Olen ottanut ennenkin kantaa sukupuolirooleihin ja niiden tarpeellisuuteen blogissani, ja nyt tämä asia nousi jälleen mieleen kun törmäsin ihan muutaman päivän sisään pariinkin eri juttuun joista nousi vahvat tunteet.

Silmiini osui Facebookissa Kaksplussan nosto. Poikien äiti kirjoitti veljesrakkaudesta blogissaan, ja teksti herätti mussa paljon ajatuksia. Mä uskon, että erilaisia sisarusten välisiä suhteita on ihan yhtä monta kuin sisaruksiakin maailmassa. Toki eri sukupuolten välillä voi olla joskus havaittavissa tiettyjä erityispiirteitä, mutta ei kyllä voi yleistää. Olen itsekin kirjoittanut omien lasteni sisarussuhteesta blogissani, mutta olen pidättäytynyt siinä että kyse on nimenomaan meidän lapsista. Ei siskoksista yleensä. Omakohtainen kokemus ei nimittäin mielestäni riitä arvioimaan kaikkia yleisesti, eikä se anna oikeutta esittää omia fiiliksiä totena. Erityisen ikävää mun mielestä on, jos vielä vuonna 2016 tarkoituksella joku haluaa vahvistaa sukupuolistereotypioita ja iskeä kaikki pojat tai tytöt muottiin sukupuolensa perusteella.

Mä en missään nimessä halua hyökätä yksittäistä ihmistä vastaan, vaikka tämä oman postauksen idea osittain lähtikin tästä tekstistä liikkeelle. Sen sijaan haluan kiinnittää huomiota siihen, miten tiukassa ne sukupuolistereotypiat istuvat. Miten Suomen suurin vanhemmille suunnattu lehtikin jakaa tällaisia stereotypioita eteenpäin, mahdollisesti huomaamattaan.

Marja Hintikka, modernin vanhemmuuden sanansaattaja, jonka ajatuksia olen hehkuttanut blogissani aiemmin, jakoi tällä viikolla kuvan, ”Jalkapallo for mommies”. Koska eihän äidit ymmärrä yhtään mitään jalkapallosta, äitejä yleisesti turhauttaa tämä kuukauden kestävä pallonpyörittelyrumba, ja kaikki miehet tunnetusti ovat aivan intsinä jalkapallosta. Eivät muuten ole. Mä en sano, etteikö tällaisia hauskoja kuvia saisi tehdä, mutta miksi siinä ei lukenut ”Jalkapallo for dummies”. Miksi ei voi ajatella, että tehdäänpä tällainen hauska jalkapallokuva kaikille niille PUOLISOILLE, miehille tai naisille, joita jalkapalloon hurahtanut puolisko ja/tai lapset naurattavat tai turhauttavat.  Sofia kirjoitti blogissaan loistavasti tästä. Että vaikka se kuva on hauska ja moni nainen siihen samaistuu, ei tarkoita että äidit yleisesti eivät ymmärrä jalkapalloa tai että kaikki miehet hullaantuisivat siitä.

Olen aiemminkin kirjoittanut sukupuolirooleista blogissani, ja edelleen olen ihan samaa mieltä kuin silloin. Saa olla niitä stereotyyppisiä tyttöjen ja poikien juttuja, tyttö voi olla ihan rauhassa niin tyttömäinen kuin ikinä haluaa ja sama pojalle, vanhemman tehtävä on välttää ahtamasta itse lasta mihinkään muottiin. Halun olla jonkunlainen tulee lähteä lapsesta itsestään. Niin että kaikki voisivat tehdä mitä ikinä haluavat, pelkäämättä että toiset lapset kiusaavat päiväkodissa tai koulussa väärälle sukupuolelle tyypillisestä valinnasta. Tai ilman että kukaan äiti tai isä ajattelee, että ”olispa mun lapsi normaali, tykkäispä se jalkapallosta niinkun muutkin pojat”. Ilman että sanottaisiin että pojan kuuluu olla vahva ja tytön herkkä. Tärkeintä on että lapsi saisi olla sellainen kuin on, eikä kukaan kertoisi hänelle sanoin tai teoin millainen hänen kuuluisi olla.

