Maaliskuun puolivälissä lapset jäivät määrittelemättömäksi ajaksi etäkouluun ja kotihoitoon ja tuttu aikataulujen ohjaama arki muuttui. Yhtäkkiä ei tarvinnutkaan herätä enää väkisin aikaisin, viedä ja hakea lapsia, käyttää iltoja harrastuksissa rampaten ja juosta tapahtumissa ja tilaisuuksissa. Yhtäkkiä koko arkea pystyi pyörittämään kotoa, yhdessä ja omassa aikataulussa. Harrastukset harrastettiin etänä ja oli enemmän aikaa hengittää ja vaan olla.

Tavallaan se, mitä eniten rakastan yrittäjyydessä (vapaus & omat aikataulut), laajeni koskemaan koko perheen arkea. Toki samalla myös yrittäjyyden epävarmuus oli yhtäkkiä osa koko perheen arkea. Yhtäkkiä ihan kaikki oli epävarmaa. Ei tiedetty kuinka kauan lapset ovat vielä kotona, onko ensi kuussa töitä, voiko harrastuksiin palata koko keväänä tai nähdäänkö läheisiä ollenkaan kesällä. 

Oli ihan hirveää kun ei saanut nähdä ketään, mutta oli ihanaa olla kotona. Ja kesällä toki on saanut jo nähdä ihmisiä ja tehdä kaikkea muutakin kivaa omassa tahdissa, eikä vaan olla kotona. Voin ihan suoraan myöntää, että aikataulujen määrittämään arkeen hyppääminen tämän ajanjakson jälkeen vaatii itseltäni sopeutumista. Nämä viisi kuukautta vain vahvistivat sitä, että olen tehnyt oikean valinnan ryhtyessäni yrittäjäksi. Vapaus ja omasta elämän rytmistä päättäminen ovat asioita, joista en haluaisi luopua. 

Jos saisin päättää, en koskaan elämässäni haluaisi herätä herätyskelloon. Valvoisin aina juuri niin myöhään kuin huvittaa (yleensä puoli yhteen) ja heräisin aina ilman herätyskelloa puoli ysiltä ja aloittaisin aamun juomalla rauhassa kupin kahvia ja lukemalla kirjaa. Sitten olisin aina energinen, kokisin saavani aina riittävästi omaa aikaa, riittävästi perheaikaa ja ehtisin myös ajatella ja luoda uutta. Ajattelin aina, että 100% omassa rytmissä eläminen on ihan utopiaa kolmen lapsen kanssa – arki ei voi olla sellaista, koska koulu, varhaiskasvatus, harrastukset ja työt. Mutta nyt meillä on ollut viisi kuukautta sellaista. 

Toki viiteen kuukauteen on mahtunut joskus niitäkin päiviä, että on ollut aidosti kiire, on tuntunut joskus siltä, että ei saa työrauhaa kun kaikki ovat kotona tai olisi kaivannut vaan rauhallisen ja tehokkaan aamun ilman yhtään keskeytystä. Mutta silti arki kokonaisuutena on ollut sitä utopiaa. Kaikkea on ollut riittävästi. Tiedän, että olemme olleet todella onnekkaita, kun olemme voineet olla koko ajan kotona ja minä olen voinut työskennellä ja Otto suorittaa opintoja etänä ihan samalla tavalla kuin muutenkin. Kaikilla ei ole ollut sitä mahdollisuutta.

Olemme kesän aikana punninneet monta kertaa näitä asioita. Mitä haluaisimme takaisin “vanhasta arjesta”? Mitä haluaisimme säilyttää tästä arjesta, jota ollaan suurin osa tästä vuodesta eletty? Ja ollaan päätetty, että nyt jos koskaan on aika luoda vieläkin enemmän omannäköinen arki ja elämä. Miksi ei voitaisi ottaa parhaita paloja molemmista? 

