Kolmen lapsen vanhempina me ollaan koettu tosi tärkeäksi se, että aina välillä järjestetään kahdenkeskistä aikaa jokaisen lapsen kanssa, tai aikaa, jolloin yksi lapsi saa molempien vanhempien huomion kokonaan yksin. Arjessa pyritään joka päivä järjestämään rauhallista aikaa jutella jokaisen lapsen kanssa ja vaihtaa päivän kuulumiset rauhassa. Mulle on ihan ehdottoman sydämen asia se, että jokainen meidän lapsista kokee tulevansa kuulluksi ja nähdyksi. Ettei kenelläkään olisi koskaan sellainen olo, että äitiä ja isiä ei kiinnosta tai ne ei välitä.

Tietenkään me ei olla tässä asiassa täydellisiä, kuten ei varmasti kukaan  vanhempi. Aina joskus tulee niitäkin päiviä, että tuntuu ettei ole ehtinyt puhua rauhassa yhtään kenenkään kanssa. Mutta pääosin pyritään siihen, että vaikka tykätäänkin viettää aikaa koko perhe yhdessä, jokainen saisi päivittäin myös rauhassa kertoa omasta päivästään ja ajatuksistaan sen mitä haluaa edes toiselle vanhemmalle, kysyä ne kysymykset jotka mieltä askarruttaa, ja mahdollisuuksien mukaan puuhailla yhdessä jotain hauskaa tai sitten ihan vaan olla hiljaa kainalossa ihmettelemässä, joskus sekin on aivan parasta.

Meidän kuopus saa joka perjantai rauhallista aikaa yksin vanhempien kanssa, kun hänellä on vapaapäivä dagiksesta. Isompien kanssa kahdenkeskisiä hetkiä järjestetään muuten aina kun se onnistuu. Viimeksi oli Oton ja keskimmäisen vuoro viettää kahdenkeskistä päivää ja tänään mä otin esikoisen mun mukaan Last Christmas -elokuvan kutsuvierasnäytökseen (leffa oli K-7).

Meillä oli niin ihana ilta keskellä arkiviikkoa! Jotenkin musta on niin mielettömän kivaa, että meidän esikoinen on jo niin iso, että hänen kanssa voi mennä jo katsomaan romanttista komediaa, ja hän itse jo on tsekkaillut elokuvaa etukäteen, että ”tuon mä haluaisin nähdä”. Että ei ole enää ne pelkät piirretyt ja muut, vaan meillä on oikeasti paljon yhteisiä mielenkiinnon kohteita. En mä sitä sano etteivätkö lasten leffatkin olisi hyviä, kyllä mä tykkäsin ihan hurjasti esim. Toy Story 4:stä ja viimeksi katsomastamme Late Lammas Farmageddonista. Mutta jos vaihtoehtoja olisi ne kolme, niin kyllä mä tätä Last Christmasia mieluiten lähdin katsomaan.

Kuvan nappasi Oi mutsi mutsi -blogin Elsa. 

Meidän esikoinen oli ainoa lapsi tilaisuudessa, mutta meillä meni loistavasti. Herkuteltiin tapaksilla, joita oli tarjolla ja katsottiin leffaa rauhassa. Me pidetään kotonakin hänen kanssa juusto- ja tapasiltoja, joten tiesin jo etukäteen että hänelle kelpaavat oikein hyvin vähän erilaiset leffaherkut. Siellä hän maisteli mun kanssa artisokan sydämiä, juustoja, siemenkeksejä, kirsikkahilloa ja muita herkkuja tyytyväisenä. Hän tykkäsi elokuvasta, kuten myös minä. Kotimatkalla metrossa juteltiin niin leffasta kuin kaikesta muustakin maan ja taivaan välillä. Oli ihan paras ilta. Ja siitä tulee itsellekin niin hyvä fiilis kun näkee, miten paljon lapsi nauttii siitä kahdenkeskisestä ajasta.

Vaikka me ollaan tosi tiivis porukka ja rakastetaan tehdä hirveästi yhdessä koko perheen kesken kaikkea, niin silti se on ihan eri juttu aina välillä saada se täysin jakamaton huomio. Se on ihan älyttömän tärkeää, meille kaikille. Eikä sen kahdenkeskisen ajan tarvitse aina olla mitään niin erityistä kuin leffa tai muut huvitukset. Ihan  tavallisetkin jutut on erityisen ihania, kun niitä saa tehdä rauhassa kahdestaan. Kävelyllä käyminen, kirjastoreissu tai kaupassa käyntikin voi hyvin olla ihanaa kahdenkeskistä aikaa, kunhan on lapselle täysillä läsnä.

Viime aikoina on uutisoitu laajasti siitä, että vanhemmat uupuvat yrittäessään sulloa itseään täydellisen vanhemman rooliin. YLE uutisoi äidistä, jonka piti ottaa sairauslomaa omasta perheestään toipuakseen uupumuksesta. HS kirjoitti ”tuplaperfektionismista”, eli siitä, että merkittävin vanhempien uupumusta lisäävä tekijä on Jyväskylän Yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan vanhempien kokemus ulkoapäin tulevista suorituspaineista, mutta riski uupumiseen kasvaa jos vanhemmalla itsellään on lisäksi taipumus asettaa kovia vaatimuksia itselleen.

