Kuvittele nukkuvasi sikeää unta, herätyskellokaan ei ole vielä soinut. Olet autuaan tietämätön kaikesta. Sitten kuulet heleän pienen unisen äänen. ”Äiti, minä katon sinua”. Avaat silmät, huomataksesi että tyttäresi naama on sentin päässä omastasi, ja hän todellakin katsoo sinua. Kaikessa absurdiudessaan varmaan paras herätys mitä olen koskaan saanut.

Kauankohan hän on tuijottanut mua siinä, ja miten hitsin hiljaa hän on siihen kömpinyt kun mä en ole huomannut mitään? Arki lasten kanssa on huvittavia tilanteita täynnä mutta tämä yltää kyllä ehdottomasti kärkikymmenikköön. Mitäpä siihen voi sanoa? ”Joo, katso vaan. Huomenta rakas!”. Kirkkaat siniset silmät lautasen kokoisina sentin päästä edelleen tujottaen hänkin vastasi että huomenta, ja antoi sen jälkeen pusun kainaloon. K-A-I-N-A-L-O-O-N. Lapselle kainalopusu voi olla kuulkaas vähintään yhtä hieno juttu kuin poskelle pussaaminen.

En vaihtaisi näitä hassuja hetkiä mihinkään, ne ovat yksi parhaita juttuja vanhemmuudessa. Lapset tuovat elämään niin paljon naurua, että jos nauru todella pidentää ikää, on mulla mahdollisuus nähdä vielä lapsenlapsenlapsenlapsetkin. Aina ei kehtaa nauraa päin naamaa, varsinkaan silloin kuin lapsi ihan tosissaan tekee jotain hassua ja on tekemisestään niin ylpeänä ja tärkeänä. Mutta ehkä se sisäinen naurukin pidentää ikää, ja se onnentunne minkä lapset elämään tuovat.

On suuri onni, että saa jakaa elämänsä näiden pienten höpöjen kanssa.

Hyvää huomenta ja ihanaa päivää kaikille <3

PS: Tekevätkö teidänkin lapset niin, että jos heillä on jotain asiaa ja et kuule sitä kunnolla koska olet vaikka vessassa, ja pyydät toistamaan kovempaa, he karjuvat äitiiiiiii minkä keuhkoistaan pääsevät ja sen jälkeen sanovat sen varsinaisen asian ihan yhtä hiljaa kuin ekallakin kerralla. Meidän lapset tekee, se on huvittavaa.

Lauantaiaamu, mun lempparihetki viikosta. Herään lasten kanssa puoli yhdeksältä, laitellaan rauhassa pientä aamupalaa, katsotaan pikkukakkosta ja mä nautiskelen kahvia sohvalla lökäreissä. Ei ole kiire minnekään, ja kaksi päivää rentoa meininkiä, yhdessäoloa ja leikkiä lasten kanssa vielä edessä. Lauantaisin Otto nukkuu, pitkään. Lauantaisin mä en koskaan herätä Ottoa ellei ole ihan pakko, yleensä se herää puolenpäivän maissa, pirteänä kuin peipponen kunnollisten yöunien jälkeen.

Lauantaisin on aikaa tehdä kaikkea, mutta silti ei halua tupata päivää täyteen tekemistä, vaan ennemmin olla ja nauttia, ja tehdä muutamia kivoja asioita. Tänä lauantaina meidän resepti onnistuneeseen päivään on ainakin lasten mieleen. Ensin lähdetään puistoon, satoi kissoja tai koiria taivaalta tai ei. Sitten kävellään vähän kauemmas kauppaan, Lidliin, ostamaan lauantaiherkkuja. Tästä on tullut pieni perinne, ei osteta herkkuja normikauppareissulla perjantaina, vaan tehdään lauantaina muutaman kilsan lenkki erikseen herkkuostoksille.

Kunhan kotiudutaan herkkuostoksilta, on vuorossa auki levitetty vuodesohva, Itse Ilkimys -leffa Viaplaysta ja lapsilla hyvä mieli, tai näin ainakin on suunnitelmissa! Lasten kanssa sitä ei koskaan voi satavarmasti ennustaa mitä tapahtuu, joskus lauantainakin voi kiukuttaa, houkutella barbieleikit leffaa enemmän, tai vaikka väsähtää kesken elokuvan. Mutta se ei onneksi haittaa. Tärkeintä on vapaus ottaa rennosti, ja tehdä mitä haluaa. Mä tosin veikkaan että neidit halkeavat innostuksesta kun edessä on pitkän leffan verran minioneita, tai minijoota, niinkuin kuopus sanoo.

