Heippa ihanaiset! Joulukuu lähestyy jo hurjaa vauhtia, ja mä olen jo hetken pohdiskellut, että millaisen joulukalenterin teen tänä vuonna. Kahtena viime vuonna olen saanut siitä kovasti hyvää palautetta, mutta tietenkin joulukalenterinkin pitää kehittyä joka vuosi pysyäkseen kiinnostavana, ja olen jo kaksi vuotta jouluisia juttuja kirjoitellut. Mun joulukalenteri ei ole koskaan tarkoittanut sitä, että en postaa mitään muuta kuin joulujuttuja, esimerkiksi viime vuonna kirjoitin 24 joulukalenteripostausta ja 18 tavallista postausta joulukuun aikana, eli yhteensä 42 postausta, mikä on reilusti enemmän kuin keskiverto blogikuukausina.

Tänä vuonna haluaisin tehdä joulukalenterista taas vähän uudenlaisen, freesimmän. Mun lapsuuden joulumuistot, joulupöydän reseptit ja lempijoululaulut voi käydä lukemassa jo Joulukalenteri-tagin alta jos haluaa, ja siksi haluankin tuoda uusia juttuja mukaan. Tottakai joulukalenterissa on jouluiset jutut olennaisena osana tänäkin vuonna, joulukoristeet, joululeivonnaiset ja kaikki pieni jouluinen kiva mitä tänä vuonna tapahtuu. Mutta se osa mitä aiemmin olen täyttänyt joulunostalgialla, tai jokavuotisilla jutuilla kuten joululeffoilla ja joululauluilla, pitäisi korvata tänä vuonna. Siksi toivonkin, että te toivotte joulukalenteriin postauksia. Mitä te haluaisitte nähdä joulukalenterissa?

Joulukalenteri tulee tänäkin vuonna täyttymään sekä pienistä päivän piristyksistä, lyhyemmistä postauksista, että sitten ihan kunnon kertomuksista jotka ovat pidempiä. Molempia saa toivoa! Mitä te haluatte lukea tai nähdä? Ja toiveiden ei kaikkien tarvitse liittyä jouluun millään tavalla, sillä mun mielestä joulukalenterin ideana on enemmänkin se yllätyksellisyys eikä se että se liittyy pelkästään jouluun. Joka päivä joku uusi kiva pieni juttu jota odottaa. Ja hei, mitä mieltä olette haastatteluista tai vieraskynäilystä? Jotain sellaistakin saa ehdottaa. Onko teillä tarinoita joita haluatte kuuluviin?

Kuvituksena joulunostalgiaa viime vuodelta, sillä säästän tämän vuoden jouluisuudet kalenterin varalle, haha!

Ihanaa keskiviikkopäivää kaikille <3

Aloitin bloggaamisen toukokuussa, vuonna 2011. Olin silloin 19-vuotias, tuntenut Oton neljä kuukautta, seurustellut kolme kuukautta ja lähentelin raskauden puoliväliä. En tiennyt bloggaamisesta mitään. Tiesin että pitää olla kuvia, ja että niitä pitää olla paljon ja isoja. En tiennyt että kuvien pitäisi olla saman levyisiä, en tiennyt että kuvat eivät saisi olla rakeisia tai keltaisia. Silloin se ei ollut mulle niin tarkkaa. Ei se ollut silloin niin tarkkaa muillekaan, edes suurimmat bloggaajat eivät silloin käyttäneet valokuvaajia asukuviin tai assistentteja sähköpostin hallintaan. En saanut koskaan sähköpostia, paitsi pari kertaa, lukijalta. Ne piristivät mun päivää ihan älyttömästi, vastasinkin pitkästi ja bloggaaminen tuntui tärkeältä ja mielekkäältä.

