Kaksikielisyys-kuulumisia

04.08.2019

Lupasin päivittää meidän kaksikielisyys-kuulumisia sitten, kun kuopus on aloittanut dagiksen. On ollut vaan niin paljon kaikkea muuta asiaa tässä keväällä ja kesällä, että tämä aihe on unohtunut aivan kokonaan. Edellisen kerran olen kirjoittanut kaksikielisiyydestä yli vuosi sitten, joten nyt on ihan hyvä hetki tehdä tilannekatsausta ja palata tähän aiheeseen, josta moni on sanonut, että se on jopa yksi kaikkein eniten kiinnostavista aiheista mun blogissa. Pahoittelut, että palaan siihen niin harvoin! Lähinnä sitä vain haluaa varmistaa, ettei toista aina samoja juttuja vaan olisi myös jotain uutta kerrottavaa. Nyt on, vuodessa ehtii tapahtua paljon kehitystä.

Meidän koululaisella on jo ekaluokka takana ja toinen luokka alkaa alle kahden viikon kuluttua. Ensimmäisellä luokalla äidinkielen (ruotsin) lisäksi koulussa alkoi myös suomen kieli. Suomen tunteja oli muistaakseni kerran viikossa ja oppilaat oli jaettu kahteen eri ryhmään. Toinen ryhmä oli MoFi eli niille, joille suomi on toinen äidinkieli. Toinen ryhmä oli NyFi eli niille, joille suomi on uusi kieli. Meillä molemmat kielet on kotona tasavahvoja, joten esikoinen oli siinä MoFi -ryhmässä. Me saatiin nähdä suomen kielen tehtäviä ja välillä niihin kuului yhdessä tehtäviäkin juttuja. Aika rentoa ja leikin omaista oli suomen opiskelu vielä ekaluokalla, kuten oletin etukäteen. Tämä kahteen eri ryhmään jakaminen on mun mielestä tosi hyvä juttu, niin silloin ei tarvitse kenenkään turhautua tunneilla siitä, ettei opetus vastaa omaa tasoa.

Nyt 2. luokalla ruotsinkielisissä kouluissa Helsingissä alkaa jo kolmas kieli, eli englanti. Käsittääkseni suomenkielisissä kouluissa englanti alkaa jo ekaluokalla, mutta ruotsinkielisissä sitten vuotta myöhemmin, ettei tule liikaa uutta kerralla. Esikoinen on jo odottanut englannin tunteja, sillä hän tykkää kovasti kielten opiskelusta ja englanti on tuttu kieli monista hänen lempparisarjoista ja leffoista, sekä musiikista. Mä uskon vahvasti että kolmen kielen cocktail sujuu hyvin ja odotan jo innolla, että päästään näkemään tyypin englannin läksyjä. Hän suunnittelee jo aloittavansa saksan tai ranskan opinnot 5. luokalla, jännä nähdä kumman hän sitten valitsee, tai pysyykö tämä haave.

Ruotsin kieli on esikoisella edelleen ehkä aavistuksen vahvempi kuin suomi, mutta hän on tässä kuluneen vuoden aikana lukenut ihan älyttömästi pitkiä kirjoja ruotsin lisäksi myös suomeksi. Olen huomannut että suomeksi lukeminen on tukenut tosi paljon sitä suomen kieltä, ja vaikka hän käyttää arjessa ruotsia tosi paljon, suomen kielen kielioppi on parantunut lukemisen ansiosta. Olen iloinen siitä, että hän voi lukea molemmilla kielillä ja käyttää molempia mielellään. Esikoinen puhuu ruotsia mieluusti isälleen ja siskoilleen.

Keskimmäinen aloittaa ihan pian esikoulun ruotsiksi. Hän on osannut lukea jo 1,5 vuoden ajan ja kirjoittaa vielä kauemmin, mutta edelleen hän lukee ja kirjoittaa vain suomeksi. Me ollaan kannustettu molempien kielten kirjojen pariin, mutta ei koskaan pakotettu tai painostettu. Hän ei vielä ole itse halunnut opetella lukemaan tai kirjoittamaan ruotsiksi, mutta eskarissa ja koulussahan sitä ehtii ihan hyvin sitten oppia. Eihän luku- tai kirjoitustaito ole ollenkaan pakollinen vielä eskarissa millään kielellä.