Mehän voidaan ja otetaan. Kun arki huomenna alkaa, meidän kalenterit eivät ole täynnä aikatauluja. Toki on lasten koulu-aikataulut ja dagikseen haut ja viennit, mutta viikottaisten harrastusten määrää on pudotettu. Ohjattujen ja aikataulutettujen harrastusten vähennyttyä arjessa on enemmän tilaa perheen yhteiselle ajalle. Lenkeille, trampalla pomppimiselle ja puistossa riehumiselle. Liikunnan määrä on kasvanut, kuljetusten määrä vähentynyt.

Kalenterit eivät ole täynnä joka päivälle jotain menoa, sillä tänä aikana niin monet asiat on opittu hoitamaan etänä. Unirytmi on vielä vähän hakusessa, mutta mennään senkin suhteen rennolla meiningillä. Kyllähän me aikuiset opitaan menemään hieman aikaisemmin nukkumaan, jos ensin valvotaan yhtenä iltana vähän liian myöhään ja herätään yhtenä aamuna vähän liian aikaisin. Tulee se uni sieltä sitten seuraavana iltana aikaisemmin. 

Jos jotain ollaan tänä aikana opittu optimoimaan, se on ruokaostosten tekeminen. Kaupassa ramppaaminen on vähentynyt valtavasti ja viikon ostokset ovat oikeasti viikon ostokset. Se jos mikä säästää aikaa.

Ja jos jostain asiasta on tänä aikana tullut rentouttava ja tärkeä osa arkea, se on sauna. Ja saunasta me ei luovuta. Vanhassa kodissa saunoimme ehkä kerran parissa viikossa, joskus meni kuukausia ilman saunomista. Nykyisin sauna on ehkä mun arjen tärkein yksittäinen rentoutumiskeino. Saunassa on niin helppo pysähtyä, olla vaan hiljaa tai puhua ihan mistä tahansa. Vähemmän sarjojen tuijottelua (vaikka hitsi, sekin on kyllä ihanaa aina saunan jälkeen) ja enemmän aikaa pysähtyä kuuntelemaan toista ja olemaan läsnä. 

Tämä aika on tiivistänyt meitä perheenä entisestään ja valehtelisin jos väittäisin, ettei mulla ole vähän haikea fiilis kun kirjoitan tätä postausta. Mutta samalla olen innoissani. Olen innoissani tulevista työpäivistä ja siitä, että työn ja vapaa-ajan rajasta tulee taas hieman selkeämpi. Olen innoissani siitä, kun näen miten valtavan innoissaan lapset ovat kouluun & dagikseen paluusta (ja ekaluokan aloituksesta). Olen innoissani siitä, että vaikka mun ja Oton illoista katoaa ehkä yksi tai kaksi yhteistä tuntia, meidän päiviin tulee taas kahdenkeskisiä lounaita ja kenties yhteisiä juoksulenkkejä. Ainakin tämän syksyn ajaksi.

Tämän syksyn jälkeen Oton opintovapaa päättyy ja Otto valmistuu, mikäli opinnot eivät viivästy koronan (tai jonkin muun odottamattoman asian) vuoksi. Eikä meillä ole vielä mitään hajua, millaiseksi arjen rytmit sen jälkeen muodostuvat.

Nyt otetaan siis kaikki ilo irti tästä syksystä. Ei mietitä vielä tulevaa, vaan ollaan kiitollisia jokaisesta koulupäivästä, jonka lapset saavat käydä tavallisesti koulua. Ollaan kiitollisia jokaisesta yhteisestä rauhallisesta työpäivästä. Ollaan kiitollisia kaikesta siitä mitä meillä on ja säilytetään se rento asenne, vaikka arkeen tulee aikatauluja. Ja ollaan ihan älyttömän kiitollisia siitä, että meille jäi tästä ajasta pääosin positiivisia kokemuksia ja ikävöitävää, koska tiedostan todellakin, että kuluneet viisi kuukautta ovat olleet joillekin ihmisille pelkkää huolta, pelkoa ja kärsimystä. Kyllä meilläkin oli huolta ja pelkoa ennen kaikkea läheisten puolesta – ja on edelleen – ei tässä vielä voi huokaista. Mutta lähdetään syksyyn avoimin mielin ja katsotaan mitä se tuo tullessaan. 

