Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Flunssa on viimeinkin suunnilleen selätetty ja joulufiilis on alkanut palailemaan kun voi taas keskittyä muuhunkin kuin vain aivasteluun, niistämiseen ja palelemiseen. Viikonloppu meni kyllä aivan hämärän peitossa, sohvalla makoillen nenäliinapaketti kourassa, onneksi sentään Tiara kerkesi parantua ennen kuin flunssa iski kunnolla meihin muihin. Vähän taisi neidilläkin silti olla flunssan jäljiltä veto poissa kun se niin kiltisti hengaili mun kanssa sohvalla koko lauantain kun Otto oli töissä. Levitettiin sohva isoksi, löhöiltiin yökkäreissä, lueskeltiin ainakin miljoona kirjaa sekä vino pino naistenlehtiä ja katsottiin piirrettyjä telkkarista. Lauantaina illalla mun äitikin tuli Oulusta onneksi tänne niin sunnuntaina Tiarallakin oli sitten seuraa ja mä sain levätä ihan rauhassa. Maanantaina mulla oli jo vähän parempi olo ja minä, Tiara ja äiti käväistiin kahvilla vanhan lukioaikaisen luokkakaverini kanssa Kampin Johdossa. Oli hauska tavata kaveria monen vuoden takaa! Mä söin superherkullista mango-kana toastia ja join mansikkasoodaa pitkästä aikaa. Tiara maisteli kylmäsavulohibagelia mun äidin lautaselta ja tykkäsi hirmuisen kovasti. Nyt voisin laittaa kuvapläjäystä viikonlopulta ja maanantailta, sekä asukuviakin pitkästä aikaa!

Ihana Tipa, äidin pikku yökkärisohvaperuna! Ja mun maailman parhaat ampparivillasukat oli myös pakko ikuistaa kuvaan, taattua laatua by mummo! Mä rakastan noiden pirteää väriä, ne päällä ei voi palella.

Tänään suunnattiin heti aamuisella Tiaran, äidin ja Mörkön kanssa ulkoilemaan kirpsakkaan pakkassäähän. Mä en voi käsittää että tuosta neidistä on tullut noin iso, Tiara käveli tänään ihan itse melkein 400 metriä kun oltiin matkalla puistoon. Rattaat oli mukana mutta Tiara ihan itse halusi tepsutella koko matkan. Eihän se eteneminen ihan yhtä nopeaa ole kuin meillä aikuisilla mutta eipä meillä ollut kiirekään, Mörkökin sai haisteltua koirakavereiden terkkuja ihan rauhassa kun edettiin taaperon tahdissa. Niin ja Tiarakin harjoitteli Mörkön talutusta mutta flexi ei oikein pysynyt tumppukädessä yhtä hyvin kuin pysyy sisällä paljaassa kädessä. Musta on ihanaa asua juuri täällä minne ollaan muutettu, ei nimittäin kovin monessa paikassa Helsingissä tulisi mieleenkään antaa 1-vuotiaan kävellä ihan itsekseen ilman että pitää kädestä kiinni mutta meiltä on kotiovelta mukava rannassa kulkeva kävelyreitti ilman yhtäkään tienylitystä suoraan leikkipuistoon. On ihanaa kun on turvallista, kaunista ja rauhallista. Täällä silmä lepää ja hiljaisuuskin on samaa luokkaa kuin meidän mummolassa silloin kun se sijaitsi vielä 2000:n asukkaan maalaiskunnassa.

Hurjan paljon kiitoksia kaikille meitä onnitelleille vielä, olette kyllä ihania! Niin ja siitä nimidilemmasta, me keksittiinkin jo eilen neitokaiselle mitä mahtavin nimi. Oltiin unohdettu eräs nimi ihan kokonaan ja siitä se sitten lähtikin, nyt vain pitäisi malttaa pitää salassa tuo ihana nimi ristiäisiin asti jotka mitä luultavimmin ovat touko-, kesä- tai viimeistään heinäkuussa. Eli ihan liian kauan vielä siihen nähden miten paljon mun tekisi jo nyt mieli kuuluttaa nimeä koko maailmalle! Mutta ehkä mä kestän jotenkin.