Koen, että ainakin esikoisella kielitaito otti kaikkein suurimman harppauksen eteenpäin juuri esikoulussa, joten ehkä samaa on odotettavissa myös keskimmäisellä? Hän käyttää kyllä ruotsin kieltä puheessa todella sujuvasti ja ymmärtää ihan yhtä paljon ruotsiksi kuin siskonsa, mutta kieliopissa, lähinnä sanajärjestyksissä, on välillä vielä harjoiteltavaa hiukan. Mutta sehän on vain hyvä, että on jotain mitä harjoitella. Keskimmäiselle suomen kieli on tainnut aina tuntua hieman luontevammalta ja hän puhuu suomea kotona enemmän kuin ruotsia. Isälleen hän vastaa ruotsiksi, mutta esim. siskoilleen puhuu suomea. Hänkin kuitenkin mielellään katsoo ruotsinkielisiä sarjoja ja kuuntelee satuja yhtä mieluusti molemmilla kielillä.

Kuopus aloitti ruotsinkielisen dagiksen maaliskuun alussa ja se sujui tosi hienosti. Nyt hän on tietysti ollut jo kaksi kuukautta kotona kesälomalla, mutta kevät toi kielitaitoon jo paljon lisää. Hän oppi dagiksessa ymmärtämään vielä paremmin kaikki arkipäivän perusasiat ruotsiksi. Sieltä tarttui nopeasti myös uusia sanoja ja sellaisia arkipäiväisiä lauseita: God morgon pappa, tack för maten, kom hit, NÄÄÄÄ, gå ut, klä på sig ja leka. Vaikka hän ei aina osaa vastata ruotsiksi, sen huomaa että hän ymmärtää, koska osaa vastata ruotsiksi kysyttyyn kysymykseen oikein suomeksi. Joskus hän myös toistaa Oton ruotsiksi sanoman lauseen suomeksi kysyvästi, ikään kuin varmistaakseen, että ymmärsi sen oikein.

Dagiksesta tarttui myös ihania lauluja ja loruja, ”ramsoja”. Hän laulelee usein bä bä vita lamm ja tykkää leikkiä baka baka kaka. Yhdessä vaiheessa kuopus kieltäytyi täysin kuuntelemasta ruotsinkielisiä satuja, eikä vastannut jos hänelle puhui ruotsia, vaan suorastaan närkästyi. Siskot ovat kuitenkin sinnikkäästi opettaneet hänelle Ryhmä Hau -pentujen nimet myös ruotsiksi ja nyt hän kuuntelee Ryhmä Hau -satuja myös ruotsin kielellä mieluusti ja opettaa ruotsinkielisiä nimiä (samat kuin englanniksi) meille vanhemmille. Hän katsoo esim. Buu-Klubbenia ruotsiksi, mutta suuttuu jos vaihtaa esim. Netflixissä suosikkisarjan ruotsin kielelle suomen sijaan. Jännää katsoa miten kieli lähtee taas kehittymään sitten, kun hän jatkaa dagiksessa nyt syksyllä.

Arjessa me jatketaan edelleen samaa vuosien varrella hyväksi havaittua tapaa, että lasten ollessa hereillä Otto puhuu ruotsia ja mä puhun suomea, siis myös toisillemme. Se on kaikkein selkeintä, niin ei tarvitse kenenkään vaihdella. Se ei haittaa ettei meillä ole yhteistä kieltä, kun kaikki ymmärtävät molempia yhtä hyvin. Silloin kun meillä on suomenkielisiä kavereita tai sukulaisia kylässä tai ollaan itse jossain kylässä, missä ei puhuta ruotsia, käytetään kaikki suomea.

Kirjoitin viimeksi vuosi sitten sanamokista, joita meidän lapsilla tuli kääntäessään puhetta suoraan ruotsista suomeksi. Ne ovat oikeastaan aikalailla jääneet pois nyt. Toisaalta, suomenkieliseen puheeseen on sekoittunut enemmän ruotsia ja englantia on sekoittunut molempiin kieliin. Eli enää ne eivät ole mokia, vaan enemmänkin sellainen tarkoituksellinen valinta. Esimerkiksi kun lapset kertovat jotain ja kuvailevat, että joku oli ”tyyliin” jonkunlainen, niin he käyttävät tuon suomenkielisen sanan sijaan ruotsin sanaa ”typ”. Esimerkiksi että ”siellä oli typ 20 ihmistä” tai ”se oli typ metrin kokoinen”. Varmaan siksi, koska se on lyhyempi sana ja puheenhan pitää olla aina muka mahdollisimman tehokasta ja nopeaa lasten ja nuorten mielestä.

Sellaisia kaksikielisyyskuulumisia! Jatketaan näistä, ehkä sitten taas vuoden päästä? Koen, että tällä hetkellä meillä on tosi hyvä tilanne tämän kieliasian suhteen ja uskon, että kaksikielisyys säilyy luontevana meidän lasten elämässä tästä hamaan tulevaisuuteen asti.