Ihanaa arkiviikkoa kaikille <3

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Polarn O. Pyretin kanssa.

Tämä kesä on mennyt eteenpäin aivan älytöntä vauhtia ja nyt ollaan jo siinä tilanteessa, että meidän lapsilla alkaa koulu kahden viikon kuluttua! OMG! Ruotsinkielisissä kouluissa alkaa Helsingissä opetus taas muutaman päivän myöhemmin kuin muilla, joten siksi vasta kahden viikon kuluttua, vaikka muilla lapsilla täällä alkaa jo 8. päivä. Meidän lapsilla on sitten lokakuussa vaan 2 päivää syyslomaa, kun muilla on viikko, jolloin ero tasoittuu.

Muistan kun panikoin viime vuonna meidän esikoisen aloittaessa ekaluokan, että olinko missannut jotain todella oleellista, kun kaikki helsinkiläislapset tuntuivat aloittavan koulun samana päivänä kun me oltiin vielä ajamassa Ouluun lomalle. Onneksi tuplatsekkaus paljasti, että olin kyllä onneksi kirjoittanut kalenteriini ihan oikean päivän.

Lapset odottavat jo ihan hirveästi että koulu alkaa, esikoinen tokaluokkaa ja keskimmäinen esikoulun alkua. Syksyllä molemmat ovat sitten samassa koulussa, mikä on tosi kiva juttu niin lapsille itselleen kun meille vanhemmillekin. Kaikki on jo tuttua.

Lapset saivat valita Polarn O. Pyretiltä itse itselleen uusia koulu- ja dagisvaatteita. En tiedä miksi, mutta meidän lapset tuntuvat venähtävän aina kesällä ainakin kilometrin. Niin on nytkin käynyt, ja kaikilla jäi taas yhtäaikaa iso satsi käyttövaatetta pieneksi. Keskimmäiseltä jemmaan lemppareita kuopukselle ja esikoiselta siirtyi pieniä vaatteita suoraan käyttöön keskimmäiselle. Monia vaatteita vanhimmat käyttävät yhtäaikaa, kun kokoero ei ole niin suuri. Esikoisen kaappi ammotti aivan tyhjyyttään ja hän olikin aivan innoissaan, kun pääsi valitsemaan itselleen mieluisia kouluvaatteita.

Polarn O. Pyretin syysmalliston vaatteissa on kauniita kukonaskelkuvioita, pallokuosia, tummansinistä ja vaaleanpunaista, violettia ja luonnonvalkoista. Kauniita sävyjä ja printtejä, jotka miellyttävät mun silmää tosi paljon. Tosi iso osa PO.Pin syysvaatteista on sertifioitua luomupuuvillaa, mikä on hieno juttu.

Polarn O. Pyreteissä on muuten juuri nyt myös ihan mielettömän ihania heijastavia reppuja, jollaiset meidän esikoinen ja kuopus valkkasivatkin itselleen. Eskarilaiselle oltiin jo keretty tilata hänen itse valitsemansa uusi reppu muualta, niin hän ei siksi valkannut uutta reppua PO.Pista. Polarn O. Pyretin reput ovat kokonaan heijastavaa materiaalia, mikä on tosi hyvä etenkin esikoiselle, joka tokaluokalla tulee liikkumaan koulumatkoja myös itsekseen välillä. Sitten hän varmasti näkyy pimeinä aikaisina talviaamuinakin.

Meidän 6- ja 7v valitsivat itselleen kauniit kukonaskelkuvioiset housut – toinen haalarin ja toinen ihanat henkseleillä varustetut culottesit. Toinen yhdisti asun tummansiniseen ribbi-puolipooloon ja tupsubaskeriin ja toinen vaaleanpunaiseen PO.P-printtipaitaan. Aivan ihanat yhdistelmät!

2v valitsi itselleen ihanan ”tassupaidan” eli luonnonvalkoisen röyhelöhelmaisen pitkähihaisen, jossa on tassunjälkiä kohokuvioituna. Tassut on aika pop, koska Ryhmä Hau. Paita yhdistyi ihanasti Polarn O. Pyretin säädettävällä vyötäröllä varustettuihin tummansiniseen klassikkoleggingsseihin.