Huomenna olisi tarkoitus jatkaa taas jouluvalmisteluja, piparitalo on jo valmiina ja kinkku odottaa pakkasessa sulamaan nostamista. Ihan huikeaa että jouluun on enää viisi yötä! Piparisatsi numero kolme ja jouluruuat pitää vielä valmistaa kaikki, mutta siivous on onneksi jo hyvällä mallilla ja melkein kaikki lahjatkin ostettu ja paketoitu. Pikkusiskolle pitää vielä joku paketti käydä hakemassa, kenties ensimmäinen oma mekko koossa 50 tai vaikkapa Pentik-pupu ekaksi unileluksi (tai molemmat). Viikonloppuna aion ahkeroida jotta jouluaattona voin keskittyä ainoastaan syömiseen, syömiseen ja Lumiukko -piirretyn katseluun telkkarista. Sitten jatkan taas syömistä! Ajattelin kirjoittaa mahdollisesti erillistä postausta meidän joulumenusta, mutta mitä herkkuja teidän on ehdottomasti saatava joulupöydässä? Mulla ne olisivat normaalisti se paljonpuhumani graavilohi sekä mäti, mutta tänä jouluna mä toivon että itsetehty sienisalaatti lohduttaisi kinkun, uunilohen ja laatikoiden lisäksi edes vähän kun en niitä saa.

Video loppui kesken koska mulla loppui puhelimesta tallennustila, mutta eipä mulla muuta sanottavaa enää ollut kuin että halkean onnesta ja niin kuulemma Ottokin! Piti myös toivotella teille ihanaa tiistaipäivää!

Kyllä, luitte ihan oikein tuon otsikon. Raskaus on tosiaan tehnyt tehtävänsä ja pehmittänyt mun aivot, telkkarissa mainostettiin K-marketin tarjouksessa olevia miniluumutomaatteja ja mä innoissani selitin Otolle että nyt haetaan niitä liminuunuutomaatteja monta rasiallista! Eikä toi ollut ainoa sammakko mun suusta tällä viikolla, tai varmaankaan edes tänään. Onneksi mun päätoiminen virkani on tällä hetkellä kotiäitiys ja mun keskustelukumppanina toimii suurimman osan ajasta tuo 1-vuotias joka ainakin toistaiseksi nyökyttelee melko hyväksyvästi lähes kaikelle mitä sanon riippumatta siitä sanonko sen oikein vai väärin. Tänään tosin vastauksena kaikkeen on ollut aikalailla painokas päänpudistus tai lohduton itku kun Tiaralle iski ensimmäinen ihka oikea flunssa, tähän asti kun on ollut vain kerran pieni nuha ja yksi vauvarokko. Kuume nousi korkealle eikä ruokakaan pahemmin maistunut neidille, nestettä sentään onneksi sain uppoamaan vähän pitkin päivää kun annettiin juoda pillillä. On se kyllä niin inhottavaa katsoa kun pienellä on paha olla, heti aamulla huomasin että ei oo kaikki kyllä nyt kunnossa kun mentiin sohvalle istumaan ja sen sijaan että Tiara olis hyörinyt ja pyörinyt ympäri sohvaa se makoili mun kainalossa puoli tuntia höpöttelemässä ja puristi sormesta tiukasti kokoajan. Aika sisukkaita sissejä nuo muksut silti on, vaikka posket helottivat tulipunaisina ja silmät suunnilleen seisoivat päässä kuumeen takia niin täällä se neiti silti veteli vähän väliä ympäri kämppää ja halusi piirtää ja lukea ja purkaa kirjahyllyn sisältöä ahkerasti. Saatiin onneksi kuume laskemaan särkylääkkeellä ja nyt Tiara tuhisee tyytyväisenä omassa sängyssään, toivottavasti huomenna olisi parempi päivä jo! Jos jotain positiivista pitää sanoa niin ainakaan tämä flunssa ei iskenyt sitten jouluaattona, vaan onneksi näin etukäteen.

                Tänään ajattelin kertoa vähän masukuulumisia, tai no ei mulla mitään hirveän mullistavaa kerrottavaa ole muuta kuin että paksusti voidaan ja avokadohimo on vaihtunut oliivienhimoon. Tämä on varmaankin viimeinen masupostaus ennen rakenneultraa, siihen kun ei ole enää kuin muutama hassu päivä joten ajattelin että jos haluatte niin arvailkaa ihmeessä tämän postauksen kommenttiboxiin tyypin sukupuolta ja saa laittaa perustelutkin arvaukselle jos sellaisia keksii! Mullakin on vain selittämätön tunne sukupuolesta, ilman minkäänäköisiä fiksuja perusteluja että pelkkä arvaus riittää oikein hyvin myös. Mä kerron mun tyttö-/poikaolosta vasta sitten ultran jälkeen sillä nyt en halua vaikuttaa mitenkään omilla ajatuksillani teidän veikkauksiin, mutta ajattelin tehdä näin toivottavasti viimeisten sukupuolesta epätietoisten päivien kunniaksi näitä perinteisiä tyttö/poika -”testejä” ihan huvin vuoksi, näkeepähän sitten ensi viikolla että osuivatko ne oikeaan!