Yksi suuri syy siihen että hurahdin bloggaamiseen samantien olitte te lukijat. Sain teistä mielettömästi voimaa. Kotona yksin raskaanaollessa, Oton tehdessä vielä vuorotöitä, teidän kanssa juttelu oli kullanarvoista. Blogista ei tullut koskaan stressiä, en osannut stressata siitä. Olin silloin vapaa tekemään mitä lystäsin 24/7, ja vietin usein pitkiä iltoja yksin kotona Oton ollessa töissä. Silloin mulla ei ollut muuta kuin aikaa. Vaikka tiedän että osa lukijoista alkoi alunperin seuraamaan mun blogia koska uskoi meidän epäonnistuvan kaikessa, mä en ole katkera. Päin vastoin, mikään ei tunnu paremmalta kuin se että joku tulee kertomaan, vieläkin, kuinka olen onnistunut teksteilläni murtamaan ennakkoluuloja ja opettamaan katsomaan pintaa syvemmälle.

Tiaran synnyttyä jatkoin bloggaamista edelleen yhtä suurella, tai ehkä vielä suuremmalla innolla. Musta tuntui että olin löytänyt sen aiheen mistä tykkään kirjoittaa, perheen ja arjen, ja ne arjen pienet ilot joista niin kovasti nautin. Eihän meidän elämässä mitään ihmeellistä edes tapahtunut, tavallista nuoren perheen vauva-arkea perhekerhoineen, muskareineen ja neuvolakuulumisineen. Silloin mä opettelin olemaan sellainen vanhempi kuin halusin olla, ja koin blogin suurena apuna siinä. Kun kirjoitin ylös millainen äiti halusin olla ja miten halusin kasvattaa, ajatukset selkiytyivät.

Usein sain neuvoja ja myös kritiikkiä, sekä asiallista ja rakentavaa, että vähättelevää. Oikeassa monet olivat siinä, että nuorena yhden lapsen äitinä mulla oli vain vähän kokemusta, ja sitä kautta myös aika mustavalkoisia mielipiteitä joistain asioista. Myöhemmin, tullessani toisen kerran äidiksi, huomasin että aina asiat eivät ole niin että on vain oikea tai väärä tapa, vaan on monta tapaa jotka toimivat eri tavalla erilaisissa tilanteissa, erilaisissa perheissä. Uskon että bloggaaminen ja vuorovaikutus tuhansien äitien kanssa on auttanut kehittymään sellaiseksi vanhemmaksi jollainen haluan olla.

Vuoden 2012 syksyllä olin juuri tehnyt positiivisen raskaustestin toista kertaa elämässäni. Olin maailman onnellisin, mutta myös ihan hurjan väsynyt. Samaan aikaan blogini joutui tahtomattani osaksi isoa, ja naurettavaa draamaa. Nykyään sille voi jo nauraa, mutta silloin raskauspahoinvoinnin, hormonien heittelyiden ja migreenien kanssa se tuntui maailmanlopulta. Olin vähällä lopettaa koko blogin siihen paikkaan, ja pidin aika pitkän tauon, ainakin jos nykytahtiin vertaa. Onneksi tulin järkiini ja tajusin että pöly laskeutuu, eikä mun kannata lannistua jostain sellaisesta. Samaan aikaan me muutettiin tänne kotiin jossa ollaan asuttu jo kolme vuotta, ja käytiin ultrassa jonka jälkeen uskalsin paljastaa raskauden blogissakin.

Sen draaman jälkeen tulin varovaiseksi. Ensimmäisten kahden blogivuoden aikana opin, että blogissa kaikki kannattaa vääntää rautalangasta, ja että itse ei koskaan kannata provosoitua, mistään. Joskus näitä periaatteita on edelleenkin vaikea noudattaa, vaikka tietää että se kannattaa.

Kevään 2013 alusta mä pääsin ensimmäistä kertaa mukaan blogiportaaliin, Kideblogeihin. Sain siitä uutta intoa bloggaamiseen jota olin vasta pari kuukautta aiemmin ollut lopettamassa. Portaaliin pääseminen toi aivan uusia ulottuvuuksia siihen asti rentona harrastuksena pitämääni bloggaamiseen. Ensimmäiset pr-tilaisuudet, yhteistyöt, se että kirjoittamisesta sai palkkiota ja kävijämäärien kasvaminen tuntuivat ihan huikealta. Mä astuin kokonaan uuteen maailmaan josta olin siihen asti vain haaveillut villeimmissä unelmissani.