Mä tunnistan tämän. Etenkin nuorena äitinä, joka oli kaikkien suurennuslasin alla, otin aivan jäätävän kovia paineita. Tai no, toisen lapsen kohdalla otin. Esikoisen nuorena äitinä en ollut lukenut muuta kuin neuvolan oppaat ja pari vau-kirjan ohutta opasta, jotka tuli vauvan kirjapaketissa kaupan päälle. Koin tietäväni aivan riittävästi ja olevani riittävän hyvä, siis ehkä ensimmäisten viikkojen ajan. Ajattelin pystyväni ja kykeneväni aivan hyvin. Mulla ei ollut minkäänlaisia tavoitteita olla täydellinen. Ajattelin, että kun vaan huolehdin vauvan perustarpeista, pidän paljon sylissä, annan rakkautta ja vien ulkoilemaan, se riittää. Tein kaiken kuten musta hyvältä tuntui tai miten olin lähipiirin naisilta oppinut ja ajattelin, että se on tarpeeksi.

En ottanut stressiä suosituksista, mutta käytin toki ihan perus järkeä. Meidän esikoinen kasvoi alusta asti korvikkeella, oli paljon mun äidillä hoidossa, nukahti itsekseen omaan sänkyyn kahden viikon ikäisestä ja aloitti soseiden maistelun sen ajan suositusten mukaan ”liian aikaisin”. En kokannut hänelle juuri mitään ruokia itse. Kuvitelkaa, kävin myös kaupassa ilman vauvaa puolentoista tunnin ajan hänen ollessaan viikon vanha. Ennenaikaisuuden vuoksi meillä oli paljon ostettavia tarvikkeita rintapumpusta minivaatteisiin, joten oli vaan mentävä. Vauva oli isänsä kanssa sen aikaa. En keittänyt tutteja tai tuttipulloja kuin varmaan kerran kuussa ja meidän vauva katsoi joskus hetken sitterissä teletappeja, jos mun piti saada ruoka tehtyä tai pyykit laitettua.

Hän oli myös paljon sylissä, me luettiin ihan sikana kirjoja ja loruteltiin, hän nukkui joka päivä ainakin kahdet pitkät päikkärit ulkona ja kävi kylvyssä aina ennen iltasatua, joka me luettiin tunnollisesti joka ilta. Hän makoili paljon lattialla viltin päällä ja sai tutkia ja liikkua kotona. Otin häntä rohkeasti mukaan eri paikkoihin ja vauvaharrastuksiin ja nautin siitä. Nämä asiat tein, koska koin ne merkityksellisiksi ilman, että olisin ajatellut, että mun on pakko tehdä niin.

En osannut tuoreena äitinä ja tuoreena bloggaajana edes pelätä muiden äitien arvostelua, eihän mulla ollut sellaisesta kokemusta. Kukaan ei varoittanut etukäteen. Hyvin nopeasti esikoisen kanssa kuitenkin opin, että mähän tein kaiken aivan väärin. Ihme, että lapseni oli edes hengissä. Kuvia katsottiin ja kirjoituksia luettiin suurennuslasin kanssa ja aina oltiin valmiina etsimään rivien välistä jotain, millä kokematonta, hölmöä nuorta white trash -äitiä voisi vähän näpäyttää (sanat lainattu kommentoijilta). Olin tietämättäni asettanut itseni valtavien ulkopuolisten paineiden kohteeksi. Opin, että koska en imettänyt, olin huono äiti ja koska lapseni nukkui omassa sängyssä, meidän kiintymyssuhde kärsi. Suolistokin oli jo mennyt pilalle kun maisteltiin lusikankärjellinen luumusosetta liian aikaisin.

Toisena vauvavuonna päätin tehdä kaiken täydellisesti, ettei kenelläkään olisi mitään sanottavaa. Täysimettää ainakin puoli vuotta, pitää ihokontaktissa ensimmäiset viikot, nukkua perhepedissä, kokata ruuat itse ja lisäksi huolehtia esikoisesta, suunnitella häitä ja kirjoittaa blogia sivutyönä.

Samaan aikaan me oltiin pahasti ilman tukiverkkoa, Otto teki meidän häihin säästämisen vuoksi 7-päiväisiä työviikkoja puolet kuusta ja meidän keskimmäinen nukkui päivin ja öin vain lyhyissä pätkissä. Vaikka yritin tehdä kaiken täydellisesti vaikeissa olosuhteissa, arvostelua sateli silti joka suunnasta. Toivuin liian nopeasti synnytyksestä (anoreksiako?), liian pieni ikäero, kuopuksella oli liian usein korvatulehdus (2 kertaa vuoden sisään) ja se oli tietenkin mun vika, täysimetyksen pilasin aloittamalla maistelut jo viiden kuukauden iässä ja perhepetikin oli hengenvaarallinen, halusinko tappaa oman lapseni?