Tsekkaa myös kaksikielisyyteen liittyvät aiemmat postaukset:

Kaksikielisyys – kuinka se sujuu nyt v. 2018

Kuinka sujuu kaksikielisyys v. 2016

Kaksikielisyys – isin ja tyttären oma juttu v. 2013

Mitenkäs muilla kaksikielisillä perheillä? Miten koulun aloitus on vaikuttanut kielen kehitykseen? Mitä mieltä olette vieraiden kielten opetuksen ajankohdista? Miten on sujunut päiväkodin aloitus kaksikielisillä lapsilla? Mitä kieltä teillä puhutaan suomen lisäksi?


Ekaluokkalaisen ensimmäinen koulupäivä

14.08.2018

Tänään se sitten koitti, ekaluokkalaisen ensimmäinen koulupäivä. Hän heräsi unenpöpperöisenä puoli kahdeksalta, mutta karisti hyvin nopeasti unihiekat silmistään, ja alkoi valmistautumaan kouluun. Vaikka haikeilin etukäteen, tämä aamu tuntui vaan jotenkin niin oikealta meistä kaikista. Ekaluokkalainen söi reippaasti aamupalat, hoiti aamupesut ja pukemiset. Puki repun selkäänsä, ja hoputti meitä. Hän oli niin VALMIS, ei kuulemma jännittänyt tippaakaan.

Koulun pihalla odottivat kaikki tutut kaverit eskarista, ja otettiin hillitön liuta kaverikuvia ja kiherrettiin innosta, vaihdettiin vähän kesäkuulumisia ja käytiin jalkapallokentällä juoksemassa. Kaikki lapset tuntuivat venähtäneen ainakin kilometrin kesän aikana. Opettaja ja rehtori tulivat pihalle vastaan, kertoivat vähän yleistä infoa, ja sitten oli nimenhuuto. Sen jälkeen oli aika sanoa heipat, ja  niin lapset lähtivät reippaana jonossa opettajan johdolla sisälle kouluun.

Mä en edes itkenyt, vaikka olin etukäteen ajatellut vuodattavani vesiputouksen verran kyyneleitä. Ei pisaraakaan. Hymyilin vaan, ja vilkuiltiin Oton kanssa toisiamme vähän väliä hömelönä hymyillen. Kaikki muutkin vanhemmat näyttivät hymyilevän iloisena, en mä ainakaan spotannut kyyneliä mistään suunnasta. Luulen, että tällä porukalla on helppoa aloittaa koulu, kun kaikki tuntevat toisensa. Silti tuntui niin hassulta vaan lähteä. ”Sinne se meidän lapsi nyt vaan jäi kouluun”.

Sitten käytiin viemässä keskimmäinen isojen ryhmään päiväkotiin, ja hänkin jäi niin reippaasti sinne, niin kuin olisi siellä aina ollutkin. Missä välissä hänestäkin on tullut noin iso ja rohkea? Sinne hän sujahti leikkimään kauppaleikkiä vanhojen tuttujen kavereiden kanssa, ja huusi vaan heipat ovelta. Tutut opettajat olivat vastassa, kyselivät kuulumisia ja

Sitten me mentiin käymään kuopuksen kanssa kaupassa, ja tultiin kotiin ihmettelemään. Ison kauppareissun jälkeen ekaluokkalaisen koulua oli jäljellä enää puolisen tuntia, ja me käytettiin se aika sitten legoleikkeihin kaikki kolme yhdessä.

Puoliltapäivin ajettiin hakemaan ekaluokkalaista, ja saatiin häneltä ”muutama” vastalause, hän kun olisi halunnut jo ekana päivänä jäädä eftikseen. Mutta tuli sitten kuitenkin kotiin, kun luvattiin, että huomenna saa mennä eftikseenkin vielä. Tänään oli kuulemma ihan liian lyhyt koulupäivä, ja hän moneen kertaan ihmetteli, että miksi koulupäivät on niin lyhyitä. Onneksi huomenna saa jäädä vielä koulun jälkeen sinne kavereiden kanssa.

Otolla on vielä isyysvapaata vajaat kolme viikkoa ennen kuin hän palaa takaisin töihin, ja oltiin ajateltu, että esikoisen ei ole pakko mennä vielä iltapäiväkerhoon elokuun aikana, vaan menisi vasta sitten kun Otto palaa töihin. Mutta mitä vielä, hän ehdottomasti haluaa mennä sinne, niin tietenkin saa sitten mennä. Aiotaan kuitenkin pitää päivät molemmilla isoilla tytöillä lyhyempinä nyt elokuussa, kun ehtii niitä pidempiä päiviä tulla sitten myöhemminkin.