Kuva: Shutterstock

Tuoreen Psychology of Women Quarterly -lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan yhä edelleen valtaosa naisista ja miehistä uskoo siihen, että tytöt ovat kiltimpiä ja pojat kilpailunhaluisempia, siitäkin huolimatta että aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet että todellisuudessa sukupuolten väliset erot ovat todella pieniä tai olemattomia. Kilpailunhaluisia löytyy yhtä paljon naisista kuin miehistä, ja molemmat sukupuolet olisivat ihan yhtä herkkiä, jos saisivat siihen luvan. Yhä edelleen tutkimukseen vastanneiden mielestä on olemassa naisten ammatteja ja miesten ammatteja, harrastuksia ja luonteenpiirteitä, mikä tuntuu pöyristyttävältä kun ajattelee mitä vuotta me eletään. Vaikka erot ovat mitättömiä, ihmiset itse antavat niille suuret mittasuhteet ja liioittelevat niiden merkitystä. Tutkimusta oli analysoitu loistavasti tänä keväänä julkaistusssa Women’s Health Magin artikkelissa. Kannattaa käydä vilkaisemassa.

Näennäisesti tasa-arvoinen on tämän hetken yleisin suuntaus. Moni kohkaa siitä, että kyllä homot on ihan yhtä hyviä vanhempia miksi ne ei saa adoptoida ja kyllä nyt on voi voi kun naisen euro on vaan 80 senttiä. Mä olen ihan samaa mieltä! Mutta ne avaimet näiden asioiden muuttamiseen paremmaksi on meidän omissa käsissä. Vastuu on meillä kaikilla. Erityisesti se on niillä joilla on mahdollisuus saada äänensä kuuluviin. Suurilla aikakauslehdillä, suosituilla bloggaajilla, yleisradion tv-juontajilla, toimittajilla, ja ennenkaikkea vanhemmilla. Se ei riitä, että aina kohun tullen mennään muiden mukana ja ollaan tasa-arvon asialla.

Näihin asioihin pitää kiinnittää huomiota arjessa, jatkuvasti. Silloinkin kun kirjoitetaan iloisia otsikoita kesäkuun kasvatusekstraan, ja silloin kun jaetaan hassuja kuvia. Kyse on niin pienistä asioista että niitä ei huomaa jos ei huomioi, mutta joilla on suuri vaikutus pitkässä kaavassa. Sanoista. Ja on taidon puutetta, jos ei itse osaa kirjoittaa kaikkia kunnioittavasti. Aina ei tarvitse pyllistää johonkin suuntaan, kyse on sanavalinnoista ja pienistä vivahteista. Ei mistään sen vaikeammasta. Tämä pätee myös silloin kun ollaan lasten kanssa ostoksilla, ja lapsi ihastuu omasta mielestä väärän sukupuolen vaatteeseen tai leluun, ja silloin kun mietitään miten suhtaudutaan lapsen itkuun, harrastukseen, kiinnostuksen kohteeseen tai kuvaillaan oman lapsen luonnetta muille. ”Meidän Maija nyt on sellainen poikatyttö ja tykkää vaan poikien jutuista ja me annetaan sen leikkiä autoilla” on ihan yhtä stereotypisoivaa kuin se että sanoisi että naiset ei ymmärrä jalkapalloa tai että ”pojat nyt on poikia ja vähän villejä”.

Usein kun nämä asiat ottaa puheeksi, se kuitataan tuhahtelulla, naureskelulla tai siihen suhtaudutaan jopa vihamielisesti. Aivan kuin tasa-arvo olisi vastenmielistä. On tiedonpuutetta jos kuvittelee, että sillä ei ole mitään merkitystä että ahtaa omaa tai muiden lapsia sukupuolirooleihin. Sillä on kaikki merkitys. Ja vaikka se oma lapsi olisi maailman stereotyyppisin lapsi kaikessa mitä tekee, se ei ole häneltä pois että häntä tai muita ei kasvateta tietoisesti tiettyyn rooliin, päin vastoin. Se on suuri rikkaus, kaikille. Se mahdollistaa sen että jokainen voi tuntea olevansa hyväksytty omana itsenään, sillä lapset itse eivät opi osoittelemaan erilaisuutta sormella, ellei joku sitä ensin heille näytä.

Mä toivon vaan että niihin näennäisesti pieniltä tuntuviin asioihin kiinnitettäisiin huomiota enemmän. Ne on tärkeämpiä kuin moni uskoo.