Kirjoitin Zeldan syntymästä ja ensimmäisistä hetkistä, ja samaan aikaan perustin hääblogin portaalin katon alle myös. Välillä otin stressiä ja väsyin, valvotut yöt ja arki kahden alle kaksivuotiaan kanssa ei ollut aina helppoa. Otin liikaa paineita bloggaamisesta siinä samalla, vaikka kukaan muu mua ei painostanutkaan olemaan tuottelias, kuin minä itse. Kova työ toi kuitenkin kiitosta, ja vuoden 2013 syksyllä sain ensimmäisen ehdokkuuteni uusissa Indiedays Inspiration Awardseissa. Vaikka tiesin, että blogimaailman megatähtiä vastaan kotikutoisella keskisuurella blogillani ei ollut vielä mitään mahdollisuuksia, pelkkä ehdokkuus toi jo uskoa siihen että tämä on se mitä haluan tehdä. Tämä on se missä haluan olla hyvä, mitä haluan tehdä lisää, mistä en saa tarpeekseni.

Viime vuonna me mentiin naimisiin, ja blogin kävijämäärät kokivat suorastaan räjähdysmäisen nousun. Samaan aikaan kävin ensimmäisillä blogimatkoillani ulkomailla asti. Voitin Vuoden Hääblogi -palkinnon hääblogillani, ja taulu komeilee meidän makuuhuoneen seinällä edelleen. Se oli ihan mieletöntä, mutta toisaalta olin samaan aikaan onnellinen että vihdoin sain lopettaa kahden blogin pyörityksen ja keskittyä vain olennaiseen. En tiedä mikä tarve mulla on aina kahmia turhan monta kakkupalaa kerrallaan, 2- vuotias ja vauva, häiden järjestely, kaksi blogia- ja sitten vielä aloin Kideblogien osakkaaksi ja osa-aikaiseksi mediamyyjäksi kun mua pyydettiin.

Vaikka samaan aikaan ihmettelen, miten olen edes selvinnyt kaikesta, mä olen maailman onnellisin että olen saanut tehdä ja kokea tuota kaikkea. Olen saanut niin paljon kokemusta ja taitoa selvitä erilaisista tilanteista. Oma-aloitteisuutta ja ongelmanratkaisukykyä ei voi koskaan olla liikaa, ja tuo aika oli myös arvokasta verkostoitumisen kannalta. Äitiysloma ei ollut mulle pudotus tyhjän päälle, sillä kolmen kotivuoden aikana mä sain enemmän eväitä työelämään kuin niitä edeltävinä 20:nä vuotena yhteensä. Sain myös tutustua ihan loistaviin tyyppeihin, joista moni on mulle läheisiä ja rakkaita ystäviä edelleen.

Olin jälleen ehdolla blogi awardseissa, sekä Aussie Blog Awardseissa että Indiedaysin Blog Awardseissa. Ensin mainituista pokkasin itselleni toisen sijan yleisön suosikki -äänestyksessä. Se tuntui suurelta tunnustukselta, jonka eteen olin tehnyt töitä kovasti. Kesän aikana sain kutsuja toisiin portaaleihin, mutta halusin kääntää kaikki kortit ja nähdä mihin pystyn Kideblogien taustatiimissä. Syksyn aikana tulimme kuitenkin yhdessä siihen tulokseen, että on aika suunnata kohti uusia haasteita, jokaisen meistä, ja niinpä mä sain kunnian liittyä Indiedaysin huikeaan portaaliin. Siihen portaaliin, jonne olin haaveillut pääseväni siitä asti kun bloggaamisen aloitin. Se tuntui kuin unelta, ja muistan vieläkin kun lähdin tapaamisesta sopimuspaperit kourassa ja hyppelin indiedaysin toimistolta PR-tapaamiseen kevein askelin ja vaaleanpunaiset lasit silmillä.

Viimeiset kuukaudet ennen siirtymistä Indiedaysille olivat samaan aikaan hermoja raastavia ja kutkuttavan jännittäviä. En voinut hehkuttaa siirtoa, ja samaan aikaan olisi tehnyt mieli kiljua koko maailmalle että arvatkaa missä mä aloitan kirjoittamisen tammikuussa!