Koulupäivän jälkeen fiilis oli loistava, ekaluokkalainen oli saanut ekat pienet läksytkin, omakuvan piirtämisen loppuun. Hän kertoi pulpeteista, banaanihipasta, puhelinsäännöistä ja huomisen ohjelmasta. Me saatiin muutama lippulappu täytettäväksi, ja Wilma-tunnukset aktivoitaviksi. Tuntui niin epätodelliselta kirjautua Wilmaan, kun aina on vaan lukenut siitä kaikenlaista ja kuullut muilta vanhemmilta, ja tietty sitä tuli käytettyä silloin kun itse olin yläkoulussa ja lukiossa. Oli se hieman ainakin päivittynyt siitä, kun itse olin lukiossa 2007-2010, näytti huomattavasti toimivammalta nyt.

Hän puhua pulputti päivästään niin onnellisena, sitä oli ihana kuunnella. Tästä alkaa ihan mieletön matka ja ihan uusi aikakausi hänen elämässään. Koulu. Mua hymyilyttää kun sanon sen. Me ollaan nyt koululaisen vanhempia. Me kuvattiin eilisillan koulurepun pakkailut, ja tämän aamun fiilikset videolle, ja ajattelin tehdä niistä neiti ekaluokkalaiselle ihanan muistovideon talteen, jota hän voi sitten isona katsoa, ja muistella miten innoissaan hän oli.

Mä oon ollut niin häkeltynyt, kiitollinen ja onnellinen kaikista teidän viesteistä ja myötäelämisestä. Niin huikeaa, että monet teistä on seuranneet meidän kasvua vanhemmiksi sieltä esikoisen odotusajasta asti, ja nyt esikoinen meni jo kouluun. Vaikka takana on yli seitsemän vuotta, mä vakuutan, että edessä on vielä pitkä matka yhdessä kuljettavaksi. Pysykää mukana ihanat. Vielä kerran hurjasti onnea kaikille ekaluokkalaisille ja vanhemmille, sekä muille, jotka aloittavat uusia hienoja ajanjaksoja elämässään juuri nyt <3


Miltä tuntuu kun esikoinen menee kouluun

09.08.2018

Tänään on se päivä, kun suurin osa helsinkiläisistä ekaluokkalaisista aloitti koulun, mutta meillä esikoisen koulun alkuun on vielä viisi päivää. Ruotsinkieliset koulut alkavat vasta ensi viikon tiistaina Helsingissä, ja silloin meidän esikoisvauva, meidän rakas ensimmäinen minityyppi aloittaa koulutiensä. Mä muistan, kun joskus keskimmäisen imetysaikana hormoneissani mietin kyynel silmäkulmassa, että ”enää viisi vuotta, niin meidän esikoinen menee kouluun, miten hän voi olla niin iso jo”. Ja nyt se päivä on ihan kohta täällä. Enää viisi päivää, niin meidän esikoinen menee kouluun, miten hän voi olla niin iso jo.

Vaikka näin jälkeenpäin tuntuu ihan naurettavalta, että itkeskelin asiaa viisi vuotta etukäteen, niin en mä kyllä ihan väärässä ollut. Nämä vuodet ennen tätä koulun aloitusta ovat olleet yksi silmänräpäys vain. Kun katsoo taaksepäin, kulunut aika tuntuu ihan järkyttävän pitkältä – pakkohan sen on ollut olla pitkä aika, niin paljon on tapahtunut. Se on kuitenkin kulunut niin nopeasti, että ei vaan pysty käsittämään. Seitsemän vuotta sitten mä kirjoitin tänne blogiin, kuinka oltiin oltu puoli vuotta yhdessä Oton kanssa. Itse asiassa tasan tänä päivänä me ollaan oltu yhdessä seitsemän ja puoli vuotta.

Meidän esikoinen on ollut osa meidän tarinaa ihan alusta asti, hän kun ilmoitti olevansa tulossa vain viikkoa sen jälkeen, kun oltiin päätetty alkaa virallisesti seurustelemaan. Me ollaan oltu aika hitsin tiivis paketti, ja hän on kasvattanut meistä ne vanhemmat, jotka meistä on tullut. Toki sisaruksillakin on osuutensa kaikessa, mutta hänestä kaikki alkoi. Me ei ehditty kauaa nauttimaan huolettomasta teiniseurustelusta, vaan hyvin nopeasti me alettiin valmistautumaan siihen, että meistä tulee perhe. Meillä ei ollut koskaan aikaa tai halua alkaa säätämään tai epäröimään meidän parisuhteessa, me oltiin heti ihan all in. Meidän elämään oli tulossa joku vieläkin tärkeämpi kuin me kaksi. Meidän esikoinen.