Tutkimuksen mukaan uupumus ulkopuolisten paineiden vuoksi uhkaa nimenomaan nuoria äitejä, joten ei ole ihme, että mäkin olin väsynyt toisen vauvavuoden jälkeen. Vaikka lähipiiri tuki mua aina ja vaikka positiivisia ja tsemppaavia ja ihania kommentteja tuli miljoona kertaa ikäviä enemmän, ne ikävät sanat jäivät silti aina kummittelemaan takaraivoon. Tuntui pahalta, että yritin niin hirveästi tehdä kaiken oikein ja silti tein kaiken väärin niin monen mielestä. Vauvavuoden jälkeen olin todella väsynyt ja kun vihdoin sain nukkua, Otto palasi normaaleihin työviikkoihin ja häät olivat ohi, nukuinkin 10 tunnin yöunia joka yö ja päivisinkin olin väsynyt. Sitä kesti jonkin aikaa. Olin varma, että en enää koskaan halua lisää lapsia, vaikka aina olin haaveillut kolmesta tai neljästä lapsesta.

Aikaa kului, ikää tuli ja itsetunto alkoi kohentua. Huomasin, että meidän lapsethan on ihan pirun siistejä tyyppejä. He voivat hyvin ja olin aina saanut virallisilta tahoilta pelkkää positiivista palautetta heistä ja vielä siitä huolimatta, että toimin kummankin kanssa aivan eri tavalla vauvavuonna.

Haave kolmannesta vauvasta alkoi pikkuhiljaa tulla takaisin ja päätin jo etukäeen, että tällä kertaa en välitä muiden sanoista. Tiesin, että hyvä siitä tulee. Kolmannen raskauden ja lapsen myötä löysin uudelleen sen itsevarmuuden pienen vauvan äitinä. Uskalsin tehdä juuri sellaiset ratkaisut, jotka musta tuntuivat hyvältä, enkä välittänyt ulkopuolisista paineista. Vaikka kolmantena vauvavuonna mua haukuttiin anorektikon sijaan läskiksi, olin liian onnellinen ja olin huono ystävä kun olin liian kiinni vauvassa, en välittänyt.

Vielä tänäkin päivänä näpäytettävää etsitään jatkuvasti. Onko meidän lapsi jättänyt liian aikaisin päiväunet pois, kun hän ehkä kerran kuussa tai kahdessa nukahtaa spontaanisti nokosille? Onko meidän lapsilla liian kalliita harrastuksia? Onko heillä liikaa tai liian vähän vaatetta säähän nähden? Näytänkö huonoa esimerkkiä, kun mulla ei ole gore-tex-kenkiä?

Kolme lasta on tuonut itselleni armollisuutta vanhempana. On hirveän helpottavaa ja palkitsevaa kun vanhin lapsi on jo niin iso, että hänestä voin peilata omaa vanhemmuuttani niin monella eri tavalla. Voin tarkastella sitä, miten olen toiminut missäkin vaiheessa ja miten se on vaikuttanut. Voin konkreettisesti nähdä millaisia lapsia tässä perheessä kasvaa ja tiedän, että saan olla ylpeä. Näen myös sen, että (tutkimustenkin mukaan) omilla teoillani ja valinnoillani on loppupeleissä aika vähän merkitystä, kunhan perustarpeista, läsnäolosta ja rakkaudesta on huolehdittu. Kolmen lapsen kanssa olen oppinut olemaan armollinen itseäni kohtaan ja rohkeasti oma itseni äitinä. Näen myös sen, että vaikka joskus en olisi jaksanut tai pystynyt, vaikka joskus en olisi ollut kaikessa täydellinen, heistä on tullut hyviä siitä huolimatta. Se riittää, että teen aina kulloisenkin parhaani.

On ihan hirveän surullista, että mun piti käydä niin monen vuoden ajatustyö läpi, että opin vihdoin arvostamaan itseäni ja luottamaan taitoihini äitinä uudelleen. On vielä surullisempaa, että monella kestää vielä kauemmin, tai ehkä he eivät opi sitä koskaan? Kestämätön ajatus. Jos luottamus omiin kykyihin vanhempana viedään pois jo ensimmäisen lapsen syntyessä (tai jopa ennen sitä), lisää ei ehkä koskaan tule. Mulla ei ole tähän mitään ratkaisua. Haluan vain sanoa, että jos sä luet tätä siellä ruudun takana ja olet joskus miettinyt, että riitätkö ja oletko hyvä vanhempi, niin OLET. Sä todellakin olet. Sä riität ja sä teet tarpeeksi.

Halusin ottaa esiin aiheen kasvatuksesta, joka on herättänyt viime aikoina itsessäni ajatuksia ja myös hyviä keskusteluita tuttujen vanhempien kanssa. Se aihe on lapsen kehuminen. Jotenkin tuntuu, että lapsen kehuminen on yksi niistä ratkaisevista asioista, joiden suhteen kasvatuksessa on mahdollisuus mokata pahasti. Siinä on niin monta eri osa-aluetta, jotka voivat mennä pieleen ja vaikuttaa lapsen itsetuntoon merkittävästi. Siksi mulla on hirveän kova tarve varmistaa, että teen siinä itse vanhempana parhaani.