Tammikuussa mä tosiaan tänne siirryin, ja nyt olen ollut täällä jo reilut kymmenen kuukautta. Siirto sujui loistavasti, te lukijat ette ainoastaan seuranneet perässä, vaan teitä on tullut jäätävän mahtava määrä lisää. Olin kuullut Indiedaysista paljon, sekä hyvää, että huhuja. Sinä aikana kun mä olen täällä ollut, olen saanut osakseni vain pelkkää hyvää. Täällä on mieletön yhteisö, ja maailman mukavimmat tyypit töissä. Indiedaysin luokkaretki elokuussa oli ihan super hauska, ja mä tiedän että mulla on aina tukea saatavilla jos mikä tahansa askarruttaa mieltä. Enempää en voisi toivoa.

Indiedaysille muuttaminen teki bloggaamisesta mun päätyön, ja olen siitä hurjan onnellinen ja kiitollinen. Tämän vuoden alussa en tosin osannut mitenkään arvata, että päätoimisen bloggaajan ammatin lisäksi saisin vielä toisen työn itselleni. Blogin ansiosta senkin. Yhteistyökumppanuudesta se lähti, ja työsuhteeksi se kasvoi. Nyt olen viettänyt jo kahdeksan kuukautta Jevelon markkinointiassistentin tehtävissä.

Tämä vuosi on ollut ihan hullu, varmasti yksi hulluimpia vuosia ikinä. Mun suurimmat haaveet ovat toteutuneet, ja samaan aikaan olen välillä ollut niin loppu etten ole tiennyt miten päin olisin. En edes tiedä montako kymmentä tuntia viikossa mä käytän töihini yhteensä, tiedän vaan että en koskaan aikaisemmin ole tehnyt näin paljon töitä minkään asian eteen. Vaikka olen ollut väsynyt, olen ollut myös onnellinen. Kaikki se mitä mä saan tehdä, tuntuu niin hyvältä. Mä opin uutta kokoajan, ja saan tehdä töitä rakastamieni asioiden parissa. Olen myös kiitollinen ja onnellinen siitä, että suuresta työmäärästä huolimatta mä pystyn kuitenkin yöunista ja omasta ajasta nipistämällä antamaan suurimman osan viikosta lapsilleni.

Tämä vuosi on ollut hullu myös blogissa. Samaan aikaan kun olen kokenut bloggaamisen palkitsevampana kuin koskaan ennen, se on ollut myös rankempaa ja satuttavampaa kuin koskaan. Kohua toisensa perään, ja niin naurettavia syytöksiä että ei ole tiennyt pitäisikö itkeä vaiko nauraa. Paineita, suojelunhalua, turhautumista ja väsymystä. Rakkautta. Onnea onnen jakamisesta, iloa ilon tuottamisesta. Katkeruutta ja satuttamista, valheita ja syytöksiä. Kaikkea tätä ja paljon enemmän, ilon ja surun sekaisena soppana. Vaikka olen oppinut varovaiseksi kirjoittajaksi, olen joskus miettinyt olenko turhan varovainen. Keksitäänkö meistä pahaa siksi, koska ihmiset eivät tiedä meistä mitään oikeasti? Jos näyttäisin useammin likaisia sukkia lattialla, ehkä ihmiset eivät väittäisi valheellisesti että olen tehnyt abortin tai että mun Oulussa asuva äiti muka asuisi meillä, vain jäävuoren huipun mainitakseni.

En tiedä, en ehkä haluakaan tietää. Mä tiedän vain sen, että aion jatkaa tästä eteenpäinkin bloggaamista omalla tyylilläni. Täydellä sydämellä, kirjoittaen niistä aiheista joista eniten rakastan kirjoittaa. Hurjan kiitollisena kaikesta siitä mitä olen teiltä saanut. Häkeltyneenä edelleen voittamastani palkinnosta. Mä koen että mun tehtävä bloggaajana, omassa blogissani, on tuottaa iloa, sekä herättää ajatuksia ja keskustelua. Sitä haluan tehdä jatkossakin. Blogi on kulkenut pitkän matkan ensimmäisen päivän 16:sta rekisteröityneestä lukijasta nykyisiin, parhaimpina kuukausina yli 85 000:n uniikkiin vierailijaan, ja se matka ei ole päättymässä vielä pitkään aikaan.