Tänään mä halusin yllättää Oton herkkuaamiaisella, ja päätin tehdä kaikkia hänen lemppareitaan. Munakokkelia, pekonia, itsetehtyjä sämpylöitä ja hedelmiä, sekä tietenkin kuumaa kahvia. Löysin huipun sämpyläreseptin googletellessani, Mamma Rimpuilee -nimisestä blogista. Mä en saa onnistumaan perinteisiä hiiva&kohotus-sämpylöitä, mutta nämä olivat helpot, superherkulliset ja mikä parasta, valmiit vartissa. Kannattaa kokeilla!

Ihanaa ja rentoa lauantaipäivää kaikille<3

Me nukuttiin tänään pommiin, ja melkein jo unohdin että mun piti tehdä tänään Päivä kuvina -postaus. Heti vietyäni Tiaran juoksujalkaa ilman meikkiä tukka harottaen kerhoon, mä muistin että ainiin, voi hitto. Kaivoin sitten kiltisti kameran esiin, ja 300 kuvaa myöhemmin, tässä ollaan. Tiistai kuvina.

Kuopuksen kanssa kahden kesken. [1] Pyykkejä, ihan liikaa pyykkejä. [2] Kirjojen lukemista kaikessa rauhassa. [3] Oton postauksen oikolukua ja hihittelyä sille että mieheni luuli ilmapallon olevan ruotsiksi ilmapal, aina yhtä hyvä läppä.  [4] Lisää kirjoja, Zelda ilmeisesti luuli että tarkoitin lukemista kun sanoin innokkaasti ”siivotaan!”.

[1]Pikkutyyppi tuijottaa ikkunasta näkyvää rakennustyömaata. ”Koika! Koika!” = poika, poika. Rakennustyömiehet varmasti arvostaisivat jos kuulisivat tuon! [2] Mun aamiainen, sokeritonta superhyvää mysliä, sokerista, mutta ah-niin-ihanaa ihana-jugurttia, ananasmehulla makeutettuja kuivattuja karpaloita, ja sokerilla kyllästettyjä kuivattuja hedelmiä. No, puolet meni oikein, right! [3] Enni-vauva saa rajua rakkautta. [4] Rattaissa istuu tuimasti tuijottava taapero, missä on sisko? [1] No siellähän se reipas kerholainen on! Ylpeänä toi kävyn äidille, niinkuin jokaisen kerhopäivän jälkeen. [2] *Mäkin haluan kävellä!* [3] ”Aaaaaiii!” paita ja peppu, yhdessä jälleen. Halattaisko, pussattaisko vai käveltäiskö ensin käsi kädessä? Tehdään kaikkea yhtäaikaa!” [4] ”Ehti, ehti, käpy, kivi, ehti, ehti, puuuuuuu!”

[1] ”Joo, äiti auttaa sua riisumaan, odota ihan hetki!” [2] Edellispäivän kanttarellipizza maistuu lapsille. [3] Sitten tutkitaan syksynseurantakorttia ja syödään jälkkäriksi banaania. [4] Kukkien kastelu on hyvä syy keittää päivän aika mones kupillinen kahvia ja istua hetkeksi parvekkeelle nauttimaan auringosta tyttöjen kanssa.

[1] ”Mummu arvaa mitä minä tein tänään kerhossa…” [2] ”Ihhahhaa, ihhahhaa, ihhahhaa!” [3] Päikkäriaika.”Öitö, öitö, mmwah, öitö äiti!” [4] Päikkäreiden jälkeinen kohokohta, hetki yllätysmunavideoita äidin puhelimesta isosiskon kanssa.[1] Imuri heilumaan! [2] Vaihdettiin keittiön paikkaa lastenhuoneessa. Kuulostaako hassulta teidänkin mielestä? [3] Richard Scarryn touhukas maailma, ja viikon kolmaskymmeneskahdeksas pelikerta. Jihuu picnic-saari, täältä tullaan ja syödään ruuat taas ennenkuin te possut ehditte! [4] Töiden jälkeen on isin vuoro pelata, Climb Hill Racing on ilmeisesti siisteintä mitä kolmevuotiaamme on ikinä nähnyt. [1] Ruuaksi makaronilaatikkoa, valkosipuli-creme fraichella. [2] Näytti maistuvan, ja syöttötuolistakin kuului ”heekku! heekku!” [3] Vessanpesu, ettei menisi ihan pelkäksi glamouriksi tämä päivä. [4] Jälkkäriksi Mud Cakea sen kunniaksi että mun täti oli täällä käymässä Oulusta, ja tuli meille kahville ja kylään.