Meille suomalaisille yleisesti kehuminen ei ainakaan aina ole ollut kovin helppoa, eikä liioin kehujen vastaanottaminenkaan. Olemme usein tottuneita kuittaamaan kehut huitaisemalla vähätellen kädellä ja sanomalla, että ”no äläs nyt!”. Meille ei ole luontaista huikata bussipysäkillä kanssamatkustajalle, että onpas sulla kivan näköinen huivi, vaikka ajattelisimmekin niin omassa päässämme. Ja ainakin vielä mun nuoruudessa, esimerkiksi kun koulusta saatiin todistus, enemmän kehuttiin siitä hyvästä todistuksesta, ei siitä kehityksestä ja työstä, jota sen eteen oli tehty.

Kehumisen sudenkuopat useamman lapsen kanssa

Kun meilläkin on lapsia kolme, mulle on todella tärkeää, että heitä kohdellaan tasa-arvoisesti niin kehujen suhteen kuin kaikessa muussakin. Sisarusten epätasa-arvoinen kehuminen on yksi niistä sudenkuopista, joihin on helppo pudota, vaikka pyrkisinkin toimimaan vanhempana parhaan tietoni mukaan. Se voi tapahtua ihan huomaamattakin, että esimerkiksi kehuu aina yhtä lasta tietystä asiasta, eikä huomaa kehua muita siitä samasta, vaikka hekin olisivat siinä hyviä. Olen kuullut esimerkiksi, että yhtä tuttuani kehuttiin aina hyvästä koulumenestyksestä, mutta hänen sisarustaan ei koskaan. Sisarusta kehuttiin kyllä muista asioista, mutta ei koulumenestyksestä, vaikka hänenkin kouluarvosanat olivat hyviä (mutta eivät parhaita, kuten sisaruksella). Siitä jäi hänelle pysyvä trauma.

On myös mahdollista, että ei muista kehua esimerkiksi keskimmäistä lasta uusista taidoista ja niiden harjoittelusta yhtä paljon kuin esikoista.  Esikoisen kanssa uudet taidot tulevat ensimmäistä kertaa ja niitä odottaa kuin kuuta nousevaa, mutta keskimmäisen kanssa ne ovat jo tuttu juttu vanhemmalle. Se on hyvin inhimillistä ja voi tapahtua täysin tiedostamatta, mikä tuntuu musta pelottavalta. Lapselle itselleen ne uudet taidot ovat ihan yhtä uusia ja hienoja asioita, oli hän sitten esikoinen, keskimmäinen tai kuopus. Minun vanhempana tulee muistaa se. En koskaan haluaisi, että lapsella on sellainen fiilis, että en ole yhtä ylpeä hänestä kuin sisaruksesta, tai että hänen saavutuksillaan ei ole yhtä paljon merkitystä kuin sisaruksen saavutuksilla.

Pyrin aina huomioimaan, että kehun lapsia tasapuolisesti heidän saavutuksistaan ja myös sinnikkäästä harjoittelusta ja kehityksestä. Pyrin olemaan vertailematta lapsia, heidän taitojaan tai kehitystahtiaan toisiinsa. Jokainen kehittyy omalla tavallaan ja omassa tahdissaan. En halua nostaa ketään lapsista jalustalle, muiden yläpuolelle. Pyrin aina kannustamaan ja kehumaan paljon. Ja jos kehun yhtä hienosta suorituksesta, voin hyvin samalla miettiä, mistä voisin kehua sisaruksia myös. Sen ei tarvitse olla aina mikään iso juttu, pelkästään se riittää, että kehun vaikka siitä, miten hyvin lapsi muisti viedä astiat ruuan jälkeen tiskikoneeseen.

Lapsen mahdollisuuksien määritteleminen ja vähättely

Tästä ollaan myös muiden tuttujen vanhempien kanssa puhuttu paljon, lapsen mahdollisuuksien määrittelemisestä kehujen kautta (tai kehumattomuuden kautta). Kuinka syvälle se jääkään mieleen, kun sukulainen vaikka sanoo nähdessään lapsen kamppailevan kimurantin matikan tehtävän kanssa, että ”No meidän suku nyt vaan ei koskaan ole ollut hyvä matematiikassa”. Tai jos lapsi on sukunsa ensimmäinen, joka on ilman sen suurempaa harjoittelua jo taitava laulamaan, ja sitten häntä aletaan kehua tästä koko suvun kuullen, mutta samaan hengenvetoon aina muistutetaan, että yleensä meidän suvussa ei osata laulaa. Millaisen viestin tämä lähettääkään kaikille muille suvun lapsille. Heille voi syntyä sellainen fiilis, että se on jo sinetöity, tämä suku ei vaan osaa laulaa (vaikka oikeasti laulutaitoakin voi kehittää tosi paljon harjoittelemalla).