Toiseksi kouluasuksi esikoinen valitsi mielettömän coolin hupparin ja trikoohousut, joissa on kukonaskelkuviota ja isoja palloja siinä päällä. Setti toimii loistavasti sekä yhdessä että erikseen.

Keskimmäinen valitsi ihanan vaaleanpunaisen vakosamettisen liivimekon ja tummansinisen ribbi-puolipoolon. Mulle tulee siitä yhdistelmästä mieleen ihan ysäri, silleen tosi hyvällä tavalla. Mä itseasiassa sovitin liivimekkoa itsekin Tallinnassa viime viikolla, mutta jotenkin en osannut sitten kuitenkaan ostaa sitä, vaikka se näytti kivalta. Keskimmäinen sen sijaan ihastui heti mekkoon ja rohkeasti valitsi sen heti. Se on niin suloinen!

Kuopus tykkää tupsuista ja hupuista, joten pehmeä tummansininen neuleponcho tupsuhupulla ei ollut mitenkään yllättävä valinta. Se yhdistyy aivan ihanasti vaaleanpunaisiin leggingsseihin, mutta toki kaikkeen muuhunkin. Se on ihanan pehmeä ja mukava ja lämmin, siihen on varmasti ihana kääriytyä viileinä syysaamuina.

Kaikki edellämainitut vaatteet (paitsi baskeri joka on villasekoitetta) ovat joko luomupuuvillaa, BCI-sertifioitua luomupuuvillaa tai GOTS-sertifioitua luomupuuvillaa. Ihanan pehmeitä kaikki vaatteet ja niin kauniita! Oli ihanaa seurata miten innoissaan lapset valitsivat vaatteita ja miten tyytyväisiä olivat uusista asuistaan. Isommilla taisi vaan tulla valinnanvaikeus, että mitä laittavat päälle ekana päivänä kun kaikki oli niin ihania vaatteita. Onneksi tässä on vielä pari viikkoa aikaa päättää.

Jos etsitte muuten kuorivaatteita syksyksi, Polarn O. Pyreteihin on nyt tullut mustia kuoritakkeja ja mustia kuorihaalareita! Ei tummansinisiä, vaan m u s t i a. Mä tiedän, että ainakin lastenvaatepiireissä niitä on toivottu vuosien ajan ja olin itsekin fiiliksissä tästä uutisesta. Meidän pitää vielä sovitella läpi vanhat kuorivaatteet, että onko mun arvioima kasvuvara vielä riittävä vai joko tarvitaan uusia (luultavasti). Nämä mustat on mulla ainakin todella kovasti harkinnassa, ne on niin upeat.

Psst! Kantsii suunnata mun ig-tilille (@iinalaura), sillä siellä on arvonta, jossa voi voittaa vapaavalintaisen repun Polarn O. Pyretin valikoimasta. Nämä sinapinkeltaiset heijastinreput on ainakin mun mielestä ihan totaalinen hitti ja tosi hyvän kokoiset myöskin, tuo isompi on täydellisen kokoinen meidän tokaluokkalaiselle (kun säädettiin vähän olkaimia kesken kuvien ottamisen) ja pienempi sopii hyvin taaperolle.

Mä olen itsekin aivan ihastunut lasten valintoihin, sekä vaatteisiin että näihin kuviin jotka he valkkasivat. Olipa kivaa kuvata pitkästä aikaa yhdessä! Ihanaa uutta viikkoa kaikille <3

Joko siellä odotellaan koulun tai päiväkodin alkua? Mikä luokka teillä alkaa ja millä fiiliksillä?

