tuotteita & merkkejä, joista ei merkittävää hyötyä ole, tai ne eivät kuivu riittävän nopeasti tai tuoksuvat niin voimakkaasti, että en pysty käyttämään. Lemon Juice & Glycerine ei onneksi ole yksi niistä merkeistä, päin vastoin.

Muistan jo lapsuudesta, miten äitini, jolla aina välillä jäi hassuja mainoslauluja päähän soimaan, lauloi: ”Lemon Juice ja Glyceriiin, sitä sisältää, eikä enää karheutta käsihinne jää.” Tai jotain sinnepäin. En edes silloin tiennyt mikä merkki tai tuote oli kyseessä, tai edes sitä että laulu liittyi mainokseen, mutta toki sen hiffasin joskus vuosia myöhemmin, kun tajusin lukea minkä nimistä käsisaippuaa meillä oli lapsuudenkodissa. Hahaa sori äiti kun tämän paljastin, luet kuitenkin!

Lemon Juice & Glycerinellä on pitkät juuret ihonhoidossa, ja heidän tuotteitaan on ollut kaupoissa kymmeniä vuosia. Merkki on suomalainen klassikko, joka on nyt uudistunut, ja mä sainkin uudistuksen myötä testiin Lemon Juice & Glycerine Tehokosteuttavan Käsivoiteen erittäin kuiville käsille, sekä Lemon Juice & Glycerine Käsikuorinta -voiteen. Käsille sopivien tuotteiden lisäksi Lemon Juice & Glycerineltä löytyy jalkavoiteita sekä saippuoita. Tehokosteuttava käsivoide sisältää ihoa kosteuttavaa ja hoitavaa betaiinia ja glyseriiniä, sekä vahvistavaa sheavoita ja E-vitamiinia. Kuorinnassa taas on luomuriisirakeita, jotka hellävaraisesti kuorivat ihoa, eivätkä saastuta vesiä, toisin kuin monien muiden kuorinta-aineiden sisältämät mikromuovit.

LUKIJAKILPAILU:

Mikä on sinun lemppari käsityösi? Jaa oma suosikkisi postauksen kommenttiboksissa, ja olet mukana kahden Lemon Juice & Glycerine -tuotepaketin arvonnassa. Paketti sisältää yhden Tehokosteuttavan Käsivoiteen ja yhden Kuorinnan. Muista jättää sähköpostiosoitteesi sille varattuun kenttään. Arvonta-aikaa on 23.11. asti ja tarkemmat säännöt löydät TÄÄLTÄ. Onnea kisaan!

Mukavaa iltaa kaikille <3

Kuten tiedätte, tänä syksynä meidän perhe on kohdannut surua, ja se on tietysti herättänyt lapsissakin kysymystä. Muutama lukija kerkesikin jo toivomaan, että kirjoittaisin tästä vaikeasta aiheesta: surusta ja lapsille surusta puhumisesta. Mitä voi vastata kun lapsi kysyy kuolemasta? Miten kertoa neljä- tai kuusivuotiaalle, miksi joku läheinen on vakavasti sairas tai kuolee? Nämä on ihan hurjan vaikeita kysymyksiä, joita on oman surun lisäksi joutunut tosissaan miettimään. Miten vastata rehellisesti, mutta niin ettei lapsella herää turhia pelkoja? Miten kertoa ikätasoon sopivasti?

Aluksi on todettava, että lapset on kuitenkin yllättävän sopeutuvaisia ja kohtaavat asiat sellaisena kuin ne tulevat, ainakin meidän lapset. Jos joku mietityttää, he kysyvät, eivätkä jää yksin murehtimaan. Se on tosi hyvä, ja on helpottanut tätä puuhaa valtavasti. Mutta niitä kysymyksiä on todella riittänyt, silloin kun tilanne oli päällä ja vietettiin aikaa sairaalassa, lapset kysyivät joka ilta jotain kuolemaan, tai sairauksiin tai sairaalaan liittyvää. Se oli pelottavaa aikuisellekin. Kun lapsi kysyy, ”Äiti, ethän sä ikinä kuole?”, mitä sihen voi vastata niin että ei valehtele, muttaa jättää kuitenkin lapselle rauhallisen mielen eikä pelkoa? Siinäpä vasta kysymys.

Lapsen kykyä kestää totutta ei saa aliarvioida, ja lapselle pitää puhua rehellisesti asioista niiden oikeilla nimillä. Kiertoilmaisut voivat olla jopa pelottavampia kuin totuus. Jos lapselle sanoo että mummu nukkui pois, voi lapsi alkaa itse pelkäämään nukkumista, ja sitä että kuolee nukkuessaan, sillä lapsen mielessä asiat ovat paljon konkreettisempia kuin aikuisten kaunistellut ilmaukset. On siis vähemmän pelottavaa kertoa vaikka, että mummu oli vakavasti sairas ja hänen sydämensä ei enää jaksanut, kuin että hän olisi ”nukkunut pois”.