Olen karsinut omasta puheestani pois sellaiset lauseet, jotka niputtavat meidän suvun tai perheen taitoja yhteen. Vaikka kamppailin itse esimerkiksi kemian kanssa lukiossa (ja myös äitini), en sano lapsen kuullen, että meidän suvussa ei olla hyviä kemiassa. En halua luoda lapsille sellaista ennakkofiilistä, että he eivät voisi olla jossain asiassa hyviä, koska se asia ei kiinnostanut minua tai koska en  itse jaksanut tehdä sen eteen töitä. Tai vaikka en itse koe olevani mitenkään erityisen musikaalinen, en hämmästele ääneen sitä, miten minun lapseni voi osata laulaa puhtaasti ja kauniisti, kun minä en osaa.

Pyrin huomioimaan sen, että lapset, kuten me kaikki ihmiset, on yksilöitä, eikä sillä ole lapsen kehityksen kannalta mitään väliä mitä minä tai mun äitini teki tai ei tehnyt lukiossa. Enemmän merkitystä on sillä, että suhtaudun aiheeseen positiivisen uteliaasti ja kannustavasti ja kehun lasta työstä, jota hän tekee oppiakseen asian.

Vaivannäön kehuminen saavutusten sijaan

Myös se ahkera harjoittelu on hieno saavutus itsessään, vaikka se ei vielä olisi saanut aikaan suuria tuloksia. Pyrin huomioimaan pienenkin kehityksen, vaikka lapsi ei vielä olisi oppinut jotain asiaa täysin. Vaikka lapsi ei vielä jaksa lukea kokonaista kirjaa, voin kehua siitä, kuinka hän lukee hienosti sanoja kauppareissulla kylteistä.  Tai kun lapsi on lukenut yhtä ruotsinkielistä lausetta maitopurkista pitkään ja saa sen viimein luettua, voin sanoa: ”Huomasitko, miten hienosti tunnistit ja lausuit nuo sanat ja ymmärsit, mikä sana oli kyseessä, vaikka se kirjoitettiin eri tavalla kuin lausuttiin?”.

Haluan, että lapset oppivat huomaamaan, että harjoittelu ja vaivannäkö on hieno asia. Toivon, että he tietävät, miten paljon arvostan heidän tekemäänsä työtä, enkä pelkästään työn tulosta. On myös tärkeää, että kehun lapsia ikätason ja kehityksen mukaisesti.

Kehut unohtuvat kun lapsi mokaa

Sisarukset joskus kinastelevat ja joskus lapset mokaavat. Mun mielestä on ihan inhimillistä, että jos lapset esimerkiksi tappelevat jonain päivänä erityisen paljon toistensa kanssa, alkaa helpommin kiinnittää huomiota niihin negatiivisiin asioihin, eikä huomaa  niin helposti niitä positiivisia siinä sivussa. Sitä, että tappelun välissä lapsi auttoi sisarustaan hienosti jossain pelissä, tai muisti hyvin laittaa kaikki tavarat paikoilleen tullessaan ulkoa. Siitä voi syntyä helposti sellainen kierre, että huomioi vaan ne lapsen tekemät ikävät jutut, sitten lapsi huomaa, että ketään ei edes kiinnosta ne hyvät asiat joita hän teki ja sitten lapsi lakkaa tekemästä niitä hyviä asioita. Sitten vanhempi antaa entistä enemmän negatiivista huomiota ja kierre on valmis.

Välillä tätä on hankalaa muistaa sellaisina hetkinä, jos hermoja kiristää sisarusten tappelu. Mutta olen ainakin itse huomannut, että se hyvien asioiden huomioiminen (hankalinakin päivinä) saa paljon hyvää aikaan. Yritän parhaani mukaan huomata ne hyvät asiat silloinkin, kun niiden ympärillä on ollut kolme turhaa riitaa. Onneksi lasten kanssa tulee aina uusi päivä ja vanhempana voin pyytää lapsilta anteeksi ja kehua myöhemminkin, jos huomaan heidän tekemät hyvät asiat, vaikka aiemmin ne olisivat menneet tappelun lomassa ohi. Ja ainakin meidän lapset reagoivat käytöksellään positiivisesti heti, kun huomioin niitä hyviä asioita enemmän kuin negatiivisia.

Lapsen kehuminen toisille

Puhun meidän lapsista toisille kauniisti. Yritän myös kertoa heistä positiivisia ja kivoja asioita toisille heidän kuullen. Sen oikein huomaa, miten lapselle tulee tyytyväinen ilme kasvoille, kun hän leikin lomassa kuulee, miten äiti kehui jotain hänen tekemää asiaa toiselle aikuiselle. Vältän myös vähättelyä ja lapsista negatiivisista asioista puhumista toisille (varsinkin heidän kuullen). Tottakai itsekin joskus tulee avauduttua vaikka kaverille siitä, miten lapset vetkuttelivat aamulla ja hoitoon lähtö oli yksi farssi, mutta en tee sitä lasten kuullen. Lapsi saattaa kuulla vain osan keskustelusta ja hänelle voi jäädä vaikka mitä ihme mielikuvia itsestään, joista hän ei välttämättä sitten osaa kysyä vanhemmalta.