Tänään on se päivä, kun suurin osa helsinkiläisistä ekaluokkalaisista aloitti koulun, mutta meillä esikoisen koulun alkuun on vielä viisi päivää. Ruotsinkieliset koulut alkavat vasta ensi viikon tiistaina Helsingissä, ja silloin meidän esikoisvauva, meidän rakas ensimmäinen minityyppi aloittaa koulutiensä. Mä muistan, kun joskus keskimmäisen imetysaikana hormoneissani mietin kyynel silmäkulmassa, että ”enää viisi vuotta, niin meidän esikoinen menee kouluun, miten hän voi olla niin iso jo”. Ja nyt se päivä on ihan kohta täällä. Enää viisi päivää, niin meidän esikoinen menee kouluun, miten hän voi olla niin iso jo.

Vaikka näin jälkeenpäin tuntuu ihan naurettavalta, että itkeskelin asiaa viisi vuotta etukäteen, niin en mä kyllä ihan väärässä ollut. Nämä vuodet ennen tätä koulun aloitusta ovat olleet yksi silmänräpäys vain. Kun katsoo taaksepäin, kulunut aika tuntuu ihan järkyttävän pitkältä – pakkohan sen on ollut olla pitkä aika, niin paljon on tapahtunut. Se on kuitenkin kulunut niin nopeasti, että ei vaan pysty käsittämään. Seitsemän vuotta sitten mä kirjoitin tänne blogiin, kuinka oltiin oltu puoli vuotta yhdessä Oton kanssa. Itse asiassa tasan tänä päivänä me ollaan oltu yhdessä seitsemän ja puoli vuotta.

Meidän esikoinen on ollut osa meidän tarinaa ihan alusta asti, hän kun ilmoitti olevansa tulossa vain viikkoa sen jälkeen, kun oltiin päätetty alkaa virallisesti seurustelemaan. Me ollaan oltu aika hitsin tiivis paketti, ja hän on kasvattanut meistä ne vanhemmat, jotka meistä on tullut. Toki sisaruksillakin on osuutensa kaikessa, mutta hänestä kaikki alkoi. Me ei ehditty kauaa nauttimaan huolettomasta teiniseurustelusta, vaan hyvin nopeasti me alettiin valmistautumaan siihen, että meistä tulee perhe. Meillä ei ollut koskaan aikaa tai halua alkaa säätämään tai epäröimään meidän parisuhteessa, me oltiin heti ihan all in. Meidän elämään oli tulossa joku vieläkin tärkeämpi kuin me kaksi. Meidän esikoinen.

Näiden seitsemän vuoden aikana siitä mahassa kasvaneesta minityypistä on kasvanut aivan jäätävän fiksu, omatoiminen, vastuuntuntoinen ja ihana isompi minityyppi. Vaikka olen joskus sanonut, että mua jännittää vähän koulun aloitus, niin oikeasti mua ei jännitä yhtään se koulun aloitus. Mä tiedän, että hän pärjää siellä ihan loistavasti. Kaikki kaverit on tuttuja, rakennus on tuttu, opettaja on tuttu ja hän osaa jo kaiken mitä pitää ja enemmänkin. Meidän koko perheellä on koulun aloituksesta hyvä fiilis, ehkä eniten sellainen ”vihdoinkin hän pääsee tekemään sitä, mitä on odottanut 2-vuotiaasta asti” (ja laskenut päiviä siitä asti kun oppi hahmottamaan ajan kulun kunnolla joskus pari vuotta sitten).

Koulun aloittamisen sijaan mua jännittää se kaikki muu siinä ympärillä. Se, miten hän oppii kulkemaan koulumatkaa joskus itsenäisesti, kun pelkkä ajatus tuntuu niin pelottavalta. Vaikka tiedän, että hän itse on fiksu ja tekisi parhaansa ja olisi valppaana, se ei kuitenkaan aina riitä. Kuinka joskus uskaltaa päästää sen oman pienen sinne maailmaan ihan  yksin? Onneksi varsinkin alussa meillä on mahdollista viedä ja hakea ihan joka päivä, mutta jossain vaiheessa sekin päivä tulee, kun hänen on mentävä yksin kouluun. Ja sitä päivää mä jännitän. Onneksi meillä on paljon aikaa harjoitella yhdessä.