Näiden seitsemän vuoden aikana siitä mahassa kasvaneesta minityypistä on kasvanut aivan jäätävän fiksu, omatoiminen, vastuuntuntoinen ja ihana isompi minityyppi. Vaikka olen joskus sanonut, että mua jännittää vähän koulun aloitus, niin oikeasti mua ei jännitä yhtään se koulun aloitus. Mä tiedän, että hän pärjää siellä ihan loistavasti. Kaikki kaverit on tuttuja, rakennus on tuttu, opettaja on tuttu ja hän osaa jo kaiken mitä pitää ja enemmänkin. Meidän koko perheellä on koulun aloituksesta hyvä fiilis, ehkä eniten sellainen ”vihdoinkin hän pääsee tekemään sitä, mitä on odottanut 2-vuotiaasta asti” (ja laskenut päiviä siitä asti kun oppi hahmottamaan ajan kulun kunnolla joskus pari vuotta sitten).

Koulun aloittamisen sijaan mua jännittää se kaikki muu siinä ympärillä. Se, miten hän oppii kulkemaan koulumatkaa joskus itsenäisesti, kun pelkkä ajatus tuntuu niin pelottavalta. Vaikka tiedän, että hän itse on fiksu ja tekisi parhaansa ja olisi valppaana, se ei kuitenkaan aina riitä. Kuinka joskus uskaltaa päästää sen oman pienen sinne maailmaan ihan  yksin? Onneksi varsinkin alussa meillä on mahdollista viedä ja hakea ihan joka päivä, mutta jossain vaiheessa sekin päivä tulee, kun hänen on mentävä yksin kouluun. Ja sitä päivää mä jännitän. Onneksi meillä on paljon aikaa harjoitella yhdessä.

Mua jännittää myös se, että jatkossa kukaan aikuinen ei kerro mulle joka päivä, miten mun lapsen päivä on mennyt. Toki koulussakin on Wilma ja vanhempainvartit, mutta onhan se nyt ihan eri asia, kuin se, että joku kirjoittaa päivittäin ylös miten lapsen päivä on mennyt, ja kertoo siitä yksityiskohtaisesti samalla kun lapsi haetaan. Jatkossa kaikki on sen varassa, mitä koululainen itse haluaa päivästään kertoa. Jatkossa mun täytyy kuulostella entistäkin herkemmällä korvalla hänen fiiliksiään, ja vaan toivoa, että hän itse kertoo, jos jotain on vialla, tai on tapahtunut jotain ikävää. Toki haluan kuulla onnistumisista ja kaikesta ihanastakin ihan yhtä lailla. Toivon, että hänestä on helppoa puhua mulle ja kertoa päivistään, kaverisuhteistaan, koulukuulumisista ja kaikesta, mitä hänen elämäänsä milloinkin kuuluu.

Ainakin tällä hetkellä me puhutaan kaikesta. Meidän välillä vallitsee luottamus, ja hän juttelee meille vanhemmille mielellään ihan kaikesta. Ollaan aika avoimia tyyppejä koko perhe, eikä meistä kenelläkään ole mitään salaisuuksia toisiltamme. Toivon, että tämä meidän välinen rehellisyys, avoimuus ja rakkaus säilyy aina samanlaisena, oltiinpa me tai meidän lapset missä elämänvaiheessa tahansa. Parhaamme yritetään Oton kanssa tukea niin esikoisen, kuin kaikkien kolmen lapsen kasvua ja kehitystä, kuunnella ja opastaa, rakastaa, rutistaa ja lohduttaa.

Me ollaan oikeasti kaikki ihan hurjan innoissamme. Enää viisi yötä, ja on ensimmäisen koulupäivän aamu. IIK! Tästä tulee hienoa, upeaa ja opettavaa, meille kaikille. Koulun myötä tulee avautumaan ihan uusia maailmoja, ja tiedän jo valmiiksi, että me tullaan seuraavien vuosien aikana Oton kanssa vastaamaan aika hemmetin moneen hankalaan kysymykseen, tiedonjanoisen esikoisemme tuntien. Niitä odotellessa <3

PS: Tästä kaikki alkoi vuonna 2011:

Hieman ollaan tultu eteenpäin siitä. 😀

Hurjasti onnea kaikille tuoreille ekaluokkalaisille, ja heidän vanhemmilleen! Tästä alkaa hieno matka <3 


Kaksikielisyys – kuinka se sujuu nyt

12.06.2018

En ole melkein vuoteen kirjoittanut meidän perheen kaksikielisyydestä, vaikka postausta kielijutuista on toivottu. Syynä on ollut lähinnä sopivan hetken puute, ei ole ollut sellaista hyvää hetkeä kirjoittaa näistä jutuista. Ja toisaalta myös se, että kielestä on turhaa kirjoitella liian usein, koska muuten ei välttämättä olisi mitään uutta sanottavaa. Nyt kuitenkin on tullut aika ottaa pieni tsekkaus siihen, miten kaksikielisyys sujuu nyt meidän koulun aloittajalla, 5-vuotiaalla ja 1-vuotiaalla tällä hetkellä. Niille joille meidän perheen kaksikielisyys tulee uutena juttuna, suosittelen lukemaan mun edellisen postauksen aiheesta, jossa kerron enemmän meidän kielellisistä taustoista, ja siitä, miksi meillä puhutaan kahta kieltä, vaikka molemmat vanhemmat ollaan suomenkielisiä sukujuuriltamme.