Haluan, että meidän perheessä kehuminen on helppoa ja tosi normaali osa arkea. Haluan, että meillä huomataan pienetkin hyvät asiat ja annetaan runsaasti positiivista palautetta. Uskon, että lasta ei voi kehua liikaa, mutta toki voi kehua vääristä asioista tai väärin perustein. Haluan kehua aina aidosti, eli en kehu olemattomista taidoista tai saavutuksista. Kehun lapsia myös kehumisesta. Kun he huomaavat vaikka sisaruksen tekemän hienon piirustuksen, kehun siitä, miten hienosti he antoivat positiivista palautetta. Näin he ehkä haluavat antaa sitä jatkossakin.

Nämä ajatukset postauksessa perustuvat omiin ajatuksiini ja kokemuksiini omien lasten kanssa, sekä keskusteluihin joidenkin tuttujen vanhempien kanssa. En siis todellakaan ole mikään ammattilainen, mutta toivon, että näillä ajatuksilla voisin itse edistää terveen itsetunnon kehittymistä juuri meidän lapsille.

Musta olisi tosi mielenkiintoista kuulla millainen suhtautuminen teillä on kehuihin omasta lapsuudesta, tai miten kehutte omia lapsianne tai muita tuttuja lapsia? Millaisia ajatuksia aihe herättää?  

Mua ehkä vähän nolottaa myöntää, mutta olen vasta viime aikoina ihan toden teolla havahtunut siihen, että meidän lapsetkin voisivat tehdä kotona jotain. Siis joo, esimerkiksi oman huoneen viikkosiivous on kyllä ollut heidän hommansa pitkään. He myös vievät aina  omat astiat ruuan jälkeen koneeseen ja omat likaiset vaatteet pyykkiin. He keräävät omat sotkut olohuoneesta tai askartelujutut ruokapöydältä. Lapset kattavat yleensä pöydän ja osallistuvat tosi mielellään leivontaan tai ruuanlaittoon. Satunnaisesti olen pyytänyt joskus viemään roskia tai puhtaita pyykkejä kaappiin. Meillä ei kuitenkaan ole ollut sellaista rutiinia tähän hommaan, eli ei ole mitään sellaista, että esim. hommat x ja y pitäisi tehdä joka viikko.

Jotenkin ei vaan olla ajateltu sitä, että hitsi, kyllä nyt 6- ja melkein 8-vuotiaat voisivat aivan hyvin jo vaikka kerran viikossa tyhjentää tiskikoneen ja viedä roskat, kumpainenkin. Ollaan vaan kiltisti Oton kanssa aina jaettu kaikki kotityöt toisillemme ja tehty niitä, eikä edes ajateltu sitä mahdollisuutta, että hei, lapsetkin osaisi tän jo tosi hyvin. Yleensä jos lapset ovat auttaneet vaikka tiskikoneen tyhjennyksessä, niin kyseessä on ollut taapero. Hänelle se on ollut hauskaa leikkiä, eikä lopputuloksen nopeudella tai siisteydellä ole ollut niin suurta merkitystä. Mutta meidän isommat ihan oikeasti selviytyvät jo aivan hyvin monestakin kotityöstä, ja meidän kannattaisi varmaan muodostaa tähän jotain rutiineja.

Lapset ovat itse asiassa jopa itse pyytäneet, että tehtäisiin heille oma kotityölista. Se varmasti tuntuu ajatuksena hauskalta, katsotaan sitten miten on käytännön laita. Kirjoiteltiin tänään yhdessä ylös lasten kanssa sellaisia kotitöitä, joita he osaavat tehdä ja tehtiin niistä lista. Aloitetaan pienistä jutuista. Keskusteltiin myös siitä, mikä motivoi lapsia tekemään kotitöitä sisäsyntyisesti? Heiltä tuli hyviä ajatuksia, mm:

Lapset voivat:

Tyhjentää tiskikoneen, viedä roskat/lehdet/kartongit, viedä puhtaat pyykit kaappiin, etsiä puhtaille sukille parit ja laittaa ne yhteen, pyyhkiä pöydän, siivota oman huoneen, kerätä likapyykit ja viedä koriin.

Mikä motivoi tekemään kotitöitä (lasten suusta): 

– koska sitten näyttää hienolta täällä kotona

– että äiti ja isi tulee iloiseksi

– sitten oppii tekemään niitä ja kun muuttaa joskus isona omaan kotiin niin sit osaa

– kun tyhjentää tiskikoneen nii sit on astioita mitä voi käyttää

Mä en halua lapsille mitään palkkiosysteemiä kotitöistä, vaan haluan, että he haluavat itse tehdä kotitöitä niiden tekemisen vuoksi, eikä esim. rahan tai karkin vuoksi. Kukaan ei maksa palkkaa kotitöistä meille aikuisillekaan, joten en koe tarvetta maksaa niistä lapsille. En myöskään ainakaan vielä halua velvoittaa heitä tekemään asioita x viikkorahan eteen, koska meillä ei oikeastaan ole vielä mitään viikkorahasysteemiä käytössä.