Tapasin lauantaina gaalassa teitä lukijoita, ja muutaman kanssa kävin pidemmänkin keskustelun. En voi sanoin kuvailla, kuinka kiitollinen olen teidän sanoista ja palautteesta jota sain. Mä vain toivon, että voin jatkossakin olla kaiken sen hyvän arvoinen mitä mun blogin lukijat mulle antavat. Kiitos vielä kerran, kaikesta <3

Ja hei, jos sä luit loppuun asti niin peukku sulle! Mä en vaan saanut tiivistettyä neljää ja puolta vuotta yhtään lyhyemmäksi vaikka kovasti yritin.

Hyvää yötä ihanat <3

En tiedä mitä sanoa! Eilinen voitto Indiedays Blog Awardseissa ei tunnu todelliselta, ei siis kertakaikkiaan! Mä olen niin kiitollinen teille kaikille, jokaikiselle teistä, kiitos. Voitto tuli kotiin Living & Lifestyle -sarjan yleisöäänestyksestä, eli voitin täysin teidän ansiostanne. Ääniä annettiin melkein 32 000 ja ehdokkaita oli melkein 200, tuntuu täysin uskomattomalta että mä oikeasti kävelin lavalle ja sain palkinnon. Koko se tilanne kun menin vastaanottamaan palkintoa oli ihan epätodellinen. Kun mun nimi sanottiin, mä ajattelin että olen varmaan kolmas tai toinen ja kävelin vaan muina miehinä sinne lavalle, enkä tajunnut että mun nimi oli ainoa joka sanottiin ja sarjassa palkittiin vain yksi voittaja.

Tuntuu niin hyvältä, varsinkin kun en osannut ollenkaan arvata että tässä kävisi näin. Jotenkin en ole vieläkään ihan sisäistänyt tätä, mutta ehkä tässä pikkuhiljaa. Mieletön fiilis! Multa toivottiin Instagramissa postausta blogiuran kehityksestä tähän pisteeseen asti, ja ajattelin että kirjoitan  vähän syvällisemmin tuosta voitosta ja muutenkin blogimatkasta, joka on kestänyt jo 4,5 vuotta, kunhan saan vähän ajatuksia kasaan. Iso osa tuota matkaa olette te, mun maailman huipuimmat lukijat. Mutta siitä lisää ensi viikon aikana, sillä nyt on sellainen väsymys päällä että ei oikein ajatukset toimi!

Mekko Miss Selfridge (Nelly.com) / Kengät Primark / Kello Marc by Marc Jacobs / Sarvi DIY

Eilen oli todella ihana päivä kokonaisuudessaan jo heti aamusta alkaen. Oli hauskaa nähdä tuttuja kasvoja Indiedaysin Inspiration Dayssa ja siellä oli tosi huikeita yhteistyökumppaneiden pisteitä tänäkin vuonna. Mä kävin mm. sovittelemassa silmälaseja Instrumentariumin ständillä, ja kuuntelemassa Nelly.comin ständillä mielenkiintoisen infon. Otto oli mukana myös, ja hengattiin yhdessä Emilian, Vilman ja Korinnan kanssa. Se päivätapahtuma meni jotenkin tosi tosi nopeasti ja siitä kiiruhdettiinkin kotiin valmistautumaan iltaa varten.

Pikavärjäsin hiukset samalla kun söin pizzaa ja nypin kulmakarvoja, ja päästiin kuin päästiinkin ajoissa liikkeelle. Mentiin vähäksi aikaa Emilian ja Topiaksen hotellihuoneeseen vielä viimeistelemään meidän asuja Korinnan, Roopen, Vilman ja Emilian siskon Eveliinan ja hänen miehensä kanssa. Aikamoinen porukka oli kasassa kun kaikki saivat asut ylleen. Siinä oli hotellin muilla asukkailla naurussa pitelemistä kun aulaan ilmestyi hevospariskunta, kuollut aviopari, vankikarkurit ja kreikkalainen jumalatar yhdessä Marian, Joosefin ja Jeesuksen kanssa. Otettiin nopeasti muutamat kuvat vain ennenkuin jätin kameran Tigerin  narikkaan loppuillaksi turvaan. Onneksi pitäisi tulla vielä myöhemmin niitä virallisia kuvia itse gaalasta. Kuvaajakin repesi nähdessään Oton hevosnaamarin, se oli kyllä niin huippu.