Kiinalaisen syntymäkalenterin mukaan meille tulee poika

Vau.fi Tyttö vai Poika -testin mukaan meille tulee poika

7/14 poika

Multa toivottiin vertailua ensimmäisen ja toisen raskauden kesken ja mun mielestä se oli hauska idea, joten ajattelin nyt tähänastisten kokemusten valossa kertoa mikä on mennyt samalla ja mikä eri tavalla näissä raskauksissa. Moni asia on mennyt eri tavalla tällä kertaa: Tiaraa odottaessani mä kärsin ensimmäisellä ja toisella kolmanneksella rajuista aurallisista migreeneistä useaan otteeseen, nyt toisessa raskaudessa mulla on ollut paljon vielä ensimmäistä raskautta enemmän kovaa päänsärkyä, mutta vähemmän niitä aurallisia (=eli näköhäiriöt sisältäviä)  migreenikohtauksia. Ensimmäisessä raskaudessa mua inhotti kahvi, jo pelkkä ajatuskin sai närästyksen polttelemaan kurkussa, nyt taas kahvi maistuu ihan normaalisti. Tällä kertaa mulla ei ainakaan vielä ole ilmestynyt Linea Negraa, Tiaraa odottaessani se taas tuli aika varhain näkyviin ja jatkui navan yli. Uuden tulokkaan syke on ollut reilusti alhaisempi kuin Tirriäisellä, ainakin viimeksi vauvan syke oli 144 ja Tiaralla se huiteli aina 155-160 välillä. Tämä vauva on myös ollut paljon rajumpi liikkeissään ja liikkeet alkoivat tuntumaan reilusti aikaisemmin kuin ensimmäisessä raskaudessa. Ensimmäinen maha tuntui levinneen joka suuntaan ja se näkyi takaakin selvästi, tässä raskaudessa masu on pysytellyt lähinnä vain edessä ja ollut aika säännöllisen muotoinen pallo.

                        Vaikka moni asia on mennyt eri tavalla, on myös ollut samanlaisiakin juttuja paljon! Sinappisilli on ollut mun salainen ruokahimoni molemmissa raskauksissa. Alussa oli molemmilla kerroilla jatkuva 24/7 ällötys  ja mitään ruokia ei tehnyt mieli, mutta pahoinvoinnista en silti ole kärsinyt ollenkaan. Alkuraskauden väsymys on ollut myös yhtä voimakasta molemmilla kerroilla, sellaista että nukuin 12-16h yössä ja ainakin yhdet päikkärit joka päivä, mieluummin kahdet jos vain oli siihen mahdollisuus. Keskiraskaus taas on ainakin toistaiseksi ollut mulla yhtä
pirteää aikaa kuin viimeksikin eli mahtavaa vastapainoa alkuraskauden saamattomuudelle. Molemmissa raskauksissa vauva on tykännyt hengailla navan oikealla puolella paljon ja työnnellä pyllyä masusta ylös. Paino on myös noussut viikko viikolta grammalleen samaan tahtiin kuin viime kerralla, vaikkakin nyt tokassa raskaudessa painoa on ainakin toistaiseksi vähemmän kuin viimeksi näillä viikoilla koska aloituspaino oli pienempi.

Sellaisia pohdintoja! Mä oon ihan hämmästynyt siitä miten moni asia on mennyt eri tavalla kuin viimeksi, vaikka kyllähän noita samankaltaisuuksiakin oli paljon! Nyt voisin laittaa vielä masukuvaa, tuntuu että toi rantapallo on taas viikossa kasvanut ainakin tuhat kertaa isommaksi, vai mitä ootte mieltä?

Kiitos kaikille eiliseen postaukseen kommentoineille rohkaisevista sanoista ja tuesta! Mä alankin nyt vastailemaan teidän kommentteihin ennenkuin siirryn lepuuttamaan mun pehmenneitä raskausaivoja Criminal Mindsin ja konvehtirasian pariin. Hyvää yötä kaikille ja ihanaa alkavaa viikonloppua jo etukäteen!