Ollaan pari kertaa kokeiltu, mutta ongelmaksi on muodostunut se, että meillä kukaan ei muista ylläpitää viikkorahasysteemiä. Ekana perjantaina muistetaan antaa kolikot ja lapset ovat niistä innoissaan, mutta sitten ne unohtuvat lompakkoihin ja seuraavana perjantaina kukaan ei muista, että oli joku viikkorahasysteemi edes olemassa. Jossain vaiheessa varmasti otetaan viikkorahakäytäntö meillekin. Ehkä sitten, kun lapset ovat tarpeeksi isoja huolehtimaan omista visa electroneista. Tällä hetkellä rahan puolesta se riittää, että me huolehditaan kaikesta ja ostetaan viikonloppukarkit. Ja tietysti myös säästetään lasten tileille ja siirretään rahaa heidän omille arvo-osuustileille, joilta sijoitetaan kuukausittain rahastoihin kasvamaan korkoa.

Mä en halua vaatia lapsilta liikaa liian pienenä, tai pakottaa tekemään kotitöitä väsyneenä tai silloin, kun heillä on muutenkin vaikka pitkä koulupäivä ja harrastus siihen perään. Se on meidän vanhempien homma tehdä ne ärsyttävät kotityöt silloinkin kun ei ole optimaalisin hetki. Mutta haluaisin, että he oppivat säännöllisyyttä ja rutiinia, pitämään kiinni sovituista kotitöistä. Haluaisin, että he oppivat ottamaan vastuuta pikkuhiljaa ja huomaisivat, että tiskikoneen tyhjennys on ihan pikkuhomma ja kun sen saa tehtyä, niin tulee hyvä fiilis. Luulen, että jos aloitetaan siitä, että kummallakin on kerran viikossa tiskikoneen tyhjennysvuoro ja kerran viikossa roskienvientivuoro (oman huoneen siivouksen ja edellämainittujen jo aiemmin käytössä olleiden juttujen lisäksi) niin päästään oikein hyvään alkuun.

Tänään isommat tyhjensivät tiskikoneen yhdessä ja huomasivat, miten nopeasti se kävi kahdestaan. Ehkä tämä voi olla myös sellainen yhteinen kiva juttu, että he tekevät yhteistyötä näissä jutuissa ja auttavat toinen toistaan. Tärkeää on myös se, että me vanhemmat ollaan näytetty mallia ja he tietävät hyvin, minne mikäkin astia kuuluu ja missä meidän roskikset sijaitsevat ja mihin astiaan mitkäkin roskat laitetaan. Eihän voi osata tehdä kotitöitä, jos ei saa koskaan olla ensin mukana opettelemassa. Mä kehuin vuolaasti tiskikoneen tyhjennyksen jälkeen ja molemmat vaikuttivat tyytyväisiltä.

Ja kun me ollaan nyt 8,5 vuotta tehty kahdestaan kotitöitä, niin on aika kivaa saada jo kahteen tiskikoneen tyhjennykseen ja kahteen roskien vientiin jeesiä, osataan todellakin arvostaa sitä.

Minkä ikäisenä teillä lapset ovat alkaneet tekemään säännöllisesti kotitöitä? Mitä kotitöitä teidän mielestä 6-8-vuotiaat voivat tehdä ja kuinka usein? Millä te motivoitte lapset kotitöiden pariin?

Yksi päivä tässä kesällä mä makasin keittiön lattialla taaperon kanssa varmaan puoli tuntia ja keskusteltiin siitä, miten kaikki on ihan väärin päin. Häntä nauratti kovasti ja mua myös, käytiin juurta jaksaen läpi kaikki mieleen tulevat asiat, jotka olivat väärinpäin siksi, että katsoimme lattialta kattoa kohti. Lamput ja pöydät, tuolit ja lelut. Isin tietokone, roskapönttö ja ja jakkarat. Imurikin oli väärinpäin. Niin ihmeellistä! Ei mulle tulisi mieleenkään mennä lattialle makaamaan ihan muuten vaan keskellä päivää. Mutta taaperon viereen kävin ja olen siitä iloinen. Välillä on niin siistiä heittäytyä taaperon maailmaan ja keskittyä kaikkiin pieniin juttuihin, jotka hänelle voivat olla niin suuria ja merkityksellisiä.