Siitä on nyt noin puolitoista viikkoa kun meidän esikoinen oppi lukemaan. Lukutaito on kehittynyt jo tässä ajassa huimasti, ja hän lukee jo lyhyet sanat ilman tavujakin. Hän on alkanut lukemaan kirjojen nimiä, kylttejä ulkona, lehtiotsikoita cosmosta aamupalalla ja muita lyhyempiä tekstejä. Meillä ei onneksi ole sanomalehtiä kotona, sillä luen päivän uutiset mieluummin netistä reaaliajassa. Onneksi sanon siksi, että pystyn ainakin vielä kotona suojelemaan nelivuotiasta lukemasta masentavia ja pelottavia tekstejä lehtien etusivuilta.

Lukeminen tosissaan avaa ihan uusia maailmoja, niin hyvässä kuin pahassakin. Toivon että pystyn suojelemaan niiltä pahoilta asioilta – lähinnä maailman pahuuden ymmärtämiseltä – vielä mahdollisimman pitkään. En tiedä kuinka kauan se oikeasti onnistuu, sillä uutisia tulee joka tuutista, kokoajan. Toistaiseksi ulkona huomiota ovat kiinnittäneet kuitenkin ennemmin ihanat mainokset kuin kioskien lehtitabloidit, onneksi. Neljävuotiaan ei tarvitse tietää vielä sitä kaikkea mitä meille aikuisille päivittäin suolletaan.

Lukemaan oppiminen on kuitenkin ennenkaikkea hieno asia, ja me ollaan vietetty paljon ihania yhteisiä lukuhetkiä. Nelivuotias on myös lukenut pikkusiskolleen kirjaa, tosin pikkusisko kyllästyi aika nopeasti sillä lukeminen on vielä aika hidasta, etenkin kun esikoinen on luonteeltaan niin perusteellinen että hän varmistaa moneen kertaan lukeneensa varmasti oikein.

Lukeminen on mun mielestä yksi kivoimmista asoista mitä lasten kanssa voi tehdä, ja myös yksi mun lempiharrastuksista ihan yksin. Olen ollut addiktoitunut lukemiseen siitä asti kun kuusivuotiaana Oulun reissulla luin kyltistä että ”Pateniemeen”. Muistan sen hetken, mulla vaan loksahti kaikki kohdalleen päässä ja luin tuon yhden sanan jälkeen kaikki mahdolliset kyltit ja lehtien nimet. En koskaan ehtinyt opetella tavuttamaan kun opin suoraan lukemaan, toki sitten koulussa opeteltiin vielä tavujakin. Siitä asti mä olen ahminut itseeni tarinoita, tietoa ja kaikkea mahdollista.

Nyt vietetään lukuviikkoa, ja huomenna on jälleen Kirjan ja ruusun päivä. Viime viikolla olin lapsimessuilla Kirjan ja Ruusun päivän tämän vuoden teoksen, Ronja Salmen ja Jami Nurmisen Onks Noloo? -teoksen pohjalta paneelikeskustelussa Ronjan sekä kolmen muun äitibloggaajan kanssa. Keskusteltiin kirjan teemasta, noloudesta, ja saatiin aikaiseksi mun mielestä tosi mielenkiintoinen keskustelu. Kirjaa saa tosiaan huomenna ja vain huomenna kaikista kirjakaupoista, kaupan päälle ostaessaan vähintään 15€ edestä kirjoja.

Yritän ehtiä jossain vaiheessa Inspispäivän ja Inspiration Blog Awardsien välissä käymään itsekin kirjaostoksilla, sillä onhan mun pakko päästä lukemaan että minkälaisessa kirjaproggiksessa olen ollut tänä keväänä mukana! Kirjaa kun ei jaeta etukäteen luettavaksi kenellekään, edes niille jotka ovat olleet siitä puhumassa. Samalla voisin metsästää esikoiselle lisää helppolukuisia kirjoja!

Me vietetään tänään kotipäivää ja Tiaran kummitäti tulee meille Rovaniemeltä illalla yökylään, ihan parasta. Ollaan aamun ajan tehty tyttöjen kanssa helmikoruja Zeldan synttärilahjaksi saamalla setillä, ja luettu kirjoja. Illalla mennään ehkä pyöräilemään jos säät sallivat.

Tästä on tulossa toiminnantäyteinen viikonloppu ja parhaiten pysytte mukana kun seuraatta Instaa ja Snapchatia, molemmissa olen nimellä @iinalaura.