Ilta me kulutettiinkin sitten leikkien tyttöjen kanssa, ja katsellen kuvia mun tädin kanssa, niin unohtui se kuvien ottaminen ihan kokonaan. Tytöt nukahtivat rättiväsyneinä jo ennen kahdeksaa, ja tässä mä olen istunut käymässä läpi ja muokkaamassa näitä kuvia siitä asti kollaaseiksi. Lenkillä piti käydä, mutta en vielä ehtinyt sinne asti. Tänään taitaa toi imurointi korvata lenkkeilyn, sovitaanko niin?

Palailen huomenna, hyvää yötä ihanat <3

Löysin aamulla kadoksissa olleen juoksuintoni lähtemällä juoksulenkille metsään vietyäni esikoisen kerhoon.

Eksyin metsään, kahdesti, metsään jossa olen käynyt ainakin kymmenen kertaa, ja jouduin pysähtymään molemmilla kerroilla tarkistaakseni reittiä. Eksyin siis google maps apunani, bimboblondi täällä hei. Kuva reitistä kertonee kaiken, luulin juoksevani metsää ympäri mutta juoksinkin samoja polkuja edestakaisin.

Luin Oton seksipostauksen ja meinasin vetää kahvit väärään kurkkuun, onneksi naurusta enkä järkytyksestä.

Vietin kahdenkeskistä aikaa molempien tyttöjen kanssa. Zeldan kanssa lenkin jälkeen Tiaran ollessa kerhossa. Tiaran kanssa iltapäivällä Pampersin & Unicefin jäykkäkouristusrokotekampanjavideon lanseerauksessa.

Leikin Zeldan kanssa körökörökirkkoon ainakin kymmenen kertaa, luultavasti enemmän. Kun vaativa ”KIKKOOO!” kuuluu, ei voi muuta kuin körötellä. Se lapsen ilo vain on niin ihana, että ei voi tuottaa pettymystä ja sanoa ei vaikka pitäisi imuroida köröttelyn sijaan.

Söin elämäni parasta brownieta Scandic hotel Parkissa, jossa tilaisuus pidettiin. Brownie maistui myös Tiaralle, näytti kuulemma ihan kakulta.

Nautin harvinaisen sujuvasta ja ihanasta reissusta, oli hauskaa olla pitkästä aikaa Tiaran kanssa kahdestaan. Käytiin kaikki metroasemat läpi, laskettiin sataan ja höpöteltiin.

Sain odottamattoman hetken omaa aikaa, kun Tiara nukahti rattaisiin puoleksi tunniksi. Neiti ei ole nukkunut päiväunia yli puoleen vuoteen.

Itkin, kun katsoin Pampersin ja Unicefin jäykkäkouristusrokotekampanjan videota. Kambodzassa vieraillut Sanna Kiiski osasi välittää tunteita videolla, ja pienet lapset viidakon keskellä saivat mun sydämen särkymään, vaikka näyttivätkin onnellisilta siitä mitä heillä oli. Vielä 100 miljoonaa naista ja lasta tarvitsevat jäykkäkouristusrokotteen, ja jokaisesta ostetusta Pampers-pakkauksesta yksi rokotetta tarvitseva saa sellaisen. Tähän mennessä Pampers ja Unicef ovat onnistuneet yhteistyöllä hävittämään jäykkäkouristuksen kymmenestä maasta, joten jokaisella vaippapaketilla todellakin on merkitystä.

Juttelin ystäväni Min kanssa pitkät pätkät kun mentiin yhtä matkaa tapahtumaan. Kyllä juttutuokio ystävien kesken vaan tekee aina välillä niin hyvää.

Kokkasin kotona ihan törkeän hyvää lehtikaali-vuohenjuustopiirakkaa. Voisin syödä sitä esim. joka päivä. Piirakan ohje tulossa blogiin tällä viikolla kunhan saan kirjoitettua!

Nyt, aion katsoa Oton kanssa Suits eli Pukumiehet-sarjaa muutaman jakson. Sarja on alkanut pyörimään jo vuonna 2011, mutta me löydettiin se vasta nyt. Ihan loistava, niin meidän sarja! Suosittelen, jos ette ole vielä törmänneet. Vähän niinkuin Housen ja Breaking Badin sekoitus, kisälli-oppipoika-asetelmineen, ja joka jaksossa vaihtuvine ongelmineen, joita sitten ratkaistaan. Ihan mielettömän hyvää dialogia ja hauskoja läppiä.

Mitä te olette tehneet tänään? Metsään eksyneitä, anyone?