Mun yksisarvisen asu oli täysin mun omaa käsialaa, sarvenkin muovailin kuulkaa itse muovailumassasta ja teippasin ja kuumaliimasin ja maalasin ja glitteröin. Siitä tuli yllättävän hieno, mutta voin kertoa että se ei ollut mikään maailman mukavin kumppani yhdessä tuon painavan lisätukan kanssa. Epätasaiset liimat ja sarven paino alkoivat ottaa aika mojovasti päähän puolivälissä iltaa, ja mä pakkasin sitten sarven laukkuun. Mutta hyvin se kesti koko illan, siitä saavat lapsetkin sitten ponileikkeihinsä hyvän asusteen. Heillä se ei tosin varmaan kestä ehjänä kovin kauaa mutta ei sen ole niin väliksikään.

Huh, siis mä oon ihan loppu. Vaikka oli yksi hienoimpia viikonloppuja ikinä, niin silti, tai ehkä juuri siksi olen ihan veto pois. Tänään vielä heräsin jo ennen kahdeksaa, ja vietettiin osa päivästä Ikeassa, ja flunssastakin on edelleen yskä jäljellä. Nyt ei auta muuta kuin pötköttää sohvalla Ben & Jerry’sin kanssa ja alkaa ajoissa nukkumaan, niin jaksaa aloittaa sitten huomenna uuden työviikon. Kiitos vielä kerran ihan mielettömän paljon teille kaikille. Te olette parhaita<3

<3:llä Iina

Heräsin eilen aamulla jo ennen kuutta, ja aivastin varmaan miljoona kertaa putkeen enkä saanut enää unta. Kun vihdoin aivastelu vähän hellitti, ja alkoi nukuttaa, niin lapset heräsivät jo touhukkaana uuteen päivään. Eilinen päivä oli tosi kiva perjantai silti, aivastelukin loppui kuin seinään, enpä tiedä mikä kumma mua silloin aamulla vaivasi. Mutta sen aikainen aamuherätys aiheutti, että illalla mä en jaksanut edes avata konetta vaan painuin suoraan nukkumaan kun lapsetkin nukkuivat.

Neule H&M / Toppi River Island / Farkut Dr. Denim / Kello Tommy Hilfiger* / Laukku Coach / Kengät Zara / *saatu blogin kautta.

Siksi tässä tuli nyt tällainen tahaton yhden päivän postaustauko, vaikka tarkoituksena oli jo höpötellä eilen. No, onpahan enemmän tarinaa ja kuvia tähän postaukseen sitten. Vietettiin lasten kanssa pari vapaapäivää kotona, joista torstaina mulla oli kuitenkin illaksi blogihommia, kun mentiin Emilian kanssa uuden Ikea-kuvaston lanseerausillalliselle. Ennen sitä me pyörittiin pari tuntia Emilian ja lasten kanssa Kampin Narinkkatorilla kansainvälisillä markkinoilla, joilla oli vaikka ja mitä herkkuja eri puolilta maailmaa. Niin ihania tuoksuja ja juttuja.

Otto kävi hakemassa tytöt töiden jälkeen, ja me lähdettiin Kaapelitehtaan Puristamolle Ikeailtaan. Siellä syötiin hyvää ruokaa ja naurettiin, ja tietenkin tutustuttiin Ikea-uutuuksiin, ja saatiin uudet Ikeakuvastot jotka jaetaan kotitalouksiin ensi viikosta alkaen. Tilaisuuden jälkeen mentiin vielä käymään Memphisissä Mojitoilla ennenkuin Emilian bussi lähti takaisin Turkuun. Oli kyllä ihana ilta, vaikka onkin ollut kiva ottaa kesällä rennommin niin on tässä ehtinyt jo tulla ikäväkin näitä kaikkia tapahtumia ja ennenkaikkea sitä että näkee vanhoja tuttuja ja saa tavata uusia ihania tyyppejä ja tietenkin pääsee tutustumaan kivoihin uusiin juttuihin.