Syksyllä otin anonyymikommentoinnin pois päältä, koska kyllästyin kuuntelemaan sitä kaikkea lokaa jota mun niskaan päivittäin heitettiin. Päätös oli parhaita, joita bloggaamisen aikana olen koskaan tehnyt, blogin kirjoittelu muuttui taas ahdistavasta puuhasta ihanaksi kun ei tarvinnut miettiä että mitä kuraa sinne kommenttiboxiin on tällä kertaa ilmestynyt. Silti jäin kaipaamaan niin monen mukavan anonyymikommentoijan kommentteja, jotka usein piristivät päivää. Minulla oli myös ikävä keskustelua, sitä keskustelua joka on koko tämän yli puolentoista vuoden ajan ollut se suola ja sokeri, kirsikka kakun päällä tässä blogissa. Mielipiteiden innokasta vaihtoa puolin ja toisin. Teräviä huomioita, lukuisia tarinoita ihanien lukijoiden elämästä ja arkipäivästä, kokemusten jakamista. Mä en haluaisi että mun blogista puuttuu se keskusteluosio täysin, sillä vaikka kehuvat ja iloiset kommentit ovatkin upeaa luettavaa eikä niihin kyllästy koskaan, on mukavaa tietää myös herättäneensä ajatuksia ja käynnistäneensä keskustelua jostain ajankohtaisesta aiheesta. 15 720 julkaistua kommenttia, viisitoistatuhatta ajatusta on mun blogissani jo jaettu, niin hyvässä kuin pahassa. Ilman anonyymikommentointia määrä olisi varmasti tuhansia pienempi, enkä tosiaankaan voi kieltää etteikö minua harmittaisi se että kommentit vähenevät ainakin puolella kun eston laittaa päälle. Mutta valitettavasti en näe muuta ratkaisua kuin estää anonyymikommentoinnin jälleen kerran.

              Mä en ole saanut mitään niin hurjan törkeitä, ilkeitä tai inhottavia kommentteja tämän vapaan kommentoinnin aikana kuin joskus aikoinaan, mutta en keksi yhtäkään syytä miksi mun pitäisi päivästä toiseen jaksaa iloisen asiallisesti vastata vaikkapa täysin provomielessä esitettyihin loukkaaviin kysymyksiin tai uteluihin meidän yksityisasioista. Sydänverta en vielä ole joutunut vuodattamaan, enkä niin aio joutua tällä kertaa tekemäänkään, sen verran olen viisastunut. Sen näkee kommenteista jo nyt että niiden sävy muuttuu vain ilkeämmäksi kokoajan ja en halua ottaa sitä riskiä että joku laukoo taas jotakin niin typerää että uhraan sille jopa kyyneliä tai edes pahoitan mieleni. Anonyymikommentoinnin sallimisen piti olla vain yhden postauksen etuoikeus, nimenomaan keskustelun herättämiseksi, mutta myönnän että jäin taas koukkuun siihen että kommentteja tuli paljon. Onhan se mieltä hivelevää kun kommenttiboxissa lukee viiden sijaan viisikymmentä tai sata ja saa lukea roimasti enemmän ihmisten mielipiteitä ja kertomuksia. Siksi annoin tämän jatkua, vaikka niitä inhottavaan sävyyn laitettuja kommentteja tuli jo heti alusta asti ja päätös oli selkeästi virhe.

                     Mä häviän itse paljonkin siinä että estän kommentoinnin teiltä anonyymeiltä, yllämainittujen syiden ja sen lisäksi että teidän kaikkien mukavien tyyppien ihanat jutut jäävät lukematta, mä joudun myöskin pelkäämään sitä että ilkeät spekulaatiot meidän yksityisasioista leviävät av-palstoille joita mun ei itse olekaan niin helppo kontrolloida. Viimeksi tuon eston aikaan luin mm. yhtäaikaa spekulaatiota siitä että olenko raskaana vai en, siitä että olen lihonut jumalattomasti ja siitä että olen liian laiha – kaikki samaan aikaan ja kaikki silloin kun raskaus ei näkynyt millään tavalla eikä mun paino tai ulkonäkö muutenkaan ollut muuttunut mitenkään kuukausiin. Lukuisista ilmiannoista huolimatta kesti silti  viikkoja ennenkuin keskusteluketju poistui palstalta. Jokainen itse raskaanaollut osaa kuvitella miten pahalta tuntuu kun omaa erittäin aikaisessa ja epävarmassa vaiheessa olevaa raskautta retostellaan julkisesti, ei todellakaan hyvältä. Raskaus on ehkä yksityisin asia jota maailmasta löytyy ja siitä pitäisi saada kertoa tasan silloin kuin itse haluaa. Ei ainakaan silloin kun joku valopää, joka on kuullut asiasta joltain kumminkaimantutuntoverilta, joka on kuullut asian ihmiseltä, jolle itse olen asian luottanut vaikkei olisi selkeästi pitänytkään, päättää sitä alkaa jakelemaan  ikävään sävyyn anonyymisti keskustelupalstalla.  