Mahtavaa perjantaita ja lukuviikonloppua kaikille <3

Kenen mielestä otsikko kuulostaa lapselliselta, käsi ylös? Täällä nousi ainakin. Ja se oli tarkoituskin, koska mun mielestä on tärkeää että vanhemmat heittäytyvät välillä lapsen tasolle. Otsikkona toimiva lause on mun tärkein ohjenuora kasvatuksessa rakkauden osoittamisen, turvallisuuden takaamisen ja rajojen asettamisen lisäksi.

Mitä se sitten käytännössä tarkoittaa? Saako meillä lapset tehdä mitä vaan ja vastataanko me aina kaikkeen kyllä? Ei suinkaan. Mutta en halua koskaan vastata automaattisesti ei, punnitsematta eri vaihtoehtoja ja miettimättä asiaa ennenkaikkea lapsen kannalta, mikäli kyseessä on asia joka ei uhkaa kenenkään turvallisuutta tai terveyttä tai aiheuta pahaa mieltä kenellekään. Aina kun lapsi pyytää jotain, pyrin miettimään miksi vastaisin joo tai miksi vastaisin ei. Usein ei-vastaus tulisi ikäänkuin luonnostaan, jos ei sitä sen kummemmin miettisi.

Zeldan paita saatu Lindexiltä.

”Äiti, saanko tehdä meille itse herkkuaamupalan?” ”Ei nyt kun siitä tulee sotkua.” vai ”Tee vaan kulta, ihana ajatus!”?

”Voidaanko rakentaa barbien koti olohuoneeseen?” ”Ei kun omaan huoneeseen, se on leluja varten.” vai ”Tehkää vaan kunhan siivoatte sitten kun äiti ja isi pyytää.”?

”Voidaanko hankkia sisälle ihan oikea keinu?” ”No eiks keinut kuulu ulos?” vai ”Laitetaan vaan, vähänkö se olisi kivaa!”

”Äiti saanko laittaa tämän prinsessamekon päiväkotiin?” ”Ei nyt kun se menee sotkuun eikä ole hyvä ulkoleikeissä.” vai ”Laita vaan, voit laittaa alle legginssit ja paidan niin saat mekon otettua pois kun lähdette ulos ja puette ulkovaatteet.”?

Joskus on niin kiire että ei ehdi tehdä herkkuaamupalaa. Joskus on tulossa vieraita, eikä barbietalo olohuoneen lattialla ole se paras ajatus.  Ja joskus prinsessamekkokin on tahraisena pesussa eikä sitä saa laitettua päälle silloin kun haluaa. Se on elämää, ja lapsi ymmärtää sen oikein hyvin, koska tietää että vanhempi ei sano ei vaan ein sanomisen ilosta, vaan että kiellolle on oikeasti joku syy. 99% ajasta meidän lapset hyväksyvät kieltävän vastauksen mukisematta, koska kiellolle on yleensä perustelu, joku järkevä syy joka selitetään heille niin että hekin sen ymmärtävät.

Donitsi ja keinulisäosa saatu bOblesilta blogin kautta.

Meidän lapset eivät koskaan ole hermostuneet kaupan karkkihyllyllä koska eivät ole saaneet karkkia. Se ei johdu siitä että ostettaisiin karkkia aina kun he sitä pyytävät, koska niin se ei tosiaankaan ole. Meillä on karkkipäivä kerran viikossa, jolloin lapset saavat valita yhdet pienet karkkijutut itselleen, tai pienen karkkipussin puoliksi. He eivät hermostu siitä että eivät saa karkkia, koska he tietävät että sille yhdelle karkkipäivälle on järkevä syy: sokeri on pahaksi hampaille. Syy ei ole se että ”Tänään ei ole karkkipäivä”, vaan se, että karkki- tai herkkupäivä on vain kerran viikossa koska liika sokeri aiheuttaa hampaisiin reikiä. Ja se on sellainen syy jonka lapsetkin ymmärtävät.

Lapset on oikeasti aika fiksuja, he kyllä ymmärtävät, kun heille selittää lapsentasoisesti, ja näkee sen vaivan että jaksaa perustella ja ymmärtää myös heitä. Toki nyt puhutaan sen ikäisistä lapsista jotka tajuavat jo syy-seuraussuhteita, 1-vuotiaalle on turha alkaa kertomaan sokerin vaaroista jos hän kiljuu karkkihyllyllä rapisevan pussin perään.