Koululaisen kielitaito

Tuleva ekaluokkalainen puhuu tällä hetkellä ruotsin kieltä paremmin kuin suomea. Hän nauttii ruotsin kielestä, ja puhuu sitä mielellään kotonakin. Hänellä sujuu vaihtaminen kielestä toiseen tosi luontevasti, ja hän kirjoittaa ja lukee sujuvasti sekä ruotsiksi että suomeksi. Suomen luku- ja kirjoitustaito tuli hänelle n. neljävuotiaana, mutta ruotsin kielen lukeminen ja kirjoittaminen alkoi sujua vasta vuotta myöhemmin, n. 5-vuotiaana. Ensin oli opittava lukemaan sujuvasti suomeksi, että ymmärsi sen, miksi asiat kirjoitetaan ja lausutaan eri tavalla ruotsiksi. Nykyään se sujuu kuin vettä vaan.

Helsingissä on meneillään kokeilu, jossa suomen kielen tunnit aloitetaan jo ekaluokalla ruotsinkielisissä kouluissa. Tämä on musta tosi hyvä juttu, koska ollaan huomattu, että suomen kieli kaipaa myös tukea. Eskarin ansiosta esikoinen on kuullut viimeisen vuoden aikana enemmän ruotsin kieltä kuin suomea, ja sen huomaa puheesta. Jotkut suomenkieliset sanat unohtuvat välillä tai korvautuvat ruotsinkielisillä sanoilla, ja joskus hän myös kääntää ruotsinkielisiä fraaseja suoraan suomeksi puheessa. Se on hauskan kuuloista, mutta tietenkin oikeakielisyys on tärkeää, ja mä yritän pitää huolen että puhun itse oikein suomeksi kotona. Pääosin hän kuitenkin puhuu molempia kieliä tosi hyvin, selkeästi ja oikein. Uskon että molempien kielten oppiminen sujuu myös koulussa oikein hyvin.

Miten menee viisivuotiaalla

Suomi ja ruotsi ovat aikalailla tasavahvoja meidän viisivuotiaalla, tosin hän yleensä puhuu mieluummin kotona suomea. Hänkin kyllä vaihtaa sujuvasti kielestä toiseen, ja osaa hyvin ruotsin kieltä, mutta ainakin toistaiseksi suomi tuntuu hänelle kotona luontevammalta. Olen huomannut, että myös kavereilla on kielen kehityskessä merkitystä. Viisivuotiaalla on pari dagiskaveria, jotka puhuvat dagiksessa kavereille ennemmin suomea. Esikoisen kaksi BFF:ää taas ovat molemmat vahvemmin ruotsinkielisiä, jolloin he puhuvat aina keskenään ruotsia.

Keskimmäinen ymmärtää kaiken ruotsiksi hyvin, ja ilmaisee itseään sujuvasti molemmilla kielillä, vaikka usein valitseekin suomen kielen silloin kun saa itse päättää. Ääntäminen sujuu hyvin, ja on luontevaa. Viisivuotias on nyt tämän kevään ajan lukenut suomeksi helppolukuisia kirjoja, ja on hauskaa nähdä että meneekö hänelläkin se suunnilleen vuosi ennen kuin lukeminen alkaa luonnistua täysillä myös ruotsiksi. Yksittäiset sanat taitavat jo onnistua, mutta kokonaisia kirjoja hän ei vielä lue ruotsiksi.

Kaksikielisen 1-vuotiaan puhumaan oppiminen

Kuopus on meidän lapsista se, joka on kuullut ruotsia ihan syntymästään asti. Isompien tyttöjen ollessa kotona Otto on puhunut systemaattisesti ruotsia koko kuopuksen elämän ajan, mutta aina välillä (vähän turhan usein) kolmestaan ollessa ollaan sitten puhuttu vaan suomea. Kuten isommilla tytöillä, myös kuopuksella suomen kieli on vahvempi kuin ruotsi tässä vaiheessa elämää. Olisi hauskaa tietää, olisiko näin, jos mun sijaan kotona olisikin ollut Otto tämän kevään ajan. Syksyllä Oton vanhempainvapaan aikaan nimittäin kuopus oppi uusia sanoja molemmilla kielillä suunnilleen samassa tahdissa, mutta kevään aikana se on vaihtunut niin että suomi on huomattavasti vahvempi, ja ruotsinkielisiä sanoja on unohtunut ja jäänyt pois.