Kerran viikossa, sunnuntaiaamuisin on mun vuoro nukkua, ihan niin pitkään kuin ikinä haluan. Yleensä se tarkoittaa sitä, että valvon lauantai-iltana myöhään, jos jaksan, ja tunnen jo illalla itseni ihanan rentoutuneeksi kun tiedän ettei minun tarvitse nousta ylös ennenkuin musta itsestäni tuntuu siltä. Valmistaudun nukkumaan yöni hyvin, muistan jo illalla muistuttaa Tiaraa, että aamulla herätetään sitten isi eikä äitiä, koska on äidin vuoro nukkua. Lauantai-iltana fiilis on katossa: ”Aaaaaah, huomenna saan NUKKUA!”

Sitten tulee yö. Vietän vielä vähän normaalia pidemmän tuokion sängyssä älypuhelinta näpräten, lopulta nukahdan ja herään siihen että puhelin läsähtää kädestä naamaan. Isken puhelimen ikkunalaudalle, ja otan kulauksen vettä. Nukahdan, vihdoin, kunnolla. Kello on ehkä kaksi yöllä silloin.

Aamulla herään, en auringonpaisteeseen, enkä linnunlauluun, vaan pimeään syyskuiseen aamuun, kello puoli seitsemän, kuten tavallista. Koska on sunnuntai, ensimmäisenä ei herääkään Tiara, vaan Zelda, joka ei osaa itse tulla pinnasängystä herättämään ketään. Otto nukkuu vieressäni kuin tukki. Sanon napakasti Otolle että nyt ylös, Zelda on hereillä, ja tiedän, että ne aamu-unet olivatkin sitten siinä. Makaan tunnin sängyssä yrittäen nukahtaa, puoli kahdeksalta otan sen saman älypuhelimen taas käteen ja luovutan. ”Tiaraa, Zeldaa, tulkaa tänne, äitikin heräsi!”.

Silloin kun on mun vuoro nukkua, kaikki menee päinvastoin kuin muina öinä. Silloin ensimmäisenä herää kuopus eikä esikoinen. Silloin mä joudun herättämään Oton, että saan itse nukkua. Siksi en saa nukkua. Paradoksaalista, eikö? Jos sittenkin sattuu käymään niin, että Tiara herää ensin, onnistuu tulemaan hiljaa herättämättä Zeldaa meidän makkariin herättämään Oton, yleensä jompikumpi meidän yleensä niin aamuaurinkoisista mukuloista hermostuu jostain, ja herään siihen. Ennen puolta kahdeksaa.

Kerran kaikki meni tosi hyvin, kumpikaan lapsista ei herättänyt mua, ei hermostunut, ja Ottokin oli saanut nukuttua hyvin. Arvatkaa moneltako heräsin, ihan itse? Puoli kahdeksan. Kun äiti saa nukkua, äiti ei saa nukkua, koska äiti ei osaa. Kateellisena vilkuilen kelloa perheen kaksilahkeisen tuhistessa lauantaisin puoli kahteentoista, ”kyllä minäkin silloin nuorena jaksoin nukkua noin pitkään!”.

Mä oon maailman onnellisin että Ottoa on siunattu hyvillä aamu-unen lahjoilla, koska hän on meistä se joka joutuu viisi kertaa viikossa nousemaan tarkasti sillä sekunnilla kun kello soi, eikä saa heräillä rauhassa lasten kanssa niinkuin minä. On vain hyvä että hän osaa nukkua silloin kun saa. Mutta miten kykenisin itse samaan?

Silloin kun meillä oli vain Tiara, ja hän nukkui yöt täysillä, mä osasin vielä nukkua pitkään. Usein me Tiaran kanssa nukuttiin aamuisin jopa kymmeneen asti ihan arkenakin, ja viikonloppuisin vedettiin sikeitä koko perhe. Zeldan syntymän jälkeen mä olen kuitenkin menettänyt aamunukkumiskykyni ihan kokonaan. Totuin imetyksen, ja vieressä nukkumisen ansiosta katkonaisiin yöuniin, ja kykenin toimimaan arjessa hyvin niistä huolimatta. En tuntenut itseäni väsyneeksi.

Nykyisin yöt menevät pääsääntöisesti molemmilla tytöillä tosi hyvin, satunnaisia heräilyjä pahasta unesta tai hampaista johtuen saattaa joskus olla. En tunne itseäni väsyneeksi, jos vain menen ajoissa nukkumaan. Olisi vaan niin ihanaa kerran viikossa, valvoa pitkään vailla kellontuijotusta, ja tietää saavansa aamulla nukkua. Tiedän kuinka nautinnollista se on, ja haluaisin nauttia siitä tunteesta vielä joskus.

Osaatteko te muut äidit vielä nauttia pitkistä yöunista, tai aamu-unista siis? Palautuuko nukkumataito jossain vaiheessa, vai onko mut tuomittu nousemaan viimeistään puoli kahdeksalta joka aamu tästä hamaan tulevaisuuteen? 😀