Koska mä haluan olla mieluummin kiva kuin tylsä äiti, mä saatan joskus:

..Laukata Iso Roobertinkadulla lasteni kanssa eteenpäin. Kyllä, laukata.

..Syödä aamupalaa olkkarin lattialla viltin päällä.

..Kirota sitä miten perkeleen iso sotku voi tulla barbieleikistä olohuoneessa.

..Puhaltaa saippuakuplia kymmenen asteen pakkasessa.

..Antaa lasten meikata mut oikein kunnolla.

..Pukeutua tyllimekkooon ja lähteä siinä lasten kanssa ulos.

..Leipoa yhdessä lasten kanssa, vaikka siitä tuleekin isompi sotku kuin yksin leipomisesta.

..Antaa lasten ottaa kuvia mun järjestelmäkameralla, vaikka se onkin kallis enkä halua että se menee rikki.

..Ja miljoona muuta asiaa, jotka jonkun mielestä näyttävät höpsöltä, ovat idioottimaisia, turhia tai hankalia.

Se että on kiva, ei tarkoita rajojen unohtamista missään nimessä, eikä rajojen noudattaminen tee tylsäksi. Mutta joskus on hyvä asettua miettimään omia tarkoitusperiä silloin kun on kieltämässä jotain. Mä en halua kieltää mitään vain siksi että se on mulle helpompaa. Mun tarkoituksena ei ole tehdä mun elämästä vanhempana mahdollisimman helppoa, vaan meidän koko perheen elämästä mahdollisimman mukavaa, turvallista, rakkaudentäyteistä ja hauskaa kaikille perheen jäsenille. En ole kuitenkaan mikään viihdytysautomaatti, ja siksi ylläolevien esimerkkien alussa on sana joskus. Joskus mäkään en jaksa laukata, lähteä ulos tai sotkea. Ja sekin on ihan fine, silloin mä sanon ihan rehellisesti että mä en nyt jaksa, tehdäänkö niin joku toinen päivä. Ja se kelpaa yleensä sellaisenaan.

Mun mielestä tärkeintä on että lapsilla on mahdollisuus ehdottaa, tulla kuulluksi ja tulla vakavasti otetuksi. Lapsella on oikeus tuntea itsensä tärkeäksi ja tasavertaiseksi perheenjäseneksi, jonka mielipiteillä, toiveilla ja ideoilla on merkitystä, olivat ne kuinka hupsuja tahansa. Kun lapsi ehdottaa jotain, pyrin kehumaan siitä että hän on itse ajatellut jotain tai keksinyt jonkin hauskan jutun, riippumatta siitä mikä vastaukseni ehdotukseen tulee olemaan. Lapsella on myös oikeus saada kunnon perustelu kiellolle.

Uskon että olen oikealla tiellä, koska meillä asuu kaksi onnellista, tyytyväistä ja rohkeaa neitiä, jotka ehdottavat, kyseenalaistavat, höpsöttävät, osoittavat rakkautta ja osaavat keskustella ja ottaa muut huomioon.

Ai hitsi vie että aamulla taas äitiä vietiin, tänään mulle esitettiin ensimmäistä kertaa tarkka ja eksakti kysymys, ”Äiti, miten äidit ja isit tekee vauvoja?”. Olimme siis bussipysäkillä aamuruuhkassa. Näitä legendaarisia ajoituksia jotka varmaan monelle vanhemmalle ovat tuttuja. Mä hanskasin mielestäni tilanteen tosi hyvin, vastauksellani ”No isi laittaa semmosen vauvansiemenen äidin mahaan, ja sitten siitä kasvaa vauva.” ”Ai, no pitääkö sitä vauvansiementä sitten kastella että se kasvaa vauvaksi?”. Huomatkaa että olemme juuri istuttaneet rairuohoa sekä kotona että päiväkodissa, ja pieni innokas puutarhuri ilmeisesti ajatteli alkaa tehtailemaan pikkusisarusta itselleen.

Meinasi olla pokassa pitelemistä siinä koko bussipysäkillisellä vastaheränneitä aikuisia. Mä vastasin kuitenkin tosi coolisti että ei sitä tarvitse, mutta se hengailee vedessä siellä mahassa. Mulla piti onneksi pokka hyvin ja neiti tyytyi tähän vastaukseen tämän aiheen osalta. Pian siirryttiinkin jo turvallisempiin aiheisiin, kuten siihen miksi rakeet ovat kovia ja lumihiutaleet pehmeitä, ja siihen mistä johtuu että meillä on juuri neljä vuodenaikaa.