Ruotsiksi hän ymmärtää kyllä monet perusjutut, kuten ”kom hit”, ”kommer du bort”, ”ska vi läsa en bok?” ym. mutta suomeksi hän ymmärtää paremmin ja enemmän. Suomeksi sanavarastoa on mahdoton laskea, kun sanoja tulee joka päivä monia uusia ja lauseitakin on tullut jo parin kuukauden ajan. Ruotsiksi tulevia sanoja on kuitenkin helposti laskettava määrä: boll, bebbe/bebis, sova, pappa, mamma, tacktack ym.

Meidän pitäisi selkeästi siis skarpata tässä lisää. Lohtua tuo kuitenkin se, että tiedän jo valmiiksi, että hän oppii sitten kielen viimeistään dagiksessa, kuten meidän isommatkin tytöt aikanaan. Hän myös ymmärtää ruotsin kieltä, eikä se ole hänelle täysin uusi asia, vaan ihan tuttu juttu. Ei oteta stressiä, mutta kiinnitetään entistä paremmin huomiota. Mitä enemmän hän osaa ja ymmärtää, sitä helpompi kieltä on puhua hänelle.

Ruotsin kieli arjessa

Arjessa meillä kuulee kotona molempia kieliä. Edelleen Otto tosin tekee niin, että jos meillä on ei-ruotsinkielisiä ihmisiä kylässä, tai ollaan itse kylässä jossain missä ei puhuta kahta kieltä, niin hän vaihtaa kokonaan suomeksi, koska se on hänelle helpompaa. Tämä ei onneksi ole ollut meille ongelma ainakaan toistaiseksi, enkä usko että se loppupeleissä vaikuttaa kovinkaan paljoa kielen kehitykseen. Nykyään lapsilla on aika paljon leikkitreffejä ja synttäreitä ruotsinkielisten kavereiden kanssa, ja siitä syystä he kuulevat kieltä nykyään useammin kuin vain isältään tai päiväkodissa.

Joskus pari vuotta sitten lapsia piti maanitella katsomaan ennemmin BUU-klubbenia kuin Pikkukakkosta, mutta nykyään on ihan toisin päin. He katsovat tosi mielellään ruotsinkielisiä lasten ohjelmia, ja esimerkiksi Yle Areenan Hajbon sarjat ja videot on meidän pikkukoululaisen lemppareita. Meidän lapset leikkivät keskenään useimmiten suomeksi, mutta välillä myös kannustetaan leikkimään ruotsiksi, varsinkin silloin kun kuopus on mukana leikissä. Me luetaan paljon kirjoja, sekä suomeksi että ruotsiksi. Lapset lukevat itsekseen ja toisilleen, ja me luetaan Oton kanssa heille molemmat omilla kielillämme.

Hauskat sanamokat suomeksi

Isommilla tytöillä tulee aina välillä hauskoja sanamokia, kun he puhuvat suomea ja ajattelin nyt jakaa niistä muutaman. Ruotsiksi on sanonta ”pikulitet” silloin kun joku on tosi pieni. Meidän tytöt on käyttäneet samaa etuliitettä myös suomeksi ja muidenkin sanojen kanssa. ”Pikuvarovasti” oli kuulemma ”tosi varovasti”. Ruotsiksi sanotaan ”jag tror inte så” eli suomeksi ”en usko”. Mutta meidän tytöt sanovat ”mä en luulisi niin”, koska tro tarkoittaa sekä uskoa että luulla. Jos vaikka kysyn, että ”onkohan teillä huomenna jumppaa” niin vastauksena voi olla ”mä en luulisi niin”.

Suomeksi sanotaan esim. että ei ole tehnyt jotain ”pitkään aikaan”, mutta ruotsiksi sanotaan ”på länge” eli vaan ”pitkään”. Siksi joskus meidän lapset sanoo vaikka että ”mä en oo piirtänyt pitkään” tai ”me ei olla käyty täällä pitkään” kun he oikeasti tarkoittavat ”pitkään aikaan”. Muita hauskoja juttuja joita viime aikoina on tullut olivat esimerkiksi ”triangelin muotoinen” eli kolmion muotoinen ja ”kirjoittaa alas” (ruotsiksi skriv ner, suomeksi vastaava ilmaisu ”kirjoittaa ylös”).