Mua jännittää myös se, että jatkossa kukaan aikuinen ei kerro mulle joka päivä, miten mun lapsen päivä on mennyt. Toki koulussakin on Wilma ja vanhempainvartit, mutta onhan se nyt ihan eri asia, kuin se, että joku kirjoittaa päivittäin ylös miten lapsen päivä on mennyt, ja kertoo siitä yksityiskohtaisesti samalla kun lapsi haetaan. Jatkossa kaikki on sen varassa, mitä koululainen itse haluaa päivästään kertoa. Jatkossa mun täytyy kuulostella entistäkin herkemmällä korvalla hänen fiiliksiään, ja vaan toivoa, että hän itse kertoo, jos jotain on vialla, tai on tapahtunut jotain ikävää. Toki haluan kuulla onnistumisista ja kaikesta ihanastakin ihan yhtä lailla. Toivon, että hänestä on helppoa puhua mulle ja kertoa päivistään, kaverisuhteistaan, koulukuulumisista ja kaikesta, mitä hänen elämäänsä milloinkin kuuluu.

Ainakin tällä hetkellä me puhutaan kaikesta. Meidän välillä vallitsee luottamus, ja hän juttelee meille vanhemmille mielellään ihan kaikesta. Ollaan aika avoimia tyyppejä koko perhe, eikä meistä kenelläkään ole mitään salaisuuksia toisiltamme. Toivon, että tämä meidän välinen rehellisyys, avoimuus ja rakkaus säilyy aina samanlaisena, oltiinpa me tai meidän lapset missä elämänvaiheessa tahansa. Parhaamme yritetään Oton kanssa tukea niin esikoisen, kuin kaikkien kolmen lapsen kasvua ja kehitystä, kuunnella ja opastaa, rakastaa, rutistaa ja lohduttaa.

Me ollaan oikeasti kaikki ihan hurjan innoissamme. Enää viisi yötä, ja on ensimmäisen koulupäivän aamu. IIK! Tästä tulee hienoa, upeaa ja opettavaa, meille kaikille. Koulun myötä tulee avautumaan ihan uusia maailmoja, ja tiedän jo valmiiksi, että me tullaan seuraavien vuosien aikana Oton kanssa vastaamaan aika hemmetin moneen hankalaan kysymykseen, tiedonjanoisen esikoisemme tuntien. Niitä odotellessa <3

PS: Tästä kaikki alkoi vuonna 2011:

Hieman ollaan tultu eteenpäin siitä. 😀

Hurjasti onnea kaikille tuoreille ekaluokkalaisille, ja heidän vanhemmilleen! Tästä alkaa hieno matka <3 

Oton kahden viikon työpätkä kesäloman ja isyysloman välissä on nyt ohi, ja meillä on vielä pari viikkoa aikaa ottaa rennosti, reissata, puuhailla kaikkia kesäjuttuja ja olla vaan, ennen kuin KOULU alkaa. En oikeasti voi uskoa, että mä kirjoitan näin, mutta niin sitä vaan ollaan jo siinä vaiheessa kesää, ja elämää, että esikoinen menee kohta kouluun. IIK!

Tänään käytiin Ikeassa hakemassa koululaiselle työtuoli tulevaan koululaisen huoneeseen, ja hän ihan uskomattoman fiksusti valitsi itselleen mustan tuolin, koska kuulemma se sopii sittenkin, vaikka hänen lempivärinsä vaihtuisivat, koska musta sopii kaiken kanssa, eikä mene likaiseksi. Jotain lämmintä läikähti sydänalassa tuon kuullessani, viisaita sanoja tyttäreni. Tekstiilejä on helppo vaihdella mieltymysten mukaan, mutta sellaiset isommat hankinnat, kuten juuri työtuoli, on tosiaan hyvä tehdä sillä perusteella, että ne kestävät mahdollisimman hyvin aikaa (sen lisäksi, että ovat ergonomisia). Itse en tosin aina ole ihan yhtä viisas, mutta pitääpä ottaa tyttärestä mallia.