Eilen heräsin tosiaan ihan liian aikaisin, ja aamulla tuntui että silmät eivät pysy kyllä mitenkään auki. Jotenkin mä sain itseni keräiltya kahvin voimalla, ja lähdettiin lasten kanssa leikkipuistoon jo kymmenen maissa. Ulkoiltiin pari tuntia, käytiin hakemassa kaupasta lounasta ja tultiin kotiin. Meidän juniori oli niin väsynyt että nukahti päiväunille jo paljon aikaisemmin kuin yleensä kotona, eli heti lounaan jälkeen. Me laulettiin Tiaran kanssa laulukirjasta kaikkia lastenlauluja, kai meillä oli sitten niin unettava ääni että Zeldaa rupesi väsyttämään kun kesken laulujen nukahti. Mäkin siinä torkahtelin hetken Tiaran kainalossa kun hän katseli Yleareenasta Buuklubbenia Zeldan nukkuessa, ja sain vähän uutta virtaa.

Iltapäivä meni yllättävän nopeasti, ja lähdettiin hakemaan mulle Kicksista BareMineralsin starttipaketti, kun se oli jäsenyystarjouksessa -20% alessa (koko elokuun) ja ajattelin että nyt vihdoin kokeilen kun monta vuotta olen halunnut jo. Mä tässä rustailen ilman meikkiä tätä postausta, mutta tuosta setistä aion ehdottomasti kirjoittaa teille kunhan olen päässyt kokeilemaan, ainakin toivoisin että se auttaisi mun iho-ongelmiin, joita muut meikit eivät ainakaan helpota. Starttipaketissa on kaikki mitä meikkipohjaan tarvitsee, joten toivottavasti nämä nyt oikeasti toimii niin kuin olen lukenut.

Huh, tälle päivälle meillä ei ole mitään suunnitelmia, katsotaan mitä keksitään vai keksitäänkö mitään! Ainakin sain viime yönä nukkua, enkä herännyt aivastelemaan ennen kukonlaulua, mikä oli ihan positiivista. Aivan ihanaa alkanutta viikonloppua kaikille <3

Musta on jo hetken aikaa tuntunut, että mä olen aina väärässä paikassa nykyään, tai toisinsanoen, teen väärää asiaa. Tänä keväänä meidän koko elämänrytmi on kokenut mullistuksen kun mä aloitin työt ja tytöt päiväkodin. Samaan aikaan olen kuitenkin halunnut pitää yllä blogia tismalleen samanlaisena kuin aina ennenkin, ja olen yrittänyt olla tinkimättä tyylistäni, tahdistani tai postausten laadusta. Välillä se on tarkoittanut sitä, että mä olen ihan piipussa, kirjaimellisesti aivan loppu, ja silti yritän takki tyhjänä vielä yömyöhällä selviytyä mun puuhista, mikä kostautuu aamulla entistä pahempana väsymyksenä.

Kun mä sanon että musta tuntuu että olen aina väärässä paikassa, tai teen väärää asiaa, mä tarkoitan sitä tunnetta, että aina pitäisi olla tekemässä jotain muuta. Kun tyhjennän astianpesukonetta, mietin sähköposteja. Kun katson leffaa ja vastaan kommentteihin samalla, mietin että pitäisi muokata kuvat ja vastata sähköpostit. Kun olen metrossa ja kuuntelen spotifya, mietin postausideaa. Töissä mä pystyn keskittymään täysillä töihin ja unohtamaan kaiken muun, ja lasten kanssa ollessa myös, mutta ”oma aika” on ollut viime kuukausina täysin vieras käsite mulle, ja siihen on tultava muutos. Koska jokainen tarvitsee myös niitä rentoutumisen hetkiä, jolloin antaa aikaa vain itselleen ja antaa itsensä levätä.