Aina kun huomaan näitä suoria käännöksiä, niin pyrin korjaamaan niitä lempeästi, jotta jatkossa sama ilmaisu onnistuisi oikein. Monia juttuja saa korjata useaan kertaan, koska ne varmaan tuntuvat niin luontevilta. Se ei kuitenkaan haittaa, koska 99% ajasta molemmat kielet sujuvat tosi hienosti, ja lapsia ei myöskään haittaa, että korjaan. Me ollaan aina oltu kielen suhteen tosi kannustavia, eikä koskaan naureta vaikka tulisikin virheitä, vaan kannustetaan ja kehutaan.

Kuinka jatkossa

Aiotaan jatkaa samalla linjalla, kuin tähänkin asti. Vuosi vuodelta ruotsin kielestä on tullut luontevampi ja luontevampi osa meidän arkea. Lapsille se on ihan selkeästi tunnekieli siinä missä suomikin, ja he osaavat ilmaista itseään tosi rikkaasti myös ruotsiksi. Me jatketaan edelleen samalla mallilla, että Otto puhuu ruotsia, ja mä suomea, ja lasten nukkuessa sitten puhutaan keskenään suomea. Kun Oton loma pian alkaa, hän on taas enemmän kotona ja ehkä myös kuopuksen ruotsinkielinen sanavarasto lähtee kasvamaan kohinalla jälleen. Uskon että kaksikielisyys tulee olemaan suuri rikkaus meidän lasten elämässä myös tulevaisuudessa, ja siitä on varmasti hyötyä sekä koulussa muita germaanisia kieliä opiskellessa että työelämässä.

Tiedän että blogia lukee monia kaksikielisiä perheitä, miten teillä on sujunut koulun aloitus ja suomen tunnit?


Tervetuloa kouluun

24.01.2018

Me käytiin tänään ilmoittamassa esikoinen kouluun ekaluokalle. Viime vuonna kaikki sanoivat, että se eskarivuosi menee niin nopeasti, ja mä kyllä tiesin sen jo muutenkin että ihan kohtahan tämä aika koittaa, mutta silti se yllätti. Eskaria on jäljellä enää muutama kuukausi, ja syksyllä meidän esikoinen aloittaa koulun. Tänä syksynä.

Eskari on koulun yhteydessä, mikä helpottaa tulevaa isoa muutosta ihan valtavasti. Koulun tilat ovat tuttuja, lounas on syöty jo elokuusta asti koulun ruokalassa, ja heillä on jopa ollut yhteinen teemaviikko tämän lukuvuoden ekaluokkalaisten ja opettajien kanssa oikeassa koululuokassa. Kevään aikana koulun menoon tutustuminen jatkuu. Hän tuntee jo kaikki tulevat luokkalaisensa, ja tietää mitä koulussa tehdään. Siitäkään ei ole haittaa, että hän on jo pitkään osannut lukea ja laskea, vaikka niitä taitoja ei ekaluokalle mennessä tarvitsekaan osata. Kouluvalmiudet on kaikin puolin kunnossa.

Silti meitä vanhempia taitaa jännittää, vaikka super innoissaan olemmekin. Vaikka kuinka olisi tuttu tila, tutut ihmiset ja valmiudet kunnossa, koulun aloitus on hurjan suuri muutos. Ekaluokka tuo mukanaan suuren määrän uusia asioita, ja paljon vastuuta pienelle ihmiselle. Läksyt, eftis ja omista tavaroista huolehtiminen, koulumatkat ja kaverit. Onneksi me vanhemmat ollaan mukana tukena koulutiellä, ihan niin kuin kaikessa muussakin. Vaikka onhan se jännittävä ajatus, että sitten hänen on pärjättävä ihan yksinkin joissain asioissa, kuten omista tavaroista huolehtimisessa.

Mutta tulevaa muutosta on ihan turhaa alkaa jännittämään etukäteen, tiedän sen. Katsotaan sitä sitten, kun se on ajankohtaista. Nyt nautitaan tämä kevät siitä, että eskarissa on vapaampaa, läksyjä ei ole ja kaikki on tuttua ja turvallista. Ja odotetaan innolla koulun alkua, yhdessä koko perhe. Enemmän kuin jännitetään, ollaan fiiliksissä. Kouluun ilmoittautumista enemmän tuleva ekaluokkalainen itse taitaa kuitenkin olla fiiliksissä siitä, että oppi viikonloppuna solmimaan rusetin kengännauhoihin, ja siitä että hänellä heiluu jo toinenkin hammas. Vaikka hän laskee päiviä koulun alkuun, hän nauttii silti hetkestä, ja se on upeaa, niin pitää ollakin.

Nämä kuusi vuotta on olleet elämäni hienointa aikaa, eikä vähiten siksi, että meillä on niin huiput lapset. On hienoa, kuinka tämä uusi merkkipaalu lähestyy koko ajan, ja on uskomattoman ihanaa päästä kokemaan se taival yhdessä. <3