Kysymyskausi oli hetken aikaa tauolla, ehkä meidän lapset keskittyivät prosessoimaan kaikkea aikaisemmin imemäänsä tietoa eivätkä kyselleet (ihan niin) paljoa. Mutta nyt se kausi on tullut takaisin, entistä voimakkaampana. En voi kieltää ettenkö nauttisi tästä. Musta on ihan parasta vastailla lasten kysymyksiin, ja seurata miten he käsittävät asioita ja millaisia päätelmiä tekevät minkäkin vastauksen perusteella.

Kaikkein huvittavinta on ehkä se, kun kuopus ei aina ihan ole vielä samalla sivulla esikoisen kanssa, ja mun vastaillessa esikoisen kysymyksiin hän muodostaa vastausten perusteella aivan omanlaisiaan ajatuksia. Ne ovat välillä aika loistavia.

Välillä on myös kivaa kysellä itse lapsilta kysymyksiä, ja he rakastavat kun heiltä kysellään. Tänään mä kysyin esikoiselta että onko kivaa olla isin ja äidin lapsi? Ja hän vastasi että ”No on, koska mä tykkään teistä ja ku te ootte niin mukavii!”. Mua aidosti kiinnosti mitä mieltä hän on, onko siistiä olla juuri meidän mukula, koska tiesin että hänen vastauksensa on brutaalin rehellinen.

Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille <3 Ja kiitos hurjasti tsempistä ja kauniista sanoista edelliseen postaukseen, teidän vertaistuki on ihan korvaamattoman arvokasta.

Tätä aihetta on täällä aiemminkin sivuttu, mutta nyt kun aihe on jälleen tapetilla, mun teki mieli tarttua siihen. Itsellä kun on asiaan sanottavaa sekä ainoana lapsena, että kahden hyvin pienellä ikäerolla syntyneen lapsen vanhempana. Ihan näin ensialkuun täytyy sanoa, että lapsiluku on ihan tismalleen jokaisen vanhemman oma asia, oma päätös ja joskus myös toki sattumaakin, kaikki ei aina suju niinkuin on suunnitellut, ja joskus sujuu vaikka ei suunnittele. Se ei ole aihe johon perheen ulkopuolisilla saisi olla sananvaltaa, eikä tosiaankaan ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa lapsilukua joka olisi se absoluuttisesti paras. Kaikessa on puolensa.

Ainoana lapsena mulla on aiheeseen paljonkin sanottavaa. Se oli aivan ihanaa, kun mulla oli aina äidin jakamaton huomio, aina omat lelut ja omat jutut. Me tehtiin kaikkea kahdestaan äidin kanssa, uudet vaatteet sain aina minä enkä koskaan ”joutunut käyttämään” mitään toisten vanhaa. Oli vain minä ja äiti. Opin pienestä asti itsenäiseksi, mulla on hyvä mielikuvitus ja osasin aina viihdyttää itseäni. Äidillä oli helppoa, ei tarvinnut ratkoa sisarusten välisiä riitoja koskaan koska kenenpä kanssa mä yksin olisin tapellut: no en kenenkään. Olen aina ollut tosi omatoiminen, mukautuva ja kaikkien kanssa toimeentuleva tyyppi, joka ei turhista riitele tai pahoita mieltään.

Siitä huolimatta että olen ainoa lapsi, olen myös oppinut jakamaan. Olin jo pienestä asti päiväkodissa, ja siellä opin niitä samoja tärkeitä taitoja joita sisarusparvessakin opitaan. Mulla oli myös paljon melko samanikäisiä serkkuja, joiden kanssa opin vuorovaikutustaitoja, jakamista ja joskus se tuntui vähän siltä kuin olisi ollut sisaruksia, tai näin ainakin oletan, mistäpä minä sitä voin tietää kun ei niitä oikeasti ole. En koskaan kokenut itseäni yksinäiseksi lapsena, ja jos kaipasin leikkikaveria niin leikin joko äidin tai pihan muksujen kanssa. Isompana oli sitten koulukaverit ja muut. Varmasti sekin auttoi että äiti oli tosi aktiivinen, ei me kökitty kotona kahdestaan vaan käytiin kavereiden luona ja kutsuttiin heitä kylään.