                  Mutta vaikka tässä onkin myös huonot puolensa, mä oon päässäni edelleen punninnut ne hyödyt suuremmiksi. Vaikka joudunkin pelkäämään mitä tämän jälkeen löydän mahdollisesti liikenteenlähteistäni bloggerissa (ehkä sen pahamaineisen vauva-lehden av-palstan taas, ehkä demi.fi:n) mä en ainakaan joudu päivittäin, tai joka kerta kun bloggerin avaan lukemaan edes sitä yhtä ärsyttävään sävyyn kirjoitettua kommenttia, enkä myöskään pelkäämään että mun silmille pamahtaa joku törkeä loukkaus. Kommenttienvalvontaa kun mun on pakko seurata itse kokoajan mutta palstat voin sentään onneksi halutessani jättää lukematta. Mun ei myöskään tarvitse vastata typeriin, täysin vittuilumielessä laitettuihin kysymyksiin eikä perustella kenellekään miksi mä haluan meikata vaikka olisin vain kotona tai miksi juon kupillisen kahvia päivässä, nämäkin asiat kun esimerkiksi ovat jonkun mielestä suorastaan verrattavissa rikollisuuteen.

                    Mua harmittaa aivan hirveästi teidän ihanien tyyppien kommenttien poisjäänti, varsinkin kun teidänkin maineenne samalla tahriintuu vaikka niitä inhottavia anonyymejä ei olekaan kuin pari valittua. En oikeastaan edes tiedä kumpi olisi pahempaa, se että ilkeitä anonyymejä olisi monta vai tämä nykyinen tilanne jossa ilkeät kommentit tulevat usein ryppäinä, samasta ip-osoitteesta muutaman minuutin sisällä. Onko kauheampaa se että on yksi vaikeasti pakkomielteinen vai se että on monta jotka haluavat tahallaan ”vähän ärsyttää”?  En tiedä, enkä varmastikaan tule koskaan saamaan siihen vastausta. Mutta näillä mennään, en tiedä haluanko anonyymien kommentointioikeutta palauttaa enää kun tämä(kään) kokeilu ei sujunut asiallisissa merkeissä. Toivon siis taas kerran että te mukavat tyypit jaksatte nähdä sen vaivan että luotte itsellenne Google-tilin ja tulette kommentoimaan kuten ennenkin ja lisäksi toivon että ymmärrätte mun päätöksen!                     

Tänään ollaan lähinnä äidin mukavuudenhalun vuoksi pakoiltu lumipyryä sisätiloissa koko päivä, enpä muista milloin viimeksi oltaisiin oltu ihan vain kotosalla näin. Päikkärit neiti sentään kiskaisi parvekkeella että sai vähän raitistakin ilmaa. Yllättävän kivasti sujui koko päivä vaikka yleensä tuntuukin että  viimeistään puolenpäivän aikaan on jo pakko päästä ulkoilemaan! Tiara on innostunut hirveästi piirtämisestä ja piirteleekin jo puuväreillä oikein suloisia ja värikkäitä kuvia paperille. Piirtäminen on neidistä niin hauskaa puuhaa että sillä aikaa mä sain kivasti paketoitua vielä viimeisiä joululahjoja pakettiin. Mun paketointiurakka on tältä vuodelta ohi, nyt on enää Oton vuoro paketoida kaikki mun lahjat. Meni mulla kolme rullaa lahjapaperia ja varmaan lähemmäs parisataa metriä lahjanarua, mutta nyt on mun osalta valmista. Hyvissä ajoin, kerrankin! Muutaman konvehtirasian ehkä laitan vielä pakettiin, voi sitten hyvällä omallatunnolla herkutella kun pitäähän lahjat syödä pois 😉 Ja pakko mun on vielä vähän saada paketoida, se on vaan niin kivaa puuhaa että iski oikein haikeus kun viimeinenkin lahja oli kääräisty punaiseen paperiin ja tajusin että taas pitää odotella vuosi ennen kuin saan miettiä lahjoja rakkailleni ja paketoida niitä. Mä kuvasin meidän paketointitarvikkeet jo muutama viikko sitten kun ekan satsin ostin joten tarviekuvista puuttuu osa pakettikorteista ja punainen lahjapaperi, mutta etteköhän te näe ihan tarpeeksi silti! Laitoin osan paketeista kuusen alle kuvanottohetkeksi että sai vähän lisää jouluista tunnelmaa kuviin, sitten vein ne kiltisti takaisin piiloon.

