Tämä ekaluokan ensimmäinen lukukausi lähestyy loppuaan, ja täytyy ihan hämmästellä sitä, miten koulu on vaan sujahtanut osaksi elämää niin luontevasti. Ensimmäisen lapsen koulun aloitus on niin suuri merkkipaalu, että sitä tuli mietittyä moneen kertaan jo vuosia ennen kuin koulu oikeasti alkoi. Se oli niin merkittävä juttu, ja ajatuksena niin ISO, että meidän lapsi menee kouluun. Vaikka se itse koulun aloitus ei sen koulun kannalta jännittänytkään, mua jännitti se kaikki siinä ympärillä.
Koulumatkat – ”Se, miten hän oppii kulkemaan koulumatkaa joskus itsenäisesti, kun pelkkä ajatus tuntuu niin pelottavalta. Vaikka tiedän, että hän itse on fiksu ja tekisi parhaansa ja olisi valppaana, se ei kuitenkaan aina riitä. Kuinka joskus uskaltaa päästää sen oman pienen sinne maailmaan ihan yksin?” kirjoitin elokuussa. Pelkäsin sitä päivää, kun ekaluokkalainen menisi kouluun itsekseen. Ja arvatkaa mitä, niitä päiviä on jo ollut. Suurimmaksi osaksi edelleen viedään kouluun, ja iltapäiväkerhosta haetaan aina, mutta hän on mennyt joinakin aamuina myös itsenäisesti kouluun. Se on sujunut hienosti joka kerta ja jos hän saisi päättää, hän menisi varmaan itse joka aamu.
Harjoiteltiin matkaa yhdessä monen monta kertaa etukäteen, ja ekasta kerrasta voin kertoa, että olin aivan uskomattoman jännittynyt ja pelkäsin ihan hulluna. Mutta hän on päässyt perille joka kerta, ja hän ilmoittaa aina kun on päässyt turvallisesti kouluun, niin ei tarvitse jäädä arpomaan, että pääsikö hän perille vai ei. On ollut hienoa voida antaa vastuuta pikkuhiljaa lisää, eikä ole tarvinnut tehdä suuria harppauksia kerralla. On ollut turvallista ja huojentavaa harjoitella kaikkea lapsentahtisesti.
Mua jännitti etukäteen myös se, että kukaan aikuinen ei kerro mulle enää joka päivä, miten lapsen päivä on koulussa sujunut. Onneksi olin siinäkin pikkuisen väärässä. Ainakin meidän koululaisen leppoisassa eftiksessä ohjaaja kertoo ihan joka päivä, miten lapsen päivä on sujunut siellä koulun jälkeen, mitä hän on puuhaillut ja kuinka syönyt. Yksittäin lapsen koulupäivästä ei tietty kukaan aikuinen kerro sen enempää, mutta onneksi meidän koululainen kertoo itse hyvin innokkaasti päivän tapahtumista. Yleensä ei ehditä edes kysyä miten on mennyt, kun ollaan jo saatu seikkaperäinen selostus. Toisaalta huomaa myös jo selkeästi, miten paljon lisää sellaisia ”omia juttuja” kavereiden kanssa lapselle on jo tullut, ja sekin on aika siistiä.
Kaverisynttäreiden määrä on yllättänyt tänä syksynä, tuntuu, että niitä on lähes joka viikko ja parhaimpina viikkoina useammat. Tosin tähän vaikuttaa myös se, että keskimmäinenkin on jo 5v ja hänenkin kaverinsa pitävät kaverisynttäreitä. Yhtenä viikkona meillä oli NELJÄT kaverisynttärit, ja tälläkin viikolla on kahdet. Lapsista se on mahtavaa, ja toki meistäkin on ihanaa, että kavereita ja juhlia riittää. Taaperon kasvua odotellessa.. Onkohan meillä kolmen vuoden päästä sitten kolmet kaverisynttärit joka viikko standardina? Apua!
Ekaluokkalainen on ottanut hienosti vastuun omasta koulunkäynnistään, vaikka toki se on myös meidän vanhempien tehtävä tukea lasta koulutiellä parhaamme mukaan. Musta on ollut hienoa nähdä lapsen läksyjä ja kirjoja, ja kuulla mitä he ovat koulussa tehneet. Ollaan myös keskusteltu monista teemoista, joita koulussa on käsitelty, ja paikoista joissa he ovat vierailleet. Mä haluan jatkossakin tukea meidän kaikkia lapsia opin tiellä parhaani mukaan, ja meillä saa aina pyydettäessä apua ja tukea läksyihin ja projekteihin. Ja joka päivä luetaan yhdessä ainakin se suositeltu vartti.
Haluan tukea lapsen opiskelumotivaatiota niin hyvin kuin osaan, ja tyhmiä kysymyksiä ei ole olemassa! Ollaan myös osallistuttu kaikkiin koulun tapahtumiin joihin ollaan vain päästy, ja on ihanaa, että koulu on sellainen tiivis yhteisö, jossa muutkin vanhemmat tulevat tutuksi. Saadaan olla kyllä hurjan kiitollisia näin kivasta koulusta ja ihmisistä, sekä tietty meidän mahtavasta ekaluokkalaisesta!
Miten teidän muiden ekaluokkalaisten vanhempien mielestä on lähtenyt koulutie sujumaan? Joko teillä kuljetaan itsenäisesti kouluun?