Me juteltiin aiheesta aina sitä mukaa kun kysymyksiä tuli, ja joka kerta kun käytiin sairaalassa katsomassa mun mummua, kyselin vierailun jälkeen miltä lapsista tuntui ja oliko jotain kysyttävää. En kertaakaan käskenyt heitä tulemaan sairaalaan, vaan he saivat tulla jos halusivat, ja jäädä pois jos eivät halunneet tulla mukaan. Monta kertaa he halusivat tulla, ja muutaman kerran halusivat jäädä tekemään jotain muuta. He ihan itse halusivat piirtää mummulle kuvia, ja musta tuntuu että piirustusten kautta he jonkin verran myös käsittelivät näitä juttuja ja heränneitä tunteita.

Me vastattiin rehellisesti kaikkiin heidän kysymyksiinsä. Kun he kysyivät meidän vanhempien kuolemasta, me kerrottiin että ihan jokainen ihminen kuolee joskus, mutta että sitä ei kannata pelätä, ja että mummukin oli jo tosi vanha, ennen kuin sairastui. Ja että me vanhemmat aiotaan elää tosi vanhaksi.

Koska kuolema tapahtui sairaalassa, ja taustalla oli vakava sairaus, heitä kiinnosti ymmärrettävästi myös se, että kuoleeko aina johonkin sairauteen, ja aiheuttaako sairaus aina kuoleman. Siitä me juteltiin oikeastaan eniten, että vaikka joskus ihminen sairastuu vakavasti, siihen ei silti yleensä kuole, sillä Suomessa on niin hyvä sairaanhoito. Ja että suurin osa ihmisistä kuolee ihan vaan vanhuuteen, sitten tosi tosi vanhoina.

Mä itse pelkäsin lapsena tosi paljon sitä, että mun äiti kuolee, koska äiti oli yksin mun kanssa, eikä mulla ollut sisaruksia. Kaikkein eniten pelkäsin sitä että mun elämän tärkein ihminen kuolee, eikä mulla ole ketään sen jälkeen. Että mihin mä oikein joudun, ja mitä mulle tapahtuisi jos äiti kuolisi silloin kun olen vielä lapsi. Silloin juteltiin äidin kanssa, että sitten voisin asua mun tädin ja hänen miehensä luona, ja musta kyllä pidettäisiin varmasti huolta. Sellainen konkreettinen ratkaisu helpotti vähän sitä pelkoa, koska lapsena oman vanhemman kuolema ajatuksena on ihan järjettömän absurdi ajatus. Onneksi en koskaan lapsena joutunut siihen kauheaan tilanteeseen, vaikka äiti vakavasti sairastuikin mun ollessa teini-ikäinen. Onneksi hän pelastui.

Mun mielestä lapsia ei saa muutenkaan aliarvioida, koska he ovat oikeasti fiksuja, ja jos heitä ei jätä tunteiden kanssa yksin, he voivat kyllä olla mukana näkemässä elämän normaalia kiertokulkua. Joku oli varmasti sitä mieltä, että lapsia ei olisi kannattanut enää viedä sairaalaan katsomaan vakavasti sairasta mummua, jotta lapsille jää mukavammat muistot hänestä, mutta mä olen onnellinen ja iloinen että vein. Se että he näkivät mummun sairaana, ei vie pois niitä mukavia ja kauniita muistoja joita heille on vuosien varrella syntynyt.

Lapset piristivät mun mummua viimeisinä hetkinä ihan älyttömästi, ja he saivat viettää vielä aikaa mummun kanssa. Kun kysyin yhtenä päivänä Oulussa, että mikä oli ollut siinä päivässä parasta, niin esikoinen vastasi että se kun sai isomummun hymyilemään. Hän otti omalla puhelimellaan isomummustaan kuvan jossa hän vielä hymyilee, ja se on hänelle tärkeä.

Kun kerrottiin kuolemasta, reaktiot eivät olleet kovin voimakkaita, eikä aihe ole nyt puhuttanut kun ollaan oltu kotona. Surullisia lapset eivät ole olleet näkyvästi missään vaiheessa, ainoastaan tosiaan kiinnostuneita ja mietteliäitä. Saattaa olla toki, että tämä koskettaa lapsia uudelleen nyt kun mennään hautajaisiin, ei voi tietää etukäteen. Alle kouluikäisillä suru ei välttämättä näy mitenkään, koska monet eivät vielä ymmärrä kuoleman lopullisuutta. Toiset taas reagoivat tosi voimakkaasti ja monella eri tavalla. Tärkeintä on että aikuinen on läsnä ja tarjoaa turvaa, lohtua ja syliä, jos lapsi niitä kaipaa.

Vaikea aihe, mutta kyllä siitäkin voi keskustella lasten kanssa, kunhan muistaa ottaa huomioon lapsen ikätason, ja välttää turhaa pelottelua.