Olen käynyt kotona kaappeja läpi, jotenkin on iskenyt sellainen perinteinen loppukesän siivousvimma ja tarve laittaa jokainen kaappi ihan tiptop ennen kuin se arki taas alkaa. Sitten kun on kaikki kaapit järjestyksessä, on hyvä fiilis aloittaa arki. Pitää jaksaa kuvata vaatteita myyntiin, ja osa pitää varmaankin roudata vaikka Ipanaiseen, johon olin viimeksi tosi tyytyväinen. Varsinkin noita kuopuksen vaatteita on ihan hillitön kasa, kun hän on kasvanut niin paljon!

Me ajateltiin tänään ottaa vähän evästä pihalle ja mukavat vaatteet ja tyynyjä, ja katsella kuun pimennystä lasten kanssa ainakin alkuun. Varttia vaille kuudelta herännyt taapero tosin saattaa nukahtaa ennen kuin kuunpimennys ehtii edes alkaa, mutta jospa nuo isommat jaksaisivat ihmetellä punaista kuuta meidän vanhempien kanssa. Sen pitäisi näkyä loistavasti meidän terassille, ja odotetaan innolla sitä. Onhan se nyt jännittävää, kun tällaista ei tapahdu kovin usein. Lapsetkin aikovat ottaa omalla kameralla kuvia punaisesta kuusta.

Löydettiin lasten oman digikameran akku juuri tässä yhtenä päivänä, kun siivosin keittiön krääsälaatikkoa. En tiedä miksi akku aikoinaan joutui pois kameran sisältä, mutta se on ollut pari vuotta hukassa. Aina välillä ollaan etsitty sitä ilman tuloksia, mutta nyt se sitten onneksi löytyi ihan vahingossa. Ladattiin akku, ja iskettiin se kameran sisään. Kameran muistikortti oli täynnä kuvia ja muistoja kahden vuoden takaa, lasten näkökulmasta tallennettuna. Ne olivat aivan ihania! Ja lapset olivat niin innoissaan, kun saivat taas kameran käyttöön. Pitää kysyä heiltä, jos saan näyttää niitä kuvia täälläkin, tuli nimittäin ainakin itselle niin ihana rakkaudentäyteinen nostalgiafiilis niistä kuvista. Juuri niihin aikoihin mulla ja Otolla oli suuri salaisuus, jota nuo pienet ihanat eivät vielä tienneetkään, nimittäin meidän kuopus, joka silloin oli vasta muutaman sentin kokoinen pieni katkarapu mun mahassa.

Postauksen kolme ylintä kuvaa on otettu ehkä tämän kesän vikalla aikuisten uintireissulla ihanalla Kivinokan uimarannalla, joka on kertakaikkisen hurmaava paikka. Pakko mennä sinne vielä lastenkin kanssa uinnille joku päivä, kun siellä on niin kaunista ja viihtyisää. Eilen testattiin Kallvikinniemen uimaranta, joka oli aivan superkaunis sekin ja niin ihanalla paikalla. Melkein unohti olevansa Helsingissä, ja matalaa vettä jatkui super pitkälle, ihan unelmaranta pienten lasten kanssa. Tuossa juuri yläpuolella kuva sieltä, sekä kuva mun eilisestä lounaasta, kun näin erästä vanhaa ystävääni, jonka kanssa ei oltu IKINÄ käyty lounaalla. Siis ikinä, vaikka ollaan tunnettu vuodesta 2009 asti, ja vaikka ollaan jopa asuttu kämppiksinä pitkiä aikoja. Silloin käytiin toki usein syömässä vaikka Mäkissä, mutta ei koskaan lounaalla. Mutta hei, ekoja kertoja, vielä näin pitkän tuntemisen jälkeen. Aika siistiä!

Ihana viikko takana uintireissuineen ja kesätouhuineen töistä huolimatta, ja kaksi viikkoa koko perheen yhdessäoloa edessä, JES! Nyt otetaan kaikki ilo irti Oton lomasta, näistä helteistä ja siitä, että saadaan vaan olla yhdessä. Mikäs sen parempaa! Ihanaa viikonloppua kaikille <3