Se milloin mä olisin kaivannut sisarusta, ja milloin sellaista tulen varmasti vielä kaipaamaan, on kun mun äiti sairastui mun ollessa 14-vuotias. Kun mun äiti sai aivoinfarktin ja meinasi kuolla, ja sairastui sen jälkeen masennukseen ja joutui lonkkien kuolioitumisen takia makaamaan lähes kaksi vuotta sängyssä, oli kaikki yksin mun vastuulla. Olin kuulemma ”liian vanha” jotta olisimme saaneet mitään apua kaupungilta. Äidin hoitaminen, kodin hoito, kaupassakäynti ja kaikki muu jäi mulle moneksi vuodeksi. En ole tästä katkera, en ollenkaan, opin silloin tärkeitä taitoja enkä olisi se kuka olen jos en olisi kokenut sitä. Mutta silloin mä olisin kaivannut sisarusta. En pelkästään käytännön asioiden vuoksi, vaan ehdottomasti myös henkiseksi tueksi. Jos olisi vain ollut joku toinen joka olisi 100% tiennyt miltä musta tuntui ja jonka kanssa olisin voinut jakaa sen kaiken, taakka olisi ollut puolet pienempi. Ehkä en silloin olisi palanut loppuun.

Nyt oman mummoni kärsiessä vakavasta muistisairaudesta mä olen niin onnellinen äitini puolesta, että hänellä on kolme sisarusta jakamassa sen huolen, eikä hänen tarvitse huolehtia yksin vanhemmistaan. Realistisesti ajatellen, kun mun äiti on joskus vanha, hänestä huolehtiminen on jälleen mun vastuulla. Hän saattaa tarvita apua joka ikinen päivä, ja silloin mä autan häntä yksin, joka ikinen päivä, niin pitkään kuin tarvitsee. Mä kannan sen vastuun ylpeänä sitten kun sen aika on, mutta en sano etteikö sisarus olisi siinä iso tuki ja turva. Joku jonka kanssa jutella, joku jonka kassa jakaa hoivavastuu. Onhan mulla aina Otto ja lapset ja ystävät ja serkut ja kaikki. Mutta sisarus on jotain korvaamattoman arvokasta. Kerran vanhemman sairastumisen ainoana lapsena kokeneena, mä en haluaisi oman lapseni joutuvan kokemaan sitä yksin, jos mulla olisi mahdollisuus valita.

Tiedostan ehdottomasti kuitenkin sen, että kaikki eivät voi saada enempää kuin yhden lapsen vaikka haluaisivatkin. Ja myös sen että kaikki eivät koe että jaksaisivat tai haluaisivat enempää kuin yhden lapsen. Ja se on musta ihan fine. Siinä on paljon hyviä puolia, ja tässähän mäkin olen, kaikesta ihan hyvin selvinneenä vaikka paljon olenkin käynyt läpi.

Meillä on kaksi lasta, joiden ikäero on yksi vuosi ja kuusi kuukautta. Siis jopa tätä keskiverto kahta vuottakin pienempi ikäero. Varsinainen kauhuikäero, sellainen että kaikki kysyivät meiltä ollaanko me ihan hulluja ja miten me aiotaan jaksaa. Ja kaikille olen vastannut, että hitto se eka vuosi oli rankka, mutta ai että nyt on helppoa, nyt on niiin helppoa. Kaikilla se ei mene niin. Ei voi yksiselitteisesti vastata kysymykseen ”Onko kahden lapsen kanssa helpompaa kuin yhden?” tai ”Meneekö kaksi lasta siinä missä yksikin?”. Ekana vuonna meillä kaksi ei tosiaankaan mennyt siinä missä yksi. Mutta nykyään taas luulen että menee, jopa helpommin kuin yksi.