Mä tiedän että blogin ylläpitäminen päivätyön ja äitiyden ohella ei ole mahdottomuus, olenhan siitä itsekin selvinnyt nämä kuluneet kuukaudet, ja niin monet muut mun lisäksi, ja vielä paljon paremmin kuin minä. Mulla on vain ollut hurjasti opettelua aikatauluttamisessa ja siinä että osaisin suunnitella itselleni hetkiä niin että ehdin tehdä kaikki asiat JA että aikaa jää myös sille rentoutumiselle.

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet niin järkyttävän täynnä tekemistä, että en ole yksinkertaisesti ehtinyt vastaamaan kommentteihin tai sähköposteihin. Kun illalla raahautuu seitsemän aikaan kotiin, ehtii olla lasten kanssa tunnin ennenkuin he menevät nukkumaan, ja sen jälkeen lösähtää sohvalle ensimmäistä kertaa päivän aikana istuen (jos ei metroa lasketa) ei vaan enää riitä energiaa mihinkään, vaikka silti jotain yrittääkin tehdä. Ja niinä päivinä kun on lasten kanssa kotona, haluaa vaan olla koko päivän heidän kanssaan ja ottaa kiinni sen kaiken ajan jonka on viettänyt heistä erossa työpäivinä. Iltaisin yritän sitten kuroa umpeen loputonta tehtävälistaa.

Hyvä ja huono puoli on se, että ideoiden puutteesta ei ole kyse, eikä myöskään haluttomuudesta kirjoittaa. Mulla on pitkä lista tulevia postauksia, mun pää pursuaa juttuja ja muistivihko on täynnä ajatuskarttoja, mieleen putkahtaneita mietteitä ja myös teidän toiveita. Mä rakastan edelleen kirjoittaa, postauksen kirjoittaminen on rentouttavaa ja mä uppoudun aina täysillä kirjoittamiseen, into blogia kohtaan ei ole laantunut. Joskus vaan toivoo että vuorokaudessa olisi ne ylimääräiset viisi tuntia.

Juuri nyt mun on helppo avautua tästä aiheesta, joka on pyörinyt mielessä jo viikkokaudet, koska tiedän että ihan pian helpottaa. Oton kesäloma kolkuttelee jo muutaman viikon päässä, mikä tarkoittaa että mun päivät lyhenevät huomattavasti kun pois jää tarhaan viennit ja hakemiset, työpäivän jälkeiset kauppareissut ja muut. Lisäksi saan helpommin itselleni blogiaikaa niinä päivinä kun en ole töissä, koska Otto voi lähteä lasten kanssa vaikka pariksi tunniksi puistoon päivällä, eikä mun tarvitse jättää ihan kaikkia blogijuttuja yömyöhälle.

Mun ei ole helppo sanoa että en jaksa, ja siksi olen yrittänyt kaikin keinoin jatkaa niinkuin ennenkin, siinä kuitenkaan täysin onnistumatta, varsinkaan kommenttien osalta. Mä pyydän sitä anteeksi, ja lupaan teille että tähän tulee muutos. Mä alan oppia pikkuhiljaa aikatauluttamaan paremmin ja paremmin, ja olen vihdoinkin ymmärtänyt sen kuinka paljon niinkin yksinkertaiset jutut kuin järjestys, taulukot ja kalenterin ylläpitäminen auttavat tässä(kin) asiassa. Silti mulla on edelleen kiinniotettavaa, ja paljon onkin.

Lupaan yrittää parhaani, että pääsen ajantasalle kaikessa. Lupaan silti myös itselleni, että en stressaa ja kiusaa itseäni silloin kun kalenteri on tupaten täynnä, vaan annan myös itselleni luvan rentoutua ja ottaa joskus sen oman hetken, vaikka se tarkoittaisikin jonkin tehtävän asian lykkääntymistä. Tällainen kevyt avautuminen tähän perjantain myöhäisiltaan. Hyvällä filiksellä täällä ollaan, varsinkin nyt kun sain nämä mielessä pyörineet ajatukset kakistettua ulos. Onneksi te tyypit siellä olette parhaita, ja uskon että moni äiti osaa myös samaistua siihen kuinka oma rooli menee ehkä vähän hukkaan kun aloittaa työt, ja aika pitääkin jakaa täysin eri tavalla kuin aiemmin.

Ihanaa viikonloppua kaikille, ottakaa rennosti<3