Kuten meidän kaikki muutkin jouluiset koristeet ynnä muut, lahjapaketitkin on verhoiltu hopeaan, mustaan ja punaiseen. Mä päätin että tänä vuonna haluan saada aikaan yksinkertaisen nättejä paketteja ja valitsin mustaa, punaista ja hopeaa yksiväristä paperia. Olen ennen aina käyttänyt kaikenmaailman kuviopapereita ja ajattelin että vaihtelu virkistää! Lahjapaperit, kuten myös musta kiiltävä naru ja punainen mattapintainen naru löytyivät Citymarketin valikoimista. Tigerista bongasin nuo ihanat puiset paketti”kortit” tonttukuvioilla ja hamstrasin niitä muutamaan otteeseen lisääkin, noi oli mun mielestä aivan mielettömän suloisia ja kiva vaihtoehto ainaiselle pakettikorttien liimaamiselle. Kirjoitin nimet lyijykynällä, ajattelin nimittäin että noin söpöjä pakettikortteja voi uusiokäyttää myös tulevina vuosina. Lisäkoristeiksi ostin Tigerista tuollaisen paketin jossa oli hopeita, kultaisia ja mustia koristeruusukkeita ja käytin tuolta ne mustat ja hopeat. Kultaisetkin säästyvät vielä tuleville vuosille! Tiimarista mukaan tarttui joulukuusen, sydämen ja tontun muotoisia 3d-koristetarroja ja yksi liuska ”Hyvää Joulua” -tarroja, kun ajattelin että niitä voi liimata myös paketteihin ja kirjoittaa nimen alle jos ei halua noita puisia kortteja kaikissa paketeissa käyttää. Ensi vuonna haluaisin ehkä kokeilla paketoinnissa vielä jotain aivan täysin perinteistä poikkeavaa ja sen lisäksi laittaa ehkä paketteihin pieniä suloisia koristeita kuten vaikka helminauhaa tai pieniä kuusenpalloja. Mutta lopulta, ne on kuitenkin vain paketteja. Paketteja jotka ensi vuonna ainakin meille tuo joulupukki joten niitä ei kovinkaan kauan kerkeä esimerkiksi kuusen alla katselemaan, kääreitä jotka revitään sekunneissa palasiksi ja unohdetaan samantien, pakettikortteja jotka sinkoilevat muiden riekaleiden mukana. Onko se kaiken vaivan arvoista? Löytyykö mun lukijoiden joukosta samanlaisia tai kenties vielä pahempia paketointihirmuja kuin minä? Vihaako joku paketointia yli kaiken?

Huomenna me lähdetään kyllä ulos vaikka taivaalta sataisi kissoja ja koiria, sen verran puuduttavaa sisällä kökkiminen kaikessa kodikkuudessaan kuitenkin on. Tänään napsaisin pari kuvaa Tiarasta Zaran valkoisessa ihanassa mekossa kun muistin yhtäkkiä sen olemassaolon ja säikähdin että mahtuuko se enää meidän kilometrin pituutta venähtäneen neidin päälle! Mutta mahtui se onneksi, kuten supersuloiset ballerinatkin. Itse testailin myös joulunpunaista huulipunaa kun mulla oli niin huipputylsää Tiaran päikkäriaikaan. Mä luovutin tuon aivan surkean ”luonnonvalon” kanssa ja käytin salamaa varmaan reippaasti yli vuoden kestäneen tauon jälkeen, armahtakaa mua! Ainakin kuvista saa selvää sentään eivätkä ne ole keltaisia!

Nyt mä käperryn murun viereen katsomaan telkkaria ja tunnustelemaan pikkumurun möyrintää masussa, se on taas tänään ollut aivan villillä tuulella! Enää viikon päivät rakenneultraan, toivottavasti menisi äkkiä tää aika kun en jaksa odottaa! Hyvää yötä teille kaikille ihanille ja ihanaa huomista keskiviikkopäivää!

PS: Enää  alle kaksi viikkoa Jouluun, ihanaa!