Välillä on hiusten halkomista kun sisarukset eivät pääse yhteisymmärrykseen siitä katsotaanko Frozenia vai Inside Outia ja kun yksi ja sama poni pitäisi olla yhtäaikaa molemmilla. Välillä voi oikeasti joutua ratkaisemaan sen keskiverto 50 konfliktitilannetta päivässä, joista Heikki Soini kirjoittaa kolumnissaan ”Ainoissa lapsissa on tulevaisuus” ja jatkaa ” Useamman lapsen vanhemmat viettävät siis vähintään tunnin päivässä suoran huudon tai lohduttamisen parissa”. Mä sanon että ei ole totta. Ei voi kyllä vetää mutkaa noin paljon suoraksi. Kyllä olen joskus viettänyt varmasti päivästä kokonaisen tunnin näiden mainittujen asioiden parissa, mutta ihan yhtä useasti olen viettänyt kokonaisen päivän ratkomatta yhtäkään konfliktia.

Joo, lapset riitelevät, kinastelevat, ottavat kädestä ja parkuvat. Välillä he kuitenkin ovat suorastaan ällösöpöjä koko viikon, halivat ja pusivat ja leikkivät niin kauniisti ja laulavat stemmoja. Se on elämää. He rakastavat toisiaan ihan ällistyttävän paljon, ja heistä on toisilleen ihan äärettömän suuri turva ja tuki. Päiväkodin aloitus ja hoidossa oleminen ei ole ollut heille mikään big deal koska heillä on aina ollut toisensa. Eivät he ole meitä ikinä kaivanneet jos ovat saaneet olla yhdessä. Toistensa perään sen sijaan ovat kyselleet, jos toinen on ollut toisen vanhemman kanssa jossain.

Me tiedettiin että kahden lapsen kanssa etenkin se eka vuosi voi olla ihan pirun rankka, mutta oli se silti rankempi kuin osattiin olettaa, varsinkin kun esikoinen oli niin iisi tapaus vauvavuotenaan. Mutta ei me silti ikinä eron partaalla oltu. Kaikki lähtee itsestä ja omista voimavaroista. Ja jos parisuhde on hyvällä pohjalla, sitä osaa tukeutua toisiinsa vaikeuksien ja väsymyksen keskellä, eikä aja toisiaan kauemmas ainakaan pysyvästi.

En osaa sanoa tuleeko meillä joskus olemaan enemmän kuin kaksi lasta. Mutta juuri nyt ja aina tulevaisuudessakin tulen olemaan kiitollinen ja onnellinen siitä että meidän tytöillä on toisensa. He voivat aina turvautua toisiinsa, he voivat opetella tärkeitä taitoja yhdessä ja mikä parasta (tai pahinta) jos meille vanhemmille ikinä tapahtuu jotain, heillä on aina toisensa. Mä en haluaisi ajatella näin hirveitä juttuja, enkä tavallaan haluaisi ottaa sitä huomioon tulevaisuuden suunnitelussa tai lapsiluvun miettimisessä, koska toivon että meille ei ikinä käy mitään. Mutta oman ja Oton taustan tietäen, sellaista voi sattua ihan kenelle tahansa, u never know. Olen myös onnellinen siitä että meillä on juuri meidän ihanat kaksi tyttöä, enkä osaisi ikinä kuvitella elämää vain toisen kanssa heistä.

Kahden lapsen vanhemmuus on opettanut mulle myös sen että mustan ja valkoisen välillä on miljoona harmaan sävyä. Yhden lapsen vanhempana luulin tietäväni miten ollaan hyviä vanhempia ja miten kasvatetaan tyytyväisiä ja helppoja lapsia, ”jos vain muutkin tekis niinkuin mä niin kaikilla olisi helpompaa”. Mutta sitten syntyikin toinen lapsi, joka halusi kaiken aivan päinvastoin kuin esikoinen. Mikään mitä olin vanhemmuudesta oppinut esikoisen kanssa ei pätenyt kuopuksen kanssa, vaippamerkkiä, nukkumapaikkaa ja ravintoa myöten kaikki meni uusiksi. Yhä edelleen tänä päivänä meidän lapset ovat kuin yö ja päivä. Ja mä tiedän, että vaikka händlään nämä tyypit nykyään jo melko hyvin, en todellakaan voi mennä sanomaan toiselle että joku meidän perheen valinta olisi parempi kuin jonkun toisen.

Tästä tuli nyt vähän pitkä teksti, mutta niin oli tarkoituskin. Mulla on tähän niin paljon sanottavaa että voisin kirjoittaa kirjan. Mutta jos vaikka jätetään tämä nyt tähän ja annetaan puheenvuoro teille. Mitä mieltä te olette ikäeroista, sisaruksista ja ainoista lapsista? Mikä on teidän perheen valinta ja miksi?