Oikeastihan mun piti laittaa ruokaa, mutta oli kuuma ja jotenkin koko ajatus kyllästytti. Pieni tovi lattialla makoillen ja oikeasti aivot narikkaan laittaen teki hyvää. Sitten jaksoi taas ihan uudella innolla tarttua kauhan varteen. Se oli tärkeä huomio. Silloin kun ei oikeasti ole ihan tulipalokiire ja joku asia ei vaan huvita, miksi ei ottaisi pientä taukoa ja keskittyisi johonkin rentouttavaan ja itselle merkitykselliseen? Sen jälkeen jaksaa niitä välillä puuduttavia rutiinihommiakin paljon helpommin. Jos ei kotona ole taaperoa kannustamassa heittäytymään, ainahan voi vaikka tarttua hetkeksi kirjaan, ottaa pikku nokoset tai katsoa yhden 20min jakson hyvää komediasarjaa.

Tällä hetkellä meidän 2v miettii tosi paljon syy-seuraussuhteita ja ongelman ratkaisua. Hän keksii hurjasti erilaisia ratkaisuja ja jos esimerkiksi joskus sanon, että jokin hänen pyytämänsä asia ei juuri nyt onnistu, hän miettii kaikki mieleen tulevat mahdolliset ja mahdottomat ratkaisuehdotukset ja käy ne läpi, että jos se asia kuitenkin onnistuisi jollain tapaa. Ihailtavaa päämäärätietoisuutta ja periksiantamattomuutta. Jos joku niin hän opettaa kykyä ajatella laatikon ulkopuolelta.

Joskus käy niin, että kun hän niin hienosti keksii erilaisia ratkaisuja jonkun asian toteuttamiseksi, mä lopulta annan hänen sittenkin tehdä sen. Nämä on just niitä tilanteita, missä itsensä saa kiinni siitä, että on sanonut johonkin asiaan ei, koska ei juuri nyt jaksaisi a) sotkua tai b) vaivautua tekemään jotain. Eli on sanonut vaan ei, koska se on itselle helpompaa. Sitä mä yritän parhaani mukaan välttää arjessa, mutta joskus niin käy silti. Uskoisin sen olevan ihan inhimillistä. Taaperon ratkaisuehdotukset on kuitenkin loistavia reality checkejä aikuisille.  Mä en halua sanoa turhaan ei, mä haluan sanoa aina joo kun se on mahdollista.

Meidän isommat leikkivät niin paljon kavereiden kanssa, että he eivät enää kovin usein pyydä mua mukaan barbieleikkiin tai mihinkään muuhunkaan. Silloin kyllä leikin mielellään jos pyydetään. Taaperon kanssa sen sijaan tulee leikittyä usein: kauppaa, legoilla rakentelua, kotileikkiä, muovailuvaha- ja taikahiekkaleikkejä. Mä koen yhteisen leikin myös loistavana tilaisuutena opettaa esimerkiksi hyviä käytöstapoja tai muita tärkeitä asioita siinä leikin lomassa.

Kauppaleikissä taapero muistaa tervehdykset, kiitokset ja lopuksi toivottaa mukavaa päivän jatkoa. Sama toimii kun käydään oikeasti kaupassa, sielläkin hän muistaa välillä huikata myyjälle mukavaa päivänjatkoa ja piristää siinä samalla toivottavasti ainakin jonkun päivää. Kun joku autoilija päästää meidät suojatien yli, lapset heilauttavat kaikki kättä kiitokseksi. Lasten hyvät tavat kannustavat myös meitä aikuisia muistamaan nämä hyvät käytöstavat aina, myös sinä huonona päivänä kun kaikki on mennyt aamusta asti vähän pieleen. Miksi ne olisivatkaan yhtään vähemmän tärkeitä muistaa sinä harmaana maanantaina? Ei sitä omaa harmaata fiilistä kannata muille siirtää, päin vastoin.

Koen, että lasten kanssa leikkiminen on yksi niistä asioista, jotka opettaa just mulle kaikkein eniten heittäytymisestä ja elämästä. Olen tosi kiitollinen siitä, että saan leikkiä. Alkuun leikkiminen tuntui jopa vaikealta, silloin back in the day kun meidän esikoinen oli taapero, enkä ollut leikkinyt _sataan vuoteen_. Mutta tässä vuosien varrella siihen on oppinut ja siitä on oppinut jopa nauttimaan.

On aivan parasta viettää joskus puoli tuntia kontaten lattialla taaperon Timo-koirana, joka syö ruuaksi duploja, käy koirapuistossa ja nukkuu lattiatyynyllä mytyssä. Paitsi housun polvet joutuu koville, mutta se taitaa olla pieni haitta siihen verrattuna, mitä leikki antaa henkisesti. Täydellisen rentoutumisen, pääkopan tyhjentymisen ja kaupan päälle tyytyväisen taaperon, joka jaksaa sitten sen jälkeen leikkiä vähän aikaa itsekseen tai tehdä palapelejä, että aikuinen saa rauhassa laittaa ruokaa tai siivota. Leikkiminen on best, eikä se oikeasti ole niin vaikeaa, kunhan leikin ajaksi muistaa lakata yrittämästä olla looginen tai aikuinen.

Tykkäättekö te leikkiä lasten kanssa? Mikä on teidän lempi leikki? Mitä leikkiä itse leikitte lapsena vanhempien kanssa, vai leikkivätkö vanhemmat ollenkaan?